maanantai 18. tammikuuta 2016

The Force Awakens (SPOILEREITA)

John Boyega on Finn (Star Wars: The Force Awakens, Lucasfilm, 2015).

 
Menin leffaan fanilasit huurussa ja sain kuin sainkin hartaasti odottamani annoksen Star Warsia. Tarinarakenteen reseptiin ei totisesti oltu lisätty mitään sellaista, mitä ei olisi ollut ekassa leffassa. Jos Lucas tutki ensimmäistä leffaa varten Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot -kirjoituksista arkkityyppisen sankarin ikuista matkaa, niin vaikuttaa kuin The Force Awakens olisi kirjoitettu tutkien samalla pieteetillä pelkästään vanhoja Tähtien sota -elokuvia.

Isoin uudistus lienee siinä, että musta mies voi olla myös Star Wars -elokuvan päähenkilö, eikä hänen tarvitse jämähtää vihaisen jedimestarin tai Pilvikaupungin kieron sutenöörin sivurooliin. The Force Awakens ei missään nimessä ole aikaansa edellä, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Naispäähenkilön näkeminen muussa kuin prinsessaroolissa ei pitäisi olla erityisen radikaali keksintö missään muualla kuin Star Wars -leffassa. Vielä 1980-luvulla naispilotit jätettiin kiltisti Jedin paluun leikkauspöydälle  samoihin aikoihin kun Sigourney Weaver näytti Aliens-sarjassa miten avaruusliskoja tuhotaan, eli teippaamalla toisiinsa kiinni rynnäkkökiväärin ja liekinheittimen!

Nykyisin Star Wars tuntuu olevan oma genrensä. Tässä mielessä onkin huvittavaa, että kaikki kiehtovimmat kokeilut tämän genren puitteissa tehdään kaikissa muissa formaateissa kuin elokuvissa. Toisaalta Star Wars on ennen kaikkea maailma. Se on kenties laveammalla pensselillä maalattu kuin Tolkienin keskimaalaismaisema, mutta aivan yhtä mielenkiintoinen. Leffakaanonin rinnalla on aina kulkenut expanded universe, kaverien kesken EU, joka on värittänyt tätä maailmaa sadoilla, ellei jopa tuhansilla eri kynillä.

Toki Disneyn ostettua Lucasfilmin tämä kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä luotu "laajennettu universumi" ehdittiin julistaa kaanoniin kuulumattomaksi kamaksi, johon tulisi jatkossa viitata Star Wars Legends -nimikkeellä. Tottelee ken tahtoo.

Mutta koska elämä on aivan liian pitkä tuhlattavaksi kaikenlaisessa negatiivisuudessa kiehnäämiseen, on kenties palkitsevampaa keskittyä siihen, mikä tässä leffassa on erinomaista.

Ylivoimaisesti hienoin juttu The Force Awakensissa on se anteeksipyytelemätön röyhkeys, millä katsojat heitetään suoraan maailmaan ja keskelle toimintaa ilman sen kummempia selittelyjä. Tämä on aina ollut Star Warsin kerronnan bravuureita, joka on välillä onnistunut ja välillä mennyt mönkään kun katsoja on tiputettu keskelle galaktisen byrokratian verotuspoliittisia kiemuroita. Mutta The Force Awakensissa tämä toimii kuin isukilta peritty valomiekka ja se tuntuu kuin joku mäsäyttäisi lumipallolla naamaan heti kun astuu kotiovesta ulos!

Tuntuu kuin välistä olisi jäänyt juuri se kaikkea tätä pohjustava edellinen leffa, ja nyt täytyy tulla vajaalla informaatiolla toimeen. Täytyy keksiä ja yhdistellä puuttuvia palasia omassa pääkopassa. Nimenomaan  tekisi melkein mieli sanoa ainoastaan  näin Star Warsin maailma muuttuu kiinnostavaksi. Elokuvan maailma tuntuu vanhalta mutta elinvoimaiselta. Sellaiselta, joka suhtautuu katsojaan kuin silmänsä ummistava paikallinen asukas hönttiin turistiin, joka erehtyy lompsimaan pahamaineiselle sivukujalle väärällä hetkellä. Ikään kuin se olisi ollut siellä aina, kulunut ja rähjäinen, epämiellyttävä ja ei-seksikkäällä tavalla outo, vieras ja vihamielinen.

