Ropecon 2012 – lyhyestä virsi kaunis

Tämän vuoden Ropecon-visiitti jäi osaltani valitettavan lyhyeksi, ehdin paikalle vasta tänään iltapäivällä. Jos viime conin  kohokohtia olivat Rami Sihvon mainio (Pandorum-leffan innoittama) Heimot-seikkailu ja Ville Vuorelan omista peleistään pitämä esitelmä, niin tällä kertaa kiinnostavimmaksi osoittautui Vuorelan katsaus Stalker-roolipeliin sekä muihin Strugatskien Roadside Picnic -romaanin innoittamiin teoksiin, joissa möyritään Vyöhykkeillä. Käsiteltävänä oli niin leffoja ja kirjallisuutta kuin tietokonepelejäkin. Vuorela on helkkarin hyvä esiintyjä ja aihekin mitä mielenkiintoisin. Äänitin koko jutun, joten laittanen parhaat palat jossain vaiheessa tännekin.

Kaubamajassa hypistelin käytetyn Lamentations of the Flame Princess -laatikon sisältöä. 30 euroa oli kuitenkin liikaa pelkästä uteliaisuudesta maksettavaksi, kirjahyllyssä kun lepää jo ihan tarpeeksi pelaamattomia pelejä. Jokin siinä silti kiehtoo.

Ilahduin valtavasti löytäessäni eräältä tiskiltä Roolipelaaja-lehtiä. Lehden ostamisen lopettaminen yhdeksän ensimmäisen numeron jälkeen on kaduttanut aina tasaisin väliajoin. Ostin kaikki itseltäni puuttuvat numerot sekä itselläni jo olleet, paketti kun tuli irtonumeroita halvemmaksi.

Siinä se Ropecon sitten osaltani olikin. 14 numeroa lukematonta suomalaista roolipelihistoriaa odottaa, joten ei parane valittaa.

OpenQuest: Luolakomppauksen aakkosia, osa 2

Sunnuntaista paluuta OpenQuestin säännöillä pelaamaamme luolaseikkailuun varjosti kahden pelaajan puuttuminen. Rangaistakseen poissaolevia Jupa antoi hahmot meidän huomaamme. Tästä revittiin tietysti oma huumorinsa.

Syystä tai toisesta suurin osa peliajasta kului off game -läpän merkeissä. Luolakomppausnoviisi Jari hämmästeli yleensäkin lajin järkevyyttä, samalla kun me muut mehustelimme lapsuutemme luolaseikkailumuistoilla. Jaria kehotettiin suhtautumaan luolakomppaukseen kuin Linnanmäen Vekkulaan.

Täysin off topiccina Mika kertoi menevänsä katsomaan The Expendables 2:n Van Dammen ansiosta. Päätökseen vaikutti suurelta osin Mikan hiljattain näkemä Van Damme -dokumentti, jossa näyttelijälegenda kertoo avoimesti elämästään huumeongelmineen kaikkineen.

Suunnittelimme pelin ohessa myös omaa fantasiamaailmaa, jossa haltiat olisivat Dyynin Harkonnenien kaltaista rappeutunutta sisäsiittoista eliittiä, joka orjuuttaa muita kansoja. Örkit taas olisivat kurinalaista spartalaista soturikansaa tiukkoine kunniakoodeineen. Maahisten kaltainen tuholaismainen pikkuväki piinaisi ihmisiä erityisesti maaseudulla, ja näiden populaatiota yritettäisiin harventaa vastaavilla tappo-operaatioilla kuin city-kanienkin. Aiheen pariin joutunee vielä palaamaan.

Mutta nyt viimein itse asiaan.

Madman komentaa Rexin ottamaan tomuksi hajonneen vanhuksen tuhkat mukaan. Rex tekee työtä käskettyä ja lapioi tuhkat käsipelillä varastoon. Palaamme tutkimattomille käytäville kasvi- ja peilihuoneen läpi kulkien.

Matkalla Krynn (Mika) rupattelee velho Magmarin (Jari) kanssa. Magmar brassailee opiskelevansa velhoakatemiassa ja kertoo koluavansa luolastoja kerätäkseen maagisia esineitä kouluunsa vietäväksi. Krynn utelee, millä perusteilla koulu valitsee oppilaansa.

