Tappotahti

Tappotahti tarjoilee täydellistä viihdykettä kesähelteiden sulattamille aivosoluille.

Jack Reacher on mutkaton mies. Hän vaeltaa vapaana vailla maallisen omaisuuden taakkaa. Ainakin siihen asti kunnes löytää itsensä keskeltä rikosten vyyhtiä. Lukijan iloksi tätä ei tarvitse kauaa odotella. Heti ekoilla sivuilla poliisit korjaavat hänet talteen uneliaan pikkukaupungin ruokapaikasta. Reacheria epäillään murhasta. Ja yhtäkkiä syytön mies on matkalla vankilaan.

Tavallisempi kundi olisi ihan paniikissa. Soittelisi äidilleen, itkisi ja anelisi armoa. Mutta Jack Reacher ei ole tavis. Hän on terässeinäinen linnoitus. Kova mutta reilu. Aina valmis puolustamaan syyttömiä henkensä kaupalla. Hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Ei valita. Ei selitä.

Reacher on hetkittäin myös inhimillinen. Välillä hänkin erehtyy spekulaatioissaan. Mutta ei silloin, kun vankisellissä rikotaan turvallisen tilan periaatetta, eikä taatusti silloin kun suihkuhuoneessa häiritään kehorauhaa.

Pahikset pelaavat korkein panoksin, mutta saadessaan totuuden jäljille päässeen Reacherin vastaansa he huomaavat olevansa kovassa koulussa ja lopullisen tilinteon lähestyvän.

Tappotahti on kuin 1980-luvun raakojen toimintaelokuvien keskellä syntynyt Alastalon salissa. Tai ehkä enemmänkin ensimmäisestä persoonasta kuvattu tietokonepeli, jonka grafiikka-asetukset on säädetty maksimille. Kirjailija on upouusi näytönohjain, joka kuvailee pikkutarkasti kaiken seinän tekstuurista lähtien sen tapetin raosta pilkottavan pistorasian päälle kasaantuneisiin pölyhiukkasiin. Juuri tästä kuvailun piinallisesta yksityiskohtaisuudesta syntyy osa kirjan omalaatuista lumovoimaa, ja todennäköisesti sitä joko rakastaa tai vihaa (tai ehkä vähän molempia).

Englanninkielinen alkuteos Killing Floor ilmestyi vuonna 1997.

Päähenkilö voisi olla karannut jostain 1990-luvun television myöhäisillan sarjasta. Jack Reacher ei ole incel. Hän on chad. Ei beta. Alfa. Tai vähintään sigma. Naiset haluavat olla hänen kanssaan, miehet haluavat olla hän. Soijapojatkin haluaisivat olla hän (salaa, mutta kuitenkin). Laitan hattuni likoon sen puolesta, että todennäköisesti myös kirjailija itse haluaisi olla luomuksensa.

Tom Cruise on näytellyt Reacheria kahdessa viihdyttävässä elokuvassa. Kirjojen fanit eivät ilahtuneet siitä, ettei Cruise vastannut fyysisiltä mitoiltaan kirjallisen alkuteoksen kaksimetrisiä raameja. Eikä sitä fiilannut itse kirjailijakaan. Tämän seurauksena suoratoistopalvelusta löytyy Alan Ritchsonin tähdittämä tv-sarja, jonka ensimmäinen kausi perustuu juurikin tähän kirjaan. Olen nähnyt sarjan kolmannen kauden, jonka perusteella uskallan todeta seuraavan tosiasian: Tom Cruise ei missään nimessä ollut huono Reacher, mutta Alan Ritchson ON Reacher. 

Mikäli se ei ole vielä käynyt selväksi, niin Reacher ei ole mikään nöösipoika. Sherlock Holmeskin olisi kateellinen Reacherin hoksottimista. Frederik olisi kateellinen Reacherin machomieheydestä. 

Suurin osa kirjasta on johtolankojen perässä juoksentelua ja tiedonjyvien keräilyä. Siinä sivussa syödään muna- ja pekoniaamiaisia, juodaan litratolkulla kahvia, tapetaan pahiksia ja lemmiskellään.

En kykene arvioimaan Lee Childin teoksen kirjallisia ansioita, mutta uskon tulevaisuuden lääketieteen vielä todistavan, että tätä voidaan hyödyntää testosteronin korvaushoidossa.

Leväluhta eli sisko ja sen veli

Pikkulapsiarjen keskellä tyhjyyden tunteeseen jumittunut äiti ei fiilaa kotioloja vaan päättää nostaa kytkintä. Taakse jäävät pieni lapsi ja puoliso. Tie vie kaupungista takaisin lähtöruutuun, Orismalan pikkukylään Pohjanmaalle. Lapsuuden maisemissa piisaakin sitten pahaa oloa ja traumahistoriaa vaikka muille jaettavaksi - ja sitä totisesti jaetaan!

