perjantai 19. helmikuuta 2021

Hyvää syntymäpäivää Nnirville!



Pelit-lehden legendaarinen mestarikirjoittaja Niko Nirvi täytti tiistaina 60 vuotta ja tämän kunniaksi Suomen Kuvalehti julkaisi haastattelun, minkä voi lukea täältä. Nirvin kolumnit ovat kuukauden kohokohtia ja kaikkea muuta kuin vähäisin syy jatkaa kovatasoisen lehden tilausta. Tajusin tämän palatessani tilaajaksi kesällä 2018.

Suhtaudun Nirviin sanataiteen myyttisenä jumalhahmona, joka hyperlinkittää ja kehystää yhden sivun kolumnissaan pelikulttuurin ohessa lystikkään raadollisesti koko postmodernin ihmisen sielunmaiseman. Tässä kuivan akateemisten tekstinyhvertäjien luvatussa maassa Nirvi onnistuu lataamaan teksteihinsä niin paljon dynamiittia, kiertopotkuja ja molemmat aseet laulaen sävellettyä huutonaurutaajuudelle viritettyä filosofiaa, että pelkkä pyrkimys sen kuvailemiseen omin sanoin kuulostaa auttamatta... kuivan akateemiselta tekstinyhverrykseltä.

Nirvi itse avaa kirjoitusmetodiaan tuossa Aarno Malinin haastattelussa seuraavasti:

"Kirjoitustekniikastani ei kukaan saisi ottaa oppia. Se on paskin ikinä."

Kuka tahansa pelikulttuurin kaltaisesta niin poliittisesti kuin emotionaalisestikin räjähdysherkästä aiheesta julkisesti kirjoitteleva oraakkeli kerää miljoonien fanien sokean henkilöpalvonnan lisäksi taatusti myös muutamia soraääniä, eikä Nirvi ole poikkeus.

Pelinjohtajamme Jupa muistelee soittaneensa 1987-1989 välisellä aika-avaruusakselilla Mikrobitin toimitukseen ja puhuneensa hetken Nirvin kanssa. Jupa latasi puhelinlinjoja pitkin kylmää kritiikkiä. Nirvi kuulemma peliarvosteluissaan dissasi Amigaa ja diggaili Ataria, eikä tämä ollut Jupan mielestä oikein.

Viime vuosituhannella pelijournalisteilla saattoi olla hyvinkin korruptoiva vaikutus houkutuksille alttiiseen nuorisoon. Muistan haaveilleeni 90-luvun lopulla hetken aikaa pelitoimittajan ammatista. Syytän tästä yhteiskuntaa ja pelijournalisteja. Yhteiskuntaa siksi, että se pakotti minut ajattelemaan tulevaisuuden ammattia keskellä punk-musiikin voimaannuttamaa teiniangstia. Pelijournalisteja siksi, että he olivat kavereiden jälkeen ainoita ihmisiä joiden mielipiteillä oli mitään väliä.

Teini-ikäisenä Playstation-pelien ostaminen kesätöistä, palautuspulloista ja äidin kukkarosta kuukausittain ruinatuilla rahoilla oli sen verran tarkan markan hommaa, että kaikki peliarvostelut oli syytä nuohota huolellisesti läpi ja kehittää sukkelaan kuudes aisti, maku ja vainu itseä eniten puhuttelevien pelien suhteen. Hutilaukauksiin ei ollut varaa.

Onneksi kirjastosta löytyi Computer & Video Games ja kioskilta tuli ostettua Peliasemaa sekä demo-levyjä sisältäviä Playstation-lehtiä. Luin myös Pelit-lehteä ja haaveilin PC-peleistä kuola valuen, vaikkei kotona ollut edes tietokonetta. Netti lymyili lukion tietokoneluokassa.

Sanotaan, ettei koskaan kannata tavata sankareitasi. Oman elämäni kohokohta ja kiistaton fanipoikahetki sattui eräässä 2000-luvun alkupuoliskon Pelit-gaalassa, jossa minulla oli ansaitsematon ilo ja kunnia törmätä itseensä Niko Nirviin, tai ainakin yhteen hänen seitsemästä olomuodostaan. Ajan hiekka tuntuu hämärtäneen muistikuvani tapauksen yksityiskohdista, kuten Nirvin ulkonäöstä, aivan kuin katselisin menneisyyden sumussa kylpevää maisemaa talvisesta Kaivohuoneesta huuruisen kristallipallon lasin läpi.

Hetki kiiti ohitse vikkelämmin kuin villit hevoset vuorten yli, enkä muista sainko suustani ulos mitään päihtynyttä mölinää järkevämpää, varsinkin kun toinen tilaisuutensa äkännyt fanipoika varasti koko shown omalla puheenvuorollaan. En muista saiko edes Nirvi suunvuoroa. Vaan syyttelyt sikseen, epäilemättä kohtalo säästi minua nolaamasta itseäni yhtään sen enempää. Yhtä kaikki, se oli ainutlaatuinen hetki ja sillä on erityispaikka muistojeni aarrekammiossa. Fun times!

