Hyvää syntymäpäivää Nnirville!

Pelit-lehden legendaarinen mestarikirjoittaja Niko Nirvi täytti tiistaina 60 vuotta ja tämän kunniaksi Suomen Kuvalehti julkaisi haastattelun, minkä voi lukea täältä. Nirvin kolumnit ovat kuukauden kohokohtia ja kaikkea muuta kuin vähäisin syy jatkaa kovatasoisen lehden tilausta. Tajusin tämän palatessani tilaajaksi kesällä 2018.

Suhtaudun Nirviin sanataiteen myyttisenä jumalhahmona, joka hyperlinkittää ja kehystää yhden sivun kolumnissaan pelikulttuurin ohessa lystikkään raadollisesti koko postmodernin ihmisen sielunmaiseman. Tässä kuivan akateemisten tekstinyhvertäjien luvatussa maassa Nirvi onnistuu lataamaan teksteihinsä niin paljon dynamiittia, kiertopotkuja ja molemmat aseet laulaen sävellettyä huutonaurutaajuudelle viritettyä filosofiaa, että pelkkä pyrkimys sen kuvailemiseen omin sanoin kuulostaa auttamatta... kuivan akateemiselta tekstinyhverrykseltä.

Nirvi itse avaa kirjoitusmetodiaan tuossa Aarno Malinin haastattelussa seuraavasti:

"Kirjoitustekniikastani ei kukaan saisi ottaa oppia. Se on paskin ikinä."

Kuka tahansa pelikulttuurin kaltaisesta niin poliittisesti kuin emotionaalisestikin räjähdysherkästä aiheesta julkisesti kirjoitteleva oraakkeli kerää miljoonien fanien sokean henkilöpalvonnan lisäksi taatusti myös muutamia soraääniä, eikä Nirvi ole poikkeus.

Pelinjohtajamme Jupa muistelee soittaneensa 1987-1989 välisellä aika-avaruusakselilla Mikrobitin toimitukseen ja puhuneensa hetken Nirvin kanssa. Jupa latasi puhelinlinjoja pitkin kylmää kritiikkiä. Nirvi kuulemma peliarvosteluissaan dissasi Amigaa ja diggaili Ataria, eikä tämä ollut Jupan mielestä oikein.

Viime vuosituhannella pelijournalisteilla saattoi olla hyvinkin korruptoiva vaikutus houkutuksille alttiiseen nuorisoon. Muistan haaveilleeni 90-luvun lopulla hetken aikaa pelitoimittajan ammatista. Syytän tästä yhteiskuntaa ja pelijournalisteja. Yhteiskuntaa siksi, että se pakotti minut ajattelemaan tulevaisuuden ammattia keskellä punk-musiikin voimaannuttamaa teiniangstia. Pelijournalisteja siksi, että he olivat kavereiden jälkeen ainoita ihmisiä joiden mielipiteillä oli mitään väliä.

Teini-ikäisenä Playstation-pelien ostaminen kesätöistä, palautuspulloista ja äidin kukkarosta kuukausittain ruinatuilla rahoilla oli sen verran tarkan markan hommaa, että kaikki peliarvostelut oli syytä nuohota huolellisesti läpi ja kehittää sukkelaan kuudes aisti, maku ja vainu itseä eniten puhuttelevien pelien suhteen. Hutilaukauksiin ei ollut varaa.

Onneksi kirjastosta löytyi Computer & Video Games ja kioskilta tuli ostettua Peliasemaa sekä demo-levyjä sisältäviä Playstation-lehtiä. Luin myös Pelit-lehteä ja haaveilin PC-peleistä kuola valuen, vaikkei kotona ollut edes tietokonetta. Netti lymyili lukion tietokoneluokassa.

Sanotaan, ettei koskaan kannata tavata sankareitasi. Oman elämäni kohokohta ja kiistaton fanipoikahetki sattui eräässä 2000-luvun alkupuoliskon Pelit-gaalassa, jossa minulla oli ansaitsematon ilo ja kunnia törmätä itseensä Niko Nirviin, tai ainakin yhteen hänen seitsemästä olomuodostaan. Ajan hiekka tuntuu hämärtäneen muistikuvani tapauksen yksityiskohdista, kuten Nirvin ulkonäöstä, aivan kuin katselisin menneisyyden sumussa kylpevää maisemaa talvisesta Kaivohuoneesta huuruisen kristallipallon lasin läpi.

