Cyberpunk: Jupiter Incident

Mika heitti meille sunnuntaina Cyberpunk REDillä yhden illan seikkailun Jupiter Incident - I Still Believe. Varsinainen kampanjamme sijoittuu Night Cityyn, mutta nyt saimme pelata maapallon ulkopuolisen avaruusvaltion L5-sylinterimaailman hahmoja osana avaruusaluksen miehistöä matkalla Jupiterin kuuhun jäälouhokselle.

Reissu on osa filantrooppi Walther Gaussin vuonna 2036 käynnistämää hanketta, jonka tavoitteena on luoda Marsista uusi maapallo. Ideana on vissiin löytää Europa-kuusta vedenalaista elämää tai mitä lie näytteitä. Tekoälyn ohjaamat mechat ovat jo paikalla poraamassa jääkuorta.

Vietämme suurimman osan matkasta kryounessa linkitettynä braindance-staasiin. Perillä aurinkomyrsky rikkoo reletorneja ja osan mechoista. Radiomme vastaanottaa vieraan kaiun, joka tulee 120 valovuoden päästä Leijonan tähdistön takaa. Mistä ikinä onkaan kyse, on se liian kaukana meille.

Suoritamme tehtävämme ja keräämme näytteet. Paluumatkalla heräämme kesken kaiken unesta. Löydämme ilmalukon vierestä kuolleen tutkijan ja huomaamme sekä kapteenin että viestintäupseerin kadonneen. Aluksemme on törmännyt Marsin Deimos-kuun avaruusasemaan.

Pelinjohtaja oli päättänyt, että tämä seikkailu on one-shot, joka kestää tasan neljä tuntia.

Saamme aluksen hallintaamme ja telakoidumme asemalle. Radiotaajuudella on taas häiriöääniä, kuin outoa musiikkia. Ilmalukosta päästyämme avaruuspukuinen tyyppi tanssii meitä kohti ja paljastuu painajaismaiseksi hirviöksi. Ammumme olennon, mutta niitä on lisää ja ne vastaavat tuleen. Onnistumme kukistamaan kummajaiset ja korjaamme aluksemme.

Paluumatkalla yksi hahmoista onnistuu COOL-heitossa ja löytää valvontakierroksellaan kapteenin hytistä Marsin avaruushirviöistä kertovia pulp-sarjakuvia sekä kapteenille suunnatun karmivan viestin: "Kun kierto päättyy sulkekaa apulaisina toimineet synteetit..."

Löydön tehneen hahmon mieli järkkyy hänen oivaltaessaan, että me olemme nuo viestissä mainitut keinomuistoilla varustetut synteetit. Hän palaa kylmänviileään järjenkäyttöön ja päättelee meidän menneen epäkuntoon aurinkomyrskyn myötä. Myrsky ja Jupiterin avaruussäteily vahingoittivat myös ihmismiehistön neuralwarea. Oma todellisuutemme vääristyi. Avaruusasemalla teurastamamme hirviöt olivat oikeita ihmisiä.

Tapahtuneella on väistämättä poliittiset mittasuhteet. Kotimaailmassamme L5:ssä meitä pidetään taatusti terroristeina ja parhaassakin tapauksessa epäkuntoon menneinä orgaanisina koneina. Maapallon suuryhtiöt ja kansallisvaltiot eivät olisi yhtään vähemmän uteliaita, mutta maksaisivat tästä lastista maltaita skandaalin uhallakin, ja kenties sinne olisi helpompi kadota.

Valaistunut hahmo päättää lähettää meidän muiden jo uinuvien synteettien horroskapselit kauas ulkoavaruuteen kuolemaan. Aluksen hän suuntaa kohti Kalifornian rannikkoa. Mikäli onni on myötä, hänen pitäisi olla perillä loppukesästä 2050.

Sen pituinen se. Kauniita unia...

Ruuhkaa käytävällä... Sopu sijaa tekee, epäsopu vielä enemmän!

Kappas vain, Deimoksen asema vaikuttaisi olevan avaruushirviöiden vallassa.
Aika putsata paikat Auri Kanasen tyyliin!

