Aliens – Paluu

Alienin jatko-osassa ollaan perhearvojen äärellä.

Käytiin peliporukan poikien kanssa katsomassa isolta kankaalta kaikkien jatko-osien äiti, eli Aliens – Paluu vuodelta 1986. Näin tämän ekan kerran töllöstä natiaisena (oletettavasti maaliskuussa 1990 TV3-kanavalta, olin tästä tosi innoissani mutta taisin mennä nukkumaan kesken myöhäisen tiistai-illan lähetyksen, aamulla oli kummiskin koulua), sitten kaverilla vhs-nauhalta, ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo 2000-lukua ja piti hommata se ohjaajan versio dvd:llä, ja sitten se koko trilogian boksi ja niin edelleen... Mutta valkokankaalta näin tämän vasta nyt.

Homma alkaa siitä kun ykkösleffan seitsemästä tyypistä ainoa eloonjäänyt, Ellen Ripley, herätetään hyperunesta, eikä aikaakaan kun sankarimme lähtee taas ötökkäjahtiin. Nyt mukana reissussa on merijalkaväen sotilaita ja tietysti se pakollinen synteetti. Ei sillä että homma sujuisi tällä kertaa yhtään sen helpommin.

Jos et ole vielä nähnyt tätä niin korjaa erheesi ja jatka lukemista vasta sitten. Luvassa on juonipaljastuksia.

Tämä leffassa 40-vuotisjuhlakierroksella esitetty oli se perus teatteriversio, joka etenee director's cutia sutjakkaammin.

Kurkkasin sen pidemmän version ihan hiljattain. Ei niitä siirtokunnan edeltäviä tapahtumia tarvitse näyttää, ne vain pilaavat kivan yllärin. Ne käytävälle laitettavat automaattiaseet ovat ihan mässyt, mutta elokuvan kokonaisuuden kannalta turhat.

Kiinnostavin teatteriversiosta pois jätetty juttu on se, että Ripleyn ajelehtiessa avaruudessa 57 vuotta hänen tyttärensä on ehtinyt elää koko elämänsä ja kuolla vailla jälkikasvua. Tätä taustaa vasten elokuvan uusi perheviritelmä rakentuu vieläkin luontevammin. Loppua kohden kaikki henkilöt ovat menettäneet perheensä, Newt vanhempansa ja veljensä, Hicks taistelutoverinsa, Bishop isäntänsä.

Elokuvan syy-seuraussuhteiden ketju toimii miellyttävän johdonmukaisesti. Ylimieliset ja uhmakkaat sotilaat tekevät machoilupäissään ja paineen alla mokia, joiden seurauksena heidän tilanteensa jatkuvasti hankaloituu. Yhtäkkiä tuore luutnantti jäätyy ja suupaltti sotilas pillittää epäuskoisena tilanteen toivottomuudelle.

Jokaisella sivuhahmollakin on ikioma tarinakaarensa. Sotamies Hudson ja luutnantti Gorman saavat sovitettua virheensä. Jopa synteetti pääsee osoittamaan olevansa luotettava tyyppi, eikä pelkkä yhtiön talutusnuorassa sätkivä marionetti.

Todettakoon vielä, että saimme pelattua kesäkuussa Aliens: Another Glorious Day in the Corpsin läpi. Se kurottelee samoja tunnelmia sijoittamalla tehtävänsä suoraan elokuvan tapahtumiin. Paikoitellen se onnistuukin, ja mihin se ei yletä, sen Space Hulk tavoittaa. 

Onko tässä vuoden 2026 kulttuuritapahtuma?

Scifin historiaa Yle Teemalla

Neliosaisessa dokumenttisarjassa moni scifi-piireissä tunnettu näyttelijä saa äänensä kuuluviin.

 
Yle Teema esitti eilen tiistaina ensimmäisen jakson BBC:n neliosaisesta Scifin historia -sarjasta. Alkuperäinen nimi The Real History of the Science Fiction on mahtaileva ja katteeton – ensimmäisen jakson perusteella sarja on sirpaleinen pintaraapaisu, jossa on vähän kaikkea, muttei mitään kunnolla.

Jaksot on teemoitettu neljään osaan: avaruuteen, muukalaisten hyökkäykseen, robotteihin ja aikaan.

Avaruutta käsittelevä ensimmäinen jakso on hienoinen pettymys: sekaan on leikattu paljon näyttelijöiden tyhjänpäiväistä "Uuu, vau, mieletöntä" -hehkutusta ja selkään taputtelua – syvällisempi analyysi loistaa poissaolollaan. Lisäksi temaattisesti notkahdetaan välillä toisten jaksojen reviirille – vai miten muuten pitäisi selittää Alien-elokuvan hirviödesignin hehkutus? Mutta ehkä tämä on avausjakson taakka.