Hetki kiiti ohitse vikkelämmin kuin villit hevoset vuorten yli, enkä muista sainko suustani ulos mitään päihtynyttä mölinää järkevämpää, varsinkin kun toinen tilaisuutensa äkännyt fanipoika varasti koko shown omalla puheenvuorollaan. En muista saiko edes Nirvi suunvuoroa. Vaan syyttelyt sikseen, epäilemättä kohtalo säästi minua nolaamasta itseäni yhtään sen enempää. Yhtä kaikki, se oli ainutlaatuinen hetki ja sillä on erityispaikka muistojeni aarrekammiossa. Fun times!

Nykyisen mediakulttuurin keskellä Nirvi edustaa poikkeuksellisen vireää ja vahvaa sitoutumista, aitoa rakkautta lajiin. Tällainen esimerkki langettaa häpeän varjon kaikkien tuhanteen suuntaan poukkoilevien identiteettikriisien hähmäisillä kurapoluilla harhailevien toimittajien ylle, jotka ovat olevinaan vähän kaikkea mutta eivät koskaan täysillä mitään. Nirvin näppäimistö on hienostunut ase sivistyneemmiltä ajoilta, sillä kirjoitettujen sanojen hehku on tulen hehkua keskellä syvimmän yön pimeyttä.

Loppuun vielä toinen haastattelu reilun kymmenen vuoden takaa, hyvää matskua tämäkin.

Niko Nirville sanon vulkanuslaisten tapaan: "Elä pitkään ja menesty!"

Pelaajasta pelintekijäksi

Pesäpallomailaa pitelee Tree Men Gamesin Heikki Sillanpää. Naamioitu henkilö ei liity tapaukseen.

 
Reilu vuosi sitten keväällä kolmen kaveruksen pienessä mobiilipelifirmassa Tree Men Gamesissa elettiin jänniä aikoja. Vuonna 2013 ilmestyneestä esikoisjulkaisu Picnic Rumblesta saadut rahat olivat hupenemassa, eikä uutta peliä ollut tiedossa. Puolivalmiin Ruotu-pelin tuotanto junnasi paikoillaan, eikä pelin ongelmiin keksitty ratkaisua.

"Se oli ihan hauska, mut ei tarpeeks hyvä", toteaa Tree Men Gamesin pelisuunnittelija, graafikko ja musiikintekijä Heikki Sillanpää.

Jotain piti siis keksiä, ja pian.

Ja jotain myös keksittiin. Mutta ennen tarinan voimauttavaa loppuratkaisua on hyvä muistella mistä kaikki oikein alkoi. Ja mikäpä sen parempi paikka muistelulle kuin Tree Men Gamesin Sörnäisissä sijaitseva pieni mutta kodikas toimisto, jonka pöydät notkuvat erilaisia pikkuesineitä; on palkintopokaalia, pesäpallomailaa (sekin palkinto), post it -lappuja ja Walter White -figuuri. Seinää koristavissa tauluissa on hologrammisusia ja HJK:n tyttöjen jalkapallojoukkue vuodelta 1996.

Huoneen ainoan ikkunan edessä on työpiste, jolla istua retkottaa hyväntuulinen kolmekymppinen pelintekijä. Lippalakki ja flanellipaita tuovat mieleen jonkinlaisen urbaanin hipsterityyppisen boheemin. Miten tietokone- ja videopeleistä kiinnostuneesta lapsesta kasvoi yrittäjäksi ryhtynyt pelintekijä?

"Kyl se into on lähteny ihan siitä et faijalla oli kannettava työkone. Yks semmonen aika lousku, sellanen 286:n kannettava, hemmetti, Hilti-salkun kokoinen ja painoinen kaksvärisellä näytöllä oleva tällainen näin", Sillanpää naureskelee.

Elettiin 1980- ja 1990-lukujen taitetta. Tietokoneen mukana tulivat valmiiksi asennetut pelit.

"Sieltä löyty just Accoladen formula-peliä ja tietysti Larry 1. Ja sit joku DOS-ohjekirja kädessä juuri lukeneena armotonta säätöö et pääsee pelaamaan niitä pelejä."

Myös kasibittinen Nintendo ja Game Boy olivat kovassa käytössä. Sillanpään suosikkipeleihin lukeutuvat edelleen Super Mario Bros. 3, The Legend of Zelda ja Bubble Bobble. Varsinaisesta pelin tekemisestä sai tuntumaa 1990-luvun puolivälissä pc:lle ilmestyneen legendaarisen räiskintäpelin parissa.

