Aliens – Paluu

Alienin jatko-osassa ollaan perhearvojen äärellä.

Käytiin peliporukan poikien kanssa katsomassa isolta kankaalta kaikkien jatko-osien äiti, eli Aliens – Paluu vuodelta 1986. Näin tämän ekan kerran töllöstä natiaisena (oletettavasti maaliskuussa 1990 TV3-kanavalta, olin tästä tosi innoissani mutta taisin mennä nukkumaan kesken myöhäisen tiistai-illan lähetyksen, aamulla oli kummiskin koulua), sitten kaverilla vhs-nauhalta, ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo 2000-lukua ja piti hommata se ohjaajan versio dvd:llä, ja sitten se koko trilogian boksi ja niin edelleen... Mutta valkokankaalta näin tämän vasta nyt.

Homma alkaa siitä kun ykkösleffan seitsemästä tyypistä ainoa eloonjäänyt, Ellen Ripley, herätetään hyperunesta, eikä aikaakaan kun sankarimme lähtee taas ötökkäjahtiin. Nyt mukana reissussa on merijalkaväen sotilaita ja tietysti se pakollinen synteetti. Ei sillä että homma sujuisi tällä kertaa yhtään sen helpommin.

Jos et ole vielä nähnyt tätä niin korjaa erheesi ja jatka lukemista vasta sitten. Luvassa on juonipaljastuksia.

Tämä leffassa 40-vuotisjuhlakierroksella esitetty oli se perus teatteriversio, joka etenee director's cutia sutjakkaammin.

Kurkkasin sen pidemmän version ihan hiljattain. Ei niitä siirtokunnan edeltäviä tapahtumia tarvitse näyttää, ne vain pilaavat kivan yllärin. Ne käytävälle laitettavat automaattiaseet ovat ihan mässyt, mutta elokuvan kokonaisuuden kannalta turhat.

Kiinnostavin teatteriversiosta pois jätetty juttu on se, että Ripleyn ajelehtiessa avaruudessa 57 vuotta hänen tyttärensä on ehtinyt elää koko elämänsä ja kuolla vailla jälkikasvua. Tätä taustaa vasten elokuvan uusi perheviritelmä rakentuu vieläkin luontevammin. Loppua kohden kaikki henkilöt ovat menettäneet perheensä, Newt vanhempansa ja veljensä, Hicks taistelutoverinsa, Bishop isäntänsä.

Elokuvan syy-seuraussuhteiden ketju toimii miellyttävän johdonmukaisesti. Ylimieliset ja uhmakkaat sotilaat tekevät machoilupäissään ja paineen alla mokia, joiden seurauksena heidän tilanteensa jatkuvasti hankaloituu. Yhtäkkiä tuore luutnantti jäätyy ja suupaltti sotilas pillittää epäuskoisena tilanteen toivottomuudelle.

Jokaisella sivuhahmollakin on ikioma tarinakaarensa. Sotamies Hudson ja luutnantti Gorman saavat sovitettua virheensä. Jopa synteetti pääsee osoittamaan olevansa luotettava tyyppi, eikä pelkkä yhtiön talutusnuorassa sätkivä marionetti.

Todettakoon vielä, että saimme pelattua kesäkuussa Aliens: Another Glorious Day in the Corpsin läpi. Se kurottelee samoja tunnelmia sijoittamalla tehtävänsä suoraan elokuvan tapahtumiin. Paikoitellen se onnistuukin, ja mihin se ei yletä, sen Space Hulk tavoittaa. 

Onko tässä vuoden 2026 kulttuuritapahtuma?

Ropecon 2026

Messukeskus oli rempassa enkä löytänyt uutta sisäänkäyntiä, joten pölähdin paikalle länsipäädystä.

Ropecon 2026 on paketissa. Uu jee. Huh huh. Lääh puuh. Uga buga.

Saatiin piiiiiiitkästä aikaa koko meidän peliporukka liikekannalle. Osa ei ollut käynyt uusilla mestoilla enää Dipolin aikojen jälkeen, mutta siitähän on vasta 11 vuotta. Okei, yksi jäi vielä pois, mutta narrataan se jotenkin paikalle ensi vuonna.

Meidän porukan ekasta Ropeconista on aikaa 20 vuotta. Silloin kitattiin kaljaa Otaniemen rannassa eikä vielä uskallettu istua vieraisiin pelipöytiin. Sitä varhaisempia conimuistoja ei kukaan saanut revittyä aivoistaan.