Jutustelu katkeaa, kun pimeän luolaston katosta tippuu ensimmäisenä kulkevan Rexin päälle vihreää, syövyttävää limaa. Rexin jalka palaa pahasti. Nappaamme lyhdyistämme tulen keppeihin, joilla tökkien kärvennämme lattialle levinneitä limaklönttejä. Tulen puhdistavassa kosketuksessa limat kuihtuvat sihahtaen vaarattomiksi.

Saavumme tilaan, jonka kristallilattia hehkuu sykkien moniväristä valoa. Seinillä on riimuja, joita Magmar merkitsee muistiinpanoihinsa. Jatkamme matkaa, kunnes löydämme suljetun oven takaa tutkimattoman huoneen.

Ensimmäisenä silmiimme osuu sänky, jolla makaa seittiin kääritty mies. Huoneen toisella seinustalla istuu pöydän päässä kaunis nuori nainen, yllään likainen hääasu. Naisella vaikuttaa olevan ateriointi kesken, hän järsii veristä irtokättä.

Madman puhuttelee neitoa herrasmiesmäiseen tapaansa: ”Hei, sinä!”

Samalla Krynn kuulee sängyn alta kummallista ulinaa, hinkkausta ja rapinaa. Kaksi epäkuolleen näköistä hemmoa ryömii sängyn alta ihmisten ilmoille. Krynnin miekka heilahtaa ja ensimmäisen epäkuolleen pää mötkähtää lattialle Madmanin iskiessä toisen vainaan entistäkin elottomammaksi.

Nainen kiljuu vääntäen kasvonsa hirviömäiseen irvistykseen. Olento syöksyy Magmarin kimppuun upottaen terävät hampaansa velhon kaulaan. Magmar ampuu sormenpäistään sähköä Jedin paluun Keisarin tyyliin kärventäen naispaholaisen, joka luhistuu savuavana maahan.

Naisen sormuksesta löytyy kirjoitus: ”Kuolemakaan ei meitä erota”. Nappaamme sormuksen mukaamme.

Seitteihin kääritty mies osoittautuu kuolleeksi. Ruumiin toinen käsi on revitty irti. Pengomme paikat ja jatkamme matkaa.

Viimeisessä löytämässämme huoneessa lojuu isojen kivenlohkareiden edessä kaksi vanhaa miekkaa ja kilpi. Lohkareiden alta mönkii esiin neljä miekoin ja kilvin aseistautunutta, rääsyihin pukeutunutta luurankoa. Modulok ja Madman mörssäävät aikailematta kahdesta ensimmäisestä luumurskaa. Yksi luurangoista sivaltaa miekallaan Krynniä Modulokin lähettäessä vielä yhden luukasan autuaammille metsästysmaille.

  

Luurankosotureita Ray Harryhausenin tapaan elokuvassa Taistelu kultaisesta taljasta (Jason and the Argonauts, 1963).

   

Sitten seuraa jotain ennennäkemätöntä: Krynn yrittää riisua viimeisen luurangon aseista! Temppu, jota ei kukaan ole peleissämme aiemmin yrittänyt. Idea saa välittömästi täyden tukemme. Pyörimme luurankopolon ympärillä sopivaa tilaisuutta odottaen.

Krynn lyö luurangolta miekan kädestä. Rex nappaa olennosta molemmin käsin kiinni ja he rämähtävät maahan. Luurangon vasen käsi irtoaa rytäkässä, mutta olento säilyy muuten ehjänä. Rex ja Madman pitelevät luurankoa aloillaan samalla kun me muut sidomme sen käden ja jalat yhteen. Lopulta luuranko on pitävässä nipussa.

Kielettömän olennon kuulustelu ei käy päinsä, luurangon puhe kun on pelkkää luista hampaiden kalinaa. Lähdemme kohti luolan suuaukkoa. Matkalla visioimme kummallisten olentojen kiertävän näyttelyn, jolla voisimme lyödä rahoiksi. Tästä luurangosta tulee ensimmäinen esiintyjämme. Tajuaakohan raukka mihin on joutumassa?

Luolan suuaukolla suunnitelmiimme tulee muutos, luuranko nimittäin lopettaa sätkimisensä ja notkahtaa veltoksi. Olennon elinvoima taisi ehtyä. Sanat eivät riitä kuvaamaan ryhmämme pettymystä.

