Tappotahti

Tappotahti tarjoilee täydellistä viihdykettä kesähelteiden sulattamille aivosoluille.

Jack Reacher on mutkaton mies. Hän vaeltaa vapaana vailla maallisen omaisuuden taakkaa. Ainakin siihen asti kunnes löytää itsensä keskeltä rikosten vyyhtiä. Lukijan iloksi tätä ei tarvitse kauaa odotella. Heti ekoilla sivuilla poliisit korjaavat hänet talteen uneliaan pikkukaupungin ruokapaikasta. Reacheria epäillään murhasta. Ja yhtäkkiä syytön mies on matkalla vankilaan.

Tavallisempi kundi olisi ihan paniikissa. Soittelisi äidilleen, itkisi ja anelisi armoa. Mutta Jack Reacher ei ole tavis. Hän on terässeinäinen linnoitus. Kova mutta reilu. Aina valmis puolustamaan syyttömiä henkensä kaupalla. Hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Ei valita. Ei selitä.

Reacher on hetkittäin myös inhimillinen. Välillä hänkin erehtyy spekulaatioissaan. Mutta ei silloin, kun vankisellissä rikotaan turvallisen tilan periaatetta, eikä taatusti silloin kun suihkuhuoneessa häiritään kehorauhaa.

Pahikset pelaavat korkein panoksin, mutta saadessaan totuuden jäljille päässeen Reacherin vastaansa he huomaavat olevansa kovassa koulussa ja lopullisen tilinteon lähestyvän.

Tappotahti on kuin 1980-luvun raakojen toimintaelokuvien keskellä syntynyt Alastalon salissa. Tai ehkä enemmänkin ensimmäisestä persoonasta kuvattu tietokonepeli, jonka grafiikka-asetukset on säädetty maksimille. Kirjailija on upouusi näytönohjain, joka kuvailee pikkutarkasti kaiken seinän tekstuurista lähtien sen tapetin raosta pilkottavan pistorasian päälle kasaantuneisiin pölyhiukkasiin. Juuri tästä kuvailun piinallisesta yksityiskohtaisuudesta syntyy osa kirjan omalaatuista lumovoimaa, ja todennäköisesti sitä joko rakastaa tai vihaa (tai ehkä vähän molempia).

Englanninkielinen alkuteos Killing Floor ilmestyi vuonna 1997.

Päähenkilö voisi olla karannut jostain 1990-luvun television myöhäisillan sarjasta. Jack Reacher ei ole incel. Hän on chad. Ei beta. Alfa. Tai vähintään sigma. Naiset haluavat olla hänen kanssaan, miehet haluavat olla hän. Soijapojatkin haluaisivat olla hän (salaa, mutta kuitenkin). Laitan hattuni likoon sen puolesta, että todennäköisesti myös kirjailija itse haluaisi olla luomuksensa.

Tom Cruise on näytellyt Reacheria kahdessa viihdyttävässä elokuvassa. Kirjojen fanit eivät ilahtuneet siitä, ettei Cruise vastannut fyysisiltä mitoiltaan kirjallisen alkuteoksen kaksimetrisiä raameja. Eikä sitä fiilannut itse kirjailijakaan. Tämän seurauksena suoratoistopalvelusta löytyy Alan Ritchsonin tähdittämä tv-sarja, jonka ensimmäinen kausi perustuu juurikin tähän kirjaan. Olen nähnyt sarjan kolmannen kauden, jonka perusteella uskallan todeta seuraavan tosiasian: Tom Cruise ei missään nimessä ollut huono Reacher, mutta Alan Ritchson ON Reacher. 

Mikäli se ei ole vielä käynyt selväksi, niin Reacher ei ole mikään nöösipoika. Sherlock Holmeskin olisi kateellinen Reacherin hoksottimista. Frederik olisi kateellinen Reacherin machomieheydestä. 

Suurin osa kirjasta on johtolankojen perässä juoksentelua ja tiedonjyvien keräilyä. Siinä sivussa syödään muna- ja pekoniaamiaisia, juodaan litratolkulla kahvia, tapetaan pahiksia ja lemmiskellään.

En kykene arvioimaan Lee Childin teoksen kirjallisia ansioita, mutta uskon tulevaisuuden lääketieteen vielä todistavan, että tätä voidaan hyödyntää testosteronin korvaushoidossa.

Aliens – Paluu

Alienin jatko-osassa ollaan perhearvojen äärellä.

Käytiin peliporukan poikien kanssa katsomassa isolta kankaalta kaikkien jatko-osien äiti, eli Aliens – Paluu vuodelta 1986. Näin tämän ekan kerran töllöstä natiaisena (oletettavasti maaliskuussa 1990 TV3-kanavalta, olin tästä tosi innoissani mutta taisin mennä nukkumaan kesken myöhäisen tiistai-illan lähetyksen, aamulla oli kummiskin koulua), sitten kaverilla vhs-nauhalta, ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo 2000-lukua ja piti hommata se ohjaajan versio dvd:llä, ja sitten se koko trilogian boksi ja niin edelleen... Mutta valkokankaalta näin tämän vasta nyt.

Homma alkaa siitä kun ykkösleffan seitsemästä tyypistä ainoa eloonjäänyt, Ellen Ripley, herätetään hyperunesta, eikä aikaakaan kun sankarimme lähtee taas ötökkäjahtiin. Nyt mukana reissussa on merijalkaväen sotilaita ja tietysti se pakollinen synteetti. Ei sillä että homma sujuisi tällä kertaa yhtään sen helpommin.

Jos et ole vielä nähnyt tätä niin korjaa erheesi ja jatka lukemista vasta sitten. Luvassa on juonipaljastuksia.

Tämä leffassa 40-vuotisjuhlakierroksella esitetty oli se perus teatteriversio, joka etenee director's cutia sutjakkaammin.

Kurkkasin sen pidemmän version ihan hiljattain. Ei niitä siirtokunnan edeltäviä tapahtumia tarvitse näyttää, ne vain pilaavat kivan yllärin. Ne käytävälle laitettavat automaattiaseet ovat ihan mässyt, mutta elokuvan kokonaisuuden kannalta turhat.

Kiinnostavin teatteriversiosta pois jätetty juttu on se, että Ripleyn ajelehtiessa avaruudessa 57 vuotta hänen tyttärensä on ehtinyt elää koko elämänsä ja kuolla vailla jälkikasvua. Tätä taustaa vasten elokuvan uusi perheviritelmä rakentuu vieläkin luontevammin. Loppua kohden kaikki henkilöt ovat menettäneet perheensä, Newt vanhempansa ja veljensä, Hicks taistelutoverinsa, Bishop isäntänsä.

Elokuvan syy-seuraussuhteiden ketju toimii miellyttävän johdonmukaisesti. Ylimieliset ja uhmakkaat sotilaat tekevät machoilupäissään ja paineen alla mokia, joiden seurauksena heidän tilanteensa jatkuvasti hankaloituu. Yhtäkkiä tuore luutnantti jäätyy ja suupaltti sotilas pillittää epäuskoisena tilanteen toivottomuudelle.

Jokaisella sivuhahmollakin on ikioma tarinakaarensa. Sotamies Hudson ja luutnantti Gorman saavat sovitettua virheensä. Jopa synteetti pääsee osoittamaan olevansa luotettava tyyppi, eikä pelkkä yhtiön talutusnuorassa sätkivä marionetti.

Todettakoon vielä, että saimme pelattua kesäkuussa Aliens: Another Glorious Day in the Corpsin läpi. Se kurottelee samoja tunnelmia sijoittamalla tehtävänsä suoraan elokuvan tapahtumiin. Paikoitellen se onnistuukin, ja mihin se ei yletä, sen Space Hulk tavoittaa. 

Onko tässä vuoden 2026 kulttuuritapahtuma?

The Force Awakens (SPOILEREITA)

John Boyega on Finn (Star Wars: The Force Awakens, Lucasfilm, 2015).

 
Menin leffaan fanilasit huurussa ja sain kuin sainkin hartaasti odottamani annoksen Star Warsia. Tarinarakenteen reseptiin ei totisesti oltu lisätty mitään sellaista, mitä ei olisi ollut ekassa leffassa. Jos Lucas tutki ensimmäistä leffaa varten Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot -kirjoituksista arkkityyppisen sankarin ikuista matkaa, niin vaikuttaa kuin The Force Awakens olisi kirjoitettu tutkien samalla pieteetillä pelkästään vanhoja Tähtien sota -elokuvia.