Artificial Kid

"... asukkaat kuluttavat suurimman osan aikaansa katsellen nauhoja: kauko-ohjattujen robottien tekemiä nauhoja, taidenauhoja, elämäkertanauhoja, muistinauhoja. Sellaisia me olemme."

Näin kirjoitti Bruce Sterling vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan The Artificial Kid, joka saatiin suomeksi vuonna 1993 nimellä Taistelija. Wikipedian mukaan tämä on Sterlingin suomennetuista romaaneista lähinnä "esi-kyberpunkia".

Kirjassa eletään yhtiövuotta 499 Reverien planeetalla. Kertoja on ilmassa leijuvien videokameroiden edessä nunchaku-kapuloillaan porukkaa hakkaava biokemiallisesti muokattu ammattitaistelija Artificial Kid. Valtaosa hänen yleisöstään koostuu kiertoratakaupunkien kellujista.

Itseensä tyytyväinen, nuori ja uhmakas Kid on aiemmin ollut 271-vuotiaaksi elänyt, hulluksi tullut Rominuald Tanglin, jonka persoonallisuus on kärvennetty pois muistinpyyhkijällä. Tanglin ilmestyy yhä aika ajoin puhumaan kummitusmaisina tallenteina. Toisin kuin Isaac Asimovin Säätiön kaikkitietävä setämiesselittäjä Hari Seldon, joka ansioitui tulevaisuuden ennustajana vielä kuolemansakin jälkeen, eivät Tanglinin ilmestykset aiheuta Kidissä lievää kiusaantuneisuutta suurempaa reaktiota.

Tarina on päällisin puolin ehtaa pulp-seikkailua, mutta ei jää ainakaan ideoidensa runsaudessa tippaakaan jälkeen tieteiskirjallisuuden klassikoista. On ihmisten asutettavaksi muovattu vieras planeetta poliittisine peleineen, seksillä ja huumeilla kyllästetty hedonistinen viihdekulttuuri, yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa, mediakritiikkiä, klooneja...

Unohtamatta tietenkään avaruusolentoa, jota kutsutaan avaruusolennoksi!

Mäiskeen, räimeen ja sinne sun tänne säntäilyn lomassa puntaroidaan mainetta, imagonrakennusta sekä henkilöbrändejä erilaisten ideologisten liikkeiden johdossa. Viihde, politiikka ja uskonto eivät kenties olekaan niin kaukaisia sukulaisia. Kaikki ovat karismaattisten johtajien ympärillä pyöriviä valtapelejä.

Artificial Kidin elämä on läpeensä kaupallistettua esiintymistä yleisölle. Kamerat seuraavat sankariamme herkeämättä ja kotonaan hän editoi nauhoista mieleisiään. Jos tosielämässä juuri tapahtunut kohtaus ei toimi sellaisenaan, se näytellään uudestaan. Kirja tuntuu kysyvän voiko spektaakkelin yhteiskunnasta irrottautua.

Kaikki tämä on nyt sosiaalisen median influensserien, striimaajien, tiktokkaajien ja tubettajien aikakaudella vieläkin ajankohtaisempaa. Poliitikkojen, filmitähtien ja muusikoiden lisäksi myös muutenkin kuin julkisuudesta elävien kansalaisten yksityinen elämä on taukoamatonta kuvavirtaa ja somekanavissa jaettavaa performanssia. Koulukiusaajat, katujengit ja sotilaat videoivat pahoinpitelyjä, kidutuksia ja murhia. Sosiaalisen median alustoilla jaettavat videot ovat sodankäynnin, alistamisen ja häpäisyn väline.

Kuinka Sterling osasi ennustaa elämäänsä "dokumentoivien" influensserien ammattikunnan synnyn aikana ennen tavisten kansoittamaa internetiä, älypuhelimia ja sosiaalista mediaa? Oliko kaikki tämä jo iduillaan 1970-luvun amerikkalaisessa mediakulttuurissa?