Nykyisen mediakulttuurin keskellä Nirvi edustaa edustaa poikkeuksellisen vireää ja vahvaa sitoutumista, aitoa rakkautta lajiin. Tällainen esimerkki langettaa häpeän varjon kaikkien tuhanteen suuntaan poukkoilevien identiteettikriisien hähmäisillä kurapoluilla harhailevien toimittajien ylle, jotka ovat olevinaan vähän kaikkea mutta eivät koskaan täysillä mitään. Nirvin näppäimistö on hienostunut ase sivistyneemmiltä ajoilta, sillä kirjoitettujen sanojen hehku on tulen hehkua keskellä syvimmän yön pimeyttä.

Loppuun vielä toinen haastattelu reilun kymmenen vuoden takaa, hyvää matskua tämäkin. Kuten vulkanuslaisilla on tapana sanoa: "Elä pitkään ja menesty!"

maanantai 30. marraskuuta 2020

Cyberpunk RED - ensivaikutelmia

Helsinki marraskuussa 2020

 
Kaivan kuvetta, chippaan ineen ja nakkaan eurodollarit paikallisen roolipelikauppiaani tiskille. Päivä on torstai. Harmaa taivas roikkuu alakuloisena marraskuisen keskustan yllä astellessani takaisin lähiöön suuntaavaan junaan, joka sulloutuu puolilleen globaalin pandemian varjossa luimuilevia maskillisia ja maskittomia ihmisiä, joista jokainen jää tuijottamaan junan ikkunan tai älypuhelimen lasin takaiseen tyhjyyteen. Vuosi on 2020. Olen viimein saapunut tulevaisuuteen.

Uusi Cyberpunk lataa pelipöytään 456-sivua pimeästä tulevaisuudesta.


 
Napsautan sälekaihtimet kiinni, siirrän itseni sohvalle lojumaan ja ryhdyn pläräämään Cyberpunk REDin uudenkarheaa kovakantista kirjaa silmäillen samalla muiden ensivaikutelmia Roolipelaajien Suomi -Facebook-ryhmästä. Pelin taistelusäännöt eivät saa osakseen varauksetonta ihailua. Kurkistan jokaisen roolipelikirjan tärkeintä antia eli aselistoja.

Ymmärtääköhän Mike Pondsmith kuinka epäcool REDin aseosasto on kaikessa geneerisyydessään, ikään kuin aselistat olisivat jääneet jollekin platoniselle ideatasolle. Kuinka paljon pelin fiilistä latistaa kun pelaaja sanoo "okei mä kaivan mun taskusta medium pistoolin ja yritän osua sitä ilkimystä vaikka... kehoon?" verrattuna siihen kun pelaaja laskee peililasit silmiltään, sylkäisee pureskelemansa hammastikun noppakulhoon ja toteaa: "mä losautan siltä zubalta sen keskisormea näyttävän lihakäden irti mun Dai Lungin Streetmasterilla!"?

Missä tahansa muussa pelissä antikapitalistinen geneerisyys suhteessa tavarataivaaseen menisi läpi, mutta kun Pondsmith nimenomaan lanseerasi sen, ettei maailmasta löydy niin mitätöntä esinettä, etteikö sillä olisi nimi ja brändi. Loputtomat tavaralistat ovat välttämättömyys Megakorporaatioiden hallitsemassa suurkaupungissa.

Isäukolla oli tapana sanoa, että hätäilemällä ei synny kuin kusipäisiä pentuja. Täytyy kiltisti kuivata kromisia poskia pitkin valuvat elohopeakyyneleet ja lukea kirja huolella läpi ennen kuin alan kivittämään sitä kiertoradalta tämän enempää. Ainakin uuden hahmolomakkeen Cyberware-sivu on syndicatemaisuudessaan mukava lisä.

Selkeä tapa pysyä kärryillä kehoon ängetystä kybernetiikasta.


 
Mikä erottaa Talsorian Gamesin kyberpunkin kaikista muista saman genren edustajista? Kilpailijoista ei ole pulaa. Ehkä 80-luvun tähdet olivat suotuisia Pondsmithin pelin ajoitukselle ja tyylille samalla kun Gibsonin Sprawl-trilogia niitti mainetta kirjallisuudessa ja Terminaattorin ja Robocopin kaltaiset hitit valloittivat valkokankaita. Suomessa pelin jalustalle nostamista siivitti Joona Vainion suomennos ysärin alusta. Miljoona lisäosaa eivät myöskään haitanneet.

Brändi on pysynyt maineensa avulla hengissä 2000-luvulle asti ja on nyt kokemassa jonkinlaista uudelleensyntymää. Cyberpunk Red Jumpstarter Kit julkaistiin vuosi sitten. Tripla-A-videopeli Cyberpunk 2077 on ollut tuloillaan jo pienen ikuisuuden, tällä hetkellä julkaisupäivää lupaillaan parin viikon päähän 10. joulukuuta.