Tallustelemme ulkona odottavaan talviyöhön ja aloitamme pitkän matkan alas.

E.N.O.C. – Operaatio Eisenbergin jälkeen

Kansitaiteesta vastaa Olli Juutilainen. 

   
Pelautin viime viikolla elämäni ensimmäisen E.N.O.C.-seikkailun, pelin mukana tulleen Operaatio Eisenbergin. Tulen todennäköisesti pelauttamaan kyseisen seikkailun myös toiselle peliporukalle, joten en kirjaa tähän sen tarkempaa peliraporttia. Luvassa ei siis ole spoilereita.

Olin viimeksi pelinjohtajana kymmenen vuotta sitten. Näiden välivuosien aikana mielessäni muhi jos jonkinlaisia pelisuunnitelmia, muun muassa Cyberpunk 2020:n, Heimojen ja Stalkerin parissa, mutta yksikään ei kantanut alustavaa ideointia ja hahmojen luontia pidemmälle. Tilanteen summaa hyvin erään ystäväni kommentti kysyessäni, josko tämä haluaisi tehdä hahmon taas yhteen peliin: ”Haluan vain vitusti hahmoja, pelata en koskaan”.

Viime syksynä käsiini osui sattumalta Miska Fredmanin ja Samuli Ahokkaan okkulttitoimintaroolipeliksi itseään mainostava E.N.O.C. – Operaatio Eisenberg. Erityisesti kevyt sääntömekaniikka ja maailma kiinnostivat. Ajatus yliluonnollisia uhkia vastaan taistelevista agenteista toi mieleen X-Files- ja Hellboy-henkisen meiningin. Myös neljän eri piirtäjän upea kuvitus ja Mari Heikkisen hieno taitto kolahtivat välittömästi.

   

Who you gonna call? Tuuli Juntusen tunnelmallista kuvitusta.

   

78-sivuisen kirjan pariin otteeseen lukaistuani totesin, että pakkohan tätä on pelata. Seikkailu kesti kolme pelikertaa, joista viimeinen venyi lähes kuusituntiseksi. Ilman peliporukkamme mieltymystä off-game -jutusteluun operaatio olisi toki saatu pakettiin huomattavasti nopeammin. Omaan makuuni Operaatio Eisenberg onnistuu yhdistelemään juuri sopivassa suhteessa tutkimusta ja toimintaa.

Pelin päätteeksi pyysin pelaajilta palautetta, joka oli enimmäkseen myönteistä. Taisteluita olisi voinut harjoitella jo ennen peliä. Jupa suositteli myös huolettomampaa suhtautumista mekaniikkaan ”ei rules vaan rulings” -asenteella. Jari harmitteli pelaajien välisen yhteispelin ajoittaista takkuamista. Myös sessioiden venyminen ja tästä johtuva hoputus ärsyttivät. Mika totesi valmisseikkailujen tuovan helposti mukanaan hivenen jäykkyyttä. Suoraan kirjasta luetut alustukset kuulemma toimivat. Supernatural- ja Cthulhu-tyyliseksi kuvailtu peli koettiin kuitenkin viihdyttäväksi. Jatkolle on siis tilausta.

Myös omasta mielestäni sessiot olivat kohtuullisen onnistuneet. Pelin vahvuus on ehdottomasti sen kevyessä mutta taisteluun juuri sopivasti funtsimista ja kikkailua jättävässä mekaniikassa sekä pelimaailmassa. Maailman kuvailussa heitellään huolettomasti ilmaan niin monia kiehtovia ideoita, että valmisseikkailun jälkeisten pelien suunnittelun luulisi sujuvan kuin itsestään.

Omalla kohdallani jatkoseikkailun ideoista alkaa olla jo runsaudenpulaa. Kunpa näin olisi myös ajan suhteen.

OpenQuest: Luolakomppauksen aakkosia, osa 1

Onnistuuko peli lunastamaan kannen herättämät odotukset?

  

Sunnuntaina Jupa päätti laajentaa peliporukkamme tajuntaa OpenQuest-nimisellä BRP-johdannaisella, jossa pääsisimme vaihteeksi seikkailemaan luolissa. Hahmot luotiin nopeasti – ilman nopan heittoja – jakamalla luolamestarin antamat pisteet ominaisuuksiin ja kykyihin. Karismaa ei pelinjohtajan mahtikäskyn johdosta saanut tiputtaa alle kasin.

