Tappotahti

Tappotahti tarjoilee täydellistä viihdykettä kesähelteiden sulattamille aivosoluille.

Jack Reacher on mutkaton mies. Hän vaeltaa vapaana vailla maallisen omaisuuden taakkaa. Ainakin siihen asti kunnes löytää itsensä keskeltä rikosten vyyhtiä. Lukijan iloksi tätä ei tarvitse kauaa odotella. Heti ekoilla sivuilla poliisit korjaavat hänet talteen uneliaan pikkukaupungin ruokapaikasta. Reacheria epäillään murhasta. Ja yhtäkkiä syytön mies on matkalla vankilaan.

Tavallisempi kundi olisi ihan paniikissa. Soittelisi äidilleen, itkisi ja anelisi armoa. Mutta Jack Reacher ei ole tavis. Hän on terässeinäinen linnoitus. Kova mutta reilu. Aina valmis puolustamaan syyttömiä henkensä kaupalla. Hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Ei valita. Ei selitä.

Reacher on hetkittäin myös inhimillinen. Välillä hänkin erehtyy spekulaatioissaan. Mutta ei silloin, kun vankisellissä rikotaan turvallisen tilan periaatetta, eikä taatusti silloin kun suihkuhuoneessa häiritään kehorauhaa.

Pahikset pelaavat korkein panoksin, mutta saadessaan totuuden jäljille päässeen Reacherin vastaansa he huomaavat olevansa kovassa koulussa ja lopullisen tilinteon lähestyvän.

Tappotahti on kuin 1980-luvun raakojen toimintaelokuvien keskellä syntynyt Alastalon salissa. Tai ehkä enemmänkin ensimmäisestä persoonasta kuvattu tietokonepeli, jonka grafiikka-asetukset on säädetty maksimille. Kirjailija on upouusi näytönohjain, joka kuvailee pikkutarkasti kaiken seinän tekstuurista lähtien sen tapetin raosta pilkottavan pistorasian päälle kasaantuneisiin pölyhiukkasiin. Juuri tästä kuvailun piinallisesta yksityiskohtaisuudesta syntyy osa kirjan omalaatuista lumovoimaa, ja todennäköisesti sitä joko rakastaa tai vihaa (tai ehkä vähän molempia).

Englanninkielinen alkuteos Killing Floor ilmestyi vuonna 1997.

Päähenkilö voisi olla karannut jostain 1990-luvun television myöhäisillan sarjasta. Jack Reacher ei ole incel. Hän on chad. Ei beta. Alfa. Tai vähintään sigma. Naiset haluavat olla hänen kanssaan, miehet haluavat olla hän. Soijapojatkin haluaisivat olla hän (salaa, mutta kuitenkin). Laitan hattuni likoon sen puolesta, että todennäköisesti myös kirjailija itse haluaisi olla luomuksensa.

Tom Cruise on näytellyt Reacheria kahdessa viihdyttävässä elokuvassa. Kirjojen fanit eivät ilahtuneet siitä, ettei Cruise vastannut fyysisiltä mitoiltaan kirjallisen alkuteoksen kaksimetrisiä raameja. Eikä sitä fiilannut itse kirjailijakaan. Tämän seurauksena suoratoistopalvelusta löytyy Alan Ritchsonin tähdittämä tv-sarja, jonka ensimmäinen kausi perustuu juurikin tähän kirjaan. Olen nähnyt sarjan kolmannen kauden, jonka perusteella uskallan todeta seuraavan tosiasian: Tom Cruise ei missään nimessä ollut huono Reacher, mutta Alan Ritchson ON Reacher. 

Mikäli se ei ole vielä käynyt selväksi, niin Reacher ei ole mikään nöösipoika. Sherlock Holmeskin olisi kateellinen Reacherin hoksottimista. Frederik olisi kateellinen Reacherin machomieheydestä. 