Tyylillisesti mennään perusformaatilla, ruudulle läiskitään paljon erilaisten tekijöiden puhuvia päitä, kuten näyttelijöitä (Zoe Zaldana, Nichelle Nichols) ja kirjailijoita (Neil Gaiman, Ursula K. Le Guin) sekä kaikenlaista scifinörteille tuttua porukkaa. Satunnaiskatselijoita karkoittavaa kurttuotsaisuutta on haluttu välttää, joten viihteellisyyden nimissä yksi tyyppi heittää aina yhden lauseen ja sitten isketään seuraavaa peliin. Kokonaisuus jää väistämättä pinnalliseksi.

Sarjan pääpaino on Avaruusseikkailu: 2001:n (1968) jälkeisissä amerikkalaisissa elokuvissa. Kirjallisuuden suhteen todetaan, että Jules Vernen Maasta Kuuhun (1865) on ensimmäinen scifikirja ja sen pohjalta tehtiin leffa vuonna 1902. Sitten hypätäänkin surutta vuoden 1966 Star Trek -tv-sarjaan. Välillä muistetaan hehkuttaa Herbertin Dyynin tarkkaan mietittyä maailmaa ja Asimovin Säätiö-sarjaa.

Tv-sarjojen osalta suitsutusta saa myös yhden kauden jälkeen lopetettu Firefly. Leffapuolella hämmästyttää, että Dark Star (1974) mainitaan vasta Alienin (1979) jälkeen, eikä näiden välisestä yhteydestä mainita mitään, vaikka mielestäni on aina ollut ilmiselvää, että merkittävä osa Alienin avaruuden rekkamiehet -lookista on velkaa Dark Starille.

Tyhjänjauhamisen välistä löytyy joitakin helmiä. Ainakin itselleni oli uutta, että George Lucas oli tilittänyt ahdistuneena Richard Dreyfussille halunneensa tehdä aikuisten elokuvan, mutta tehneensä silti lastenelokuvan. Tätä myös taustoitetaan antamalla ymmärtää, että Lucas pohti pitkään sitä, tekisikö elokuvastaan lapsuutensa Flash Gordonin pulp-seikkailua vai Asimovin Säätiö-sarjan tyyppistä aikuisempaa scifiä.

En myöskään tiennyt, että Star Warsin tekovaiheessa osa näyttelijöistä oli naureskellut ja jopa hävennyt nuoren ohjaajan eriskummallista tuotantoa, sen lavastusta ja rekvisiittaa, outoja nimiä ja kökön kuuloista dialogia.

Kulttuurihistoriallisesti sarjan mielenkiintoisinta antia on originaalin Star Trekin merkitys. Jaksossa nostetaan esille esimerkiksi valkoisen kapteeni Kirkin ja mustan viestintäupseeri Uhuran suudelma, joka oli iso juttu 1960-luvun kansalaisoikeustaisteluiden repimässä Yhdysvalloissa.

Eipä sillä, että nykypäivänä olisi paljon varaa naureskella, yrittäkääpä laskea kuinka paljon esimerkiksi valkoisen naisen ja mustan miehen välisiä suhteita löytyy vaikkapa Hollywoodin mainstream-leffoista. Eikä tainnut Deep Space Ninen kapteeni Benjamin Siskokaan päästä kuohuttamaan amerikkalaisen yleisön mielenrauhaa yhtä uskaliain elkein vaikka elettiin jo 1990-lukua – vuosikymmentä, joka muistetaan esimerkiksi Rodney Kingin pahoinpitelystä.

Suuri osa Nasan työntekijöistä varttui katsoen Star Trekiä. Tältä pohjalta ei liene yllättävää, että myöhemmin juuri Uhuraa näytellyttä Nichelle Nicholsia pyydettiin Nasalle töihin; hänen piti rekrytoida astronauteiksi ensimmäinen afroamerikkalainen ja nainen.

Ensimmäinen jakso on katsottavissa Ylen Areenassa vielä vajaan viikon verran ja löytyy täältä.

Pari sanaa Prometheuksesta

Prometheus oli itselleni vuoden odotetuin elokuva, joten pakkohan sille on uhrata pari lausetta, siitäkin huolimatta, että kaikki oleellinen lienee jo sanottu. Ennen leffan ruotimista täytyy kuitenkin suorittaa hienoinen aikahyppy.

Nostromon kahdeksas matkustaja on syntymäisillään.

 
1980-luvun lopulla televisiosta katsomani Alien – Kahdeksas matkustaja (1979) jätti sensuurin saksimanakin lähtemättömän vaikutuksen rokottaen samalla kiitettävästi lapsuuteni yöunia. TV3:n lokakuussa 1989 esittämässä versiossa muukalainen näytti syntyvän Kanen suun kautta. Hämmästykseni oli melkoinen, kun seuraavana päivänä pari vuotta vanhempi kaverini valisti nuorta minääni kertomalla, että näkemäni versio oli leikelty, ja että todellisuudessa olio purskahtaa ihmisten ilmoille uhrinsa rintakehästä. Tämä tuntui minusta kummalliselta ja vähän tylsältä, olihan suun kautta syntyminen näyttänyt kerrassaan hirvittävältä.