Isoin uudistus lienee siinä, että musta mies voi olla myös Star Wars -elokuvan päähenkilö, eikä hänen tarvitse jämähtää vihaisen jedimestarin tai Pilvikaupungin kieron sutenöörin sivurooliin. The Force Awakens ei missään nimessä ole aikaansa edellä, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Naispäähenkilön näkeminen muussa kuin prinsessaroolissa ei pitäisi olla erityisen radikaali keksintö missään muualla kuin Star Wars -leffassa. Vielä 1980-luvulla naispilotit jätettiin kiltisti Jedin paluun leikkauspöydälle – samoihin aikoihin kun Sigourney Weaver näytti Aliens-sarjassa miten avaruusliskoja tuhotaan, eli teippaamalla toisiinsa kiinni rynnäkkökiväärin ja liekinheittimen!

Nykyisin Star Wars tuntuu olevan oma genrensä. Tässä mielessä onkin huvittavaa, että kaikki kiehtovimmat kokeilut tämän genren puitteissa tehdään kaikissa muissa formaateissa kuin elokuvissa. Toisaalta Star Wars on ennen kaikkea maailma. Se on kenties laveammalla pensselillä maalattu kuin Tolkienin keskimaalaismaisema, mutta aivan yhtä mielenkiintoinen. Leffakaanonin rinnalla on aina kulkenut expanded universe, kaverien kesken EU, joka on värittänyt tätä maailmaa sadoilla, ellei jopa tuhansilla eri kynillä.

Toki Disneyn ostettua Lucasfilmin tämä kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä luotu "laajennettu universumi" ehdittiin julistaa kaanoniin kuulumattomaksi kamaksi, johon tulisi jatkossa viitata Star Wars Legends -nimikkeellä. Tottelee ken tahtoo.

Mutta koska elämä on aivan liian pitkä tuhlattavaksi kaikenlaisessa negatiivisuudessa kiehnäämiseen, on kenties palkitsevampaa keskittyä siihen, mikä tässä leffassa on erinomaista.

Ylivoimaisesti hienoin juttu The Force Awakensissa on se anteeksipyytelemätön röyhkeys, millä katsojat heitetään suoraan maailmaan ja keskelle toimintaa ilman sen kummempia selittelyjä. Tämä on aina ollut Star Warsin kerronnan bravuureita, joka on välillä onnistunut ja välillä mennyt mönkään kun katsoja on tiputettu keskelle galaktisen byrokratian verotuspoliittisia kiemuroita. Mutta The Force Awakensissa tämä toimii kuin isukilta peritty valomiekka ja se tuntuu kuin joku mäsäyttäisi lumipallolla naamaan heti kun astuu kotiovesta ulos!

Tuntuu kuin välistä olisi jäänyt juuri se kaikkea tätä pohjustava edellinen leffa, ja nyt täytyy tulla vajaalla informaatiolla toimeen. Täytyy keksiä ja yhdistellä puuttuvia palasia omassa pääkopassa. Nimenomaan – tekisi melkein mieli sanoa ainoastaan – näin Star Warsin maailma muuttuu kiinnostavaksi. Elokuvan maailma tuntuu vanhalta mutta elinvoimaiselta. Sellaiselta, joka suhtautuu katsojaan kuin silmänsä ummistava paikallinen asukas hönttiin turistiin, joka erehtyy lompsimaan pahamaineiselle sivukujalle väärällä hetkellä. Ikään kuin se olisi ollut siellä aina, kulunut ja rähjäinen, epämiellyttävä ja ei-seksikkäällä tavalla outo, vieras ja vihamielinen.

Entäs se tarina sitten?! Well, who cares... Pääasia että sädepyssyillä räiskitään, avaruusaluksilla on kreisiä lentää, pahikset tuhoaa flipatessaan omia laitteitaan ja se iänikuinen isänmurhakin on heitetty sinne sekaan!

Tarkempaa analyysia halajavien on syytä katsastaa Sami Koposen 110-prosenttisesti maaliinsa osuva kirjoitus The Force Awakens on retroklooni. Otsikkokin sivaltaa kohteeseensa kuin kuolettavalle säädetty laserruoska! Zzzzhääääp-zhäp-zhäää!

Hyvää syntymäpäivää, Roy Batty!

Roy Batty haluaa lisää aikaa. Kukapa ei? (Rutger Hauer, Blade Runner, Warner Bros, 1982)

 
"I watched C-beams glitter in the dark near the Tannhäuser Gate."

Tunnen eräänlaista tarkemmin määrittelemätöntä haikeutta aina kun jostain science fictionissa kuvatusta hetkestä tulee nykyisyyttä. Tänään on Blade Runnerin replikantti Roy Battyn incept date eli syntymäpäivä, joten mikäpä sen otollisempi hetki pohtia aihetta.

Muistan kun näin Blade Runnerin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alkupuoliskolla. Tulevaisuuden Los Angelesin, jossa tuntui aina olevan yö. Neonvalot, savun ja ainaisen sateen. Vuoden 2019 marraskuu tuntui tuolloin todella kaukaiselta, jonkinlaiselta mystisen futuristiselta vuodelta. Saatoin liittää siihen mitä mielikuvituksellisimpia visioita: lentäviä autoja, robotteja, avaruusaluksia...

Vuonna 1994 lueskelin Cyberpunk 2020 -pelikirjaa ja pohdin, millainen maailma olisi vuonna 2020. Millaista oma elämäni olisi tuolloin? Olisin lähes 40-vuotias. Olisiko minulla perhe, vaimo, lapsia? Mitä tekisin, missä olisin töissä, kenet tuntisin? Millainen olisin vuonna 2020? En osannut kuvitellakaan. Olin helpottunut, että siihen kaikkeen oli vielä niin paljon aikaa, sillä pelkkä ajatteleminenkin tuntui jotenkin hengästyttävältä.

Science fictionissa esitettyjen vuosilukujen kilahtaessa kalenteriin koen oman ikääntymiseni konkreettisemmin. Vuoden 2019 lähestyminen tuntuu kummalliselta. Samoin vuoden 2020.

Ajattelen näin siitä huolimatta, että oman nykyhetkemme teknologia ylittää monin tavoin vanhat scifi-visiot. Ja toisin päin. Lentäviä autoja tai replikantteja ei ehkä vielä näy katukuvassa, mutta netti, älypuhelimet, pilvipalvelut ja sosiaalinen media ovat käteviä ja helposti saatavilla – ainakin pohjoismaisen hyvinvointivaltion materialistisessa yltäkylläisyydessä eläville. Kyberavaruuskin on jo täällä. Sen käyttöliittymä ei ole toistaiseksi ihan niin jännä kuin scifi-klassikoissa, mutta eiköhän Oculus Rift korjaa senkin.

Mutta ehkä tässä ei ikinä ollut kyse teknologiasta, vaan ikääntymisestä. Jollain tasolla toivon, etteivät nämä vuodet ikinä koittaisi, jotta ne voisivat aina olla niitä mielikuvituksellisia kaukaisen tulevaisuuden vuosia, jollaiseksi ne joskus visioitiin. Aina edessä päin.

"All those moments will be lost in time, like tears... in... rain."

– Roy Batty, 2019

The Force Awakens: A New Hope?

Kuka on Kylo Ren? (Star Wars: The Force Awakens, Lucasfilm, 2015)

 
Tänään on uuden Star Warsin ensi-ilta, joten tätä kirjoittaessani netti täyttyy spoilereista ja keskustelu tulvii kohta sosiaalisen median viimeiseenkin sopukkaan. Tälläkin hetkellä ihmisiä tepsuttelee ulos salien pimeydestä tunnetiloissa, joita en kykene kuin arvailemaan – ja hyvä niin!

En ehdi katsomaan  elokuvaa kuin aikaisintaan ensi viikolla, joten välttelen juonipaljastuksia kuin ruttoa. Rajoitan netin käyttöä ja kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita. En uskalla vilkuilla kauppareissulla edes lööppejä. Toivottavasti selviän kunnialla teatteriin asti, eikä käy niin kuin tässä.

Tällainen spoilerivainotus saattaa kuulostaa budinistin foliohattuilulta, mutta tällä kertaa kyseessä on leffa, jonka juonesta on oltu erittäin hiljaa. The Force Awakens muuttaa kaiken, se kirjoittaa todennäköisesti myös EU-nörttien kaanonia uusiksi sillä isolla kynällä, joka käynnisti koko megafranchisen lähes 40 vuotta sitten. Onneksi tuo kynä ei ole enää Lucasin hyppysissä, joten uusi toivo elää!

Trailerit ja spekulaatio ovat saaneet mielikuvituksen villiintymään. Miten nämä uudet nuoret tyypit liitetään leikkiin? Onko tuo nainen Leian ja Han Solon lapsi? Tai tuo mies Leian ja Lando Calrissianin? Kuka on Kylo Ren? Miten kapinaliiton vallankumous onnistui? Kuoleeko Han Solo? Onko mukana yhtään gungania? Mitä Lukelle kuuluu?
 