Kotitalon kupeessa on muinainen suohauta, Leväluhta. Alkaa niljakas retki menneisyyteen, jossa kiusalliset salaisuudet pulppuavat pintaan kitkerien muistojen liejusta.

Henkilöt ovat kotimaisia stereotyyppejä ja kenties siksi melko sympaattisia. Vai miltäs seuraava kuulostaa: "Äiti mielisteli kaikkia paitsi Laria, ja Meeri muuttui aina kulloisenkin poikaystävänsä mukaan pukeutumista ja puhetapaa myöden." Lari taas on omasta taiteellisesta neroudestaan vakuuttunut itsekeskeinen hev... bläkkäri.

Mitä aidosti yksilöllistä ihmisessä on, jos kulttuurin ja identiteetin kaltaisten kopioitavien mallien sisältö onkin pelkkää pintakuorrutusta, haurasta jäätä luonnon perimmäisen alkuvoiman päällä? Ovatko kaikki vain toistensa käytöstä imitoivia kopiokoneita? Muille kelpaa kun kopio on riittävän hyvä. 

Ihminen on oman mielensä harhoista lumoutunut sätkynukke tanssimassa luontoäidin nykimissä naruissa. Kaikessa on kyse vain ja ainoastaan lisääntymisestä.

Leväluhta ei jää tanssilattian reunalle kiltisti runopoikailemaan, vaan kourii ja sörkkii aihettaan arkailematta ihon alta ja tuppautuu kainostelematta ja vailla lukijan suostumusta kehokauhun reviirille. Kirja istuttaa saastaisia kuvia muhimaan mielen perukoille. Kovakouraisella tyylillä runtataan päähän eksistentiaalisia, filosofisia ja psykologisia kysymyksiä.

Kauhugenre on astia, johon sisältö kaadetaan. Lajityyppi antaa teokselle sen lopullisen muodon ja puhdin. Kauhun suurkuluttajille tuttuja kliseitä toki piisaa, mutta tuskin kukaan muuta odottaakaan. Kauhussa on lupa toteuttaa kamalin mahdollinen, ilman että lukijalla on oikeutta vaatia hyvitystä kärsimästään mielipahasta. Kenties kauhu on viimeisiä vapaita vyöhykkeitä sisältövaroitusten ja mukamas turvallisten tilojen aikakaudella.

Toisenlaisen kirjallisuuden vaatteisiin puettuna tämä voisi helposti olla inhorealistista draamaa. Olisiko vielä kamalampaa jos Meeri jäisi jumittamaan ällöttävän maailmanpelastajakundikaverin kanssa? Entä jos mitään arkitodellisuuden harmauden ylittävää vapautusta ei siunaantuisikaan? Vain päivästä toiseen toistuvia mekaanisia rutiineita ja pystyyn kuolleen parisuhteen ylläpitoa lastenrattaiden työntelyllä höystettynä... Hyi yök! Onneksi Marko Hautala ei sorru moiseen vaan kauhoo löylyä kiukaalle siihen tahtiin että heikompihermoiset valuvat alalauteen kautta takaisin suihkutilaan.

Orismalan pikkukylän asukkaiden mielenmaisemaa möyhitään siihen malliin, että kenties Hautalan vertailu Stephen Kingiin on muutakin kuin taskulämmintä markkinointipuhetta. Tämän maiseman kirjailija maalaa kuin vanha tekijä. Onko kuva sitten kuinka todenmukainen, sitä on kaltaiseni Kehä III:n sisäpuolella kypsyneen lähiöjuntin mahdoton arvioida. Ainakin se vahvistaa kaikki mahdolliset city-ihmisten ja cityn liepeilijöiden ennakkoluulot. Ja sopii taatusti kauhukirjan näyttämöksi.

Hienoa että Marko Hautala on olemassa, koska muuten hänet pitäisi keksiä.

Käännettyä Lovecraftia pukinkonttiin

Synkän tulevaisuuden sateisilla kaduilla neonvaloissa välkehtivän joulun 2020 hittituotteet eivät löydy fidget-spinnerin tai C-virusrokotteen suunnalta vaan kotimaisten kustantamoiden uunituoreista Lovecraft-kokoelmista. Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat on saanut seurakseen Nysalor-kustannuksen julkaiseman Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita. Tässäpä oiva tilaisuus tutustuttaa perheen pienimmät nassukat 130-vuotiaan kirjailijaneron kauhuklassikoihin. Pikku-Joken peliaika Minecraftin ja Fortniten parissa on päättynyt ja siirtymäriitti kuolleiden puiden kellastuville sivuille painettuun korkeakulttuuriin voi alkaa!