Artificial Kid tarjoaa oivan tirkistysreiän tieteiskirjallisuuden tilaan 45 vuotta sitten. Scifidiggarin ylikellotetut aivot pulisevat pätemisen tarpeessaan lukemisen sekaan välihuomautuksia: "Hei tämähän on taatusti Alfred Besteriltä lainattua, tämä kenties Stanislav Lemiltä, ja tätähän Alastair Reynolds kehittelee edelleen omissa avaruusoopperoissaan. Ja huomasithan kuinka kriminalisoimaton vyöhyke muistuttaa Manhattanin vankilasaarta John Carpenterin klassikkoelokuvassa Pako New Yorkista?"

Ja kaipa tämä on myös sitä kyberpunkia, tai ainakin niin lähellä kuin vuonna 1980 saattoi olla!

Cyberpunk RED - ensivaikutelmia

Helsinki marraskuussa 2020

 
Kaivan kuvetta, chippaan ineen ja nakkaan eurodollarit paikallisen roolipelikauppiaani tiskille. Päivä on torstai. Harmaa taivas roikkuu alakuloisena marraskuisen keskustan yllä astellessani takaisin lähiöön suuntaavaan junaan, joka sulloutuu puolilleen globaalin pandemian varjossa luimuilevia maskillisia ja maskittomia ihmisiä, joista jokainen jää tuijottamaan junan ikkunan tai älypuhelimen lasin takaiseen tyhjyyteen. Vuosi on 2020. Olen viimein saapunut tulevaisuuteen.

Uusi Cyberpunk lataa pelipöytään 456-sivua pimeästä tulevaisuudesta.

 
Napsautan sälekaihtimet kiinni, siirrän itseni sohvalle lojumaan ja ryhdyn pläräämään Cyberpunk REDin uudenkarheaa kovakantista kirjaa silmäillen samalla muiden ensivaikutelmia Roolipelaajien Suomi -Facebook-ryhmästä. Pelin taistelusäännöt eivät saa osakseen varauksetonta ihailua. Kurkistan jokaisen roolipelikirjan tärkeintä antia eli aselistoja.

Ymmärtääköhän Mike Pondsmith kuinka epäcool REDin aseosasto on kaikessa geneerisyydessään, ikään kuin aselistat olisivat jääneet jollekin platoniselle ideatasolle. Kuinka paljon pelin fiilistä latistaa kun pelaaja sanoo "okei mä kaivan mun taskusta medium pistoolin ja yritän osua sitä ilkimystä vaikka... kehoon?" verrattuna siihen kun pelaaja laskee peililasit silmiltään, sylkäisee pureskelemansa hammastikun noppakulhoon ja toteaa: "mä losautan siltä zubalta sen keskisormea näyttävän lihakäden irti mun Dai Lungin Streetmasterilla!"?

Missä tahansa muussa pelissä antikapitalistinen geneerisyys suhteessa tavarataivaaseen menisi läpi, mutta kun Pondsmith nimenomaan lanseerasi sen, ettei maailmasta löydy niin mitätöntä esinettä, etteikö sillä olisi nimi ja brändi. Loputtomat tavaralistat ovat välttämättömyys Megakorporaatioiden hallitsemassa suurkaupungissa.

Isäukolla oli tapana sanoa, että hätäilemällä ei synny kuin kusipäisiä pentuja. Täytyy kiltisti kuivata kromisia poskia pitkin valuvat elohopeakyyneleet ja lukea kirja huolella läpi ennen kuin alan kivittämään sitä kiertoradalta tämän enempää. Ainakin uuden hahmolomakkeen Cyberware-sivu on syndicatemaisuudessaan mukava lisä.

Selkeä tapa pysyä kärryillä kehoon ängetystä kybernetiikasta.

 
Mikä erottaa Talsorian Gamesin kyberpunkin kaikista muista saman genren edustajista? Kilpailijoista ei ole pulaa. Ehkä 80-luvun tähdet olivat suotuisia Pondsmithin pelin ajoitukselle ja tyylille samalla kun Gibsonin Sprawl-trilogia niitti mainetta kirjallisuudessa ja Terminaattorin ja Robocopin kaltaiset hitit valloittivat valkokankaita. Suomessa pelin jalustalle nostamista siivitti Joona Vainion suomennos ysärin alusta. Miljoona lisäosaa eivät myöskään haitanneet.