Sotilasperheeseen syntynyt ilmavoimien upseerin poika, graafista suunnittelua ja psykologiaa opiskellut Mike Pondsmith on (lähes) aina hallinnut paketoimisen jalon taidon. Teksti on rullannut julkaisusta toiseen vaivattomasti ja kenties kilpailijoitaan rouheammin maisemia maalaillen. RED kiteyttää pelaajahahmojen ytimen sivulla 28:

"Cyberpunk Characters are the heroes of a bad situation, working to make it better (or at least survivable) whenever they can. Whether it takes committing crimes, defying authority, or even outright revolution, the quintessential Cyberpunk Character is a rebel with a cause."

"As a Cyberpunk roleplayer, it's up to you to find that cause and go to the wall with it. This is the essence of Cyberpunk - playing your character with the proper disaffected, cynical-yet-idealistic style."

Tämän ytimen saavuttamiseksi kirja tarjoaa kolme konseptia:
#1 Tyyli ennen tarkoitusta
#2 Asenne on kaikki kaikessa
#3 Elä aina Reunalla

"Better to be dead and cool, than alive and uncool!" sanoo cowboy-hattuinen Marlboro-mies.




 
Täydellinen kyberpunk-seikkailu on kuin virtuaalitodellisuudella ja lentävillä autoilla koristeltu Harley Davidson ja Marlboro-mies (1991) - tuo kuolematon elokuvaklassikko, jossa esiintymistä sekä Mickey Rourke että Don Johnson suotta häpeilevät.

Riistävät, saastuttavat ja murhaavat megakorporaatiot ovat tarinoiden pahiksia. Romahduksen jälkeisessä Amerikassa isoimmat yhtiöt ovat hallituksia voimakkaampia ja tekevät mitä lystäävät. Rikkaat ovat superrikkaita, keskiluokka on kutistunut, köyhät elävät jengisotien keskellä. Cyberpunkin maailma on sotauniversumi, elämä lähes kaikilla yhteiskunnan sektoreilla on selviytymis- ja valtataistelua. Ehkä Cyberpunk on aina ollut vaihtoehtohistoriaksi ja tulevaisuudeksi naamioitu peilikuva nykymaailmasta.

Ytimessä on gibsonilainen näkemys teknologiasta autona, joka vie ihmiskuntaa eteenpäin. Ideologiat ovat yrityksiä ohjata tämän kehityksen suuntaa. Teknologia muuttaa kulttuuria nopeammin kuin poliittiset liikkeet uskaltavat edes unelmoida.

Romahdukseksi nimetty yhteiskunnan jähmettyminen massapsykoosissa on seurausta teknoshokista. Teknologia ylittää ihmisen käsityskyvyn ja ihmiset flippaavat, perinteiset ihmissuhteet, perheet ja yhteisöt tuhoutuvat väkivaltaisesti. Vanha maailma repeytyy juuriltaan teknologisen edistyksen ansiosta. Osa ihmisistä passivoituu ja odottaa johtajien kertovan mitä tehdä seuraavaksi, osa yrittää kääntää kelloa taaksepäin, osa syöksyy tulevaisuuteen suin päin, kytkee itsensä linkkiplugeilla koneisiin ja tietoverkkoihin, virittää mielensä ja kehonsa uuteen aikaan kyberteknologialla. Viimeksi mainitut ovat tietenkin kyberpunkkareita. Ihmisen ja koneen välinen raja hämärtyy samalla kun tekoälyt puuhailevat omiaan. Kyberpunk surffaa tämän murrosvaiheen rajapinnoilla.

Cyberpunk RED alkaa suoraan Never Fade Awaylla, novellilla joka oli mukana jo ekassa pelissä vuonna 1988. Arasaka-jättiyhtiö kidnappaa rokkari Johnny Silverhandin tyttöystävän ja hemmo säntää suoraan kirurgin pöydältä pelastamaan mielitiettyään pulasta huippureportterin, palkkasoturina työskentelevän ex-tyttöystävän sekä eksää hännystelevän kulkurin kanssa. Johnnyn nykyinen on ässäohjelmoija, jolta Arasaka haluaa kuvaavasti nimetyn Soulkiller-konstruktion hinnalla millä hyvänsä.

Antisankarit siemailevat tequilaa, puhuvat lakonisia kovispuheita, riutuvat melodramaattisissa tunnekuohuissa, hengaavat baarissa omistajan elkein ja ammuskelevat surutta megakorporaation hitmaneja räjäyttäen yhden AV4:n taivaalta. Loppuhuipennuksessa rokkari järjestää keikan Arasakan naapurissa ja usuttaa fanilaumansa vartijoita vastaan tarjoten yhtiön HR-puolelle töitä tulevaisuudessakin. Sitten rynnitään konttorille ottamaan pomolta luulot pois.

Tarina on roolipelikirjassa siitä harvinaista herkkua, että lukiessa ei kieriskele myötähäpeästä pelintekijän larpatessa kovaksikeitettyä rikoskirjailijaa. Napakka novelli on vanhimmissa versioissa tarkoitettu pelattavaksi ja pelaajat voivat olla joko Silverhandin palkkaamia tyyppejä tai pelata suoraan "oikeilla" henkilöillä, joiden speksit löytyvät marginaaleista. Onkohan kukaan selvinnyt hengissä loppuun asti? Tai väliäkö sillä, ehkä on parempi olla kuollut ja cool, kuin elossa ja ei ollenkaan cool.