Omasta seikkailijastani muodostui kilvellä, äpärämiekalla ja lyhyellä jousella aseistautunut peloton soturi Modulok. Prosessi oli kaikin puolin kivuton (nopan heittelyn puuttuessa kukaan ei päässyt itkemään huonoa noppatsägäänsä) ja pian pääsimmekin jo pelaamaan.

  

RuneQuestin mukaan 21 on paras ikä ensimmäiselle seikkailijalle.

  

Seikkailijamme ovat kuulleet huhuja pohjoisessa asuvasta veritaikuutta harjoittaneesta noidasta, Nizur-Thunista, joka asui Kotkavuorilla sata vuotta sitten. Kuten niin monet uskalikot ennen meitä, myös omat seikkailijamme löytävät itsensä kapuamasta näiden samaisten vuorten kivikkoisia rinteitä haaveillen satumaisista aarteista. Mikan hahmo Krynn kuulemma unelmoi omasta valtakunnasta.

Lopulta edessämme kohoaa kalliolle rakennettu linnoitus, jonka edustalla seisovasta patsaasta on enää jalat jäljellä. Marssimme oviaukosta sisään. Kahden käden kirveellä varustautunut johtajamme Madman komentaa meidät etenemään kolmiomuodostelmassa. Kolmiomuodostelma vaihtuu pian timanttimuodostelmaan, joka tarjoaa ryhmämme velholle (Jari) parhaan suojan.

Hiippailemme kivenlohkareiden ohi syvemmälle linnoituksen julkisivun takaa avautuvaan sokkeloiseen luolastoon. Lyhtyjemme valo väpättää hermostuneesti kiveen hakatuilla seinillä. Yhtäkkiä ansalankojen laukaisemat nuolet suihkivat seinistä iskien Madmaniin ja velho Magmar Severiniin. Kuolemilta vältytään, ja etenemme jatkossa entistä varovaisemmin. Taiteilemme köyden päähän möykyn, jota heittelemme käytäville. Köyttä takaisin vedettäessä moni ansa laukeaa.

Saavumme valkoiseen kristallihuoneeseen, jonka hiotut ja peilimäiset seinät hohtavat vihreää valoa. Peilikuvamme heijastuvat seinistä irvokkaasti vääristyneinä. Seuraavan huoneen seinät taas ovat kauttaaltaan kasvien ja sienirihmaston peitossa. Huonojen vibojen saattelemana poistumme tästäkin huoneesta pikaisesti.

  

Aitoa retroilua? Jupa hyödyntää luolaseikkailussaan kynän ja ruutupaperin sijaan modernia teknologiaa.

  

Seuraavalta käytävältä löydämme puisen oven takaa huoneen, jonka kivisellä istuimella istuu iso muumio, sylissään suuri sotavasara. Muumion yläpuolelle seinään kaiverrettu teksti ”Kuolemankin jälkeen minä vartioin sinua” ei ryhmämme oppineiden mielestä lupaa hyvää. Peräännymme takaisin käytävälle pohtimaan, miten saisimme napattua istuimen koukussa roikkuvan kultaisen avaimen.

Ehdotan, että ennen avaimeen koskemista voisimme sitoa muumion jalat köysillä kiinni kivisen istuimen jalkoihin. Muitakin hyviä ehdotuksia kuullaan. Samalla velho Magmar valmistelee jonkinlaista Madmanin kirveeseen liittyvää loitsua. Yhtäkkiä – syytöksistä päätellen velhon loitsuamisen tuloksena –  muumio kohottaa päänsä! Syyttely lakkaa yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja istuimeltaan nousseen muumion sinisenä hehkuvat silmät saavat meidät ryhmittäytymään taisteluvalmiuteen käytävän molemmin puolin.

Muumio hyökkää velhon kimppuun, mutta mitään kovin eeppistä taistelua ei pääse syntymään, niin vaivattomasti hirvitys kuukahtaa muutamasta selkään mätkähtäneestä miekan ja kirveen iskusta. Modulok sujauttaa miekkansa huotraan, niin hyvältä muumiolta jäänyt sotavasara käsissä tuntuu (eikä äpärämiekan vahinkoheitto 1D8:lla ole kauheasti sanottavaa sotavasaran 2D8:lle).