Brändi on pysynyt maineensa avulla hengissä 2000-luvulle asti ja on nyt kokemassa jonkinlaista uudelleensyntymää. Cyberpunk Red Jumpstarter Kit julkaistiin vuosi sitten. Tripla-A-videopeli Cyberpunk 2077 on ollut tuloillaan jo pienen ikuisuuden, tällä hetkellä julkaisupäivää lupaillaan parin viikon päähän 10. joulukuuta.

Sotilasperheeseen syntynyt ilmavoimien upseerin poika, graafista suunnittelua ja psykologiaa opiskellut Mike Pondsmith on (lähes) aina hallinnut paketoimisen jalon taidon. Teksti on rullannut julkaisusta toiseen vaivattomasti ja kenties kilpailijoitaan rouheammin maisemia maalaillen. RED kiteyttää pelaajahahmojen ytimen sivulla 28:

"Cyberpunk Characters are the heroes of a bad situation, working to make it better (or at least survivable) whenever they can. Whether it takes committing crimes, defying authority, or even outright revolution, the quintessential Cyberpunk Character is a rebel with a cause."

"As a Cyberpunk roleplayer, it's up to you to find that cause and go to the wall with it. This is the essence of Cyberpunk - playing your character with the proper disaffected, cynical-yet-idealistic style."

Tämän ytimen saavuttamiseksi kirja tarjoaa kolme konseptia:
#1 Tyyli ennen tarkoitusta
#2 Asenne on kaikki kaikessa
#3 Elä aina Reunalla

"Better to be dead and cool, than alive and uncool!" sanoo cowboy-hattuinen Marlboro-mies.

 
Täydellinen kyberpunk-seikkailu on kuin virtuaalitodellisuudella ja lentävillä autoilla koristeltu Harley Davidson ja Marlboro-mies (1991) - tuo kuolematon elokuvaklassikko, jossa esiintymistä sekä Mickey Rourke että Don Johnson suotta häpeilevät.

Riistävät, saastuttavat ja murhaavat megakorporaatiot ovat tarinoiden pahiksia. Romahduksen jälkeisessä Amerikassa isoimmat yhtiöt ovat hallituksia voimakkaampia ja tekevät mitä lystäävät. Rikkaat ovat superrikkaita, keskiluokka on kutistunut, köyhät elävät jengisotien keskellä. Cyberpunkin maailma on sotauniversumi, elämä lähes kaikilla yhteiskunnan sektoreilla on selviytymis- ja valtataistelua. Ehkä Cyberpunk on aina ollut vaihtoehtohistoriaksi ja tulevaisuudeksi naamioitu peilikuva nykymaailmasta.

Ytimessä on gibsonilainen näkemys teknologiasta autona, joka vie ihmiskuntaa eteenpäin. Ideologiat ovat yrityksiä ohjata tämän kehityksen suuntaa. Teknologia muuttaa kulttuuria nopeammin kuin poliittiset liikkeet uskaltavat edes unelmoida.

Romahdukseksi nimetty yhteiskunnan jähmettyminen massapsykoosissa on seurausta teknoshokista. Teknologia ylittää ihmisen käsityskyvyn ja ihmiset flippaavat, perinteiset ihmissuhteet, perheet ja yhteisöt tuhoutuvat väkivaltaisesti. Vanha maailma repeytyy juuriltaan teknologisen edistyksen ansiosta. Osa ihmisistä passivoituu ja odottaa johtajien kertovan mitä tehdä seuraavaksi, osa yrittää kääntää kelloa taaksepäin, osa syöksyy tulevaisuuteen suin päin, kytkee itsensä linkkiplugeilla koneisiin ja tietoverkkoihin, virittää mielensä ja kehonsa uuteen aikaan kyberteknologialla. Viimeksi mainitut ovat tietenkin kyberpunkkareita. Ihmisen ja koneen välinen raja hämärtyy samalla kun tekoälyt puuhailevat omiaan. Kyberpunk surffaa tämän murrosvaiheen rajapinnoilla.