"Joskus tuli modattuu jotain pelejä. Duke Nukem 3D:n kenttäeditori oli ehkä paras asia ikinä. Siihen meni varmaan yks kokonainen kesä et istu verhot kiinni sisällä ja teki sillä kenttiä. Just sillee et 14-vuotiaana tai jotain. Siitä jäi semmoinen innostuminen, ymmärsi että jos mä editoin tätä tai tota tiedostoa, niin se näkyy tuolla tolleen - et pysty tekee vaikka omia tekstuureita ja kaikkee muuta."

"Siitä innostu siinä vaiheessa, mutta kun ei ollu mitään tollasta kouluu, niin sit se vaan laantu lukioikäisenä. Niinku varmaan aika monella joku nuoruuden harrastus - lukiossa tulee sit uusia harrasteita tilalle."

"Mut ehkä se alkuvaihe on se kaikkein haastavin, löytää se kipinä jostain, et tässä vois olla jotain hauskaa", Sillanpää kuvailee pelin tekemisen prosessia.

 
2000-luvun alussa pelialaa ei pystynyt Suomessa opiskelemaan juuri missään, ainakaan käytännönläheisesti itse tuotantoa, joten kuvataiteesta ja digitaalisesta taiteesta kiinnostunut Sillanpää kävi Turun Digital Arts -linjan. Ammattikorkeakoulun jälkeen hän työskenteli mainostoimistossa verkkosivujen ja graafisen suunnittelun parissa. Pelialan kokemusta karttui muutaman vuoden freelancer-hommista Fathammerilla, jossa hän teki peligrafiikkaa 2D-artistina Nokian Symbian-puhelinten, N-Gagen ja Gizmondo-käsikonsolin peleihin.

Vuonna 2010 Sillanpää haki ja pääsi Aalto-yliopiston uunituoreelle Game Design and Production -maisterilinjalle. Siellä hän myös tapasi tulevat yhtiökumppaninsa Jussi Pullisen ja Toni Enströmin. Kolmikko työskenteli yhdessä monissa kouluprojekteissa ja Tree Men Games oli perustamista vaille valmis.

"Se lähti tossa 2012 keväällä... Eiku vitut, 2013 keväällä. Me mietittiin et mitä tehtäis kesän suhteen - kenelläkään ei ollut kesätöitä. Sit me löydettiin semmonen Aalto-yliopiston osittain järkkäämä systeemi kuin Summer of Startups, mistä sit luvattiin osallistujille jonkin verta käteistä. Ajateltiin et tässähän semmoinen mukava kesätyö, että lähetetäänpä hakemus."

Opiskelukaverit tekivät lyhyen videon ja luonnoksen pelistä, josta tulisi esikoisjulkaisu Picnic Rumble. Hakemus hyväksyttiin ja pian miehet istuivatkin jo startup-yrittäjän arkea käsittelevillä luennoilla.

"En tiedä jäikö meille niistä mitään päähän, mutta sitä oli siinä aika paljon", Sillanpää muistelee.

Kaverukset tarjosivat peliä myös Nokian ja Microsoftin rahoittamalle AppCampus -rahoitussysteemille. Valmiina oli pelin tunnelmaa kuvaava After Effectsillä animoitu video ja teknologinen demo, josta näki että peli osataan myös toteuttaa.

"Me päästiin siihen mukaan. Niillä oli semmoinen ehto, että pitää julkaista peli Windows Phonelle ja pitää olla oikee yhtiö. Sit me jotenki ajauduttiin siihen hommaan ja perustettiin osakeyhtiö ja siitä se sit niinku lähti."

Picnic Rumble julkaistiin Windows Phonelle marraskuussa 2013. Kaupallinen menestys oli vaisua, vaikka peli oli Sillanpään mielestä hyvä ja arvostelutkin "ihan ok".

"Yhdessä tai yksin jonkin näköinen idea, ja sit se pitää yrittää myydä kahdelle muulle. Välillä onnistuu, välillä ei."

 
"Aloitettiin tekemään sellaista peliä kuin Ruotu heti Picnic Rumblen jälkeen ja se saatiin ehkäpä puoliks valmiiks, mut sit me huomattiin et siin on ongelmii jota me ei ihan just nyt osata ratkaista. Me aika pitkään junnattiin paikoillaan, eikä vaan tajuttu miten tästä saisi oikeesti hyvän", Sillanpää muistelee.