Nappaamme kultaisen avaimen ja jatkamme matkaa. Seuraavan huoneen lattian halkaisee kuilu, jonka pohjaa ei pimeässä näe. Heitämme kuiluun kiven, mutta kolahdusta ei kuulu. Toteamme kuilun olevan mahdollisesti pohjaton. Raahamme viereisellä käytävällä lojuvan muumion ruumiin kuilun reunalle ja tönäisemme sen alas. Seikkailijan ammatissa kannattaa välttää ylimääräisiä riskejä.

Kuilun toisella puolella on puinen ovi. Sinne pääseminen vaatii kolmen metrin hypyn. Sidomme ensimmäiseen hyppäjään, Modulokiin, varmuuden vuoksi köyttä. Hyppy sujuu atleettimaiselta seikkailijaltani kuitenkin vaivattomasti ja vieläpä voltin kera.

Oven lukkoon sopii muumion huoneesta löytynyt kultainen avain. Oven takaa paljastuvassa huoneessa on kaksi pientä kirstua. Toinen kirstu on koristeltu pääkallolla. Nappaan varovaisesti arkun kerrallaan. Sidomme arkkuihin köyttä, jota pingottamalla hivutamme ne yksi kerrallaan kuilun toiselle puolelle. Myös Modulokin hyppy takaisin onnistuu.

Toisesta arkusta löytyy 50 kultarahaa, jotka jaamme toverillisesti tasan. Pääkalloarkusta löytyy pieni lasinen pullo täynnä mustaa nestettä, jota kukaan ei rohkene maistaa.

  

Ensimmäiset sessiot sujuvat vielä toverillisessa hengessä. Jari esittelee hahmoaan Mikalle, joka esittää kiinnostunutta.

  

Jatkamme matkaa, kunnes löydämme seuraavan tutkimattoman huoneen. Huoneessa on ovi, jota emme saa avattua. Oven yläpuolella lukee ”Polvistu mestarisi edessä”. Polvistumme ja kappas – ovi aukeaa! Huoneessa kohtaamme mietteliään näköisen miehen istumassa kivisellä istuimella. Miehen kaavun helma yltää lattialle asti. Mies nostaa katseensa meihin ja lausuu halveksien: ”Kurjat kuolevaiset, kiroan teidät!”

Magmar sinkoaa kädestään salaman, ja samalla meidät kironnut mies katoaa. Hänen paikaltaan ilmoille lehahtaa valtava kärpäsparvi.

Magmar yrittää kylvää ryhmäämme pelkoa velhoja kohtaan, mutta saa osakseen pelkkää naurua. Mitä pelättävää näissä karkuun luikkivissa ja kirouksia latelevissa ukoissa muka on?

Seuraavasta huoneesta löydämme kahdeksan metriä syvän kuopan, jonka pohjalla on nälkiintyneen näköinen vanhus, joka huutaa toistuvasti olevansa Nizur-Thun. Pohdiskelemme tilannetta. Tämäkö muka sata vuotta sitten hallinnut mahtava velhokuningas?

Päätämme lassota ukon ja vetää hänet sitten ylös, mikä on helpommin sanottu kuin tehty. Temppu onnistuu vasta noin kahdenkymmenen minuutin päästä. Vedämme sätkivää ja rääkyvää miestä köydellä hitaasti luoksemme. Saatuamme vanhuksen viimein ylös hän hajoaa tomuksi ja tuhkaksi.

To be continued...

OpenQuest: Luolakomppauksen aakkosia, osa 2

Top Secret: Agenttipeli Hollywood-kyttätoiminnan palveluksessa

TSR:n vakoilupeli Top Secret/S.I. ilmestyi 1987.

 
Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta hemmotellen lämmöllään vantaalaisen kerrostalolähiön asukkaita. Mika istahtaa pihan penkille valmiina jutustelemaan yhdestä kaikkien aikojen suosikkipelistään, Top Secretista. Miehen peililasit halveksivat auringonsäteitä aivan kuten 80-luvun rautaiset toimintasankarit antiamerikkalaisia vastustajiaan.
 