Cyberpunk RED alkaa suoraan Never Fade Awaylla, novellilla joka oli mukana jo ekassa pelissä vuonna 1988. Arasaka-jättiyhtiö kidnappaa rokkari Johnny Silverhandin tyttöystävän ja hemmo säntää suoraan kirurgin pöydältä pelastamaan mielitiettyään pulasta huippureportterin, palkkasoturina työskentelevän ex-tyttöystävän sekä eksää hännystelevän kulkurin kanssa. Johnnyn nykyinen on ässäohjelmoija, jolta Arasaka haluaa kuvaavasti nimetyn Soulkiller-konstruktion hinnalla millä hyvänsä.

Antisankarit siemailevat tequilaa, puhuvat lakonisia kovispuheita, riutuvat melodramaattisissa tunnekuohuissa, hengaavat baarissa omistajan elkein ja ammuskelevat surutta megakorporaation hitmaneja räjäyttäen yhden AV4:n taivaalta. Loppuhuipennuksessa rokkari järjestää keikan Arasakan naapurissa ja usuttaa fanilaumansa vartijoita vastaan tarjoten yhtiön HR-puolelle töitä tulevaisuudessakin. Sitten rynnitään konttorille ottamaan pomolta luulot pois.

Tarina on roolipelikirjassa siitä harvinaista herkkua, että lukiessa ei kieriskele myötähäpeästä pelintekijän larpatessa kovaksikeitettyä rikoskirjailijaa. Napakka novelli on vanhimmissa versioissa tarkoitettu pelattavaksi ja pelaajat voivat olla joko Silverhandin palkkaamia tyyppejä tai pelata suoraan "oikeilla" henkilöillä, joiden speksit löytyvät marginaaleista. Onkohan kukaan selvinnyt hengissä loppuun asti? Tai väliäkö sillä, ehkä on parempi olla kuollut ja cool, kuin elossa ja ei ollenkaan cool.

Kirja kuvaa jokaisen hahmoluokan paikan Night Cityn ekosysteemissä.

 
Cyberpunk REDin vuoteen 2045 sijoittuvan maailman aikajanalla on tapahtunut kaikenlaista sitten vuoden 2020 jälkeen. Kolmosedikka tuntuu pyyhityn muistista, se on R. Talsorian Gamesin Holiday Special, tuoteperheen äpärälapsi ja musta lammas, inha julkinen salaisuus jonka kaikki mieluummin unohtaisivat.

Neljännen yhtiösodan ragnarökin jälkeen bileissä on raikasta svengiä: megakorporaatioiden valta on pienentynyt, netti mennyt kokonaan uusiksi, Night Cityn vanha keskusta kyhjöttää aavekaupunkina taskukokoisen ydinpommin jäljiltä. Jokainen päivitys timelinella on kuin vaaleanpunaisia rintsikoita avaavan kromisen bikinibeibin kutsu tankotanssiin, pääsylippu turboahdettuihin maailmanlopun bileisiin, missä laserit välkkyvät ruudinkäryisen savun katkussa ja kaiuttimista raikaa Princen 1999: 

War is all around us, my mind says prepare to fight
So if I gotta die I'm gonna listen to my body tonight

Mitä pidemmälle REDiä luen, sitä paremmalta se alkaa maistua. Aselistat tai hassut yksittäiset taistelusäännöt eivät enää häiritse. Fluffin lisäksi kirjasta löytyy taulukkoa toisensa perään, mutta roolipelikirjahan tämä on. Tekstissä on paljon samaa kuin vanhassa, myös suoraa copy/pastea, mutta se toimii edelleen. Tuntuu kuin läppää heittävä, lukijaa suoraan puhutteleva kirjoittaja asuisi Night Cityssä. REDissä on kauttaaltaan vahva imu ja mikä tärkeintä, se herättää himon pelata! Vuosi on 2020 ja Cyberpunk tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan.