Elettiin kevättä 2014. Firman rahat olivat hiipumassa ja Ruotu-pelin tuotanto oli jäissä. Jotain piti keksiä.

"Mä näin sellaisen hassun videon internetissä, missä sellainen pieni auto ajaa poliiseja karkuun ja sit siin on Benny Hillin tunnari taustalla. Ja se autoilija piti niitä kyttiä ihan sillee pilkkanaan, et se veti sillai jotain donitseja niitten ympäri ja muuta, motarilla kikkaili, vähän niinku O. J. Simpson -video, mut vähän erilainen."

"Mä näin sen ja - se oli just sitä aikaa et nyt ois kiva tehdä joku pieni hauska juttu - sit mä lähetin sen vaan Tonille ja Jussille et lol tää on hauska, voidaanko tehdä tällanen. Ei siin menny hirveenkään kauaa et Toni oli tehny ensimmäisen version, missä semmonen laatikko liikkuu 3D-tasolla ja toinen laatikko seuraa sitä. Ja siitä sitä lähettiin veistelee."

Syntyi takaa-ajosimulaattoriksi tituleerattu Pako, lintuperspektiivistä pelattava peli, jossa kaahataan poliiseja karkuun. Sillanpäätä kiehtoi Flappy Birdin tunnetuksi tekemä rage quit -genre, eli yksinkertaiseen ideaan pohjautuva peli, joka on silti hankala ja haastava. Myös Hotline Miami innoitti pelintekijää, erityisesti sen tavassa heittää pelaaja game overin iskiessä takaisin lähtöruutuun niin nopeasti, että kynnys jatkaa peliä on lähes olematon.

"Se luuppi toimii tosi hyvin. Siihen mekin yritettiin nähdä varsinkin siinä alussa paljon vaivaa. Et siinä vaiheessa kun sä romutat sen auton, niin ennen kuin sä edes ehdit miettii sitä niin sä oot jo uudelleen ajamassa."

Pako valmistui neljässä viikossa ja se julkaistiin Windows Phonelle toukokuussa 2014.

"Toki se ensimmäinen olikin ehkä just vähä semmonen, et tää on tosi nopeesti tehty, mut meillä oli sellainen tilanne että tässä ei oo mitään hävittävää. Me tajuttiin et meillä on rahat ihan just kohta loppu - et tehdään nyt jotain hauskaa ainakin vielä tässä näin."

"Sit saatiin se ulos ja se lähti tosi nopeesti Windows Phonella - missä markkinat on aika pienet - , se oli täysin ilmainen eikä siinä ollu mitään mainoksia, menee tosi nopeesti aika hyvin. Me oltiin tosi yllättyneitä siitä."

"Sen jälkeen me päätettiin et hitto, laajennetaan tätä vähäsen vielä!"

"On siinä bisnesasioita aika paljonkin, mut niitä hoitaa meillä Jussi ja Toni sitten koodaa." 

   
Pako on sittemmin julkaistu myös iOS:illa ja Androidilla. Sitä on ladattu noin kaksi miljoonaa kertaa ja se on noussut latauslistojen kärkeen 19:ssä eri maassa. Yhdysvalloissa peli on komeillut listoilla racing-pelien ykkösenä ja arcade-pelien kakkosena.

"Kyl se meille suosituin on sillei pitkällä tähtäimellä Jenkeissä. Sieltä on tullu isoin määrä latauksia. Jenkit on melkein yhtä paljon päivässä kuin koko muu maailma päivässä suurin piirtein."

Tree Men Games tuottaa Pakoon jatkuvasti lisää sisältöä. Peliin ilmestyy uusia kenttiä, jotka ovat ilmaisia pelin jo ostaneille. Kolmen kaveruksen firmalla tuntuukin menevän aika kivasti.

"Kyl me pärjätään, kyl me elätetään ittemme tällä näin", Sillanpää naureskelee.

Entäpä millaista on pyörittää yritystä kavereiden kanssa?

"Kyl se sillee sujuu ihan hyvin, et siihen jossain vaiheessa tottuu tekee ystävien kanssa, et ymmärtää koska on oikee aika sillee olla tiukkana ja koska ei. Totta kai nyt aina välillä pitää, meilläki aina sellaista meuhkaamista välillä on, mutta sen tietää et se kuuluu asiaan, et eipä siinä sitte. Mut aika moni asia menee sit juuri sen takia helpommin, kun kavereiden kanssa tekee."