Mikäli fyrkka on piukassa eikä Jokelle voi pleikka femman lisäksi hankkia kuin yhden kirjan, tässä analyyttinen vertailu siitä kummasta opuksesta irtoaa best bang for buck. Jalavan kirjasta ehdinkin jo kirjoittaa muutaman riimun ennen sen julkaisua edellisessä postauksessani, joten suotakoon tasapuolisuuden nimissä hiukan enemmän palstatilaa pienkustantamo Nysalorin kokoelmalle.

Kauhugenren diggareille vähintään yhden Lovecraft-kokoelman lukeminen sisältyy pakollisiin perusopintoihin. Kumpikin näistä ajaa asiansa paremmin kuin hyvin. Molemmista irtoaa yllin kyllin mässyjä kosmisia säväreitä Howard Phillips Lovecraftin tarinoiden ystäville, niin vanhoille, uusille kuin tulevillekin. Kirjojen erot löytyvät käännöstyöstä sekä opuksiin valikoiduista novelleista.

291-sivuinen Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita sisältää viisi novellia ja on kokonaan Lauri Latun suomentama. Nimikkostoorin lisäksi siitä löytyy myös Dagon, Cthulhun kutsu, Kuiskaaja pimeydessä ja Varjo Innsmouthin yllä.

Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat sisältää myös novellit Väri avaruudesta ja Varjo Innsmouthin yllä. Näiden lisäksi sivut kätkevät sisäänsä seuraavat tarinat: Herbert West - Elvyttäjä, Hulluuden vuorilla, Charles Dexter Wardin tapaus ja Hautakummun salaisuus. 525-sivuisen mötikän koko selittyy Hullun vuorisaarnan ja Dexter Wardin niin novellimitan kuin lukijan kärsivällisyyden rajoja koettelevilla pienoisromaaneilla.

Kirjat sisältävät siis kaksi samaa novellia, Väri avaruudesta ja Varjo Innsmouthin yllä. Käännökset ovat eri tekijöiden käsialaa, joten laitan tähän vertailun vuoksi pätkän molemmista mutta aloitetaan kiltisti alkuperäisellä:

H. P. Lovecraft: The Complete Fiction
The Colour out of Space (1927)

(Barnes & Noble)

"West of Arkham the hills rise wild, and there are valleys with deep woods that no axe has ever cut. There are dark narrow glens where the trees slope fantastically, and where thin brooklets trickle without ever having caught the glint of sunlight. On the gentler slopes there are farms, ancient and rocky, with squat, moss-coated cottages brooding eternally over old New England secrets in the lee of great ledges; but these are all vacantnow, the wide chimneys crumbling and the shingled sides bulging perilously beneath low gambrel roofs.

The old folk have gone away, and foreigners do not like to live there. French-Canadians have tried it, Italians have tried it, and the Poles have come and departed. It is not bacause of anything that can be seen or heard or handled, but because of something that is imagined. The place is not good for the imagination, and does not bring restful dreams at night."

Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita
Väri avaruudesta

(Nysalor-kustannus, suom. Lauri Lattu)

"Arkhamista länteen mäet kohoavat villeinä, ja niiden välissä on laaksoja, joiden syviin metsiin kirves ei ole koskenut. Synkissä, kapoisissa notkoissa puut kaartuvat ihmeellisillä tavoilla, ja pienet puropahaset valuvat noroina näkemättä koskaan auringonvalon pilkahdusta. Lempeämmillä rinteillä lepää muinaisia ja kivisiä maatiloja, joiden matalat ja sammaleen peittämät mökit murjottavat ikuisesti suurien kallionseinämien suojassa Uuden Englannin salaisuuksia vaalien; mutta nykyisin ne ovat kaikki autioina, savupiiput murenevat ja paanutetut seinät pullistuvat uhkaavasti matalien taitekattojen painon alla.

Vanha kansa on häipynyt, eivätkä ulkopuoliset viihdy siellä. Kanadanranskalaiset ovat yrittäneet, italialaiset ovat yrittäneet, ja puolalaiset ovat tulleet ja menneet. Kyse ei ole mistään näkyvästä tai kuultavasta tai kosketeltavasta vaan jostakin, minkä voi vain kuvitella. Paikka ei tee hyvää mielikuvitukselle eikä anna nukkua rauhassa."

H. P. Lovecraftin parhaat
Väri avaruudesta

(Jalava, suom. Ilkka Äärelä)

"Länteen Arkhamista vuoret kohoavat villeinä ja siellä on laaksoja joiden syviin metsiin ei metsurin kirves ole kajonnut. Pimeissä kapeissa notkoissa puut kasvavat hämmästyttävän kieroiksi ja ohuet purot solisevat ikuisesti piilossa auringonvalolta. Loivempien rinteiden kivisillä tonteilla on vanhoja maatiloja joiden matalat sammaleen peittämät mökkipahat hautovat Uuden-Englannin salaisuuksia räystäidensä varjossa, mutta nykyään ne ovat kaikki hylättyjä; leveät savupiiput rapistuvat ja paanupeitteisten mökkien seinät rakoilevat uhkaavasti matalien harjakattojen alla.