Darth Vaderin hautajaiset. (Jedin paluu, Lucasfilm, 1983)

 
Odotan, että uusi elokuva hyvittää edellisen trilogian synnit. Olen tyytyväinen, kunhan käsikirjoitus on kunnossa ja mukana on kiinnostavia hahmoja ja hyvää actionia. En jaksa kuunnella tai lukea mitään infodumppausta jostain galaktisesta byrokratiasta, verotuksesta tai kauppasaarroista. Näyttäkää hyvikset, näyttäkää pahikset, ja laittakaa ne tappelemaan! Toki kiehtovinta on saada myös sitä harmaata, ja tätä odotan erityisesti Luken hahmolta, jonka näyttämistä on pihtailtu trailereissa loppuun asti.

Lukesta on kaiken järjen mukaan kasvanut viimein se kaikkein kovin ja mielenkiintoisin elossa oleva hahmo. Viimeksihän hänet nähtiin valkokankaalla Endorin taistelun karonkassa. Muiden bilettäessä nallekarhujen kanssa Luke hautaa yksin isänsä ja juhlii mieluummin kummitusten kanssa. Ja tähän kun lisää vielä sen että paras kaveri ja pahin kilpailija viettelee nuorukaisen ensirakkauden, joka paljastuu vieläpä Luken omaksi siskoksi (lisäten ihastukseen ikävän insestisiä viboja), on lähtölaskenta hulluuteen tai vähintään Voiman pimeälle puolelle alkanut.

En malta odottaa!

Scifin historiaa Yle Teemalla

Neliosaisessa dokumenttisarjassa moni scifi-piireissä tunnettu näyttelijä saa äänensä kuuluviin.

 
Yle Teema esitti eilen tiistaina ensimmäisen jakson BBC:n neliosaisesta Scifin historia -sarjasta. Alkuperäinen nimi The Real History of the Science Fiction on mahtaileva ja katteeton – ensimmäisen jakson perusteella sarja on sirpaleinen pintaraapaisu, jossa on vähän kaikkea, muttei mitään kunnolla.

Jaksot on teemoitettu neljään osaan: avaruuteen, muukalaisten hyökkäykseen, robotteihin ja aikaan.

Avaruutta käsittelevä ensimmäinen jakso on hienoinen pettymys: sekaan on leikattu paljon näyttelijöiden tyhjänpäiväistä "Uuu, vau, mieletöntä" -hehkutusta ja selkään taputtelua – syvällisempi analyysi loistaa poissaolollaan. Lisäksi temaattisesti notkahdetaan välillä toisten jaksojen reviirille – vai miten muuten pitäisi selittää Alien-elokuvan hirviödesignin hehkutus? Mutta ehkä tämä on avausjakson taakka.

Tyylillisesti mennään perusformaatilla, ruudulle läiskitään paljon erilaisten tekijöiden puhuvia päitä, kuten näyttelijöitä (Zoe Zaldana, Nichelle Nichols) ja kirjailijoita (Neil Gaiman, Ursula K. Le Guin) sekä kaikenlaista scifinörteille tuttua porukkaa. Satunnaiskatselijoita karkoittavaa kurttuotsaisuutta on haluttu välttää, joten viihteellisyyden nimissä yksi tyyppi heittää aina yhden lauseen ja sitten isketään seuraavaa peliin. Kokonaisuus jää väistämättä pinnalliseksi.

Sarjan pääpaino on Avaruusseikkailu: 2001:n (1968) jälkeisissä amerikkalaisissa elokuvissa. Kirjallisuuden suhteen todetaan, että Jules Vernen Maasta Kuuhun (1865) on ensimmäinen scifikirja ja sen pohjalta tehtiin leffa vuonna 1902. Sitten hypätäänkin surutta vuoden 1966 Star Trek -tv-sarjaan. Välillä muistetaan hehkuttaa Herbertin Dyynin tarkkaan mietittyä maailmaa ja Asimovin Säätiö-sarjaa.

Tv-sarjojen osalta suitsutusta saa myös yhden kauden jälkeen lopetettu Firefly. Leffapuolella hämmästyttää, että Dark Star (1974) mainitaan vasta Alienin (1979) jälkeen, eikä näiden välisestä yhteydestä mainita mitään, vaikka mielestäni on aina ollut ilmiselvää, että merkittävä osa Alienin avaruuden rekkamiehet -lookista on velkaa Dark Starille.

Tyhjänjauhamisen välistä löytyy joitakin helmiä. Ainakin itselleni oli uutta, että George Lucas oli tilittänyt ahdistuneena Richard Dreyfussille halunneensa tehdä aikuisten elokuvan, mutta tehneensä silti lastenelokuvan. Tätä myös taustoitetaan antamalla ymmärtää, että Lucas pohti pitkään sitä, tekisikö elokuvastaan lapsuutensa Flash Gordonin pulp-seikkailua vai Asimovin Säätiö-sarjan tyyppistä aikuisempaa scifiä.

En myöskään tiennyt, että Star Warsin tekovaiheessa osa näyttelijöistä oli naureskellut ja jopa hävennyt nuoren ohjaajan eriskummallista tuotantoa, sen lavastusta ja rekvisiittaa, outoja nimiä ja kökön kuuloista dialogia.

Kulttuurihistoriallisesti sarjan mielenkiintoisinta antia on originaalin Star Trekin merkitys. Jaksossa nostetaan esille esimerkiksi valkoisen kapteeni Kirkin ja mustan viestintäupseeri Uhuran suudelma, joka oli iso juttu 1960-luvun kansalaisoikeustaisteluiden repimässä Yhdysvalloissa.

Eipä sillä, että nykypäivänä olisi paljon varaa naureskella, yrittäkääpä laskea kuinka paljon esimerkiksi valkoisen naisen ja mustan miehen välisiä suhteita löytyy vaikkapa Hollywoodin mainstream-leffoista. Eikä tainnut Deep Space Ninen kapteeni Benjamin Siskokaan päästä kuohuttamaan amerikkalaisen yleisön mielenrauhaa yhtä uskaliain elkein vaikka elettiin jo 1990-lukua – vuosikymmentä, joka muistetaan esimerkiksi Rodney Kingin pahoinpitelystä.

Suuri osa Nasan työntekijöistä varttui katsoen Star Trekiä. Tältä pohjalta ei liene yllättävää, että myöhemmin juuri Uhuraa näytellyttä Nichelle Nicholsia pyydettiin Nasalle töihin; hänen piti rekrytoida astronauteiksi ensimmäinen afroamerikkalainen ja nainen.

Ensimmäinen jakso on katsottavissa Ylen Areenassa vielä vajaan viikon verran ja löytyy täältä.

Gandalfin moraali ja Järvikaupungin tuho

Gandalf ja Järvikaupungin kodittomia pakolaisia. (elokuvasta Hobitti - Viiden armeijan taistelu, 2014)

 
Kävin katsomassa uuden hobittileffan ja se herätti monenlaisia kysymyksiä. Mietin millä systeemillä leffan megasuuret taistelut kannattaisi hoitaa pelissä? Ei ainakaan Kerpin säännöillä. Barbarians of Lemuria voisi olla näppärä ainakin nopeutensa puolesta, varsinkin kun taistelukentällä on paljon nollatason minioneita, joita ei juuri kannata yksilöidä.

Aivan erityisellä hartaudella aloin pohtia Gandalfin asemaa oikeamielisenä, sydämellisenä ja hyvänä johtajana. Viisaana mutta sympaattisen höpsönä esitetty velhohan käytännössä suunnittelee ja toteuttaa kääpiöiden kosto- ja ryöstöretken Yksinäiselle vuorelle. Vuorelle, jossa psykopaattina massamurhaajana tunnettu lohikäärme Smaug uinuu anastamiensa rikkauksien keskellä. Lohikäärme kun on jotain 150 vuotta aiemmin vallannut kääpiöiden tarunhohtoisen valtakunnan.

Kyseessä on siis eräänlainen Karjala takaisin -tyyppinen operaatio, mutta avoimen sodanjulistuksen sijaan tässä pyritään hyökkäämään pienellä iskuryhmällä suoraan hermokeskukseen. Vuoren vieressä sijaitsee Järvikaupunki, jonka asukkaat ovat jättäneet lohikäärmeen ja Vuoren sisäiset aarteet omaan rauhaansa.

Jos oletamme, että Gandalf on yhtä älykäs kuin miltä hän vaikuttaa, on meidän syytä olettaa, että hän tietää myös tasan tarkkaan operaatioon sisältyvät riskit. Ajatus lähettää kolmetoista kostonhimon sokaisemaa, ahnetta, sotahullua ja patrioottista kääpiötä sekä yksi mukavuudenhaluinen laiskanpullea puolituinen vuorelle, jonka sisällä nukkuu lohikäärme, on suoraan sanottuna mielipuolinen. Vai onko kääpiöillä tai hobiteilla Keski-Maassa jonkinlainen maine katu-uskottavina lohikäärmeentappajina?