Kukas se siellä?

 
Kolme ensimmäistä Alienia ovat yhä elämäni merkittävimpiä elokuvia, enkä aikoinaan malttanut vuottakaan katsomatta näitä kaikkia. Jopa aluksi vierastamani, lohduttomuudessaan vertaansa vailla oleva Alien 3 (1993) – joka tuhosi kakkososan lopussa muodostuneen uusioydinperheen heti alkutekstien aikana – muodostui hyvin nopeasti yhtä tärkeäksi kuin aiemmatkin osat. Alien 4 – ylösnousemus (1997) ei enää kolahtanut samalla tavalla. Ohjaaja Jeunetille omintakeinen irvokas ja humoristinen, överiksi vedettyä näyttelyä suosiva karnevalistinen tyyli ei viihdyttävyydessäänkään enää istunut omaan käsitykseeni kolmen ensimmäisen elokuvan kuvaamasta maailmasta. Alien vs. Predatorit taas olivat idioottimaisuudessaan sen tason huttua, että oksat pois.

Yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa lajien välistä kommunikointia.

 
Itseäni viisaammat ovat kirjoittaneet elokuvista paljon perinpohjaisia analyyseja. Ensimmäisen leffan pohjatekstinä on pidetty raiskausta. Siinä ulkonäkönsä perusteella miehiseksi mielletty muukalainen tunkeutuu naisruumiin analogiana pidettyyn alukseen. Aliens – Paluun (1986) taas nähdään repivän kauhunsa raskaudesta ja äidiksi tulemisen pelosta. Lisäksi sen on nähty heijastelevan Vietnamin sodan amerikkalaisiin sotilaisiin jättämiä traumoja.

Time to kick ass and chew bubblegum?

 

Pentuna kiehtovinta olivat kuitenkin upeat avaruusalukset, liskon ja hyönteisen epäpyhiltä hybrideiltä näyttävät päheät avaruushirviöt sekä avaruusmerijalkaväen urhoolliset ja vähemmän urhoolliset (”Oh yeah, sure! With those things runnin' around? You can count me out!”) mutta heikkouksineenkin ennen kaikkea inhimilliset sotilaat. Ja nyt aikuisena kiinnostavinta ovat... no, samat asiat, mutta nyt hyville scifi-ideoille antaa vielä enemmän arvoa!

"Hei tyypit, tsekataanko seuraavaksi mitä noissa tötsissä on?"

 
Prometheuksen perusidea ihmisestä etsimässä luojaansa on mielenkiintoinen. Homma kiteytyy Michael Fassbenderin hienosti näyttelemän David-androidin hahmossa. Muu miehistö ei kohtele Davidia vertaisenaan, vaan selvästi vähempiarvoisena, pelkkänä työkaluna, jonka ihmistä jäljittelemään luotu malli herättää lähinnä huvittuneita reaktioita. Jopa Davidin oma luoja pitää luomustaan pelkkänä sieluttomana koneena. Elokuva kysyy, miksi meidän luojamme suhtautuisivat meihin yhtään toisin, kuin miten me suhtaudumme omiin luomuksiimme? Filmi tarjoaa oivalliset ainekset ihmisen ylimielisyyden sekä koneen ja ihmisen välille määriteltävän rajan pohdiskeluun.

Androidi-David diggaa vanhoja leffoja ja ottaa kampaukseensa mielellään mallia Peter O'Toolen Arabian Lawrencelta.

 
Valitettavasti leffa ei pysy fokuksessaan, vaan käsikirjoitus lähtee harhailemaan vähän väliä b-kauhun ja kreisikomedian suuntaan, herättäen lähinnä kiusallisia tunteita. Homma äityy välillä niin päättömäksi sekoiluksi, että uskottavuuden viimeiset rippeetkin ovat vaarassa lentää romukoppaan. Näyttelijävalinnoista täytyy motkottaa sen verran, että ainakin Noomi Rapace ja Logan Marshall-Green näyttävät enemmän huippumalleilta kuin huipputiedemiehiltä. Ja miksi ihmeessä Guy Pearce piti maskeerata vanhukseksi?

Kaiken kaikkiaan leffa jää kuitenkin plussan puolelle. Upea scifi-design, hetkittäin erittäin onnistuneet ja hyytäviksi äityvät tunnelmat sekä kiehtova perusidea riittävät nostamaan tämän tusinascifin yläpuolelle. Kyllä tämä helposti ainakin uuden The Thingin rökittää!