Entiset asukkaat ovat muuttaneet pois eivätkä ulkomaalaiset mielellään asu siellä. Kanadanranskalaiset ovat yrittäneet, italialaiset ovat yrittäneet, puolalaiset ovat tulleet ja aikaa sitten menneet. Kammoksunta ei johdu mistään sellaisesta minkä voi nähdä tai kuulla tai mitä voi koskettaa, vaan jostain jonka voi vain kuvitella asustavan siellä. Paikka ei herätä miellyttäviä mielikuvia eikä suo rauhallista yöunta."

Käännösten erot eivät tämän esimerkin perusteella ole valtavia, mitään ylitsepääsemätöntä estettä kummankaan lukemiselle en löydä. Henkilökohtaisesti fiilaan ehkä aavistuksen enemmän Äärelän suomennoksen sanavalintoja kun taas Latun käännös on selkeästi uskollisempi alkuperäiselle.

Latun toimittaman Väri avaruudesta ja muita cthulhuiluja -kokoelman kaikki suomennokset ovat uusia ja perustuvat alkuperäisiin käsikirjoituksiin tarjoten takakannen mukaan "mahdollisuuden lukea tarinat sellaisina kuin kirjailija olisi ne itse halunnut julkaista". Kokoelman esipuhe tarjoaa ajankohtaisen ja tarkkanäköisen katsauksen Lovecraftiin henkilönä, ristiriitaisuuksineen kaikkineen. Latun mukaan ystävällinen, kiltti ja huumorintajuinen herrasmies oli rasisti elämänsä loppuun asti ja näkee joidenkin ihmisten tarpeen vähätellä tätä seikkaa kumpuavan kenties pelosta, että kirjailijalta yritettäisiin riistää kruunu modernin kauhukirjallisuuden mestarina:

"Rasismi on kuitenkin sikäli merkittävä tekijä Lovecraftin persoonassa, että se paistaa voimakkaasti läpi teksteistä. Itse asiassa se ei ainoastaan paista läpi teksteistä vaan myös antaa useille niistä polttoainetta. Muukalaisten, vierauden ja toiseuden pelko on varsin keskeinen teema Lovecraftin tarinoissa. Samoin useassakin tarinassa esiintyvä rodun tai verenperimän saastuminen ja siitä seuraava degeneraatio ovat voimakkaasti yhteydessä kirjailijan rasistisiin ajatuksiin."

Lattu sivuaa esipuheessaan Lovecraftin laaja-alaista vaikutusta populaarikulttuuriin. Kirjan jälkisanoissa Lattu avaa ja taustoittaa käännöstyötään ja perustelee tarvetta uudelle käännökselle sillä, että aiemmat suomenkieliset sekä monet englanniksi julkaistut versiot perustuvat virheellisiin lähteisiin, ja Lovecraftia itseään kismitti muunneltujen versioiden painaminen. Käännöstyö ei ole ollut mikään iisein duuni, lopputulos on useamman hatunnoston arvoinen kulttuuriteko. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan lopusta löytyvät jutut Cthulhu-mytologiasta sekä kokoelmaan valituista teksteistä, jotka ovat Latun henkilökohtaisia suosikkeja.

Lattu raottaa myös Lovecraftin itsensä kosmisismiksi nimeämää näkökulmaa, jossa maailmankaikkeuden valtavuuden rinnalla ihmisen olemassaololla ei ole merkitystä. Tässä ateistisessa kosmisen välinpitämättömyyden filosofiassa kauhu on luonteeltaan eksistentiaalista, ihminen on korkeintaan mitätön muurahainen kosmoksessa vaikuttavien Cthulhun kaltaisten olentojen rinnalla.

"Luonnonlakien pettäminen on toinen kauhun lähde Lovecraftin tarinoissa. Se paljastaa ihmismielemme kyvyttömyyden ymmärtää kosmosta sellaisena kuin se todella on", Lattu kirjoittaa.

Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat -kokoelman neljäsivuisessa esipuheessa Markku Jalava tiivistää mainiosti Lovecraftin suosion syntyä ja käännöstyötä Suomessa. Kirjailijan ensimmäiset tarinat julkaistiin vuonna 1952 Suomessa Maaseudun Tulevaisuuden sunnuntailiitteessä nimillä Kauhea vanha ukko ja Sivullinen. Jalava avaa kiehtovasti omaa ensikosketustaan Lovecraftiin Riihimäen ja Helsingin välisillä päivittäisillä junamatkoilla 1970-luvun puolivälissä:

"Helsingin Akateemisessa Kirjakaupassa ja Suomalaisessa Kirjakaupassa oli aina hyvä valikoima englanninkielisiä scifi-pokkareita, joita luin ahkerasti pitkillä junamatkoilla. Kerran ostin sattumalta The Case of Charles Dexter Wardin. Minusta tuli heti Lovecraft-fani ja jatkoin tutustumista hänen kirjoihinsa. Luulin silloin, että olen ainoa suomalainen, joka fanittaa Lovecraftia. Olin väärässä."