Pelien tekemisestä kiinnostuneille nuorille Sillanpää suosittelee ilmaisten peli-engineitten opiskelua, kuten Unitya ja Game Makeria.

"Niitä vaan ja kannattaa vaan tehdä, siinä sitä oppii. Tai sanotaanko näin, et kannattaa tehdä ja yrittää saada jotain valmiiks. Ja sit siirtyä tekemään uudestaan parempi valmiiks. Et ei ehkä aloittaa jostain megalomaanisesta ideasta. Et vaikka meidänkin Picnic Rumble oli aika yksinkertainen peli, niin siinäkin oli tiettyjä suuruudenhulluja elementtejä..."

***

Heikki Sillanpään tämän hetken Top 3 -suosikkipelit:

1. Spelunky

"Kestosuosikki. Tasohyppelypelin ja rogueliken risteytys, missä edetään sellaisissa helvetin vaikeissa kaivoksissa ynnä muissa, kerätään aarteita ja yritetään päästä koko peli läpitte. Mä oon nyt pelannu sitä lähemmäs puoltoista vuotta ja mä en oo vieläkään päässy läpi. Mut koska siin on idiksenä se et se generoi joka pelikerralla ne kentät erilaisiksi, eikä siinä voi opetella ulkoa, niin sit sun pitää vaan oppia pelaamaan sitä paremmin."

2. Hotline Miami 2

"Viime aikoina mikä tuli sahattuu läpi. Sitä jopa sillee oikeen odotti et se tulee. Sit siitä on sen jälkeen lukenu juonikuvioita Redditistä ynnä muualta, koska siinä on hyvin mielenkiintoisesti kerrottu tarina, mikä tapahtuu monella eri vuosikymmenellä."

3. Alto's Adventure

"Ihan kirkkaasti paras ja nätein mobiilipeli mitä mä oon pelannu hetkeen. Et ku tätä alko pelaa ni silloin oikeen niinku vitutti et ku tää on näin siisti. Että tällaistenkin kanssa täs joutuu kilpailee. Se on tommonen niinku endless runner -tyyppinen peli mut tossa lumilautaillaan Andeilla. Se on vaan yksinkertaisesti helvetin kaunis ja mukava peli."

Retropelien magiaa

Antti Koski on Poromagian retropelivastaava.

 
Lauta- ja korttipeleihin erikoistunut Poromagia avasi hiljattain Pasilan myymäläänsä uuden videopeleihin erikoistuneen osaston. Tämä ei vielä kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta myynnissä olevat videopelit eivät olekaan uusia Battlefieldeja tai Call of Dutyja – sen sijaan hyllyjä koristavat menneiden vuosikymmenten konsolipelit aina Super Marioista Mega Maneihin. Myös vanhoja konsoleita löytyy hyvä kattaus niin Nintendolta, Segalta kuin Sonyltakin.

Viime lauantaina liikkeen nurkkaan pystytettiin pelipiste, jossa vanhoja pelejä saattoi testata kahvitarjoilun lomassa. Kasibittistä Nintendoa vanhaan televisioon viritellyt retropelivastaava Antti Koski vastaili mielellään muutamiin kysymyksiin. Vanhojen pelien diilaaminen on lähtenyt Koskella liikkeelle omasta innostuksesta ja harrastuksesta.

"Ei kukaan lähde tämmöistä rahan perässä perustamaan – kyllä se tulee rakkaudesta lajiin!" Koski hehkuttaa.

Tämä on helppo uskoa, varsinkin kun huomaa Kosken oikeaan käteen tatuoidun Super Marion.

"Retroinnostus on maailmalla kasvanut viiden vuoden aikana. Sitä ennen pelejä pystyi vielä löytämään kirpputoreilta. Nyt ammattilaiset penkoo ne läpi ekana."

Vanha videopeli voi olla nykyisin arvokas sijoitus. "50 euron pelin arvo voi nousta kahdessa vuodessa 20 euroa."

Mutta nyt puhutaan niistä kysytyimmistä peleistä. Arvoon vaikuttavat painosmäärät ja kunto. Mitä erikoisempaa ja harvinaisempaa, sen arvokkaampaa. Esimerkiksi Nintendon Mr. Gimmickistä voi saada ohjekirjojen ja kansien kanssa 1000 euroa. Urheilupeleillä ei ole juurikaan kysyntää. Tämä johtuu painosmääristä ja jokavuotisesta julkaisutahdista. Kysytyin sporttipeli on NHL 95.
 