Suurin osa kirjasta on johtolankojen perässä juoksentelua ja tiedonjyvien keräilyä. Siinä sivussa syödään muna- ja pekoniaamiaisia, juodaan litratolkulla kahvia, tapetaan pahiksia ja lemmiskellään.

En kykene arvioimaan Lee Childin teoksen kirjallisia ansioita, mutta uskon tulevaisuuden lääketieteen vielä todistavan, että tätä voidaan hyödyntää testosteronin korvaushoidossa.

Aliens – Paluu

Alienin jatko-osassa ollaan perhearvojen äärellä.

Käytiin peliporukan poikien kanssa katsomassa isolta kankaalta kaikkien jatko-osien äiti, eli Aliens – Paluu vuodelta 1986. Näin tämän ekan kerran töllöstä natiaisena (oletettavasti maaliskuussa 1990 TV3-kanavalta, olin tästä tosi innoissani mutta taisin mennä nukkumaan kesken myöhäisen tiistai-illan lähetyksen, aamulla oli kummiskin koulua), sitten kaverilla vhs-nauhalta, ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo 2000-lukua ja piti hommata se ohjaajan versio dvd:llä, ja sitten se koko trilogian boksi ja niin edelleen... Mutta valkokankaalta näin tämän vasta nyt.

Homma alkaa siitä kun ykkösleffan seitsemästä tyypistä ainoa eloonjäänyt, Ellen Ripley, herätetään hyperunesta, eikä aikaakaan kun sankarimme lähtee taas ötökkäjahtiin. Nyt mukana reissussa on merijalkaväen sotilaita ja tietysti se pakollinen synteetti. Ei sillä että homma sujuisi tällä kertaa yhtään sen helpommin.

Jos et ole vielä nähnyt tätä niin korjaa erheesi ja jatka lukemista vasta sitten. Luvassa on juonipaljastuksia.

Tämä leffassa 40-vuotisjuhlakierroksella esitetty oli se perus teatteriversio, joka etenee director's cutia sutjakkaammin.

Kurkkasin sen pidemmän version ihan hiljattain. Ei niitä siirtokunnan edeltäviä tapahtumia tarvitse näyttää, ne vain pilaavat kivan yllärin. Ne käytävälle laitettavat automaattiaseet ovat ihan mässyt, mutta elokuvan kokonaisuuden kannalta turhat.

Kiinnostavin teatteriversiosta pois jätetty juttu on se, että Ripleyn ajelehtiessa avaruudessa 57 vuotta hänen tyttärensä on ehtinyt elää koko elämänsä ja kuolla vailla jälkikasvua. Tätä taustaa vasten elokuvan uusi perheviritelmä rakentuu vieläkin luontevammin. Loppua kohden kaikki henkilöt ovat menettäneet perheensä, Newt vanhempansa ja veljensä, Hicks taistelutoverinsa, Bishop isäntänsä.

Elokuvan syy-seuraussuhteiden ketju toimii miellyttävän johdonmukaisesti. Ylimieliset ja uhmakkaat sotilaat tekevät machoilupäissään ja paineen alla mokia, joiden seurauksena heidän tilanteensa jatkuvasti hankaloituu. Yhtäkkiä tuore luutnantti jäätyy ja suupaltti sotilas pillittää epäuskoisena tilanteen toivottomuudelle.

Jokaisella sivuhahmollakin on ikioma tarinakaarensa. Sotamies Hudson ja luutnantti Gorman saavat sovitettua virheensä. Jopa synteetti pääsee osoittamaan olevansa luotettava tyyppi, eikä pelkkä yhtiön talutusnuorassa sätkivä marionetti.

Todettakoon vielä, että saimme pelattua kesäkuussa Aliens: Another Glorious Day in the Corpsin läpi. Se kurottelee samoja tunnelmia sijoittamalla tehtävänsä suoraan elokuvan tapahtumiin. Paikoitellen se onnistuukin, ja mihin se ei yletä, sen Space Hulk tavoittaa. 

Onko tässä vuoden 2026 kulttuuritapahtuma?