Lovecraftin tuotanto oli tekijänoikeuden alaista vuoteen 1988 saakka, sen jälkeen julkaisuja onkin sitten tupsahdellut, mutta näköjään ei tarpeeksi, kun kaikenlaisten kokoelmien painokset tuppaavat aika ajoin loppumaan. Näille on siis edelleen tilausta, ja mikäpä olisikaan mukavampi muoto julkaisuille kuin nämä kovakantiset kokoelmat, joiden kautta pikku-Jokkekin pääsee tempautumaan kummallisten tarinoiden imuun joulukuusen juurella aattoillan lempeässä hämyssä, kauan sitten kuolleiden tähtien valon tuikkiessa keskeltä kosmisen tyhjyyden kolkkoa, kylmää pimeyttä...

Lovecraftin parhaat, Hulluvuoret ja Väri avaruudesta

Kosmisen lonkerokauhun kapellimestari täyttää elokuussa 130 vuotta ja sen kunniaksi Jalava julkaisee salaperäisesti nimetyn novellikokoelman H. P. Lovecraftin parhaat. Kyseessä on kuuden hittisinglen lohkaisu ja bileisiin on kutsuttu Väri avaruudesta, Varjo Innsmouthin yllä, Herbert West - elvyttäjä, Hulluuden vuorilla, Charles Dexter Wardin tapaus ja Zealia Bishopin kanssa yhteistyönä kirjoitettu, postuumisti julkaistu Hautakummun salaisuus. Wardin tapauksessa kyseessä on viittä vaille pitkäsoitto ja Vuoristokin täyttää lähes EP:n kriteerit. Vaan onko tämä aito best of -kokoelma ensinkään, kannattaako ostoshortsit vetää aikailematta jalkaan vai säästää nekin roposet C-viruksen sivutuotteena siinneessä talousromahduksessa kärvistelyyn?

Kyllä ja ei, ehkä, tai miksikäs ei. Samojen kansien väliin on ladottu kauhunovellistiikan mestarin takomia bängereitä kiitettävän laajalla spektrillä. On sitten eri asia sattuvatko valitut tarinat kutkuttelemaan juuri niitä ikiomia hienovaraiselle kosmisen säteilyn taajuudelle säädettyjä makunystyröitä. Kaikki kokoelman novellit löytyvät H. P. Lovecraftin Kootut teokset -sarjan osista 1-4 ja 6. Kyseinen kokoelmasarja sisältää myös Markku Sadelehdon kiehtovia esipuheita.

Omat suosikkini ovat Väri avaruudesta ja Hulluuden vuorilla, joten viisari värähtelee ainakin näiden mukanaolosta. Tarinoiden lukemisesta on päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin, joistain ehkä viitisentoista vuotta. Lienee aikakin verestellä muistoja ja tarkistaa vieläkö vanha suola janottaa. Nämä ovat ajankohtaisia sikälikin, että ensin mainitusta tupsahti hiljattain uusi leffa ja jälkimmäisestä pyöri vielä viime vuonna näytelmä Tikkurilan Teatterissa.

Avaruusvärin uunituore elokuvaversio kadottaa itsensä lupaavan alun jälkeen kun maatilalle tippunut kivenlohkare alkaa värittää syrjäseudulle muuttaneen liberaalin perheen arkea. Colour Out of Space (2020) ei tunnu tietävän mitä haluaisi olla ja tyytyy sitten hapuilemaan kohti sekameteliksi äityvää klisesoppaa. Tai ehkä en vaan tajunnut. Tuntui kuin uusille urille luisteltaessa olisi aina säikähdetty, otettu reilusti takapakkia ja käännytty lakki kourassa perin konservatiivisille poluille.

Tunnustan olevani kauhugenren suurkuluttaja, satunnaiselle viihdekäyttäjälle Väri avaruudesta saattaa olla hyvinkin visionäärinen ja kapinallinen leffa. Mukana on onneksi nättejä kuvia ja Nicolas Cage tarjoilemassa säännöllisiä piristysruiskeita. "Okay you know I've had it with your drama, Lavinia, so do me a favour and get the fuck outta my sight, okay? No, no, actually, I'll save you the trouble and get the fuck outta yours!"