Kersti Juvan suomentamassa kirjassa Hobitti eli sinne ja takaisin Smaugista saa sen kuvan, ettei sitä kiinnosta osallistua mihinkään, kunhan sen aarteeseen ei kosketa: "Lohikäärmeet janoavat kultaa ja hopeaa, kuten tiedätte, ihmisiltä ja haltioilta ja kääpiöiltä, mistä ikinä aarteita löytävät, ja ne vartioivat saalistaan koko elämänsä (ja ne elävät käytännöllisesti katsoen ikuisesti ellei niitä tapeta) osaamatta nauttia ensimmäisestäkään vaskisormuksesta."

Tämän pohjalta voi tehdä parikin oletusta:
A) Lohikäärmeet ovat henkisesti sairaita olentoja
B) Jättämällä ne rauhaan aarteidensa keskelle, ne eivät välttämättä häiritse muita

Keskeneräisten tarujen kirjassa mainitaan Gandalfin olevan huolissaan siitä, että Sauronin palveluksessa Smaug olisi vakava uhka. Leffassa Smaug leuhottaa siihen malliin, että Gandalfin pelko saattaa olla aiheellinen. Toisaalta lohikäärme nauttii ilkeilystä, joten kaikille sen sanomisille ei välttämättä ole katetta.

Keski-Maassa ei uskota kulttuurirelativistiseen hömppään ja moraalinen käyttäytyminen on universaalia. Tämän vuoksi voimme arvioida myös lohikäärmettä samoin perustein kuin muita älyllisiä olentoja. Ja lohikäärme on totisesti älyllinen olento, sehän pystyy tuottamaan kieltä siinä missä monet muutkin Keski-Maan olennot.

Mittaamattomista voimistaan huolimatta – vai kenties juuri siksi? – Smaug on elävä massatuhoase, kiero ja ahne psykopaatti, joka nauttii kuoleman ja kärsimyksen levittämisestä. Eräänlainen pahan olon lähettiläs siis. Näin Thorin lohikäärmettä kirjassa muistelee: "Myöhemmin sillä oli tapana ryömiä ulos suuresta portista ja saapua Laaksoon öiseen aikaan ja raahata sieltä mukaansa ihmisiä, etenkin nuoria neitoja syödäksensä ne, ja tätä jatkui kunnes Laakso lakkasi olemasta eikä sinne jäänyt ketään, koska ihmiset olivat joko kuolleet tai lähteneet pois."

Tämä on se Smaug, jonka olohuoneeseen Gandalf kääpiöitä kannustaa.

Mutta miksi sotkea hobitti kääpiöiden ja lohikäärmeen väliseen eripuraan? Velho arvelee, ettei kääpiöitä halveksiva lohikäärme tunnista hobitin tuoksua ja painostaa tämän vuoksi Bilbo Reppulin mukaan reissulle. Bilbo on siis Gandalfin sotastrategisissa suunnitelmissa hyödyllinen ase, jolle ei kannata kertoa enempää kuin mitä yksinkertaisen kontulaisen tarvitsee tietää. Bilbo on Gandalfille välinearvoa edustava työkalu, jota velho manipuloi esittämällä puolituisen ystävää.
 

Järvikaupunki Peter Jacksonin elokuvassa Hobitti - Smaugin autioittama maa (2013).

 
Entäpä sitten Järvikaupungin asukkaat? Kaikki ovat kuulleet ennustuksen, jonka mukaan kääpiöiden jeesaaminen Vuorelle johtaa kaupungin tuhoon. Skeptisimpienkin mielessä siintää alitajuinen pelko siitä, että mielipuolinen lohikäärme tuhoaa kaiken, jos sitä häiritsee. Myös Yksinäisen vuoren kutsumanimi – lohikäärmevuori – viittaa siihen, että folklore elää ja vaikuttaa ihmisten arjessa, vaikkei nuoriso siihen ihan täysillä uskoisikaan.

Järvikaupungin asukkailla on siis ydinaseilla varustettua hirmuvaltaa muistuttava naapuri, jonka he mieluummin jättäisivät omaan rauhaansa. Pelko on ajanut ratkaisuun, jonka perusteella oma selviytyminen nykyhetkessä on tärkeämpää kuin pitkän tähtäimen maailmanpolitiikkaa koskevat suunnitelmat. Gandalf miettii asioita laajemmin ja toimii sen mukaan. Hän puntaroi, että Järvikaupungin tuho on hyväksyttävissä, kunhan operaatio muuten onnistuu.

Kirjassa myös Järvikaupungin viisas isäntä antaa siunauksensa kääpiöiden retkelle toivoen pääsevänsä osingolle rikkauksista. Optimistinen ja kaupallisesti orientoitunut isäntä on itse pannut alulle uudempia lauluja, joissa kerrotaan lohikäärmeen tuhosta ja Järvikaupunkiin virtaavista aarteista.

Kääpiöiden kolistellessa Vuorelle hobitti seuranaan tapahtuu se, mitä lähes kaikki osasivat pelätä: Smaug herää tunkeilijoiden häiritsemänä, lentää ulos ja polttaa Järvikaupungin.

Se, että Järvikaupungista löytyy jousimies, joka onnistuu tappamaan lohikäärmeen, on kiva juttu, mutta laiha lohtu läheisensä menettäneille; neljäsosa asukkaista kuolee liekkimereksi muuttuneessa kaupungissa. Puhumattakaan lukuisista loppuelämäkseen vammautuneista. Tai siitä, että henkiin jääneet ovat kodittomia pakolaisia talven kynnyksellä.

Ehkä Gandalf järkeilee, ettei munakasta voi tehdä rikkomatta kananmunia. Riittävätkö Yksinäisen vuoren aarteet hyvittämään äitinsä menettäneiden lasten surun? Montako kultakolikkoa tarvitaan valamaan uskoa tulevaisuuteen, kun on ensin menettänyt lähes kaiken?

Kukaan ei vaadi sympaattista velhoa tilille. Hän pääsee kuin koira veräjästä: kukaan ei erehdy kysymään, kuka alunperin masinoi kääpiöiden retken. Poissaolollaan Vuoren ryöväyksen ja sitä seuranneen Smaugin raivon keskellä loistanut velho ilmestyy paikalle neuvomaan muita juuri ennen Viiden Armeijan Taistelua.

Gandalf, tuo harmaapartainen hupsu vanha velho, jonka kädet ovat veressä.

Puhumattakaan siitä, kuinka häikäilemättömästi Gandalf käyttää jatkossa hobitteja mahtisormuksen kantajina. Velho tietää, että hobittien yksinkertainen luonteenlaatu ja kunnianhimon puute estävät näitä sekoamasta yhtä vallanhimoisilla tavoilla kuin vaikkapa haltioita tai ihmisiä. Kyllähän velho silti näkee, mitä sormus tekee yksinkertaisimmallekin kantajalleen: Bilbokin muuttuu kuin vanhaksi alkoholistiksi.

Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

Cthulhu kutsuu lapsia hulluuteen vuonna 1990

Ylen Elävästä arkistosta löytyy mielenkiintoinen roolipelaamista käsittelevä ohjelma, jossa pöytäroolipeleistä innostuneet lapset pelaavat Call of Cthulhua. Cthulhu kutsuu lapsukaisia hulluuteen TÄÄLLÄ.

Kyseessä on mainio nostalgiatrippi, joka herätti kaikenlaisia peliaiheisia muistoja, vaikken itse vielä tuolloin pelannutkaan Call of Cthulhua. Ohjelman editointi sai myös pohtimaan toimittajien tarkoitusperiä.

Taustamusiikilla on maalailtu pahaenteistä tunnelmaa ja haastattelupätkien väliin on leikattu hirviönaamareissa hilluvia tyyppejä. Toimittajien kysymykset loistavat poissaolollaan. Jäljelle jää tohkeissaan Lovecraftin luomista kauhuista selittäviä lapsia, joilla hyvä tarina menee nuoruuden innolla aivan oikeutetusti faktojen edelle: "Se kuoli silloin 1937 ja se kaiketi tuli hulluksi itsekin sitten myöhemmin. Luultavammin sekosi omista jutuistaan kun ne oli niin todentuntuisia ja muita..."

Tavallaanhan ohjelmassa demonstroidaan hienosti, kuinka lapset sukeltavat yhdessä pelin viitoittamaan mielikuvitusmaailmaan. En silti voinut välttyä vaikutelmalta, että tässä ollaan taas kerran mukamas valistuksen nimissä pelottelemassa vanhempia "näihinkin juttuihin viattomat lapsenne saattavat flipata" -nönnönnööllä.