Kirja kuvaa jokaisen hahmoluokan paikan Night Cityn ekosysteemissä.

 
Cyberpunk REDin
 vuoteen 2045 sijoittuvan maailman aikajanalla on tapahtunut kaikenlaista sitten vuoden 2020 jälkeen. Kolmosedikka tuntuu pyyhityn muistista, se on R. Talsorian Gamesin Holiday Special, tuoteperheen äpärälapsi ja musta lammas, inha julkinen salaisuus jonka kaikki mieluummin unohtaisivat.

Neljännen yhtiösodan ragnarökin jälkeen bileissä on raikasta svengiä: megakorporaatioiden valta on pienentynyt, netti mennyt kokonaan uusiksi, Night Cityn vanha keskusta kyhjöttää aavekaupunkina taskukokoisen ydinpommin jäljiltä. Jokainen päivitys timelinella on kuin vaaleanpunaisia rintsikoita avaavan kromisen bikinibeibin kutsu tankotanssiin, pääsylippu turboahdettuihin maailmanlopun bileisiin, missä laserit välkkyvät ruudinkäryisen savun katkussa ja kaiuttimista raikaa Princen 1999: 

War is all around us, my mind says prepare to fight
So if I gotta die I'm gonna listen to my body tonight

Mitä pidemmälle REDiä luen, sitä paremmalta se alkaa maistua. Aselistat tai hassut yksittäiset taistelusäännöt eivät enää häiritse. Fluffin lisäksi kirjasta löytyy taulukkoa toisensa perään, mutta roolipelikirjahan tämä on. Tekstissä on paljon samaa kuin vanhassa, myös suoraa copy/pastea, mutta se toimii edelleen. Tuntuu kuin läppää heittävä, lukijaa suoraan puhutteleva kirjoittaja asuisi Night Cityssä. REDissä on kauttaaltaan vahva imu ja mikä tärkeintä, se herättää himon pelata! Vuosi on 2020 ja Cyberpunk tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan.

Ding a ding a dang a dong dong ding dong
Everywhere I go...
- Ministry

torstai 26. marraskuuta 2020

Käännettyä Lovecraftia pukinkonttiin



Synkän tulevaisuuden sateisilla kaduilla neonvaloissa välkehtivän joulun 2020 hittituotteet eivät löydy fidget-spinnerin tai C-virusrokotteen suunnalta vaan kotimaisten kustantamoiden uunituoreista Lovecraft-kokoelmista. Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat on saanut seurakseen Nysalor-kustannuksen julkaiseman Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita. Tässäpä oiva tilaisuus tutustuttaa perheen pienimmät nassukat 130-vuotiaan kirjailijaneron kauhuklassikoihin. Pikku-Joken peliaika Minecraftin ja Fortniten parissa on päättynyt ja siirtymäriitti kuolleiden puiden kellastuville sivuille painettuun korkeakulttuuriin voi alkaa!

Mikäli fyrkka on piukassa eikä Jokelle voi pleikka femman lisäksi hankkia kuin yhden kirjan, tässä analyyttinen vertailu siitä kummasta opuksesta irtoaa best bang for buck. Jalavan kirjasta ehdinkin jo kirjoittaa muutaman riimun ennen sen julkaisua edellisessä postauksessani, joten suotakoon tasapuolisuuden nimissä hiukan enemmän palstatilaa pienkustantamo Nysalorin kokoelmalle.

Kauhugenren diggareille vähintään yhden Lovecraft-kokoelman lukeminen sisältyy pakollisiin perusopintoihin. Kumpikin näistä ajaa asiansa paremmin kuin hyvin. Molemmista irtoaa yllin kyllin mässyjä kosmisia säväreitä Howard Phillips Lovecraftin tarinoiden ystäville, niin vanhoille, uusille kuin tulevillekin. Kirjojen erot löytyvät käännöstyöstä sekä opuksiin valikoiduista novelleista.

291-sivuinen Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita sisältää viisi novellia ja on kokonaan Lauri Latun suomentama. Nimikkostoorin lisäksi siitä löytyy myös Dagon, Cthulhun kutsu, Kuiskaaja pimeydessä ja Varjo Innsmouthin yllä.

Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat sisältää myös novellit Väri avaruudesta ja Varjo Innsmouthin yllä. Näiden lisäksi sivut kätkevät sisäänsä seuraavat tarinat: Herbert West - Elvyttäjä, Hulluuden vuorilla, Charles Dexter Wardin tapaus ja Hautakummun salaisuus. 525-sivuisen mötikän koko selittyy Hullun vuorisaarnan ja Dexter Wardin niin novellimitan kuin lukijan kärsivällisyyden rajoja koettelevilla pienoisromaaneilla.