Itselleni ne lovecraftimaisimmat leffat ovat niitä joista sarjanumerot on viilattu pois, kärjessä edelleen Alien - kahdeksas matkustaja (1979) ja The Thing - "se" jostakin (1982). Näitä kahta eivät perässähiihtelijät ole päässeet lähellekään. Kauhumaestron henki tuntuu siunanneen tämän kaksikon, joka on oivaltanut kosmisen kauhun perimmäisen luonteen.

Aarne Lindenin ohjaama ja dramatisoima Hulluuden vuorilla oli se kosminen kauhunäytelmä, minkä olin aina halunnutkin nähdä. Hykerryttää muistella kuinka energinen, nerokas ja tyylitietoisen dramaattisesti visuaalinen Lindenin sovitus onnistui olemaan. Ja tämä tulee sellaisen henkilön suusta, joka on hädin tuskin oppinut sietämään teatteria saatika suhtautumaan siihen varteenotettavana taidemuotona.

Pienoisromaanin lukeneet tietävät kuinka kunnianhimoinen ja uhkarohkea yritys kyseessä on. Tarinassa retkikunta lähtee elämysrikkaalle tutkimusmatkalle Etelämantereelle. Jopa Guillermo Del Toron ja Tom Cruisen elokuvahanke haudattiin. Onneksi Linden pelasti homman tuoreella näkemyksellään, joka repi tehoja nimenomaan teatteri-ilmaisun rajoituksista. Miltä näyttää vuoristoinen spektaakkeli kun se riisutaan paljaaksi megalomaanisesta ilotulituksesta ja keskitytään sen sijaan härdellin jälkipuintiin suljetussa tilassa?

Kirjailijan ainoana varsinaisena romaanina mainostettu Charles Dexter Wardin tapaus julkaistiin aikoinaan jatkokertomuksena Weird Tales -lehdessä. Opus tarttui joskus männävuosina mukaan Suomalaisen alelaarista, lukaisin sen, totesin ihan kivaksi one shotiksi ja lahjoitin kaverille. Taisi olla ensimmäinen tietoisesti lukemani Lovecraft, siirryin vasta sen jälkeen novellikokoelmien pariin.

Kokoelman kolmesta muusta tarinasta en tällä hetkellä muista kuin nimet, joten en suotta kyseenalaista taikka ylistä niiden läsnäoloa. Jalavahan on julkaissut Kootuissa teoksissaan jo kuuden novellikokoelman kattavan sarjan Lovecraftia, muista kokoelmista puhumattakaan, joten lypsylehmää voisi kuvitella melko kuiviin tiristetyksi, mukaan kun on mahtunut niin ikään muiden kirjailijoiden kanssa yhteistyönä kynäiltyjä tarinoita. Miksi julkaista uusi kokoelma vailla mitään varsinaista uutta sisältöä, ellei sellaiseksi laske Markku Jalavan esipuhetta?

Ainakin lonkeroisella pääkallolla koristeltu hillitty tumma kansi on tyylikäs. Mikä tahansa kansi rökittäisi Koottujen teosten kannettomat kannet, joiden rinnalla Maol-taulukkokirjan kansiläystäkkeet huokuvat suurempaa muinaista kauhua. Ja vaikkei kirjaa ole kansiin katsominen, niin kai sitä tohtii edes vilkaista? Miksi säästää nappulaa kansitaiteessa kun Suomesta löytyy vaikka millä mitalla aiheeseen ja tyylilajiin istuvia taiteilijoita. Tai jos fyrkka on vähissä niin kai sitä voi repiä tekijänoikeuksiltaan hämärämpää tai vanhentunutta kamaa jostain muinaisuudesta, esimerkiksi Vaskikirjat laittoi Unennäkijän muistikirjansa kanteen Francisco de Goyaa. Niissä vanhoissa Jalavan kokoelmissahan oli vielä kunnon kansikuvia, esimerkkinä vaikkapa Nimetön kaupunki.

No joo, viisastelu sikseen! Kyllä vaan minua miellyttää ajatus saada nämä tarinat samojen kansien sisään. Toistaiseksi olen tyytynyt lainailemaan kokoelmia kavereilta ja kirjastoista, mutta tämä 500-sivuinen möhkäle voisi kernaasti kaunistaa myös omaa kirjahyllyä. Toki samaan hintaan irronnee englanninkielisiä kaikenkattavia superkokoelmia, joista löytyy kaikki matsku yksiin kansiin ahdettuna. Silti, näitä suomennoksia on ilo lukea, sen verran nättiä jälkeä ovat kääntäjät saaneet aikaan.

"Oli aivan kuin nämä jyrkästi erottuvat painajaishuiput olisivat seisoneet portinpylväinä vartioiden unen, kaukaisen ajan ja avaruuden sekä monien ulottuvuuksien kiellettyä maailmaa." - Hulluuden vuorilla

Luke Crane: How do you design and publish a book a year without killing yourself?

Luke Crane tunnetaan muun muassa Burning Wheel ja Burning Empires -peleistään.