Ding a ding a dang a dong dong ding dong
Everywhere I go... - Ministry

Maailman parhaat roolipelit TOP 5

Roolipelaajien Suomi -Facebook-ryhmässä oli keskustelusäie, jossa pyydettiin listaamaan top 5 must play -pöytäroolipelit. Annoin mennä, suljin tähtäintietokoneen ja luotin Fiiliksiin. Tuumasin jälkiviisauspäissänä kirjoittaa tänne blogin puolelle jonkinlaisen remasteroidun syvämietteisen aikuisversion, mutta sitten muistin että kun eletään tällaisessa hektisessä internet-ajassa, ei ole aikaa pukea pitkiä kalsareita jalkaan. Joten tässä tulee, raakana ja sensuroimattomana:

1. Call of Cthulhu

Kiinnostavin koskaan tehty roolipeli, klassikko joka ei vaan suostu kuolemaan + mieletön määrä lisämatskua ja seikkailuja, eli jos pitäisi viettää koko elämä yhden pelin parissa niin tässä tuskin kävisi aika pitkäksi.

2. Fear Itself / Trail of Cthulhu

Kauhuilua omaan makuun kepeämmällä gumshoe-systeemillä, häviää lisämatskujen ja seikkailujen määrässä kuitenkin alkuperäiselle suurelle muinaiselle. Fear Itself modernimpaan kauhuleffamakuun jos alkaa Lovecraftin mörököllit ja kultistit kyllästyttää.

3. Cyberpunk 2020

Cooliuden ja sexsikkyyden multihuipentuma, muutti todennäköisesti koko elämäni suunnan 12-vuotiaana + mieletön määrä lisähärpäkettä, näkemystä ja attitudea mitä ei vissiin voikaan laittaa pelkästään genren piikkiin, tämä "jokin" tuntuu puuttuvan kaikilta sieluttomilta seuraajilta/copycateilta.

4. Tales from the Loop

Yhden seikkailun perusteella täysin uniikki tapaus 80-luvun lapsilla pelattavaa ruotsalaisankeeta pikkukaupunkimysteeriä.

5. Lamentations of the Flame Princess

Raggi tuntui keksivän deedeen uudestaan viimeinkin sellaisessa muodossa missä se kelpasi meikällekin. Peruskirjat kannattaa lukea pelkästään tekijänsä näkemyksen puolesta.

6. Plus tietty bonarina Eclipse Phase, kerrankin scifiä joka tuntui vievän hommaa uuteen suuntaan vanhan märehtimisen ja kliseiden kierrättämisen sijaan. 2300AD:n ohella niitä scifiropeja joita ei voi suunnitella pelkästään lukemalla ja kopioimalla aiempia scifiropeja. En ole silti pelannut, joten systeemistä ei mitään käsitystä, mutta liputan visioiden puolesta.

Cyberpunk 2013 – muistoja synkästä tulevaisuudesta

"Vuosi oli 90' tai 91' ja mä olin silloin seiskalla tai kasilla. Mä menin Runeberginkadun Fantasiapeleihin ostamaan jotain roolipeliä, ihan mitä vaan, ja sit tää myyjä – Lönnqvistin Janne, joka oli miniatyyrimaalari ja punkkari – suositteli tätä. Se näytti mulle pelin laatikon ja sanoi että tää on tosi kova juttu jenkeissä. Täysin musta pelilaatikko näytti todella tyylikkäältä", muistelee Cyberpunkin ensimmäistä laitosta Jupa.

Roolipeli synkästä tulevaisuudesta juhlii 25-vuotista taivaltaan.

 
Ennen Jupan muistojen tarkempaa skannausta on syytä luoda katsaus pelin syntyhistoriaan.

R. Talsorian Games julkaisi Cyberpunk-roolipelin (koko nimeltään Cyberpunk The Roleplaying Game of the Dark Future) vuonna 1988. Mike Pondsmithin suunnitteleman pelin nerokkain markkinointikikka oli napata science fiction -kirjallisuuden alalajin nimi itselleen. Vähän sama kuin nimeäisi pelinsä vaikkapa Film Noiriksi. Vertaus on osuva siinäkin mielessä, että kyberpunkista löytyy vahvoja film noir -vaikutteita.

