torstai 27. kesäkuuta 2013

Call of Cthulhu: The Brockford House

Takaraivossa kummittelee jälleen yksi hiljattain pelattu seikkailu tätä pelaajien sanitya jo vuodesta 1981 rokottanutta kauhupeliä. The Keeperinä eli Salaisuuksien vartijana hääri tuttuun tapaan Jupa, joka loihti peliin ihmismieltä horjuttavia kauhuja ajan ja ulottuvuuksien alkuhämärästä pelauttamalla pelikirjan mukana (ainakin neljänteen laitokseen saakka) kulkeneen The Brockford Housen, joka eroaa aiemmista peleistämme useammallakin tavalla.

Jos haluaa välttää peliraportin sisältämät tarkemmat paljastukset seikkailusta, kannattaa hypätä suoraan sen jälkeiseen Will it blend? -kohtaan, jossa arvioin seikkailua yleisemmin.

The Brockford House sijoittuu 1920-luvun alkuun. Ainoastaan Mika jatkoi vanhalla pelihahmollaan, yliluonnollisia tarinoita julkaisevan lehden toimittaja Montylla, siinä missä me muut saimme peliajan maksimoimiseksi valmishahmot. Aiemmat hahmomme kun olivat joko kuolleet tai flipanneet lopullisesti.

Talo meren rannalla

Seikkailu starttaa perinteisissä merkeissä. Päädymme tutkimaan vanhaa, Mainen syrjäseudulla sijaitsevaa, kesähuvilana toimivaa kartanoa, jonka omistajan tytär on valittanut oudoista äänistä. Omistaja on Joyce Brockford, joka on perinyt talon avioerossa laivanomistajamieheltään. Joycen tytär on kuulema pitänyt paikassa opiskelijakemuja. Eräs juhliin osallistunut opiskelija on kadonnut, hänen epäillään hukkuneen. Alueella liikkuu myös huhuja hukkuneesta kalastajasta, jonka ruumista ei koskaan löydetty.

Saavumme meren rannalla sijaitsevaan taloon iltapäivällä. Rakennus vaikuttaa 1800-luvulla rakennetulta, mutta sen tarkemmin emme osaa talon ikää määritellä. Kartanon alkuperäisesti historiasta ei ole säilynyt tietoja. Itse asiassa edes edellisestä omistajasta ei ole tietoa, eikä tätä voida udella vaivattomasti Joycen ex-mieheltä, joka on parhaillaan Italiassa. Lähimpään asutukseen on pitkä matka, joten aloitamme tutkimukset kirjaston ja paikallislehden toimituksen sijaan suoraan talosta.

Sisällä Montylle iskee ikävä tunne siitä, etä joku ei halua häntä taloon. Kirjastosta löytyy kuusi piilotettua kirjaa, joissa yhdessä on mainintoja jonkinlaisesta avaruussimasta. Nappaamme kirjan mukaan, sen perusteelliselle tutkimukselle ei ole nyt aikaa. Yläkerrasta löytyy tyhjä huone, jonka seinille on pultattu viisi paria metallirenkaita. Epäilemme, että metallirenkaissa on pidetty ihmisiä. Lattia on pahasti kulunut. Montyn mielestä yläkerran pelihuoneen seinällä roikkuvassa peuran päässä on jotain outoa: sen silmät ovat joko liian lähellä toisiaan tai liian kaukana toisistaan. Lukitusta kaapista löytyy kaksipiippuinen haulikko.

Kellarin multaista maata pöyhimällä löydämme luukun, jonka kautta päädymme kalanhajuiseen luolastoon, jossa on alttarilla lonkerokasvoisen siivekkään olennon patsas. Alttarin kantta raottamalla löydämme muumioituneen, kalastajatakkiin verhoutuneen ihmisruumiin.

Tippukivien ja meren kohinan täyttämässä luolastossa törmäämme etäisesti ihmismäisiin, sammakon ja kalan sekasikiötä muistuttaviin olentoihin, jotka näyttävät pitävän kokousta. Olennot kommunikoivat omituisilla kurkkuäänillä. Meidät huomatessaan kalamiehet jotka Monty nerokkasti nimeää aqua squideiksi hyökkäävät ampuen harppuuna-aseilla, jollaisia emme ole aiemmin nähneet. Tästä eteen päin seikkailu on silkkaa räiskimistä ja juoksentelua onneksi hahmoillamme on pistoolit mukana! Lähietäisyydelle päästyään räpyläjalat raatelevat kynsillään. Otamme vakavasti osumaa mutta harvennamme myös aqua squidien rivistöä ihan varteenotettavalla tehokkuudella. Nopat ovat kerrankin puolellamme, joten head shotteja satelee fish headien niskaan.