 
Newyorkilainen pelisuunnittelija Luke Crane esitelmöi viime heinäkuussa Ropeconissa roolipeleistä ja kirjoitusmetodeistaan. Hauskaksi veikoksi osoittautunut Crane kuvasi työprosessiaan avoimesti ja antoi yksinkertaisia ja käytännönläheisiä vinkkejä. Samalla selvisi, voiko joka vuosi kirjoittaa ja julkaista uuden kirjan tulematta hulluksi.

Luke Crane on tehnyt roolipelejä 12 vuotta. 17 kirjaa julkaisseen herran pääteos on vuonna 2002 ilmestynyt fantasiaroolipeli The Burning Wheel. Itselläni ei ole pelistä kokemusta, mutta peliporukkamme autenttisin nörtti Jupa kuvailee teosta seuraavasti:

"Tekopyhä hipsterituotos, joka saattaa silti toimia."

Pelikirja koristaa Jupan kirjahyllyä, mutta yhtään peliä sillä ei ole vielä vedetty. The Burning Wheel Gold Edition näyttää enemmän joltain hienolta kovakantiselta romaanilta kuin perinteiseltä roolipeliläpyskältä. Pikaisen selailun perusteella kirjasta löytyy sen verran numeroita ja taulukoita, että eiköhän tämä ihan pelistä käy. Mitään varsinaista pelimaailmaa ei Cranen fantasiaroolipelistä löydy.

Jupa heittää pyydettäessä lisää akateemisen tiukkaa analyysia niin kirjasta kuin tekijästäkin:

"Monimutkainen, paljon sääntöjä, enemmän melkein näyttelijöille ja dramaturgeille kuin keskinkertaisille juntti-roolipelaajille. Se on pitkälle ajateltu peli ja vaikka Luke Crane onkin omahyväinen, ei se tarkoita sitä, etteikö hän olisi nero."
 

Cranen pelien julkaisutahti jaksaa hämmästyttää. Tuoretta tuotantoa edustaa Torchbearer-luolakomppaus. 

 
Indie-roolipelien julkaiseminen ei ole mitään timanttikauppaa, joten leipätyönään Crane paiskoo hommia yhdeksästä viiteen Kickstarterin community managerina. Sen ohessa hän pelaa paljon D&D:tä. Lisäksi jostain pitää repiä aikaa omien pelien kirjoittamiselle. Miten tämä sitten onnistuu?

Crane ottaa esimerkiksi Stephen Kingin On Writing -kirjan, jossa kauhun maestro neuvoo kirjoittamaan 1000 sanaa päivässä. Tämä pitäisi sitten pystyä kasvattamaan 2000 sanaan per päivä. Crane nauraa kirjoittavansa kaiken muun ohessa noin 306 sanaa päivässä.

Kaikki on siis mahdollista, kunhan työprosessi on muuten hallussa. Joten jos harkitset pelikirjan kirjoittamista, tässä vinkkejä suoraan Amerikan yhdysvalloista:

LUKE CRANEN KOOTUT OHJEET KIRJOITTAJILLE
(esitelmä löytyy kokonaisuudessaan täältä)
 

Näitäkään ohjeita ei sovi sivuuttaa. Mieli kiittää kehostaan huolehtivaa.

 
TAVOITTEET
Ajattele pitkällä tähtäimellä. Luo  pieniä tavoitteita ja etappeja. Never say forever.

Cranen ensimmäisessä julkaisussa, Immolation-pelissä, on miehen itsensä mukaan "kauhea taitto" ja "kamalat säännöt". Tämä on kannustava esimerkki siitä, että jostain on aloitettava. Crane opetteli Immolationia tehdessään koko pelin tuotantoprosessin taittoa myöten. Ainoastaan kuvituksen hän jätti muille.

KONSEPTI
Pidä muistiinpanovälineet aina mukana! Muista testata ideaa mahdollisimman paljon, sillä vain niin sitä pääsee parhaiten jalostamaan.

TYÖKALUT
Crane siirtää tekstinsä Notepadista Adoben Indesign -taitto-ohjelmaan. Aikataulujen hallintaan ja mahdollisen työryhmän kanssa viestimiseen hän käyttää kalenteriohjelma Trelloa.

DEADLINET
Käytä järkeä. Pidä näistä kiinni.

Ilman deadlineja Crane kertoo hinkkaavansa pelejään loputtomiin. Toisaalta deadlinen missaaminen ei välttämättä ole maailmanloppu.
 

"Kirjoittaessasi huomaat, kuinka kaikki muu on mielenkiintoisempaa kuin se mitä kirjoitat."

 
KESKITTYMINEN
Rakasta nykyistä projektiasi, tee siitä sinun työsi. Siirrä uudet ideat sivuun odottamaan. Älä missään nimessä vaihda niihin kesken työn, sillä vaikka uusi idea tuntuisi paremmalta, voit kuitenkin palata siihen myöhemmin!