Ihmisen ja teknologian välistä rajapintaa ja postmodernia yhteiskuntaa luotaavat synkät rikostarinat vilisevät hakkereita, tekoälyjä ja suuryrityksiä. Genren kuvaukset lähitulevaisuudesta ovat dystooppisia – teknologia ei ole vapauttanut ihmistä.

Kyberpunk-kirjallisuuden kuuluisin teos lienee William Gibsonin Neurovelho (Neuromancer, 1984). Kirja on yksi lajityypin väkevimpiä määrittelijöitä – siinä esiteltiin muun muassa kyberavaruus. Toisaalta kyberpunkia sub-genrenä leimaa tietynlainen tarkkoja rajoja välttelevä häilyvyys, mikä käy hyvin ilmi Bruce Sterlingin toimittamasta Peililasit-antologiasta (Mirrorshades, 1986). Elokuvien puolella kyberpunkia edustaa muun muassa Philip K. Dickin kirjaan perustuva Blade Runner (1982), joka sai Pondsmithin innostumaan genrestä.

Roolipeleihin Pondsmith tutustui 1970-luvulla kaverinsa Dungeons & Dragonsin kautta. Säännöt kiehtoivat mutta fantasiamaailma ei. Asia korjaantui kun hän sai käsiinsä scifi-roolipelien äidin, vuonna 1977 julkaistun Travellerin. Sen kanssa ongelmaksi muodostui sääntömekaniikka, jonka hän kirjoitti itselleen uusiksi. Pondsmith on myöhemmin sanonut Travelleria kaikkien aikojen parhaaksi roolipeliksi.

Ennen Cyberpunkia graafista suunnittelua ja psykologiaa opiskellut Pondsmith kirjoitti Mobile Suit Gundam -mangaan perustuvat mecha-pelit Mekton (1984) ja Mekton II (1987).

"Cyberpunk isn't about saving humanity. It's about saving yourself", sanoo Mike Pondsmith.

Cyberpunk sijoittuu vuoteen 2013. 1990-luvulla tapahtuneen taloudellisen romahduksen ja hallinnollisten ongelmien jäljiltä Amerikan maanteillä vaeltavat kodittomat kulkurilaumat. Keskiluokka on lähes kadonnut, kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kasvanut valtavaksi. Globaalit suuryhtiöt hallitsevat kaupunkeja pilvenpiirtäjistään käsin. Kaduilla pelkoa lietsovat väkivaltaiset boosterijengit, jotka pyrkivät eroon ihmisyydestä teknologian ja huumeiden avulla.

Pelaajahahmot ovat kyberpunkkareita, low life & high tech -mantralla kyllästettyjä kapinallisia, jotka elävät Yhdysvaltojen länsirannikolle perustetussa Night Cityssä. Pelikirja tarjoaa pelattavaksi esimerkiksi rokkareita, poliiseja, liikemiehiä ja palkkamurhaajia – sekä tietysti netrunnereita, kyberavaruudessa operoivia hakkereita.

Mikä Jupan mielestä erotti Cyberpunkin aikakautensa muista roolipeleistä? Sen tyylikkään mustan laatikon lisäksi.

"No rehellisesti sanottuna ei mikään muu kuin että sä sait vaan äijäillä ja ampua. Ei siinä niinkään se synkkyys kolahtanut vaan se äijäilyfiilis. Totta kai me tehtiin sitä muissakin scifipeleissä, kuten Space Masterissa. Toki siinä [Cyberpunkissa] kiehtoi ensimmäisenä se tekniikka- ja tietokonemeininki – kuten netrunnaus. Ei me silti koskaan niitä netrunnaussääntöjä käytetty. Jos joku oli netrunneri, niin se usein vain onnistui tekemään ne asiat."

Cyberpunkiin vuonna 1988 visioitu netti on hieman toisenlainen kuin nykyajan internet.

 
Pelin mukana tuleva esimerkkiseikkailu Never Fade Away heittää pelaajat kuuluisan rokkari Johnny Silverhandin avuksi tämän yrittäessä pelastaa kidnapatun tyttöystävänsä. Pelaajat saavat vastaansa Arasakan, armeijakalustoon ja turvallisuuspalveluihin erikoistuneen suuryrityksen, jolla on omat suunnitelmansa Silverhandin tyttöystävän varalle.

