 |
| Alienin jatko-osassa ollaan perhearvojen äärellä. |
Käytiin peliporukan poikien kanssa katsomassa isolta kankaalta kaikkien jatko-osien äiti, eli Aliens – Paluu vuodelta 1986. Näin tämän ekan kerran töllöstä natiaisena (oletettavasti maaliskuussa 1990 TV3-kanavalta, olin tästä tosi innoissani mutta taisin mennä nukkumaan kesken myöhäisen tiistai-illan lähetyksen, aamulla oli kummiskin koulua), sitten kaverilla vhs-nauhalta, ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo 2000-lukua ja piti hommata se ohjaajan versio dvd:llä, ja sitten se koko trilogian boksi ja niin edelleen... Mutta valkokankaalta näin tämän vasta nyt.
Homma alkaa siitä kun ykkösleffan seitsemästä tyypistä ainoa eloonjäänyt, Ellen Ripley, herätetään hyperunesta, eikä aikaakaan kun sankarimme lähtee taas ötökkäjahtiin. Nyt mukana reissussa on merijalkaväen sotilaita ja tietysti se pakollinen synteetti. Ei sillä että homma sujuisi tällä kertaa yhtään sen helpommin.
Jos et ole vielä nähnyt tätä niin korjaa erheesi ja jatka lukemista vasta sitten. Luvassa on juonipaljastuksia.
Tämä leffassa 40-vuotisjuhlakierroksella esitetty oli se perus teatteriversio, joka etenee director's cutia sutjakkaammin.
Kurkkasin sen pidemmän version ihan hiljattain. Ei niitä siirtokunnan edeltäviä tapahtumia tarvitse näyttää, ne vain pilaavat kivan yllärin. Ne käytävälle laitettavat automaattiaseet ovat ihan mässyt, mutta elokuvan kokonaisuuden kannalta turhat.
Kiinnostavin teatteriversiosta pois jätetty juttu on se, että Ripleyn ajelehtiessa avaruudessa 57 vuotta hänen tyttärensä on ehtinyt elää koko elämänsä ja kuolla vailla jälkikasvua. Tätä taustaa vasten elokuvan uusi perheviritelmä rakentuu vieläkin luontevammin. Loppua kohden kaikki henkilöt ovat menettäneet perheensä, Newt vanhempansa ja veljensä, Hicks taistelutoverinsa, Bishop isäntänsä.
Elokuvan syy-seuraussuhteiden ketju toimii miellyttävän johdonmukaisesti. Ylimieliset ja uhmakkaat sotilaat tekevät machoilupäissään ja paineen alla mokia, joiden seurauksena heidän tilanteensa jatkuvasti hankaloituu. Yhtäkkiä tuore luutnantti jäätyy ja suupaltti sotilas pillittää epäuskoisena tilanteen toivottomuudelle.
Jokaisella sivuhahmollakin on ikioma tarinakaarensa. Sotamies Hudson ja luutnantti Gorman saavat sovitettua virheensä. Jopa synteetti pääsee osoittamaan olevansa luotettava tyyppi, eikä pelkkä yhtiön talutusnuorassa sätkivä marionetti.
Todettakoon vielä, että saimme pelattua kesäkuussa Aliens: Another Glorious Day in the Corpsin läpi. Se kurottelee samoja tunnelmia sijoittamalla tehtävänsä suoraan elokuvan tapahtumiin. Paikoitellen se onnistuukin, ja mihin se ei yletä, sen Space Hulk tavoittaa.
 |
| Onko tässä vuoden 2026 kulttuuritapahtuma? |