Kirjat sisältävät siis kaksi samaa novellia, Väri avaruudesta ja Varjo Innsmouthin yllä. Käännökset ovat eri tekijöiden käsialaa, joten laitan tähän vertailun vuoksi pätkän molemmista mutta aloitetaan kiltisti alkuperäisellä:

H. P. Lovecraft: The Complete Fiction
The Colour out of Space (1927)

(Barnes & Noble)

"West of Arkham the hills rise wild, and there are valleys with deep woods that no axe has ever cut. There are dark narrow glens where the trees slope fantastically, and where thin brooklets trickle without ever having caught the glint of sunlight. On the gentler slopes there are farms, ancient and rocky, with squat, moss-coated cottages brooding eternally over old New England secrets in the lee of great ledges; but these are all vacantnow, the wide chimneys crumbling and the shingled sides bulging perilously beneath low gambrel roofs.

The old folk have gone away, and foreigners do not like to live there. French-Canadians have tried it, Italians have tried it, and the Poles have come and departed. It is not bacause of anything that can be seen or heard or handled, but because of something that is imagined. The place is not good for the imagination, and does not bring restful dreams at night."

Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita
Väri avaruudesta

(Nysalor-kustannus, suom. Lauri Lattu)

"Arkhamista länteen mäet kohoavat villeinä, ja niiden välissä on laaksoja, joiden syviin metsiin kirves ei ole koskenut. Synkissä, kapoisissa notkoissa puut kaartuvat ihmeellisillä tavoilla, ja pienet puropahaset valuvat noroina näkemättä koskaan auringonvalon pilkahdusta. Lempeämmillä rinteillä lepää muinaisia ja kivisiä maatiloja, joiden matalat ja sammaleen peittämät mökit murjottavat ikuisesti suurien kallionseinämien suojassa Uuden Englannin salaisuuksia vaalien; mutta nykyisin ne ovat kaikki autioina, savupiiput murenevat ja paanutetut seinät pullistuvat uhkaavasti matalien taitekattojen painon alla.

Vanha kansa on häipynyt, eivätkä ulkopuoliset viihdy siellä. Kanadanranskalaiset ovat yrittäneet, italialaiset ovat yrittäneet, ja puolalaiset ovat tulleet ja menneet. Kyse ei ole mistään näkyvästä tai kuultavasta tai kosketeltavasta vaan jostakin, minkä voi vain kuvitella. Paikka ei tee hyvää mielikuvitukselle eikä anna nukkua rauhassa."

H. P. Lovecraftin parhaat
Väri avaruudesta

(Jalava, suom. Ilkka Äärelä)

"Länteen Arkhamista vuoret kohoavat villeinä ja siellä on laaksoja joiden syviin metsiin ei metsurin kirves ole kajonnut. Pimeissä kapeissa notkoissa puut kasvavat hämmästyttävän kieroiksi ja ohuet purot solisevat ikuisesti piilossa auringonvalolta. Loivempien rinteiden kivisillä tonteilla on vanhoja maatiloja joiden matalat sammaleen peittämät mökkipahat hautovat Uuden-Englannin salaisuuksia räystäidensä varjossa, mutta nykyään ne ovat kaikki hylättyjä; leveät savupiiput rapistuvat ja paanupeitteisten mökkien seinät rakoilevat uhkaavasti matalien harjakattojen alla.

Entiset asukkaat ovat muuttaneet pois eivätkä ulkomaalaiset mielellään asu siellä. Kanadanranskalaiset ovat yrittäneet, italialaiset ovat yrittäneet, puolalaiset ovat tulleet ja aikaa sitten menneet. Kammoksunta ei johdu mistään sellaisesta minkä voi nähdä tai kuulla tai mitä voi koskettaa, vaan jostain jonka voi vain kuvitella asustavan siellä. Paikka ei herätä miellyttäviä mielikuvia eikä suo rauhallista yöunta."

Käännösten erot eivät tämän esimerkin perusteella ole valtavia, mitään ylitsepääsemätöntä estettä kummankaan lukemiselle en löydä. Henkilökohtaisesti fiilaan ehkä aavistuksen enemmän Äärelän suomennoksen sanavalintoja kun taas Latun käännös on selkeästi uskollisempi alkuperäiselle.

Latun toimittaman Väri avaruudesta ja muita cthulhuiluja -kokoelman kaikki suomennokset ovat uusia ja perustuvat alkuperäisiin käsikirjoituksiin tarjoten takakannen mukaan "mahdollisuuden lukea tarinat sellaisina kuin kirjailija olisi ne itse halunnut julkaista". Kokoelman esipuhe tarjoaa ajankohtaisen ja tarkkanäköisen katsauksen Lovecraftiin henkilönä, ristiriitaisuuksineen kaikkineen. Latun mukaan ystävällinen, kiltti ja huumorintajuinen herrasmies oli rasisti elämänsä loppuun asti ja näkee joidenkin ihmisten tarpeen vähätellä tätä seikkaa kumpuavan kenties pelosta, että kirjailijalta yritettäisiin riistää kruunu modernin kauhukirjallisuuden mestarina:

"Rasismi on kuitenkin sikäli merkittävä tekijä Lovecraftin persoonassa, että se paistaa voimakkaasti läpi teksteistä. Itse asiassa se ei ainoastaan paista läpi teksteistä vaan myös antaa useille niistä polttoainetta. Muukalaisten, vierauden ja toiseuden pelko on varsin keskeinen teema Lovecraftin tarinoissa. Samoin useassakin tarinassa esiintyvä rodun tai verenperimän saastuminen ja siitä seuraava degeneraatio ovat voimakkaasti yhteydessä kirjailijan rasistisiin ajatuksiin."