Tai sitten tämä tulkinta on täysin hakoteillä, eikä toimittajien asenne ole ollut lähelläkään "vanhemmat olkaa huolissanne jälkikasvusta" -tyyppistä pöllönsilmät ammollaan kauhistelua. Ehkä valituilla tyylikeinoilla haluttiinkin korostaa, kuinka terveellä tavalla roolipelit saavat lasten mielikuvituksen hyrräämään ja kuinka hauskasti "omista jutuistaan seonneen" kauhukirjailijan maailma herää peleissä henkiin.

On silti syytä muistaa, että Yhdysvaltojen 1980-luvun noitavainot roolipelejä kohtaan olivat vielä suhteellisen tuoreessa muistissa.

TV3 esitti legendaarisen Leikistä tulee totta -elokuvan (Mazes and Monsters, 1982) vuonna 1991. Muistan katsoneeni tuon ja tykänneeni kovasti; leffa sai meikäläisen innostumaan roolipeleistä vieläkin enemmän! Taisi käydä tsägä, ettei äitini sattunut näkemään kyseistä elokuvaa, olisi muuten saattanut jäädä ensimmäinen ikioma roolipeli (joka muuten oli Ankh) saamatta...

Olen kuullut muutamilta kavereilta, kuinka näiden vanhemmat olivat huolissaan roolipelien vaikutuksesta. Erään äitimuori oli huolissaan poikansa Vampire-peleistä ja pelkäsi mokoman liittyvän jotenkin saatananpalvontaan. Toisen äiti ei tyytynyt pelkästään olemaan huolissaan vaan heitteli säännöllisen epäsäännöllisesti jälkikasvunsa roolipelikirjallisuutta roskiin.

Nykyaikana naurattaa ajatuskin pöytäroolipeleistä sekoittamassa lasten päätä. Muksut pelailevat silmät kiiluen fotorealismia lähestyviä videopelejä, joissa yhteen tuntiin mahtuu enemmän kauhua ja väkivaltaa kuin kokonaiseen roolipelikampanjaan. Vanhemmat ovat itsekin video- ja populaarikulttuurin marinoimia X- ja Y-sukupolvien edustajia, jotka luultavammin liittyvät lapsensa peliseuraksi kuin kieltävät pelaamasta.

Star Trek Into Darkness – nuijan ja tosinuijan paluu

Vuosi on 2259. James T. Kirk juoksee pakoon vihaisia alkuasukkaita. Planeetta Nibirun tulivuori uhkaa purkautua. Ainoa keino purkauksen estämiseksi on roikottaa upseeri Spockia sukkulaan kiinnitetyn kaapelin varassa tulivuoren päällä ja toivoa, että puhtaan logiikan nimeen vannovan miehen käsissään pitelemä laite estää purkauksen. Tähtiakatemian nuoret lupaukset ovat täällä taas!
 

Ihmiskunnan tulevaisuuden toivot Spock (Zachary Quinto) ja Kirk (Chris Pine) valmiina palvelukseen.

 
Höpöhöpö-mysteerien ja cliffhangereiden ystäviä ilahduttaneella Lostilla breikannut J. J. Abrams on varmasti oikea ihminen päivittämään maailman toiseksi tunnetuimman scifi-brändin valkokangasseikkailut. Näin ajattelin nähtyäni ensimmäisen uuden Star Trekin (2009). Abrams modasi Star Trekistä action-spektaakkelin suoraan mainstream-yleisölle. Kaupallisesti ajatellen kyseessä oli nerokas temppu – trekkinörtit katsovat leffan kuitenkin! Jumalaisen näyttävään vuoristorataseikkailuun mahtui yllin kyllin trekkinörttien sydäntä lämmittävää nostalgiaa. Mitä sitten jos meininki olikin välillä juntimpaa kuin William Shatnerin kekkuloidessa kapteenina joskus 1960-luvulla – pääasia että kaikilla oli hauskaa!

Star Trek Into Darkness jatkaa samalla linjalla, mutta nyt meininki on – jos vain suinkin mahdollista – vieläkin älyvapaampaa. Trekkinörteille kustomoitua nostalgiatrippiä on toki edelleen luvassa, varsinkin kun pääpahiksena leuhottaa alkuperäisestä tv-sarjasta sekä vuoden 1982 elokuvasta tuttu Khan – jonka roolissa Benedict Cumberbatch on melkein yhtä vakuuttava kuin Ricardo Montalban. Leffan universumi on Abramsin oma Star Trek -maailma, josta löytyy paljon yhtymäkohtia "viralliseen" kaanoniin.

Käsikirjoittajatiimi Orci & Kurtzman on sama kuin Abramsin edellisessä Star Trekissä – lukuun ottamatta yhtä lisäystä, Damon Lindelofia. Lostin ahkerin kynäniekka on kerännyt kyseenalaista mainetta työstään Prometheuksessa ja World War Z:ssa, joiden suurimmat ongelmat sikiävät nimenomaan käsikirjoituksista. Molemmissa on ollut osallisena myös muita kirjoittajia, joten Lindelofin työn erittely ja arvioiminen ei ole ihan niin yksinkertaista. Itse suhtaudun Lindelofin nimeen eräänlaisena varoitustarrana, jonka perusteella elokuva saattaa sisältää katsojan aivotoiminnalle vahingollista materiaalia.

Star Trek Into Darknessin alussa sekoboltsi kapteeni Kirk rikkoo taas vaihteeksi sääntöjä ja saa kuulla kunniansa. Mutta koska pojat ovat poikia, tähtiakatemiassa on rento meininki ja Kirk pohjimmiltaan kunnon kaveri, lähetetään avaruusalus Enterprise vaarallisen terroristi John Harrisonin (aka Khan) perään. Ja aina välillä hengataan näyttävissä paikoissa, kuten vuoden 2259 Lontoossa ja San Franciscossa.

Mitäköhän kataluuksia Khan hautoo ylivertaisessa mielessään?

    
Star Trek Into Darkness on periaatteessa simppeliin tarinaansa nähden turhan moninaisilla juonenkäänteillä kuormitettu action-pläjäys. Kaikki nykyaikaa koskettavat teemat – kuten terroristijahdin moraalinen pohdiskelu – haudataan pikaisen pohjustuksen jälkeen rymistelyn ja yllättävien käänteiden alle. Tuntuu kuin paikasta toiseen säntäilyllä yritettäisiin peitellä sitä tosiasiaa, ettei elokuvalla oikeastaan ole mitään sen kummempaa sanottavaa. Leffa pysyttelee visusti mukavuusalueella, jossa tärkeintä on kapteeni Kirkin ja upseeri Spockin välisen ystävyyden ylistys. Star Trek -brändin selkärankana toimivat science fiction -ideat loistavat poissaolollaan, jäljellä ovat pelkät high tech -kulissit.

Edelliseen osaan verrattuna tähän on maalailtu huomattavasti synkempää fiilistä, joka tosin laimenee elokuvan yleisen tyhmyyden ansiosta. Star Trek II – Khanin vihasta varioidut tapahtumatkin tuntuvat keinotekoisilta ja päälle liimatuilta. Huumorin ja tosikkomaisuuden vuorottelu ei myöskään aina luonnistu saumattomasti. Tuntuu kuin leffa olisi rakennettu palikoista, joista osa toimii ja osa ei. Minkäänlaista eheää kokonaiskuvaa tästä on vaikea saada.

Tähtilaiva Enterprisen nuoren kapteeni Kirkin juntteilu on pahimmillaan niin vaivaannuttavaa katsottavaa, että suurimmat kiksit irtoavatkin miehistön jäsenten touhuista. Uhura (Zoe Saldana), Bones (Karl Urban), Scotty (Simon Pegg), Sulu (John Cho) ja Chekov (Anton Yelchin) ovat elävä esimerkki täydellisestä castingista.

Leffan naishahmoilla (Uhuralla ja Alice Even näyttelemällä Carolilla) on hyvältä näyttämisen ohella valitettavan vähän muuta tekemistä, niin tiukasti kupletin juoni pyörii Kirkin ja Spockin suhteen ympärillä. Tämä on toki perusteltua tarinan kannalta, vaikka nykypäivänä pulp-retroilua tuskin hidastaisi naishahmojen modernisointi keskeisemmiksi, aktiivisiksi toimijoiksi. Toisaalta kaikki leffan "henkilöt" ovat sen tason karikatyyrejä, ettei moniulotteisemmilla tyypeillä taida olla kysyntää.

Star Trek Into Darknessista voi toki nauttia, kunhan muistaa sulkea kaikki vaativammat aivotoiminnot. Jotenkin tuntuu, että Abrams tulee pärjäämään paremmin Star Warsin kanssa.