TEE UHRAUKSIA
Opettele sanomaan ei.
Älä vastaa puhelimeen.
Älä poistu talosta.

PALKINNOT
Pieniä ja yksinkertaisia palkintoja. Crane palkitsee itsensä käymällä aamiaisella tai pelaamalla hieman X-Comia.

TEE YHTEISTYÖTÄ
Etsi työkavereita.
Etsi suunnittelijoita.
Etsi pelaajia.
Kaikki nämä tukevat projektia ja näiltä voit saada rakentavaa palautetta.
 

Heinäkuun helteiden paahtamaan Otaniemen Dipoliin kerääntyi kiitettävä määrä yleisöä. 

 
KIRJOITA
Päätä paikka, jonne menet kirjoittamaan, tulet tottumaan siihen.
Kirjoita edes yksi sana, sekin voi auttaa tulevaisuudessa.

Pidä aivot kuumana! Aivot on lihas, jota täytyy venytellä ja jonka lämpöä täytyy pitää yllä. Jos aivot viilenevät, joutuu jutun aloittamaan alusta. Juuri tämän vuoksi pitää tehdä uhrauksia ja kirjoittaa ilman keskeytyksiä.

KICKSTARTER & KUVITUS
Kirjoittaja ei tarvitse enää julkaisijaa, sillä yksi ihminen voi tehdä itse koko prosessin. Luovia projekteja voi mahdollistaa esimerkiksi joukkorahoituksella.

Visuaalisuus on erittäin tärkeä juttu ja Crane neuvookin ostamaan tai tilaamaan yhden kuvan, josta tulee ns. "iconic piece of art". Tuosta kuvasta rakentuu näin erottamaton osa pelin brändiä.

Etsi siis yksi taiteilija, josta pidät. Tämän työstä on myös oltava valmis maksamaan.

"Esimerkiksi Jordan oli niin innoissaan pyytäessäni häntä kuvittamaan, että hän alihinnoitteli itsensä. Hän kysyi käykö 800 ja minä sanoin että sopiiko paremmin 1000?"

TEEMA VS. MEKANIIKKA
"Joskus eurooppalaisia pelejä pelatessa tuntuu kuin teema voisi olla mitä vain", Crane toteaa.

"Roolipelit ovat parempia jos niissä on teema. Jopa Fatessa on teemana pulp-seikkailu."
 

Crane vastaili mielellään myös yleisön kysymyksiin.

 
LOPUKSI

Crane on ilmiselvästi moderni ja suvaitsevainen pelisuunnittelija, jonka julkaisemista peleistä löytyy niin fantasiaa kuin scifiäkin. Eikä heppu totisesti karsasta videopelejäkään. X-Comista intoileva Crane olisi halunnut tehdä Mass Effect -roolipelin ja yritti lähestyä BioWarea asian tiimoilta – turhaan. Tässäkin jutussa piilee opetus: ei kannata arastella.

Ja mitä tulee alussa esitettyyn kysymykseen, vastaus on tämä: ei siitä selviä. Sinun täytyy olla hullu kirjoittaaksesi, varsinkin jos pyrit samalla pitämään yllä päiväduunia ja parisuhdetta ja muuta elämää.

Siksi kannattaakin kirjoittaa koko ajan vähän mutta säännöllisesti, Crane neuvoo.

"Sinun ei tarvitse olla Stephen King, kunhan pidät yllä tasaista vauhtia!"

William Gibsonin henkilökuva GQ:ssa

Kyberpunkin merkkiteoksissaan tulevaisuutta ennustaneen ja sittemmin teknotrillereihin siirtyneen William Gibsonin uusin kirja The Peripheral julkaistiin lokakuussa. Kirjan tiimoilta aikakauslehti GQ:ssa ilmestyi Gibsonista tuoreen haastattelun siivittämä mielenkiintoinen henkilökuva, jonka voi lukea täältä.

Zach Baronin kirjoittama juttu valottaa kirjailijan historiaa lapsuudesta lähtien, aina vanhempien kuolemista nuoruuden Woodstock-reissuun. Onpa mukana tarinaa myös 1990-luvun Hollywoodista, aina Alien 3:n käsikirjoituksesta Johnny Mnemonicin tuotantohelvettiin.

Erityismaininnan ansaitsevat myös Carlos Serraon kolean futuristiset ja tyylikkäät valokuvat.

Mikäpä sen hienompi tapa juhlistaa Neuromancerin 30-vuotisjuhlaa, kuin lukea tuore haastattelu ja sen jälkeen The Peripheral, jossa liikutaan taas vaihteeksi synkässä tulevaisuudessa – tällä kertaa jopa kahdessa sellaisessa!