keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Ropecon 2014: Asian ytimessä

Suoritin Ropeconin tällä kertaa epämääräisen haahuilun sijaan hc-nörtteilyn merkeissä ja osallistuin kolmen vuoden tauon jälkeen myös peleihin. Yleensä conit ovat sujuneet esitelmien ja Kaubamajan välisiä polkuja kuluttaen, mikä alkoikin yllättäen tuntua ihmiselämän haaskaukselta. Miksi ihmeessä haluaisin kuulla jonkun luennoivan mattojen kutomisesta vuoden 1784 Prahassa, kun vaihtoehtona on mennä tutkimaan murhanhimoisen kultin rituaaleja 1930-luvun Englantiin?

Otaniemen Dipoliin änkesi viikonlopun aikana lähes 4000 ihmistä. Järjestystä valvottiin asiaankuuluvalla pieteetillä.


   
Pöydästä toiseen

Perjantai-ilta hurahti kuin siivillä Anni Salmisen vetämän Trail of Cthulhu -seikkailun Oakley Courtin kauhu merkeissä. Pääsin samalla ensimmäistä kertaa pelaamaan GUMSHOE-systeemillä rullaavaa peliä. Yksinkertainen ja nopea mekaniikka istui hyvin tutkimuspainotteiseen peliin. Seikkailu oli Salmisen itsensä tekemä, jännittävä ja perinteitä kunnioittava vakava Cthulhu-pläjäys.

Lauantaina osallistuin Heikki Kärpinlehdon luolamestaroimaan Lento MH 370 -peliin. Sääntömekaniikkana oli kotitekoinen systeemi, jossa taitoja vedettiin sokkona kirjekuoreen sekoitetuilta lapuilta. Seikkailu oli mielenkiintoinen ja yllättävä, unen logiikalla etenevä seikkailu, joka pelasi sangen onnistuneesti pelaajien ja pelihahmojen odotuksilla. Olipa mukana myös annos lovecraftiaanista mytologiaa.

Molemmissa peleissä pääpaino oli nopan viskomisen sijaan verbaalisella puolella ja tarinaan eläytymisellä. Diggasin lujaa molemmista ja sitä suuremmalla syyllä harmittaa, että unohdin täyttää palautelapun. Ainoa kritiikki meneekin itselleni, sillä huomasin oman keskittymiseni herpaantuvan ikävästi neljän tunnin pelaamisen jälkeen. Jatkossa jätän yli neljän tunnin pelit suosiolla rauhaan. Toivottavasti tämä ei näkynyt ulospäin tai häirinnyt muiden pelaamista.

Pöytäroolipelit olivat totisesti itselleni tapahtuman suola. Entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa pelatessa saa helposti monia tuoreita ideoita, jotka tuulettavat mukavasti omia  toisinaan tarpeettoman syvään juurtuneita  konventioita. Tämä oli taas hyvä muistutus siitä, että kaiken peliteoreettisen lässytyksen sijaan pitäisi muistaa keskittyä itse asiaan  eli pelaamiseen.


Aina välillä otettiin erää Avalonissa, The Resistancen sukulaispelissä.




   
Muut aktiviteetit ja materialismin kritiikki

Kävin myös kuuntelemassa newyorkilaisen pelisuunnittelija Luke Cranen juttuja kirjoittamisesta ja roolipelaamisesta. Kotimaisella pelirintamalla kiinnostavinta oli seikkailupeli Astraterran julkaisu, jonka tiimoilta Ironspinen Miska Fredman ja Samuli Ahokas avasivat pelin taustoja ja maailmaa. Näistä on luvassa myöhemmin omat postauksensa.

Kävin myös vähän väliä vilkuilemassa Kaubamajan tarjontaa. Meinasin ostaa käytetyn Battlestar Galactica -lautapelin kolmellakympillä, mutta emmin liikaa ja peli ehti tehdä kauppansa. Myös Fading Sunsin käytetty 2. laitos houkutteli, mutta 40 euroa oli liian suolainen hinta. Ostamatta jättäminen ei silti harmittanut, järki ja kylmä logiikka voittivat viimein irrationaalisen tunteen. Olin ylpeä onnistuneista itsehillintäheitoista.