Pacific Rim – megamonsterit vs. jättirobotit

Mestariohjaaja ja -käsikirjoittaja Guillermo del Toron (Hellboyt, Pan's Labyrinth) uusimmassa elokuvassa valtameren pohjaan auenneesta salaperäisestä portista alkaa mönkiä jättiläishirviöitä. Näiden Godzillan serkkujen tuhotöitä pysäyttämään kehitetään se kaikkein loogisin – tai ainakin siistein – mahdollinen ase: ihmisten ohjaamat jättiläisrobotit.

Tuntematon uhka yhdistää ihmiskunnan viimeiseen taistoon elokuvassa Pacific Rim – Hyökkäys Maahan (USA 2013).

   
Yksi jättirobo vaatii ohjaajakseen kaksi ihmistä – juttu, jolla on jotain tekemistä aivojen ja hermojärjestelmän ylikuormittumisen kanssa. Toinen tyyppi ohjaa robotin oikeaa puoliskoa ja toinen vasenta. Tehtävään vaaditaan harvinainen yhteensopivuus, jollainen löytyy usein vain sisaruksilta tai lähisukulaisilta. Harvinaiset robopilotit ovat tulevaisuuden supertähtiä, joilta ei puutu rokkitähtien egoa ja elkeitä.

Päähenkilö, entinen robottikuski Raleigh (Charlie Hunnam, Sons of Anarchy), päätyy rakennuksille töihin. Valtavan muurin pitäisi suojella ihmisiä monstereilta – ainakin teoriassa. Jättihirviöiden pistäessä matalaksi maapallon viimeisiä suurkaupunkeja alkaa ihmiskunnan tulevaisuustyöryhmillä olla pala kurkussa. Raleighin vanha pomo, mysteerimies Stacker (Idris Elba, Luther), tarjoaa sankarille vielä viimeisen mahdollisuuden olla etulinjassa strategisessa iskussa suoraan monsteri-invaasion sydämeen. Jännitys tiivistyy, kun ihmiset valjastavat roboarmeijansa rippeet ratkaisevaan taistoon tuntematonta uhkaa vastaan. Maailmanlopun tunnelmasta huolimatta (tai siitä johtuen) ilmassa on myös romanssinpoikasta kuvankauniin Mako Morin (Rinko Kikuchi, Norwegian Wood) kanssa.

Pacific Rim on harvinaislaatuinen elokuva. Superkallis leffa tuntuu juuri oikealla tavalla lapselliselta, eikä sisällä Transformersien tapaan turboahdettua tuotesijoittelua tai militaristista jenkkiarmeijan ylistystä. Sukujuuret löytyvätkin aivan toisaalta, sillä kyseessä on hyvällä maulla toteutettu kunnianosoitus japanilaisille anime-klassikoille. Mieleen hiipii vaivatta esimerkisi Neon Genesis Evangelion. Leffa on kuitenkin länsimaalaiselle yleisölle suunnattu ja K12, joten aikuisemmat jutut sekä kreiseimmät animetörkeydet on jätetty suosiolla alkulähteille – ja hyvä niin. Animevibat eivät ole pelkkiä ulkokultaisia viittauksia, vaan niitä on tarttunut myös elokuvan kokonaisvaltaiseen tunnelmaan.

Myös vähemmän megalomaanisilla nimillä toteutettu casting osuu nappiin. Hollywoodin tähtinäyttelijöillä höystettynä leffan "uskottavuus" olisi saattanut kärsiä. Pacific Rim on myös esteettisesti ikimuistoinen. Hienosti toteutettu 3D on kuvaustyylin kanssa miellyttävässä harmoniassa. Rytmitys toimii ja verkkokalvoja hyväillään häikäisevillä kuvilla ja kohtauksilla juuri sopivaan tahtiin. Valtameressä vesisateen keskellä vaeltavissa jättiläisroboteissa on surumielistä kauneutta. Metallinharmaa ja kulunut teknologia hehkuvat rappiota, samoin kuin rähjäiset tehdashallit ja rakennustyömaat, joissa työturvallisuus on kaukainen muisto menneisyydestä.

Kaksituntisen rainan käsikirjoitus keskittyy oleelliseen eikä rönsyile suotta sivuraiteille. Jokainen kohtaus rikastuttaa elokuvan maailmaa. Pacific Rim välttää myös monsterit vs. robotit -leffojen pahimmat sudenkuopat, eikä ihmisistä tule massiivisten taistelujen keskelläkään pelkkiä statisteja. Huumoriakaan ei ole unohdettu, vaikka tietyllä tapaa elokuva ottaakin itsensä äärimmäisen vakavasti – mikä tekee kaikesta vieläkin hauskempaa! Jättiliskot ja kerrostalon kokoiset robotit mäiskimässä toisiaan maalla, merellä ja ilmassa. What's there not to like?

Man of Steel – Teriksen uusi nousu ja (t)uho

Uusi Teräsmies-elokuva ei olisi saanut meikäläistä teatteriin asti, ellei ohjaaja olisi Zack Snyder – tyyppihän uhosi aikoinaan Watchmenin tekevän kaikista muista supersankarielokuvista turhia!

Tekijäpuolella on muutenkin sarjakuvafilmatisoinneilla nimeä hankkinutta porukkaa: käsikirjoituksesta vastaa uusia Batmaneita naputellut David S. Goyer ja tuottajana on itse Christopher Nolan. Kasassa on siis dream team, jonka luulisi lataavan klassiseen supersankariin ja amerikkalaisuuden ikoniin yllin kyllin uutta potkua ja kenties myös aiempaa synkempää pohjavirettä.

Mitä uudella Teriksellä sitten on annettavaa?

Man of Steel alkaa pitkällä Krypton-planeetalle sijoittuvalla jaksolla, jossa Teriksen äiti (Ayelet Zurer) synnyttää lapsensa kotikonstein – planeetalla kun ollaan totuttu geneettiseen jalostamiseen, jonka avulla altaissa kasvatettavat sikiöt lajitellaan omiin yhteiskunnallisiin lokeroihinsa heikoimmista eroon hankkiutuen. Teriksen isä (Russell Crowe) piipahtaa päättäjien luona kritisoimassa planeetan tuhoon johtavia ekologisesti lyhytnäköisiä ratkaisuja samalla kun Kenraali Zod (Michael Shannon) yrittää vallankaappausta. Rytäkän päätteeksi huolestuneet vanhemmat lähettävät uunituoreen jälkikasvunsa kauas pois tuhoutuvan planeetan kamaralta.

Sitten ollaankin maapallolla, jossa salaperäinen nuori mies, Clark Kent (Henry Cavill), reissaa tekemässä ihmetekoja muistellen samalla lapsuuttaan Kansasissa. Miehen ottovanhemmat ovat suojelleet tätä koko lapsuuden ajan, ettei ulkomaailma saisi vahingossakaan tietää nassikan yli-inhimillisistä voimista. Man of Steel onkin parhaimmillaan keskittyessään sankarin matkaan tämän etsiessä omaa identiteettiään. Ulkopuolisuuden tunteen kanssa riutuva kiusattu lapsi joutuu isänsä (Kevin Costner) kannustamana jatkuvasti nöyrtymään ja hillitsemään itsensä.

Sinisissä trikoissa viihtyvää miestä epäillään laittomaksi maahanmuuttajaksi. Man of Steel, 2013.

     
Man of Steelin ongelmat liittyvät sankarin perusolemukseen aikuisena: Teräsmies on puhdasotsainen amerikkalaisuuden puolustaja, joka tuntuu pystyvän kaikkeen. Smallville -tv-sarjan nerokkain keksintö oli lähteä liikkeelle teinivuosista ja rakentaa koko homma pikkukaupungista alkavaksi yliluonnolliseksi high school -saippuasarjaksi. Man of Steel toimii siihen asti kunnes sankari heittää kuuluisat trikoot ylleen – sen jälkeen ei supermiehellä olekaan enää muuta tekemistä kuin vakuutella olevansa Yhdysvaltojen sotavoimien paras kaveri ja vetää pahiksia turpaan.

Eikä siinäkään olisi sen suurempaa vikaa, jos pahikset olisivat yhtä omalaatuisia kuin vaikkapa Lepakkomiehellä. Valitettavasti kenraali Zod on aivan yhtä onneton pökkelö kuin leffan sankarikin.

Man of Steelista on yritetty viritellä synkempää ja tosikkomaisempaa scifi-spektaakkelia tiputtamalla huumori minimiin ja infodumppaamalla kvasi-tieteellistä höpöhöpöä sopiviin kohtiin – vaikkei tällä mukarealismilla olekaan juonen avainkohdissa mitään väliä. Näillä aineksilla maailmanlopun tunnelmissa piehtaroiva pöhöttynyt lopputaistelukin on pelkkää isoilla räjähdyksillä höystettyä pitkäveteistä pullistelua. Loppumättö demonstroi hyvin, kuinka The Avengersin lystikäs finaali siirretään vakavalla otteella uuden ja synkemmän Teräsmiehen maailmaan sopivaksi. Tylsäksihän se muuttuu.