Lattu sivuaa esipuheessaan Lovecraftin laaja-alaista vaikutusta populaarikulttuuriin. Kirjan jälkisanoissa Lattu avaa ja taustoittaa käännöstyötään ja perustelee tarvetta uudelle käännökselle sillä, että aiemmat suomenkieliset sekä monet englanniksi julkaistut versiot perustuvat virheellisiin lähteisiin, ja Lovecraftia itseään kismitti muunneltujen versioiden painaminen. Käännöstyö ei ole ollut mikään iisein duuni, lopputulos on useamman hatunnoston arvoinen kulttuuriteko. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan lopusta löytyvät jutut Cthulhu-mytologiasta sekä kokoelmaan valituista teksteistä, jotka ovat Latun henkilökohtaisia suosikkeja.

Lattu raottaa myös Lovecraftin itsensä kosmisismiksi nimeämää näkökulmaa, jossa maailmankaikkeuden valtavuuden rinnalla ihmisen olemassaololla ei ole merkitystä. Tässä ateistisessa kosmisen välinpitämättömyyden filosofiassa kauhu on luonteeltaan eksistentiaalista, ihminen on korkeintaan mitätön muurahainen kosmoksessa vaikuttavien Cthulhun kaltaisten olentojen rinnalla.

"Luonnonlakien pettäminen on toinen kauhun lähde Lovecraftin tarinoissa. Se paljastaa ihmismielemme kyvyttömyyden ymmärtää kosmosta sellaisena kuin se todella on", Lattu kirjoittaa.

Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat -kokoelman neljäsivuisessa esipuheessa Markku Jalava tiivistää mainiosti Lovecraftin suosion syntyä ja käännöstyötä Suomessa. Kirjailijan ensimmäiset tarinat julkaistiin vuonna 1952 Suomessa Maaseudun Tulevaisuuden sunnuntailiitteessä nimillä Kauhea vanha ukko ja Sivullinen. Jalava avaa kiehtovasti omaa ensikosketustaan Lovecraftiin Riihimäen ja Helsingin välisillä päivittäisillä junamatkoilla 1970-luvun puolivälissä:

"Helsingin Akateemisessa Kirjakaupassa ja Suomalaisessa Kirjakaupassa oli aina hyvä valikoima englanninkielisiä scifi-pokkareita, joita luin ahkerasti pitkillä junamatkoilla. Kerran ostin sattumalta The Case of Charles Dexter Wardin. Minusta tuli heti Lovecraft-fani ja jatkoin tutustumista hänen kirjoihinsa. Luulin silloin, että olen ainoa suomalainen, joka fanittaa Lovecraftia. Olin väärässä."

Lovecraftin tuotanto oli tekijänoikeuden alaista vuoteen 1988 saakka, sen jälkeen julkaisuja onkin sitten tupsahdellut, mutta näköjään ei tarpeeksi, kun kaikenlaisten kokoelmien painokset tuppaavat aika ajoin loppumaan. Näille on siis edelleen tilausta, ja mikäpä olisikaan mukavampi muoto julkaisuille kuin nämä kovakantiset kokoelmat, joiden kautta pikku-Jokkekin pääsee tempautumaan kummallisten tarinoiden imuun joulukuusen juurella aattoillan lempeässä hämyssä, kauan sitten kuolleiden tähtien valon tuikkiessa keskeltä kosmisen tyhjyyden kolkkoa, kylmää pimeyttä...

torstai 14. toukokuuta 2020

Lovecraftin parhaat, Hulluvuoret ja Väri avaruudesta


Kosmisen lonkerokauhun kapellimestari täyttää elokuussa 130 vuotta ja sen kunniaksi Jalava julkaisee salaperäisesti nimetyn novellikokoelman H. P. Lovecraftin parhaat. Kyseessä on kuuden hittisinglen lohkaisu ja bileisiin on kutsuttu Väri avaruudesta, Varjo Innsmouthin yllä, Herbert West - elvyttäjä, Hulluuden vuorilla, Charles Dexter Wardin tapaus ja Zealia Bishopin kanssa yhteistyönä kirjoitettu, postuumisti julkaistu Hautakummun salaisuus. Wardin tapauksessa kyseessä on viittä vaille pitkäsoitto ja Vuoristokin täyttää lähes EP:n kriteerit. Vaan onko tämä aito best of -kokoelma ensinkään, kannattaako ostoshortsit vetää aikailematta jalkaan vai säästää nekin roposet C-viruksen sivutuotteena siinneessä talousromahduksessa kärvistelyyn?