Muodikas elämyspainotteisuus syrjäytti siis materiakeskeisyyden. Sain satavarmasti enemmän irti peleistä, joihin osallistuin, kuin mitä olisi irronnut jos olisin ostanut lisää pelejä hyllyyn pölyttymään. Helteiseen kesäyöhän Dipolista poistuikin itseensä harvinaisen tyytyväinen* tyyppi.

*sain vasta myöhemmin kuulla Strike Force Viperin julkaisusta

Tapahtuman kunniavieraita olivat amerikkalaiset pelisuunnittelijat Jason Soles ja Luke Crane.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

The Resistance – arvaa kuka on vakooja

Heinäkuisena sunnuntaina pelattu The Resistance -sessio onnistui kuumentamaan tunteita vainoharhaisen arvuuttelun merkeissä. Kyseessä on Don Eskridgen suunnittelema helppo ja nopea 510 pelaajan seurapeli, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen koukuttava.

Kenen joukoissa seisot? The Resistancessa vakoojat esittävät laulavansa samoja lauluja kuin muutkin.

    
"The Empire must fall. Our mission must succeed. By destroying their key bases, we will shatter Imperial strength and liberate our people. Yet spies have infiltrated our ranks, ready for sabotage. We must unmask them. In five nights we reshape destiny or die trying. We are the Resistance!"

Pelin idea on yksinkertainen. Vastakkain on kaksi tiimiä. Vastarintataistelijat pyrkivät kaatamaan hallituksen suorittamalla salaisia tehtäviä. Vakoojat pyrkivät sabotoimaan nämä tehtävät. Vastarintataistelijat yrittävät selvittää, keitä vakoojat ovat, jotta voisivat suorittaa tehtävät ilman vakoojia.

Heti alussa jokaiselle pelaajalle jaetaan kuvapuoli alaspäin kortti, josta selviää onko tämä vastarintataistelija vai vakooja. Vakoojien määrä on aina suhteessa pelaajamäärään: viidestä pelaajasta vakoojia on kaksi, kymmenestä neljä.

Tehtäviä on viisi, voittoon riittää kolme. Yksi peli kestää noin puoli tuntia.

    
Sitten aletaan suorittaa tehtäviä. Jokainen pelaaja valitsee vuorollaan tehtävän vaatiman henkilömäärän mukaisesti haluamansa pelaajat ryhmäänsä. Sitten äänestetään hyväksyykö enemmistö kaikista pelaajista kyseisen tiimin vai ei. Jos enemmistö vastustaa tiimiä, siirtyy ryhmän kokoaminen vuorossa seuraavalle pelaajalle. Vakoojat voittavat myös, jos enemmistön hyväksymää tiimiä ei saada ajoissa valittua.

Tehtävä onnistuu vain jos kaikki siihen osallistuneet pelaajat äänestävät onnistumisen puolesta. Äänestäminen tapahtuu kuvapuoli alaspäin annettavilla korteilla, jotka sekoitetaan keskenään ennen paljastamista. Vastarinta äänestää aina onnistumisen puolesta, mutta vakooja voi valita onnistumisen ja epäonnistumisen välillä. Yksikin epäonnistumisen puolesta annettu ääni riittää sabotoimaan tehtävän. Vastarinta ja vakoojat tarvitsevat voittaakseen kolme onnistunutta (eli vakoojien tapauksessa epäonnistunutta) tehtävää. Tehtäviä on yhteensä viisi.

Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa. The Resistancen vainoharhaisissa oloissa luottamus on kortilla. (kuva: Johan K.)

    
Luvassa on siis paljon hämyilyä, vainoharhaista arvuuttelua, syyttelyä, vakuuttelua, pelkoa, ahdistusta, epätoivoa ja yleensäkin kaikin tavoin stressaavaa tunnelmaa. Kerrassaan loistava peli siis! Tuntuu kuin pelaisi pokeria, mutta sillä erotuksella, että osa pelaajista on varmasti sinun puolellasi, mutta et voi tietää ketkä. Vainoharha rassaa ja kutittelee aivonystyröitä sekä hermosoluja takuuvarmasti juuri sieltä epämukavuusalueelta.