On vaikea kuvitella, mihin suuntaan Teräsmiehen hahmoa voidaan enää jatkossa kehitellä. Sama ongelma on nähty Iron Manin jatko-osissa: päähenkilö ei syntytarinansa jälkeen kehity enää mitenkään, joten jäljelle jää kaikkivoipainen supersankari, jonka rinnalla kaikki muut ovat pelkkiä statisteja. Iron Maneissa yhden miehen rokkiooppera liitelee vielä hengettömänäkin päähenkilönsä läppien puhaltelemana – Teräsmiehestä ei irtoa niitäkään.

Tarkempaa diagnoosia janoavan on syytä tsekata JP Jokisen osuva arvostelu Film-O-Holicista. Sami Koponen taas ruotii kiehtovasti Man of Steelin kristillisiä viitteitä Mythopoeia-blogissaan. Kannattaa lukea!

Falling Skies – avaruusörmyt sotajalalla

Muukalaisteknologiaa vallatun Bostonin yllä.

Avaruusoliot hyökkäävät maapallolle. Ihmiskunnan viimeiset rippeet käyvät epätoivoiseen sissisotaan ylivoimaisia valloittajiaan vastaan. Näinkin originelleista lähtökohdista ponnistaa vuonna 2011 startannut, parhaillaan kolmannella kaudellaan rullaava Falling Skies. Onko sarjasta mihinkään, vai pitäisikö mokoma heivata surutta kaatopaikalle science fictionin mainetta tahrimasta?

Perusasetelma on simppeli. Kolmensadan ihmisen joukko lähtee Bostonista tien päälle selviytyäkseen avaruusolioiden kuolemanpartioista. Päähenkilö Tom Mason (Noah Wyle) on sympaattinen sotahistorian professori, joka toimii kapteeni Weaverin (Will Patton) kakkosmiehenä. Weaver toimii puhtaasti sotilaallisin perustein, siinä missä Mason pyrkii ottamaan myös siviilit huomioon. Sarjan konfliktit rakentuvat ulkoisen vihollisen lisäksi myös ryhmän sisäisten jännitteiden varaan. Romanssejakaan ei unohdeta, joten katsoja pääsee jännittämään, voisiko Masonilla olla vipinää myöskin puolisonsa menettäneen lääkäri Anne Glassin (Moon Bloodgood) kanssa. Sarjan hyvä paha tyyppi on prätkäjätkä John Pope (Colin Cunningham). Kyynisenä kovismimminä nähdään Sarah Carterin näyttelemä Margaret.

Falling Skiesin alku on yhtään kaunistelematta myötähäpeän siivittämä ja kömpelö. Avaruusolioiden ammuskeluun kuluneen päivän päätteeksi Mason vakuuttelee lapsilleen rakkauttaan. Herkkä pianomusiikki soi. Ihmiset tarttuvat toisiaan käsistä ja sulkevat silmänsä iltarukouksen ajaksi. Amerikkalaisen ydinperhefantasian ja Fox Newsin peruskatsojaa kosiskelevan hengellisyyden mieleen tuova meininki herkistää hieman toisenlaisilla aallonpituuksilla surffailevan vaihtamaan kanavaa. Henkilöt tuntuvat aivan liian stereotyyppisiltä ja mustavalkoisilta. Tuntuu kuin tämän kaiken olisi nähnyt jo sata kertaa. Kun kliseesoppaan sotkee vielä nykypäivän standardeilla kiusallisen kökön tietokoneanimaation, on vaikea välttyä vaikutelmalta, että budjetti on aivan liian niukka suhteessa tuotannon vaatimuksiin.

Vastarintaliikkeen uljaat soturit yrittävät panna kampoihin maapallon kattavalle alien-invaasiolle. Sarjan tunnetuin kasvo lienee Teho-osastosta tuttu Noah Wyle.

Sarjan alku tuntuukin olevan suoraa jatkumoa 2000-luvun heikoimmille scifi-sarjoille, Terra Novalle ja V:lle. Katsojan onneksi Falling Skies yllättäen petraa ja osoittaa olevansa sittenkin lähempänä Battlestar Galacticaa ja Walking Deadia. Yksi avaintekijä Robert Rodatin luomassa ja Steven Spielbergin tuottamassa sarjassa on kirjoittajanero Mark Verheiden, joka on kynäillyt jaksoja myös Galacticaan. Verheiden on muuten nimi, johon tuntuu törmäävän usein hyvän science fictionin yhteydessä.

Ensimmäisen kauden kuluessa hahmoihin tulee lisää syvyyttä ja tarinaa viedään uskottavasti yllättäviin suuntiin. Kakkoskaudella kaikki tuntuu paranevan vielä entisestään, aina käsikirjoituksesta tietokoneanimaation laatuun. Monia ykköskaudella kuin varkain istutettuja viritelmiä kehitellään kiehtovasti pidemmälle. Silti kaikessa säilyy mysteerin tuntu, salaisuuksien takaa paljastuu uusia, eikä moraalinen rajanveto käy yhtään helpommaksi. Ykköskauden kylläinen värimaailma taittuu syksyn edetessä ja joukkojen nuhjaantuessa raadollisen kalseaksi. Ihmisten vastarintaliike on enää muutaman virheliikkeen päässä ensimmäisen Terminaattori-elokuvan viemäreissä piileskelevistä eloonjääneistä.

Postapokalyptisissä maisemissa kulkeva Falling Skies ei päästä katsojaansa helpolla. Osa rikki revityistä perheistä elää kostolle, toiset menettävät katkerina toivonsa. Lapsisotilaiden käytöstä tulee arkipäivää myös entisille amerikkalaisen keskiluokan edustajille. Romahtaneen yhteiskuntajärjestyksen myötä kaupunkien raunioissa väijyy murhanhimoisia, heikompiaan ryösteleviä ihmislaumoja. Alati väijyvä väkivallan uhka ja muukalaisten teknologia muuttavat ihmisiä. Avaruusolentojen perimmäiset motiivit ovat hämärän peitossa. Kaiken tämän keskellä on silti myös ripaus toivoa. Näissä tunnelmissa jatkuu yksi tämän hetken kiinnostavimmista science fiction -sarjoista.

Total Oblivion – narinaa viime aikojen scifi-leffoista

Valkokankaille on vyörytetty scifiä viimeisen vuoden aikana sellaisella volyymilla, että oksat pois! Itkisin onnesta, ellei suurin osa tekeleistä olisi pelkkää scifikulisseilla koristeltua epämääräistä höttöä (Total Recall, Oblivion). Onneksi mukaan on mahtunut myös yksi helmi (Looper). Aloitetaan kuitenkin sieltä kökömmästä päästä. Mitään kriittisiä juonipaljastuksia ei ole luvassa.

"Stay cool, bro. Kahden tunnin päästä tää leffa on ohi, etkä sä toivon mukaan muista siitä enää mitään..."

 
Uusi Total Recall kertoo elämäänsä kyllästyneestä teollisuusduunarista, joka näkee oudon eloisilta tuntuvia unia, joissa hän on salainen agentti. Rekall-yhtiö lupaa tehdä unelmista todellisia muistikuvia, eikä aikaakaan, kun päähenkilö on kaulaansa myöten kusessa. Ja sitten ammuskellaan. Lujaa. Leffan parasta antia on Blade Runnerista ja Minority Reportista kuvastoaan nätisti lainaava design. Silmäkarkilla on kuitenkin hintansa, sillä tämän kokonaisuudessaan katsomaan joutuvan ÄO laskee epäilemättä pari pykälää pakkasen puolelle. Aiemmin muutaman Underworldin ja Die Hard 4.0:n ohjanneen Len Wisemanin action-kohtausten tyylittely alkaa Total Recallissa puuduttaa, joten juttu hukkaa kutinsa myös toimintarymistelyn saralla.

Rainan käsikirjoittajakaksikollakin tuntuu olevan pallo totaalisen hukassa. Mart Bomback on aiemmin näpytellyt Die Hard nelosen ja Kurt Wimmer Suomessa Cubic-nimellä levitetyn Equilibriumin – jonka Wimmer myös ohjasi. Equilibrium on saavuttanut jostain syystä suuren fanipohjan. Kyseessä on eräänlainen Fahrenheit 451:n ja Matrixin fuusio, jonka suurin oivallus on tappavan tehokkaan, kahdella pistoolilla harrastettavan tuli/lähitaistelulajin, Gun Katan, keksiminen. How cool is that? Mestariteos uuteen Total Recalliin verrattuna.