"Se on hyvä tarina mutta seikkailuna ongelmallinen. Sen joutuisi runnomaan läpi. Sitten siinä on ne valmishahmot, mikä on myös ongelma. Kuka muka haluaisi pelata Johnny Silverhandin tyttöystävää? Ainakaan silloin ei kukaan olisi halunnut."

Niinpä seikkailu jäi pelaamatta. Omien tarinoiden luominen tuntui mielekkäämmältä ja varhaisteinien peleissä vain mielikuvitus oli rajana. Eräässä Jupan vetämässä seikkailussa elokuvista tuttu predator saapui Night Cityyn. "Suurin osa pelaajahahmoista kuoli, joku taisi jäädä henkiin. Sitten predator lähti pois. Vähän sama juttu kuin mitä Danny Gloverille käy Predator 2:ssa", Jupa hehkuttaa.

Cyberpunk käyttää taisteluissa erityisen kuolettavaa Interlock-sääntömekaniikkaa, joka pyrkii kannustamaan pelaajia suorien konfliktien sijaan kaikenlaiseen kikkailuun. Teinien peleissä pelaajahahmoja kuoli tulitaisteluissa kuin liukuhihnalla.

Vuonna 1990 julkaistiin pelin päivitetty laitos, Cyberpunk 2020, joka ilmestyi Suomessa Joona Vainion kehuttuna käännöksenä.

"Sanotaan näin, että tyylillisesti se oli hyvin pitkälti samanlainen kuin tää [Cyberpunk 2013], mutta mekaanisesti ehkä vähän parempi", Jupa toteaa ja jatkaa: "2013 on suppeampi, paljon jätetään selittämättä ja kykyjä on vähemmän. 2020 toi paljon krääsää kasarityyliin sekä päällekkäisyyksiä kykyihin."

Vanhassa laitoksessa myös taistelusäännöt ovat Jupan mielestä yksinkertaisemmat: "Alkuperäisessä on kymmenen sivua taistelusääntöjä ja 2020:ssä kolmekymmentä sivua."

"Täs on tää legendaarinen kovia kokenut Night Cityn kartta. Toi kohta tossa on kuollut kärpänen", Jupa kertoo.

 
Kuinka hyvin alkuperäinen Cyberpunk onnistui ennustamaan synkän tulevaisuuden – eli vuoden 2013?

"Meillä on kyttiä ja meillä on fixereitä ja tekniikkajätkiä. Lisäksi meillä on mediajätkiä ja näitä oikeasti kapinallisia tietsatyyppejä, niinku Julian Assange ja netrunnereita, kuten LulzSecit ja vastaavat hakkerit. Ja meillä on sooloja, kaikenlaisia Blackwater-tyyppejä, jotka taistelee jossain Irakissa ja kaikkialla ja niillä on high tech -pyssyjä. Ja meillä on rokkareita, kuten U2:n Bono, joka laulaa ja kapinoi", Jupa naureskelee.

Kritiikkiäkin Jupalta löytyy, Pondsmith nimittäin arvioi tietokoneiden laskentatehot naurettavan pieniksi. "Miksei Pondsmith liioitellut enemmän?" Jupa ihmettelee, vaikka vastauskin on jo valmiina: "Pondsmith on pelisuunnittelija, ei sosiologi, insinööri tai tiedemies. Ennusti se silti monia asioita oikein."

Vaan tuskinpa Pondsmith osasi ennustaa työskentelevänsä Cyberpunkin parissa vielä vuonna 2013. Tulossa on Cyberpunk 2077 -videopeli, jota Pondsmith on mukana tekemässä. Onpa liikkeellä huhuja myös uudesta pöytäroolipelistä, joka saattaisi hyvittää osan Cyberpunk v.03:n (2005) keräämästä arvostelusta. Cyberpunkin tulevaisuus näyttääkin kaikkea muuta kuin synkältä.