Kyllä ja ei, ehkä, tai miksikäs ei. Samojen kansien väliin on ladottu kauhunovellistiikan mestarin takomia bängereitä kiitettävän laajalla spektrillä. On sitten eri asia sattuvatko valitut tarinat kutkuttelemaan juuri niitä ikiomia hienovaraiselle kosmisen säteilyn taajuudelle säädettyjä makunystyröitä. Kaikki kokoelman novellit löytyvät H. P. Lovecraftin Kootut teokset -sarjan osista 1-4 ja 6. Kyseinen kokoelmasarja sisältää myös Markku Sadelehdon kiehtovia esipuheita.

Omat suosikkini ovat Väri avaruudesta ja Hulluuden vuorilla, joten viisari värähtelee ainakin näiden mukanaolosta. Tarinoiden lukemisesta on päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin, joistain ehkä viitisentoista vuotta. Lienee aikakin verestellä muistoja ja tarkistaa vieläkö vanha suola janottaa. Nämä ovat ajankohtaisia sikälikin, että ensin mainitusta tupsahti hiljattain uusi leffa ja jälkimmäisestä pyöri vielä viime vuonna näytelmä Tikkurilan Teatterissa.

Avaruusvärin uunituore elokuvaversio kadottaa itsensä lupaavan alun jälkeen kun maatilalle tippunut kivenlohkare alkaa värittää syrjäseudulle muuttaneen liberaalin perheen arkea. Colour Out of Space (2020) ei tunnu tietävän mitä haluaisi olla ja tyytyy sitten hapuilemaan kohti sekameteliksi äityvää klisesoppaa. Tai ehkä en vaan tajunnut. Tuntui kuin uusille urille luisteltaessa olisi aina säikähdetty, otettu reilusti takapakkia ja käännytty lakki kourassa perin konservatiivisille poluille.

Tunnustan olevani kauhugenren suurkuluttaja, satunnaiselle viihdekäyttäjälle Väri avaruudesta saattaa olla hyvinkin visionäärinen ja kapinallinen leffa. Mukana on onneksi nättejä kuvia ja Nicolas Cage tarjoilemassa säännöllisiä piristysruiskeita. "Okay you know I've had it with your drama, Lavinia, so do me a favour and get the fuck outta my sight, okay? No, no, actually, I'll save you the trouble and get the fuck outta yours!"

Itselleni ne lovecraftimaisimmat leffat ovat niitä joista sarjanumerot on viilattu pois, kärjessä edelleen Alien - kahdeksas matkustaja (1979) ja The Thing - "se" jostakin (1982). Näitä kahta eivät perässähiihtelijät ole päässeet lähellekään. Kauhumaestron henki tuntuu siunanneen tämän kaksikon, joka on oivaltanut kosmisen kauhun perimmäisen luonteen.


Aarne Lindenin ohjaama ja dramatisoima Hulluuden vuorilla oli se kosminen kauhunäytelmä, minkä olin aina halunnutkin nähdä. Hykerryttää muistella kuinka energinen, nerokas ja tyylitietoisen dramaattisesti visuaalinen Lindenin sovitus onnistui olemaan. Ja tämä tulee sellaisen henkilön suusta, joka on hädin tuskin oppinut sietämään teatteria saatika suhtautumaan siihen varteenotettavana taidemuotona.

Pienoisromaanin lukeneet tietävät kuinka kunnianhimoinen ja uhkarohkea yritys kyseessä on. Tarinassa retkikunta lähtee elämysrikkaalle tutkimusmatkalle Etelämantereelle. Jopa Guillermo Del Toron ja Tom Cruisen elokuvahanke haudattiin. Onneksi Linden pelasti homman tuoreella näkemyksellään, joka repi tehoja nimenomaan teatteri-ilmaisun rajoituksista. Miltä näyttää vuoristoinen spektaakkeli kun se riisutaan paljaaksi megalomaanisesta ilotulituksesta ja keskitytään sen sijaan härdellin jälkipuintiin suljetussa tilassa?

Kirjailijan ainoana varsinaisena romaanina mainostettu Charles Dexter Wardin tapaus julkaistiin aikoinaan jatkokertomuksena Weird Tales -lehdessä. Opus tarttui joskus männävuosina mukaan Suomalaisen alelaarista, lukaisin sen, totesin ihan kivaksi one shotiksi ja lahjoitin kaverille. Taisi olla ensimmäinen tietoisesti lukemani Lovecraft, siirryin vasta sen jälkeen novellikokoelmien pariin.


Kokoelman kolmesta muusta tarinasta en tällä hetkellä muista kuin nimet, joten en suotta kyseenalaista taikka ylistä niiden läsnäoloa. Jalavahan on julkaissut Kootuissa teoksissaan jo kuuden novellikokoelman kattavan sarjan Lovecraftia, muista kokoelmista puhumattakaan, joten lypsylehmää voisi kuvitella melko kuiviin tiristetyksi, mukaan kun on mahtunut niin ikään muiden kirjailijoiden kanssa yhteistyönä kynäiltyjä tarinoita. Miksi julkaista uusi kokoelma vailla mitään varsinaista uutta sisältöä, ellei sellaiseksi laske Markku Jalavan esipuhetta?