Pelimuistoja verestämässä.

 
Top Secret – kaverien kesken ihan vaan ”Toppi” – on TSR:n alun perin 1980 julkaisema vakoilupeli. Mikan porukoihin peli soluttautui Douglas Nilesin vuoden 1987 Top Secret/S.I.-versiona, jossa pääpaino on salaisten ORION- ja WEB-tiedustelupalvelujen välisessä kamppailussa. Mika tutustui peliin 80-luvun lopulla erään vanhemman kaverin vetämässä seikkailussa.

”Ensimmäiset sessiot keskitty sen ajan hengen mukaisesti Neuvostoliiton ja jenkkien kylmän sodan ajan agenttitoimintaan. Se ei toiminut meillä alkuunkaan. Porukka oli niin nuorta silloin, ja eihän niitä kiinnostanu mikään sellanen cloak & dagger -agenttipaska. Mehän ollaan suoraan Hollywood-leffojen kasvatteja, et sieltä löyty paljon enemmän tämmösiä tarttumakohtia ja parempia koukkuja tän kaltasen pelin peluuttamiseen.”

Top Secret jäi muutamaksi vuodeksi sivuun muiden pelien tieltä.

”Se tais olla 90-luvun alkua ku tää Top Secret -peli tuotiin meidän piireihin uudestaan. Se oli sit mietitty paremmin tän meidän pelaajaryhmän intressien mukaan.”

Molempikätisyys on suosittu etu, joka tarjoaa paljon iloa John Woo -faneille.

 

Aktiivisimmat pelivuodet olivat 1993–1995, jolloin peliporukka oli yläasteella. Pelissä keskityttiin tuolloin amerikkalaiseen poliisitoimintaan. Säännöt kolahtivat välittömästi.

”Sehän tuli aika pitkälti vaan siitä, kun me ensimmäisen kerran saatiin meidän kaveriporukan kanssa tää RuneQuest mukaan ja sit siihen oli liitetty tää Chaosium Incin d100-systeemi. Se oli silloin iskostettu meidän ajattelumaailmaan, et se d100-systeemi on se ainoo oikee. Ja siihen liitty semmonen korkea kuolleisuus ja sääntöjen mukana tuleva uhka, niin se meni tän Top Secretin systeemin kanssa yks yhteen, se myi ittensä sellasenaan.”

Talojen sääntöjäkin rupesi pelaamisen myötä syntymään.

”Vuosien varrella Top Secret jalostu aika paljon mut se kuitenkin pysy sen d100-systeemin puitteiden sisällä. Jotkunhan vieläkin sanoo, että toi d100-systeemi ja toi meidän jalostama Top Secret on parhaimpia systeemejä, mitä meiltä löytyy tänä päivänä.”

Talon säännöt merkittiin pelikirjaan.

 

Porukka tviikkasi pelistä vielä astetta kuolettavamman.

”Perussääntöihin oli kirjattu luck pointien käyttö, mikä kuuluu varmaan joidenkin pelaajaryhmien vakiosääntöihin, että pitää olla pelaajalle joku semmonen takaportti seivata se hahmo, pelastaa hahmo varmalta kuolemalta. Sehän lakastiin meidän piireissä niinku saman tien viemäriin, ihan vaan sen takii et porukka diggaa elää varpaillaan joka tilanteessa, oli se tulitaistelu tai takaa-ajo, joku katoilla hyppiminen jonkun roiston perässä, niin siinä aina piti olla sellanen tietynlainen uhka, joka pistää pelaajan pelkäämään sitä tilannetta missä se on.”

Mutta eikös tämä sodi juuri niitä peliporukkaa innoittaneita toimintaelokuvia vastaan, joissa sankareilla tuntuu olevan ainakin 1000 luck pointsia?

”Se juttu oli siinä, et noissa peleissä porukka rakasti niitä toimintakohtauksia, joissa oikeasti sai pelätä hahmonsa puolesta. Jos siihen on liikaa liitetty sitä Hollywood-leffatoimintaa, että hahmo selviytyy yksin jostain tulitaistelusta kymmentä roistoa vastaan, niin siinä katoaa tietysti terä. Ikimuistoisimmat hetket tollasella kuolettavalla pelisysteemillä on siinä, et sä kuitenkin ehkä joskus onnistut pärjäämään alivoimalla ylivoimaa vastaan pelkästään nopilla ja niillä sen hetkisillä peliliikkeillä. Niitä muistellaan sitten vuosien jälkeenkin lämmöllä.”