Nintendon koko perheen klassikkopelejä Poromagian retro-osastolla.

 
Avaamattoman kasibittisen Nintendon hinnalla saa uuden henkilöauton. Millainen ihminen maksaa kymppitonnin vanhasta pelikonsolista? Miksi yhä useammat ostavat vanhentuneella pikseligrafiikalla ja piipittävillä äänillä toimivia pelejä 1980- ja 1990-luvuilta, kun saatavilla on fotorealismia lähestyvää grafiikkaa ja Hollywoodin ykkösnimien ääninäyttelyä ja musiikkia?

"Suurin ostajakunta ovat miehet ja naiset, jotka löysivät Nintendon yhdeksänkymmentäluvulla ja Atarin sitä ennen."

Kyse on siis tietyn sukupolven nostalgiasta. Netti ja aivan erityisesti Youtube ovat olleet merkittävä tekijä retroilubuumin synnyssä. Angry Video Game Nerdin kaltaiset nettijulkaisut ovat nostaneet vanhoja pelejä taas tapetille.

"Nyt on varaa ostaa ne mitä ei lapsena saanut", Koski naureskelee.

Lisäksi myös uusi sukupolvi on Nintendo Wiin ja Wii U:n kautta kiinnostunut vanhemmista Nintendo-klassikoista. Nintendo on aina ollut nimenomaan koko perheen pelikonsoli.

"Nintendo sopii kaiken ikäisille. Jos Nintendo-peleissä on väkivaltaa, niin se on yleensä sellaista, että ammutaan robotteja."
 

Avaamattomasta Nintendo-pakkauksesta voi saada 8000-10000 euroa.

 
Vuonna 1986 Euroopan markkinoille ilmestyneen Nintendon suositut Super Mario, Zelda ja Mega Man -pelisarjat käyvät hyvin kaupaksi. Myös Segan pelikonsoleilla klassikot – kuten Sonic the Hedgehog – myyvät. Euroopassa vuonna 1995 julkaistun Playstationin peleistä kysytyimpiä ovat Crash Bandicootit, Spyrot, Final Fantasyt ja Resident Evilit.

Koska myös maakoodit vaikuttavat pelien arvoon, keräilevät jotkut ainoastaan skandipelejä. Niiden painosmäärät ovat pienempiä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa julkaistujen.

"On myös muutamia, jotka keräilevät viiden ruuvin NES-pelejä."

Osa haluaa pelit osaksi kokoelmaansa, toiset taas haluavat pelata vanhoja konsolipelejä "aidosti" ilman pc-emulaattoreita. Koski itse "vastustaa" emulaattoreita ja vannoo aidon ja alkuperäisen peliympäristön nimeen.

"Toisaalta ne [emulaattorit] synnyttää sitä nostalgiaa. Kyllä se on ihan netin ansiota."
 

Euroopassa vuonna 1990 julkaistun Nintendon Game Boyn pelejä.

 
Kulttuuri ja asenteet pelaamista kohtaan ovat vuosien saatossa muuttuneet. Suomalainen peliteollisuus on miljardibisnestä. Mobiilipelien myötä moni pelaa, eikä pelaamista enää pidetä pienen piirin harrastuksena. Videopelit ovat kansan syvien rivien globaalia viihdettä ja kulttuuria. Tähän on herännyt myös pieni pohjoinen Suomi: Tampereelle on tarkoitus avata Suomen ensimmäinen pysyvä pelimuseo.

"Pelit on nyt ekaa kertaa siinä iässä, että niitä voi sanoa vanhoiksi."

Voiko uusista peleistä tulla tulevaisuudessa keräilijöiden hinkumia retroharvinaisuuksia? Rajoitetut erikoispainokset ovat oma lukunsa, mutta onko esimerkiksi uudella Call of Dutylla mitään arvoa tulevaisuudessa? Tuskinpa sentään.

"Jos mä voisin mä ostaisin kaikki pois ja venaisin 20 vuotta", Koski nauraa.

Koski on myynyt retropelejä neljä vuotta toiminimellä ja nyt yhteistyö Poromagian kanssa on siirtynyt kivijalkaputiikkiin. Uusia aluevaltauksia on luvassa lähiaikoina länsirannikon suunnalla, kun Turun Puistokadulle avataan retropeleihin sekä kortti- ja lautapeleihin erikoistunut Retromagia.