Yli puolet peliporukastamme eli 4/7 samassa kuvassa.

No joo, turha leuhkia, sillä törmäsin käytävillä haahuillessani kavereihin, joista eräskin aikoinaan nimimerkillä Römpsä tunnettu pisti vieläkin paremmaksi, hän oli kertomansa mukaan ollut tuolla jo joskus 2002 tai 2003 teini-ikäisenä ja yöpynyt tyyliin jossain ihme auditorion lattialla. Lähetti deeämmänä vielä perään jotain filmikuvia vahvistaakseen tarinansa todenperäisyyden. Pakko kai se on uskoa.

Laadin taas kaikenlaisia conisuunnitelmia, mutta huuhdoin ne alas vessanpöntöstä aina kun vastaan tuli jotain hauskempaa. Ja sitähän tuli.

Enkä olisi millään uskonut, että pääsen viimeinkin pelaamaan Legendoja & Lohikäärmeitä. Toki hintana siitä oli parin tunnin yöunet. Enujuomia kului. Tämän harrasteen parissa vanhenee mielellään, mutta aikuistuminen tuottaa haasteita.

Larppasin aamuvirkkua päästäkseni sunnuntaiaamun peliin. Se kannatti.

Ropecon on eheytyshoitoa nörtti-identiteetilleni. Olen kuin kreivi Dracula, joka imee energiaa kaikesta siitä intohimosta ja rakkaudesta millä porukka näitä hommia harrastaa. Tämmöisiä viboja ei saa mistään muualta. Nyt voinkin taas rauhassa käpertyä hämärän kammioni kätköihin odottamaan ensi kesän conia.

Aivan kuin koko homma olisi ollut jonkinlainen jaettu uni. Surrealistinen kollektiivinen tila jossain hämärän rajamailla. Ja nyt se on ohi.

Takki on tyhjä, eivätkä aivot kykene muodostamaan mitään järjellisiä ajatuksia, joten päätän raporttini tähän.

Ämpärin perässä kaupoille

Meinasin naamioida tästä tolkun ihmisen järkihomman, mutta en kehtaa valehdella (muuten kyllä, mutta en tässä yhteydessä enkä teille). Fakta oli että yksi peliporukkamme kauempana asuvista tyypeistä oli tulossa kaupunkiin ja heitin puolitosissani, että käydäänkö hakemassa ytimeen vastikään avatusta Puolenkuun Pelien megamyymälästä (lähes) ilmaiset ämpärit. Ja niinpä sitten teimme. Ja tämä sen jälkeen kun olin jo päättänyt, etten todellakaan änkeä avajaisryysikseen minkään ämpärin perässä. Enkä ollut ainoa, saimme reissulle mukaan puolet peliporukastamme.

Kiertelin ja kaartelin läpi koko uudenkarhean myymälän ja kurkkasin myös kahvilan puolelle. Helsinki on viimeinkin saanut arvoisensa liikkeen sen Triplan pikku kioskin rinnalle. Erittäin skibidi.

Roolipelikirjoja oli ripoteltu hujan hajan eri hyllyihin, oheissälää ja fanikrääsää oli melkeinpä enemmän tarjolla. Tuskinpa venytän liiemmin totuutta jos totean, että omissa hyllyissäni on laajempi kattaus alan kirjallisuutta. Toisaalta täällä oli mukavasti uutuuksia tyrkyllä.

Tuore Dungeons & Dragons Starter Set -laatikko Heroes of the Borderlands houkutteli, mutta Dragons of Stormwreck Isle Starter Settini tulisi siitä vaan mustasukkaiseksi, sillä tässä uudessa olisi niiiiiin paljon kaikkea ihanaa ekstrasälää ja härpäkettä mukana. Myös toinen uusi D&D-laatikko Welcome to the Hellfire Club kiinnosteli (koska, öö, Stranger Things), mutta viidenkympin hintalappu nakersi riemua impulsiivisesta hupiostelusta, joten päätin keskittyä pelkästään aitoihin tarpeisiin. Halut ja tarpeet on syytä pitää visusti erossa toisistaan, sillä ihminen ei ikinä lakkaa haluamasta lisää sitä mitä ei tarvitse.

Jatkuuko Hellfire Clubin tarina vielä vitoskaudella?