Top Secret -veteraanilla riittää tarinoita.

  

Lämpimiä pelimuistoja on ehtinyt kertyä paljon. Mika pelasi kavereineen Top Secretia teini-iässä hot seat -tyylillä päivittäin monen vuoden ajan. Hot seatissa yksi tyypeistä iskettiin aina vuorollaan pelinjohtajan penkille ja tälle annettiin jokunen minuutti aikaa kehitellä kasaan seikkailun ainekset. Hot seatiin siirryttiin kun kaikki osasivat ulkoa sääntömekaniikan talon sääntöineen kaikkineen.

”Vedettiin roolipeli-istuntoja improna. Suunnilleen viiskyt prossaa oli etukäteissuunnittelua ja viiskyt prossaa oli improo, mikä oli meille sellainen uudenlainen roolipelisuunta.”

 

"Ei me mitään luck pointeja kaivata!"

  
Jos pelaajahahmoja innoittivat amerikkalaisten kyttäleffojen sankarit, niin millaisia pahikset sitten olivat?

”Me haettiin vihut ja kansainväliset vastustajat Lähi-idän kriisimaista tai lainattiin japanilaisista mafialeffoista sinne jenkkien länsirannikolle.”

Yläasteen jälkeen silloinen peliporukka hajosi. Pelaajat menivät eri kouluihin, eikä yhteistä aikaa enää löytynyt. Top Secret jäi komeroon pölyttymään.

 

Pelinjohtajan suojus keskittyy oleelliseen.

   
Sitten koitti vuosi 2002. Televisiosarja Shieldin innoittamana Mika alkoi vetää Toppia uudelle peliporukalle. Poliisisarja toi mukanaan kokonaan uudenlaisen ajattelumallin. 90-luvun peleissä yksikään poliisihahmo ei ollut tietoisesti korruptoitunut, mutta nyt pelaajahahmot vehkeilivät mafian kanssa ja harrastivat huumekauppaa. Tylympi ote kantoi, ja Mika sai toimia kahdeksan vuotta peliporukan ainoana pelinjohtajana, kunnes koitti tauon paikka.

Kenelle Top Secretia voisi tänä päivänä suositella?

”Jos historiaa haluaa kaivella kylmän sodan tiimoilta, niin silloinhan toi on mitä siistein roolipeli. Pelisysteeminä se on vielä tänäkin päivänä kutinsa pitävä. Se onnistuu ihastuttamaan ja vihastuttamaan pelaajia huolimatta siitä, onko siinä luck pointit vai ei. Sillä nopealla ja kivuttomalla pelimoottorillaan se on kokeilun arvoinen peli.”

 

Pelivanhuksen moottori ei nikottele.

 

Mutta mikä sai miehen kipuamaan pelinjohtajan penkille vuodesta toiseen? Oliko kyseessä ehtymätön määrä ideoita ja kunnianhimoa, jonkinlainen sammumaton tarve päästä toteuttamaan omaa visiotaan tässä kaikkein vastuullisimmassa tehtävässä?

”Suoraan sanottuna kaikille pelinjohtajille vois sanoo, et se on aina maailman epäkiitollisinta hommaa. Ja minkä takii mä olin pelinjohtajana niin monta vuotta noille muille pelaajille, niin syy on siinä, et mä olin tarpeeks tyhmä siihen. Kaikki pelinjohtajat tietää, kuinka paljon se vaatii omasta sydänverestään vuodattaa omia salaisia suunnitelmiaan tai ihanteitaan pelaajien revittäväksi... Niin ehkäpä... No joo... Ehkäpä kaikki pelinjohtajat tietää mistä mä puhun.”

Kuulostaa hyvältä. Vaan onko Mikalla enää minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia Top Secretin suhteen?

”On, mutta mä yritän nyt vaan nauttia näistä seniorivuosista, ottaa rennosti ja antaa muiden pelinjohtajien viritellä istuntoja. Mut ehkä tossa jossain lähitulevaisuudessa vois miettiä jotain pientä kivutonta.”