***
 

Antti Kosken kaikkien aikojen Top 3 -suosikkipelit:

1. Super Mario Bros. 3 (1988)
"Kaikki muut sais ottaa mallia!"

2. Grand Theft Auto III (2001)
"Se vapaus! Se teki sen ekaa kertaa."

3. The Last of Us (2013)
"Sekoitti mun pään, oon zombie-fani!"

Shanghain nörttiskene

Transformerseista tuttu robotti päivystää elektroniikkaliikkeen edessä lokakuussa 2013.

 
Maailman suurimmassa kaupungissa on tilausta myös kaupalliselle nörttikulttuurille. 24 miljoonan ihmisen satamakaupungista löytyy arcade-pelihalleja, massiivimoninpeleihin erikoistuneita nettikahviloita, korttipelejä ja keräilyfiguureita myyviä liikkeitä. Ilmansaasteista kärsivän Shanghain kasvavalle keskiluokalle onkin tarjolla runsaasti globaalin nörttikulttuurin hedelmiä.

(Juttu on julkaistu alunperin toisaalla joulukuussa 2013, joten muutama asia on vuoden aikana varmasti muuttunut – esimerkiksi tilastoissa. Toivon mukaan tästä ei aiheudu korjaamatonta mielipahaa.)
 

Näkymä Bundin rantabulevardilta Pudongiin. Edessä virtaa Huangpujoki.

 
Aloitan Shanghain nörttikierroksen Madang Roadin metroaseman liepeillä sijaitsevasta Games Workshopista. Kyseessä on taktisiin miniatyyrisotapeleihin erikoistunut ketju, joka perustettiin alun perin Isossa-Britanniassa vuonna 1975. Myyntivalttina ovat maalattavat pikku-ukot, joista pelaajat kasaavat itselleen armeijan. Shanghain Games Workshop avasi ovensa kaksi vuotta sitten. Nykyään liikkeitä on kaksi.

Parikymppinen myyjä Xu Qi Liang puhuu sujuvaa englantia ja suostuu mielellään vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Käy ilmi, että liikkeen asiakkaista noin puolet on paikallisia ja loput ulkomaalaisia. Entä minkälainen on naisten osuus pelaajista?

"Olen pelannut seitsemän vuotta ja tavannut tuona aikana kaksi naispelaajaa", toteaa Xu hymyillen.

Tässä taitaa olla kyseessä globaali ilmiö; jokin näissä pikku-ukoilla pelattavissa strategisissa sotapeleissä ei yksinkertaisesti vetoa naisiin. Kynnys uuden harrastuksen aloittamiseen ei kuitenkaan ole mahdoton. Xu kertoo liikkeessä järjestettävistä peliturnauksista sekä opetuspeleistä, joihin kuka tahansa pääsee osallistumaan. Liikkeessä tarjotaan myös opastusta miniatyyrien maalaamiseen.
 

Xu Qi Liang on pelannut Games Workshopin pelejä seitsemän vuotta.

 
Jatkan maallista vaellustani Fuxing Middle Roadin itäpäässä sijaitsevaan arcade-halliin, josta löytyy yllin kyllin vapaita pelikoneita. Ammuskelu- ja sotapelit eivät näytä kilpailevan samassa sarjassa paikan suosituimman pelikoneen kanssa; suurin osa ihmisistä on kerääntynyt ison kalastuspelipöydän ääreen.

Loushanguanin metroaseman päälle rakennetun kauppakeskuksen käytävällä ohitan suuren W. Y. W. K. -nettikahvilan, jonka ikkunan eteen pysähdyn hetkeksi ihmettelemään.

Nuorten miesten ja naisten valtaamien tietokoneiden ruuduilla pyörivät maailmanlaajuisesti suositut moninpelit, kuten League of Legends, World of Tanks, Starcraft 2, Warcraft 3 sekä World of Warcraft. Ehdottomasti suosituin on ilmainen League of Legends. Pelillä on laskettu olevan 32 miljoonaa aktiivipelaajaa, joista 85 prosenttia on 16–30-vuotiaita miehiä.

Nettikahvilan vieressä on Toys Party -keräilyfiguuriliike. Länsimaisesta sekä aasialaisesta populaarikulttuurista tutut hahmot – kuten Iron Man – kököttävät vitriinien valokeiloissa. Lattia on silmän korkeudelle yltävien pahvilaatikkopinojen peitossa. Syykin selviää pian; samaan tilaan on aukeamassa kaveriporukan perustama baari, jossa voi pelata videopelejä isolta kankaalta.