Olin haaveillut pitkään jonkinlaisesta noppakulhosta, vai miksi niitä kokoon taiteltavia nopanheittolärpäkkeitä kutsutaan? Sellaisia helposti mukana kulkevia alustoja, jotka estävät noppia sinkoilemasta lattialle. Sen etsiminen on ollut syvästi henkilökohtainen, pitkällinen ja haastava prosessi, enkä ole uskaltanut ottaa riskiä nettikauppojen kanssa. Mokoma pitää nähdä elävänä ja tuntea hyppysissään. Miten se taittuu ja kuinka viehkeästi noppa laskeutuu sen pinnalle. Lisäksi sen pitäisi toimia kaikissa eri genreissä, eikä se saisi varastaa liikaa huomiota pelipöydässä, mutta toisaalta noppien tulisi kuitenkin erottua selkeästi itse alustasta. Kyllähän sen tietää sitten kun sen oikean löytää.

Liikaa vaatimuksia? Näköjään ei, sillä selattuani koko tarjonnan läpi löysin juuri sopivan. Lärpäke pääsi tositoimiin heti sunnuntain peli-iltaman Star Wars -sessioissa. Heitoissa ei ollut kehumista ja syylliset saattavat vielä päätyä noppavankilaan (omat nopat pettivät), mutta itse alusta hoiti homman erinomaisesti ja tahokkaat pysyivät karsinassaan. Hätätapauksessahan noppakulhoksi kelpaisi toki se ämpärikin...

Uu jee! Joulukuu ei voisi alkaa enää yhtään paremmin.

Stephen Kingin Usva

Jos tämä ei ole täydellinen kansikuva kauhukirjalle, niin en edes halua tietää mikä on.

Halloween, kekri ja pyhäinpäivä lähestyvät, joten turha odotella yhtään oivallisempaa hetkeä sammuttaa valot, sytyttää kynttilät ja kaivaa kirjahyllystä joku hyytävä kauhukirja synkkien iltojen ratoksi. Aloitetaan vaikkapa jostain modernista klassikosta.

Stephen Kingin novellikokoelma Skeleton Crew vuodelta 1985 julkaistiin täällä meillä pohjolassa kahdessa osassa vuonna 1991. Ensimmäinen kirja Jälkeen keskiyön sisältää yhdeksän juttua, joista pisin ja mieleenpainuvin on Usva. Muiden kertomusten taso heittelee, mutta Usva on enemmän kuin riittävä syy tämän lukemiseen. Ja parempi ollakin, sillä mokoma rohmuaa puolet kirjan sivumäärästä.

Tarina kertoo perheenisästä, joka lähtee poikansa kanssa kauppareissulle. Omituinen sakea usva leviää pikkukaupungin kaduille. Usvan keskellä tuntuu liikkuvan jotain, joka ei taida olla tästä maailmasta. Kadut muuttuvat hengenvaarallisiksi ja isä huomaa jääneensä jumiin kauppaan.

Kaupassa asiakkaiden hermot ovat kireällä, eikä aikaakaan kun porukka alkaa virittäytyä maailmanlopun meininkiin. Sekoboltsi uskonnollinen lahko tästä sopasta vielä puuttuikin. Koronapandemian jälkeisessä tosimaailmassa tämmöinen sekoaminen kriisitilanteessa ei tunnu enää laisinkaan epäuskottavalta. Iso osa Usvan viehätysvoimasta syntyy sen tavasta kuvata ihan tavallisia ihmisiä poikkeuksellisessa tilanteessa.

Tarvitseeko enempää edes sanoa?

Oli ilo huomata kuinka paljon vaikutteita Playstationin ensimmäinen Silent Hill -peli vuodelta 1999 on tästä napannut. Kaduilla näkyvyyden peittävä sumu ja sen keskeltä ilmestyvät olennot ovat kuin suoraan tämän kirjan sivuilta karanneita. Myös tunnelmassa on jotain hyvinkin samankaltaista, jonkinlainen vaikeammin sanoitettava, häiritsevästi taustalla särisevä, kolkko ja lohduton taajuus.

Usvasta on tehty myös vuonna 2007 ilmestynyt leffa The Mist, joka on muistaakseni ihan kelvollinen kauhupläjäys. Diggailin silti aikoinaan enemmän sitä ensimmäistä Silent Hill -filmatisointia vuodelta 2006. En uskalla kurkistaa kuinka arvokkaasti kummankaan leffan efektipuoli on kestänyt ajan hammasta. Onneksi pienoisromaani itsessään toimii taatusti yhtä karmivasti kuin ilmestyessään.