Philip K. Dick kääntyy haudassaan ja toivoo näkevänsä pelkkää pahaa unta – ja niin toivoo katsojakin. Total Recall kun ammentaa Dickin novellista perusideansa, jota käsikirjoittajat ovat lähteneet "jalostamaan". Kyseessä on siis vastaava tapaus kuin vaikkapa Hemingwayn Tappajat-novelli, joka tarjoaa kiehtovan alkuasetelman hyvinkin erilaisille leffaversioille. Toisin kuin Tappajien tapauksessa, We Can Remember It For You Wholesalen kanssa on tyytyminen yhteen onnistuneeseen filmatisointiin, siihen scifiässä Verhoevenin ohjaamaan ja Iso-Arskan tähdittämään leffaan vuodelta 1990. Lisäksi 1999 ilmestyi 22 jaksoa Total Recall 2070 -tv-sarjaa, jonka laadusta meikäläisellä ei ole mitään käryä.

Tomppa is feeling kind of blue. Oblivion luottaa pyssysodan sijaan tunnelmointiin.

 
Samaa kökkölinjaa jatkaa Oblivion, joka haluaisi kovasti olla ihan vakavasti otettava tieteiselokuva. Tom Cruise näyttelee postapokalyptisessä asetelmassa hylätyllä maapallolla työskentelevää korjausmiestä, Jackia, joka huolehtii maapallon viimeisistä resursseista. Avaruusoliot ovat hyökänneet ja räjäyttäneet kuun – ei siis mikään ihan perinteinen postaposetting kyseessä. Leffan perusasetelma infodumpataan katsojalle voice overilla heti alkuun. Sitten seurataan päähenkilön duunipäivää ja vihjaillaan, että jotain mätää tässä vieläkin on.

Oblivion yrittää olla vähän kaikkea, mutta ei onnistu olemaan oikein mitään. Tämä on sääli, sillä käsikirjoituksessa on kuitenkin kovasti yritystä. Elokuva luottaa räiskimisen sijaan tunnelmointiin. Valitettavasti myös kaikki älyllinen ajattelutoiminta tuntuu hukkuvan tämän fiilistelyn alle. Fokus on täysin hukassa, eikä kohtausten välillä ole juuri minkäänlaista jatkuvuutta, ellei sellaiseksi sitten laske samoja näyttelijöitä kekkuloimassa samoissa kulisseissa lätisemässä samaa tasaisen ankeaa ja mitäänsanomatonta dialogia.

Oblivionin "juonenkäänteet" haistaa kilometrien päähän, ja tuntuu kuin leffa yrittäisi kovasti olla fiksumpi kuin mihin on rahkeita, varsinkin kun mihinkään ei syvennytä sen tarkemmin. Pelkkää onttouttaan kumisevaa antikliimaksia koko kaksituntinen. Vaikka onhan tämä saakelin nättiä katsottavaa: kliinisen valkoisen high techin ja rähjäisen maapallon välinen kontrasti toimii. Ja onpa leffan soundtrackikin (M83) aika nasta, paljon parempi kuin varsinainen leffa – eli ihan kuin samaisen ohjaajan TRON: Legacyssakin. Sivuroolissa nähdään muuten Nikolaj Coster-Waldau (aka Jaime Lannister) – ikään kuin muistuttamassa, että Game of Thrones on pirun hyvä sarja.

Don't look back in anger. Joe (Joseph Gordon-Levitt) kohtaa Looperissa tulevaisuuden itsensä.

 
Viime aikojen parasta scifiä on Suomen valkokankaille tarjoillut Rian Johnsonin aikamatkustusta kiehtovan omaperäisestä asetelmasta tarkasteleva Looper. Lähitulevaisuuteen sijoittuva elokuva seuraa looperia eli rikollisjärjestölle työskentelevää palkkamurhaajaa, joka listii vuoteen 2044 kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta lähetettäviä uhrejaan surutta – kunnes kohtaa oman itsensä. Minimalistisen vaikuttavasti maalattu tulevaisuuden maailma yhdistettynä hienoon käsikirjoitukseen näyttävät, ettei scifi tarvitse biljoonabudjettia toimiakseen. Tyylikäs ja oivaltava elokuva, joka tuo hetkittäin yllättäen mieleen jopa klassikkomanga/anime Akiran. Hell yeah!!

Tulevista tieteisleffoista sen verran, että uuden Star Trekin traileri näyttää aika laimealta. Leffan nähneen kaverin mukaan: "Star Trek Into Darkness felt dumber than all the Fast & Furious films combined". Mene ja tiedä, pakkohan tuo on tsekauttaa. Edellisen Star Trekin jälkeen otan silti mielelläni vastaan lisää pulp-henkistä toimintarymistelyä. Traileri ei silti herätä kovinkaan kummoisia trekkiviboja.

M. "Kuudes aisti" Night Shyamalan After Earthia en vaivaudu edes kommentoimaan sen kummemmin. En ole kuulunut ohjaajan teosten kohdeyleisöön enää moneen vuoteen ja traileri näyttää kerrassaan naurettavalta. Tuntuu kuin mies tekisi elokuviaan Fox Newsin pariin hylätyille jälkeenjääneille lapsille.

Onneksi on silti jotain, mitä odottaa kuin kuuta nousevaa. District 9:n ohjaajan, Neill Blomkampin, Elysium vaikuttaa helposti vuoden lupaavimmalta scifistelyltä. Yhteiskunnallista sanomaa ja kunnon toimintamättöä – mikä voi mennä vikaan?

Vuoden kulttuuriteko – Uuden sukupolven paluu

Tähtilaiva Enterprisen miehistö poseeraa.

”Space: the final frontier...”                                                      

 

Kutonen (entinen The Voice) aloittaa lupaavasti: Twin Peaksin lisäksi kanava on nimittäin alkanut esittää Star Trek: The Next Generationia arkipäivisin klo 18 (uusinta 00.30). Tänään esitettiin kuudes jakso (Where No One Has Gone Before), mutta vielä ehtii hyvin mukaan. Kyseessä on nimittäin sarja, jonka jaksot ovat old school -tyyliin onnistuneesti yksittäispakattuja (paitsi ne harvat kaksiosaiset). Jaksojen välistä jääminen ei siis monen nykysarjan tapaan vie pohjaa sarjan seuraamiselta.

 

Suomessa aikoinaan Star Trek: Uusi sukupolvi -nimellä esitettyä sarjaa tehtiin seitsemän tuotantokautta vuosina 1987–1994. Jo pelkästään ykköskaudessa on 26 jaksoa. Taso vaihtelee, mutta parhaimmillaan meno on mahtavaa hyvien scifi-ideoiden yhdistyessä kiinnostaviin henkilöhahmoihin ja mielenkiintoiseen maailmaan. Ihmiskunnan tulevaisuus – kolmannen maailmansodan jälkeinen – näyttää vaihteeksi valoisalta. Ihminen on noussut moraaliltaan oman aikamme homo sapiensia korkeammalle tasolle ja päässyt hyödyntämään paremmin koko potentiaaliaan.

 

Tähtilaivan uljas miehistö tutkii avaruuden käymättömiä korpimaita ja kohtaa jatkuvasti monenlaisia, usein ihmiskunnan menneisyydestä muistuttavia alkukantaisia kulttuureita. Ihmiset eivät väkisin tyrkytä muille omia arvojaan, vaan lähestyvät vieraita kulttuureita kunnioittavasti. Näiden asioihin sekaannutaan ainoastaan silloin kun se on välttämätöntä.

 

Ongelmien ratkaisussa Enterprisen miehistö turvautuu aina ensisijaisesti diplomatiaan. Ehdan tieteisfiktion tapaan monet pulmat selviävät ahkeran tieteellisen – Star Trekin maailman omia lainalaisuuksia noudattavan – tutkimuksen avulla.

 

Toki matkan varrella törmätään myös vihamielisiin olentoihin, joiden kanssa joudutaan diplomatian sijaan turvautumaan vaiheisiin tai fotonitorpedoihin – mutta silloinkin vain itsepuolustuksen nimissä! Välillä taas kohdataan huomattavasti ihmistä kehittyneempiä elämänmuotoja, kuten vaikkapa mystinen Q.

 

Itselleni tämä on lapsuuteni tärkeimpiä sarjoja, joka on myös kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Parhaat scifi-ideat tempaavat mukaansa niin onnistuneesti, ettei toisinaan kuviin eksyvää halvan näköistä puvustusta ja lavastustakaan jaksa moittia – halutessaan nämä voi jopa nähdä kunnianosoituksena tieteisfiktion värikkäälle pulp-historialle!

 

Kapteeni Picardin sanoin:

 

“Let’s make sure that history never forgets the name… Enterprise.”