Entäs se tarina sitten?! Well, who cares... Pääasia että sädepyssyillä räiskitään, avaruusaluksilla on kreisiä lentää, pahikset tuhoaa flipatessaan omia laitteitaan ja se iänikuinen isänmurhakin on heitetty sinne sekaan!

Tarkempaa analyysia halajavien on syytä katsastaa Sami Koposen 110-prosenttisesti maaliinsa osuva kirjoitus The Force Awakens on retroklooni. Otsikkokin sivaltaa kohteeseensa kuin kuolettavalle säädetty laserruoska! Zzzzhääääp-zhäp-zhäää!

perjantai 8. tammikuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää, Roy Batty!

Roy Batty haluaa lisää aikaa. Kukapa ei? (Rutger Hauer, Blade Runner, Warner Bros, 1982)

 
"I watched C-beams glitter in the dark near the Tannhäuser Gate."

Tunnen eräänlaista tarkemmin määrittelemätöntä haikeutta aina kun jostain science fictionissa kuvatusta hetkestä tulee nykyisyyttä. Tänään on Blade Runnerin replikantti Roy Battyn incept date eli syntymäpäivä, joten mikäpä sen otollisempi hetki pohtia aihetta.

Muistan kun näin Blade Runnerin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alkupuoliskolla. Tulevaisuuden Los Angelesin, jossa tuntui aina olevan yö. Neonvalot, savun ja ainaisen sateen. Vuoden 2019 marraskuu tuntui tuolloin todella kaukaiselta, jonkinlaiselta mystisen futuristiselta vuodelta. Saatoin liittää siihen mitä mielikuvituksellisimpia visioita: lentäviä autoja, robotteja, avaruusaluksia...

Vuonna 1994 lueskelin Cyberpunk 2020 -pelikirjaa ja pohdin, millainen maailma olisi vuonna 2020. Millaista oma elämäni olisi tuolloin? Olisin lähes 40-vuotias. Olisiko minulla perhe, vaimo, lapsia? Mitä tekisin, missä olisin töissä, kenet tuntisin? Millainen olisin vuonna 2020? En osannut kuvitellakaan. Olin helpottunut, että siihen kaikkeen oli vielä niin paljon aikaa, sillä pelkkä ajatteleminenkin tuntui jotenkin hengästyttävältä.

Science fictionissa esitettyjen vuosilukujen kilahtaessa kalenteriin koen oman ikääntymiseni konkreettisemmin. Vuoden 2019 lähestyminen tuntuu kummalliselta. Samoin vuoden 2020.

Ajattelen näin siitä huolimatta, että oman nykyhetkemme teknologia ylittää monin tavoin vanhat scifi-visiot. Ja toisin päin. Lentäviä autoja tai replikantteja ei ehkä vielä näy katukuvassa, mutta netti, älypuhelimet, pilvipalvelut ja sosiaalinen media ovat käteviä ja helposti saatavilla  ainakin pohjoismaisen hyvinvointivaltion materialistisessa yltäkylläisyydessä eläville. Kyberavaruuskin on jo täällä. Sen käyttöliittymä ei ole toistaiseksi ihan niin jännä kuin scifi-klassikoissa, mutta eiköhän Oculus Rift korjaa senkin.

Mutta ehkä tässä ei ikinä ollut kyse teknologiasta, vaan ikääntymisestä. Jollain tasolla toivon, etteivät nämä vuodet ikinä koittaisi, jotta ne voisivat aina olla niitä mielikuvituksellisia kaukaisen tulevaisuuden vuosia, jollaiseksi ne joskus visioitiin. Aina edessä päin.

"All those moments will be lost in time, like tears... in... rain."
 Roy Batty, 2019