Ainakin lonkeroisella pääkallolla koristeltu hillitty tumma kansi on tyylikäs. Mikä tahansa kansi rökittäisi Koottujen teosten kannettomat kannet, joiden rinnalla Maol-taulukkokirjan kansiläystäkkeet huokuvat suurempaa muinaista kauhua. Ja vaikkei kirjaa ole kansiin katsominen, niin kai sitä tohtii edes vilkaista? Miksi säästää nappulaa kansitaiteessa kun Suomesta löytyy vaikka millä mitalla aiheeseen ja tyylilajiin istuvia taiteilijoita. Tai jos fyrkka on vähissä niin kai sitä voi repiä tekijänoikeuksiltaan hämärämpää tai vanhentunutta kamaa jostain muinaisuudesta, esimerkiksi Vaskikirjat laittoi Unennäkijän muistikirjansa kanteen Francisco de Goyaa. Niissä vanhoissa Jalavan kokoelmissahan oli vielä kunnon kansikuvia, esimerkkinä vaikkapa Nimetön kaupunki.

No joo, viisastelu sikseen! Kyllä vaan minua miellyttää ajatus saada nämä tarinat samojen kansien sisään. Toistaiseksi olen tyytynyt lainailemaan kokoelmia kavereilta ja kirjastoista, mutta tämä 500-sivuinen möhkäle voisi kernaasti kaunistaa myös omaa kirjahyllyä. Toki samaan hintaan irronnee englanninkielisiä kaikenkattavia superkokoelmia, joista löytyy kaikki matsku yksiin kansiin ahdettuna. Silti, näitä suomennoksia on ilo lukea, sen verran nättiä jälkeä ovat kääntäjät saaneet aikaan.

"Oli aivan kuin nämä jyrkästi erottuvat painajaishuiput olisivat seisoneet portinpylväinä vartioiden unen, kaukaisen ajan ja avaruuden sekä monien ulottuvuuksien kiellettyä maailmaa." - Hulluuden vuorilla

perjantai 17. huhtikuuta 2020

Maailman parhaat roolipelit TOP 5



Roolipelaajien Suomi -Facebook-ryhmässä oli keskustelusäie, jossa pyydettiin listaamaan top 5 must play -pöytäroolipelit. Annoin mennä, suljin tähtäintietokoneen ja luotin Fiiliksiin. Tuumasin jälkiviisauspäissänä kirjoittaa tänne blogin puolelle jonkinlaisen remasteroidun syvämietteisen aikuisversion, mutta sitten muistin että kun eletään tällaisessa hektisessä internet-ajassa, ei ole aikaa pukea pitkiä kalsareita jalkaan. Joten tässä tulee, raakana ja sensuroimattomana:

1. Call of Cthulhu

Kiinnostavin koskaan tehty roolipeli, klassikko joka ei vaan suostu kuolemaan + mieletön määrä lisämatskua ja seikkailuja, eli jos pitäisi viettää koko elämä yhden pelin parissa niin tässä tuskin kävisi aika pitkäksi.

2. Fear Itself / Trail of Cthulhu

Kauhuilua omaan makuun kepeämmällä gumshoe-systeemillä, häviää lisämatskujen ja seikkailujen määrässä kuitenkin alkuperäiselle suurelle muinaiselle. Fear Itself modernimpaan kauhuleffamakuun jos alkaa Lovecraftin mörököllit ja kultistit kyllästyttää.

3. Cyberpunk 2020

Cooliuden ja sexsikkyyden multihuipentuma, muutti todennäköisesti koko elämäni suunnan 12-vuotiaana + mieletön määrä lisähärpäkettä, näkemystä ja attitudea mitä ei vissiin voikaan laittaa pelkästään genren piikkiin, tämä "jokin" tuntuu puuttuvan kaikilta sieluttomilta seuraajilta/copycateilta.

4. Tales from the Loop

Yhden seikkailun perusteella täysin uniikki tapaus 80-luvun lapsilla pelattavaa ruotsalaisankeeta pikkukaupunkimysteeriä.

5. Lamentations of the Flame Princess

Raggi tuntui keksivän deedeen uudestaan viimeinkin sellaisessa muodossa missä se kelpasi meikällekin. Peruskirjat kannattaa lukea pelkästään tekijänsä näkemyksen puolesta.

6. Plus tietty bonarina Eclipse Phase, kerrankin scifiä joka tuntui vievän hommaa uuteen suuntaan vanhan märehtimisen ja kliseiden kierrättämisen sijaan. 2300AD:n ohella niitä scifiropeja joita ei voi suunnitella pelkästään lukemalla ja kopioimalla aiempia scifiropeja. En ole silti pelannut, joten systeemistä ei mitään käsitystä, mutta liputan visioiden puolesta.