Roolipelejä varten tässä on hopeatarjottimella valmiit ainekset yhden illan kauhuseikkailuun. Suljettu tila täynnä sekalaista riitaisaa porukkaa, ulkona väijyy näkymätön uhka, ja on vain ajan kysymys milloin jotain iljettävää pääsee tunkeutumaan sisälle...

Cyberpunk: Jupiter Incident

Mika heitti meille sunnuntaina Cyberpunk REDillä yhden illan seikkailun Jupiter Incident - I Still Believe. Varsinainen kampanjamme sijoittuu Night Cityyn, mutta nyt saimme pelata maapallon ulkopuolisen avaruusvaltion L5-sylinterimaailman hahmoja osana avaruusaluksen miehistöä matkalla Jupiterin kuuhun jäälouhokselle.

Reissu on osa filantrooppi Walther Gaussin vuonna 2036 käynnistämää hanketta, jonka tavoitteena on luoda Marsista uusi maapallo. Ideana on vissiin löytää Europa-kuusta vedenalaista elämää tai mitä lie näytteitä. Tekoälyn ohjaamat mechat ovat jo paikalla poraamassa jääkuorta.

Vietämme suurimman osan matkasta kryounessa linkitettynä braindance-staasiin. Perillä aurinkomyrsky rikkoo reletorneja ja osan mechoista. Radiomme vastaanottaa vieraan kaiun, joka tulee 120 valovuoden päästä Leijonan tähdistön takaa. Mistä ikinä onkaan kyse, on se liian kaukana meille.

Suoritamme tehtävämme ja keräämme näytteet. Paluumatkalla heräämme kesken kaiken unesta. Löydämme ilmalukon vierestä kuolleen tutkijan ja huomaamme sekä kapteenin että viestintäupseerin kadonneen. Aluksemme on törmännyt Marsin Deimos-kuun avaruusasemaan.

Pelinjohtaja oli päättänyt, että tämä seikkailu on one-shot, joka kestää tasan neljä tuntia.

Saamme aluksen hallintaamme ja telakoidumme asemalle. Radiotaajuudella on taas häiriöääniä, kuin outoa musiikkia. Ilmalukosta päästyämme avaruuspukuinen tyyppi tanssii meitä kohti ja paljastuu painajaismaiseksi hirviöksi. Ammumme olennon, mutta niitä on lisää ja ne vastaavat tuleen. Onnistumme kukistamaan kummajaiset ja korjaamme aluksemme.

Paluumatkalla yksi hahmoista onnistuu COOL-heitossa ja löytää valvontakierroksellaan kapteenin hytistä Marsin avaruushirviöistä kertovia pulp-sarjakuvia sekä kapteenille suunnatun karmivan viestin: "Kun kierto päättyy sulkekaa apulaisina toimineet synteetit..."

Löydön tehneen hahmon mieli järkkyy hänen oivaltaessaan, että me olemme nuo viestissä mainitut keinomuistoilla varustetut synteetit. Hän palaa kylmänviileään järjenkäyttöön ja päättelee meidän menneen epäkuntoon aurinkomyrskyn myötä. Myrsky ja Jupiterin avaruussäteily vahingoittivat myös ihmismiehistön neuralwarea. Oma todellisuutemme vääristyi. Avaruusasemalla teurastamamme hirviöt olivat oikeita ihmisiä.

Tapahtuneella on väistämättä poliittiset mittasuhteet. Kotimaailmassamme L5:ssä meitä pidetään taatusti terroristeina ja parhaassakin tapauksessa epäkuntoon menneinä orgaanisina koneina. Maapallon suuryhtiöt ja kansallisvaltiot eivät olisi yhtään vähemmän uteliaita, mutta maksaisivat tästä lastista maltaita skandaalin uhallakin, ja kenties sinne olisi helpompi kadota.

Valaistunut hahmo päättää lähettää meidän muiden jo uinuvien synteettien horroskapselit kauas ulkoavaruuteen kuolemaan. Aluksen hän suuntaa kohti Kalifornian rannikkoa. Mikäli onni on myötä, hänen pitäisi olla perillä loppukesästä 2050.

Sen pituinen se. Kauniita unia...

Ruuhkaa käytävällä... Sopu sijaa tekee, epäsopu vielä enemmän!

Kappas vain, Deimoksen asema vaikuttaisi olevan avaruushirviöiden vallassa.
Aika putsata paikat Auri Kanasen tyyliin!