Löydämme mutaan pystytetyn alttarin, jossa on valoa hohkava kuutio, joka aiheuttaa meille optisia harhoja. Jääkylmä kuutio polttaa sitä koskettaneen kättä. Monty näkee näyn kliinisen valkoisesta huoneesta, jonka valot välkkyvät. Oma hahmoni näkee vehreän laakson, jossa tallustelee dinosaurus. Yksi näkee luolan, jossa hehkuvat palavat silmät. Otamme jalat alle.

Lisää aqua squideja nousee merestä maanalaisille kallioille. Pakenemme luolastosta takaisin yläkertaan raahaten samalla todistuaineistoksi yhden aqua squidin ruumista, samalla kun Monty kuulee äänen puhuvan itselleen: "Sinä, joka olet koskettanut syvyyttä. Voi mitä sinä olet tehnyt lapsilleni. Minun ja lasteni aika on ohi. Emme halua vahingoittaa teitä." Jätämme ruumiin päästäksemme ripeämmin livohkaan (mikä on sääli ottaen huomioon kuinka paljon uhrasimme aikaa nostaaksemme ruumiin ylös tikapuita).

Juoksemme talosta ulos yöhön vain huomataksemme, että aqua squidit ovat piirittäneet automme. Osa ryhmästämme pakenee suoraan talon takaa alkavaan metsään, samalla kun me loput ravaamme talon yläkertaan puolustusasemiin. Raahaamme portaiden päähän esteeksi raskaita huonekaluja. Metsään pakenevat näkevät kuun valossa meren kuohuista nousevan, valtavan olennon silhuetin.

Monty kuulee taas äänen päässään: "Miksi sinä vastustat minua? Miksi sinä et lähde?" Monty hyppää ikkunasta alas, loukkaantuu ja nilkuttaa metsään. Päätän myös itse ottaa jalat alle ja livahdan alakerran takaovesta metsään. Taakse vilkaistessani näen noin 15 metriä korkean, aqua squidien isobroidia muistuttavan olennon lähestymässä taloa rannan suunnasta.

Juoksemme syvälle metsään ja pysähdymme vasta kun olemme aivan poikki. Kykimme yön yli pimeässä metsässä. Aamulla palaamme takaisin autoille. Kartano on hajotettu maan tasalle. Toinen autoistamme lojuu romuna rantakallioille tippuneena. Käynnistämme ehjän auton ja ajamme pois.

Will it blend?

Näin pelaajan näkökulmasta The Brockford House on ainakin omaan makuuni hieman ongelmallinen seikkailu. Tämä saattaa johtua myös vääristä odotuksista. Jostain syystä odotin puritaanisempaa meininkiä, eli "kuivempaa" ja tutkimuspainotteisempaa peliä, mutta alun jälkeen seikkailu muuttui ainakin omissa käsissämme ylettömän ammuskelun, hiippailun ja takaa-ajon myötä ehdaksi pulpiksi. Seikkailu ei myöskään onnistunut lanseeraamaan saatikka lunastamaan mitään erityisen kiehtovaa mysteerin tuntua, mikä saattoi toki johtua pelaajien epäonnistuneista tutkimusheitoista.

Pelistä muodostui kuin vähemmän karmiva The Haunting, joka muuttuu kellarista aukeavan luolaston myötä D&D -henkiseksi luolakomppaukseksi, jossa luikitaan karkuun vasta kun ammukset loppuvat tai vihollinen kasvaa lukumäärältään mahdottomaksi voittaa. Tunnelmaan vaikuttanee myös pelaajahahmojen aseistus seikka, joka riippuu pitkälti peliporukan tottumuksesta. Täältä löytyy lukemisen arvoinen keskustelu seikkailusta kiinnostuneille. Jotkut suosittelevat The Brockford Housea uusille Call of Cthulhu -pelaajille, jotka ovat aiemmin pelanneet toimintapainotteisempia pelejä. En ihmettele.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Falling Skies – avaruusörmyt sotajalalla

scifi-sarjat falling skies scifi roolipeliblogi roolipeli
Muukalaisteknologiaa vallatun Bostonin yllä.


Avaruusoliot hyökkäävät maapallolle. Ihmiskunnan viimeiset rippeet käyvät epätoivoiseen sissisotaan ylivoimaisia valloittajiaan vastaan. Näinkin originelleista lähtökohdista ponnistaa vuonna 2011 startannut, parhaillaan kolmannella kaudellaan rullaava Falling Skies. Onko sarjasta mihinkään, vai pitäisikö mokoma heivata surutta kaatopaikalle science fictionin mainetta tahrimasta?