Pelin optimaalinen osallistujamäärä on seitsemän pelaajaa. Tällöin vakoojia on kolme. Itse pelasimme kuudella pelaajalla, jolloin vakoojia on kaksi. Ehdimme pelata kaksi peliä, aikaa kului noin puolitoista tuntia. Hauskana yksityiskohtana vakoojat olivat sattumalta samat molemmissa peleissä. Vielä hauskempana yksityiskohtana nuo vakoojat olimme minä ja Jupa. Ja kaikkein hauskimpana yksityiskohtana me voitimme molemmat pelit.

Oma pelityyli kannattaakin hioa ainakin ulkoisesti mahdollisimman yhdenmukaiseksi, jotta pärjää varmasti kummalla puolella tahansa. Pelin vaikeusaste tuntuisi olevan hitusen kallellaan vakoojien eduksi, mutta tämä on täysin subjektiivista mutuilua, eikä haittaa yhtään. Helppoa ei vakoojillakaan missään nimessä ole, sen verran tiukkaa ja armotonta vääntö on. Peliin löytyy myös lisäosia, joilla soppaa saanee hämmennettyä sopivasti lisää  äkkiseltään tarkasteltuna nämä saattavat helpottaa hieman vastarintaliikettä.

Ja jos mielii nähdä, miltä peli näyttää Star Trekin Wesleyn pelaamana, kannattaa klikata TÄSTÄ. Pelissä mukana myös Felicia Day, Allison Scagliotti, Ashley Clements ja Amy Okuda.

The Resistancen juuret ovat kylmän sodan aikaisessa Neuvostoliitossa.

    
The Resistance on läheistä sukua Dimitry Davidoffin luomalle Mafia-pelille, joka lähti leviämään Moskovan valtionyliopiston luokkahuoneista vuonna 1986. Itse olen pelannut peliä Werewolf-variaationa eräissä vaihto-oppilaiden kemuissa. Eli jos on pelistä kiinnostunut mutta haluaa säilyttää The Resistancen vaatimat kolikot kassakaapissaan, kannattaa ehdottomasti tutustua näihin!

Lisäksi näitä pelejä on melko vaivatonta pelata turuilla ja toreilla, puistoissa, juhlissa, jälki-istunnoissa, vankiloissa, ryyppyreissuilla, AA-ryhmissä, kotitaloustunneilla ja vaikka rippikouluissa, joten tästäkin irtoaa plussapisteitä!

The Resistancessa on myös se etu, ettei yksikään pelaaja voi tippua pois kesken pelin. Ja koska kyseessä on tiimipeli, ei kukaan joudu häviämään yksin. Näin ollen kenellekään ei pitäisi tulla kovin helposti paha mieli.

Suosittelen lämpimästi.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Blogin paluu

"Mikään ei koskaan pääty", toteaa Tohtori Manhattan ja sama pätee myös tähän blogiin. Puolen vuoden tauko on mennyt jokseenkin synkissä vesissä räpiköiden, mutta nyt on nähtävissä pieniä toivon pilkahduksia, joiden hennot valonsäteet ovat arasti hyväilleet myös hyllyssä pölyttyneitä pelikirjoja.

 
Muu porukka on pelannut Talisman ja Game of Thrones -lautapelejä, joihin en ole valitettavasti ehtinyt osallistumaan. Nopeaan ja helposti koukuttavaan vakoojan arvuutteluun keskittyvään korttipeli Resistanceen ehdin sentään yhden kerran mukaan.

Roolipelirintamalla on ollut todella hiljaista, lähes kuollutta. Vaan "se kuollut ei oo, mi voi iäti maata, aikojen myötä voi kuolokin laata", kuten setä Lovecraft aina yhtä arvoituksellisesti murjaisee.

Peliporukassa on nimittäin muhimassa jos jonkinlaista ideaa. Blogiin on alkajaisiksi luvassa juttua Resistance-korttipelistä ja kotimaisen roolipeliskenen tilasta.

Mikäs tässä, seuraavaa Game of Thrones -kautta odotellessa... Onneksi Falling Skies jatkuu taas!

Hell yeah!!