Samaisen kauppakeskuksen ylimmästä kerroksesta löytyy toisenlainen peliluola. Hämyisän arcade-hallin pelikoneet seisovat näytöt pimeinä – kaikki paitsi kalastuspelipöytä, jonka digitaalisen hehkun ääreen on täälläkin kokoontunut kiitettävästi porukkaa.

Myös vanhemmat ihmiset viihtyvät pelien parissa. Lähiseudun kerrostaloalueiden pihoilla istuu aamusta iltaan mahjongin parissa aikaa viettäviä eläkeläisrouvia ja -herroja. Jopa rakennusten pihoille aukeavat kerhotilat ovat täynnä mahjongin pelaajia. Kotipihoillaan viihtyviin ikäihmisiin ei kauppakeskuksen pelihalleissa juurikaan törmää.

Nousen Xujiahuin metroasemalta matkani viimeiseen kohteeseen. Valtavan kauppakeskuslabyrintin neljäs kerros on todellinen nörttien paratiisi. Täältä löytyy esimerkiksi monipuolinen valikoima robottifiguureita.

Kerroksen laitimmaisessa kulmassa sijaitsee erilaisiin korttipeleihin erikoistunut Toys Dream -liike, jonka pelitila on näin lauantain kunniaksi ahkerassa käytössä.

Kymmenkunta 15–30-vuotiasta nuorta istuu pöytien ääressä korttia lätkien. Nuoret miehet ja yksi nainen ovat uppoutuneet velhojen taistelua kuvaavaan fantasiamaailmaan sijoittuvan Magic: The Gathering -pelin syövereihin. Alun perin 20 vuotta sitten lanseeratun pelin suosio ei näytä laantuvan: pelillä on arvioitu olevan maailmanlaajuisesti 12 miljoonaa aktiivipelaajaa. Globaali ilmiö tämäkin.

***
 

Icons of Doom: 20-vuotislahja peliveteraanille

Doom II: Hell on Earth julkaistiin syyskuussa 1994. Gerald Bromin kansitaidetta.

   
PC-klassikko Doom II:n julkaisusta tuli syyskuussa vierähtäneeksi 20 vuotta. Ammuskelupelien veteraanin merkkipäivän kunniaksi amerikkalainen taiteilija Jason Hite askarteli pelin viimeisen kentän. Valmista teosta ja tekijänsä nostalgista muisteloa voi fiilistellä TÄÄLLÄ. Nyt-liitteen jutun aiheesta voi lukea TÄÄLTÄ.

Muistan vieläkin, kuinka leuka loksahti näppäimistöön päästessäni pelaamaan ensimmäistä Doomia (1993) kaverin tietokoneella. En ollut kokenut aiemmin mitään vastaavaa – Wolfenstein 3D ei päässyt lähellekään. Doomissa tuntui olevan kaikki täydellisen pelin ainekset: oli avaruusmerijalkaväen sotilas ja suoraan helvetistä hyökkääviä demoneita. Plus tietty paljon erilaisia jytkyjä aseita (oli moottorisahaa ja minigunia) ja sen ajan standardeilla erittäin graafista peliväkivaltaa.

Tiivistettynä: Scifiä, saatanallisia hirviöitä ja jumalatonta räiskintää. Näillä aineksilla Doom rokkasi ja viitoitti tien koko fps-skenen nousulle.

Roolipelaajille hauskana yksityiskohtana pelin tekijätiimistä löytyy myös Sandy Petersen (mm. Call of Cthulhu -pöytäroolipeli), joka suunnitteli kahteen ensimmäiseen Doomiin tasoja. Petersenin fanittamien lovecraftiaanisten vaikutteiden pohjalta tehtiin myös joitakin muutoksia pelin hirviödesigniin.

Mainittakoon vielä, että Wikipedian mukaan Petersen itse on mormoni, muttei näe ristiriitaa uskonsa ja saatanallisia elementtejä sisältävien pelien suunnittelussa. Doomin parissa työskennellessään Petersen heitti pelisuunnittelija John Romerolle: "I have no problems with the demons in the game. They're just cartoons. And, anyway, they're the bad guys."
 

Icon of Sin, Doom II:n loppuvihollinen eli pääkki.