Perusasetelma on simppeli. Kolmensadan ihmisen joukko lähtee Bostonista tien päälle selviytyäkseen avaruusolioiden kuolemanpartioista. Päähenkilö Tom Mason (Noah Wyle) on sympaattinen sotahistorian professori, joka toimii kapteeni Weaverin (Will Patton) kakkosmiehenä. Weaver toimii puhtaasti sotilaallisin perustein, siinä missä Mason pyrkii ottamaan myös siviilit huomioon. Sarjan konfliktit rakentuvat ulkoisen vihollisen lisäksi myös ryhmän sisäisten jännitteiden varaan. Romanssejakaan ei unohdeta, joten katsoja pääsee jännittämään, voisiko Masonilla olla vipinää myöskin puolisonsa menettäneen lääkäri Anne Glassin (Moon Bloodgood) kanssa. Sarjan hyvä paha tyyppi on prätkäjätkä John Pope (Colin Cunningham). Kyynisenä kovismimminä nähdään Sarah Carterin näyttelemä Margaret.

Falling Skiesin alku on yhtään kaunistelematta myötähäpeän siivittämä ja kömpelö. Avaruusolioiden ammuskeluun kuluneen päivän päätteeksi Mason vakuuttelee lapsilleen rakkauttaan. Herkkä pianomusiikki soi. Ihmiset tarttuvat toisiaan käsistä ja sulkevat silmänsä iltarukouksen ajaksi. Amerikkalaisen ydinperhefantasian ja Fox Newsin peruskatsojaa kosiskelevan hengellisyyden mieleen tuova meininki herkistää hieman toisenlaisilla aallonpituuksilla surffailevan vaihtamaan kanavaa. Henkilöt tuntuvat aivan liian stereotyyppisiltä ja mustavalkoisilta. Tuntuu kuin tämän kaiken olisi nähnyt jo sata kertaa. Kun kliseesoppaan sotkee vielä nykypäivän standardeilla kiusallisen kökön tietokoneanimaation, on vaikea välttyä vaikutelmalta, että budjetti on aivan liian niukka suhteessa tuotannon vaatimuksiin.

Vastarintaliikkeen uljaat soturit yrittävät panna kampoihin maapallon kattavalle alien-invaasiolle. Sarjan tunnetuin kasvo lienee Teho-osastosta tuttu Noah Wyle.

Sarjan alku tuntuukin olevan suoraa jatkumoa 2000-luvun heikoimmille scifi-sarjoille, Terra Novalle ja V:lle. Katsojan onneksi Falling Skies yllättäen petraa ja osoittaa olevansa sittenkin lähempänä Battlestar Galacticaa ja Walking Deadia. Yksi avaintekijä Robert Rodatin luomassa ja Steven Spielbergin tuottamassa sarjassa on kirjoittajanero Mark Verheiden, joka on kynäillyt jaksoja myös Galacticaan. Verheiden on muuten nimi, johon tuntuu törmäävän usein hyvän science fictionin yhteydessä.

Ensimmäisen kauden kuluessa hahmoihin tulee lisää syvyyttä ja tarinaa viedään uskottavasti yllättäviin suuntiin. Kakkoskaudella kaikki tuntuu paranevan vielä entisestään, aina käsikirjoituksesta tietokoneanimaation laatuun. Monia ykköskaudella kuin varkain istutettuja viritelmiä kehitellään kiehtovasti pidemmälle. Silti kaikessa säilyy mysteerin tuntu, salaisuuksien takaa paljastuu uusia, eikä moraalinen rajanveto käy yhtään helpommaksi. Ykköskauden kylläinen värimaailma taittuu syksyn edetessä ja joukkojen nuhjaantuessa raadollisen kalseaksi. Ihmisten vastarintaliike on enää muutaman virheliikkeen päässä ensimmäisen Terminaattori-elokuvan viemäreissä piileskelevistä eloonjääneistä.

Postapokalyptisissä maisemissa kulkeva Falling Skies ei päästä katsojaansa helpolla. Osa rikki revityistä perheistä elää kostolle, toiset menettävät katkerina toivonsa. Lapsisotilaiden käytöstä tulee arkipäivää myös entisille amerikkalaisen keskiluokan edustajille. Romahtaneen yhteiskuntajärjestyksen myötä kaupunkien raunioissa väijyy murhanhimoisia, heikompiaan ryösteleviä ihmislaumoja. Alati väijyvä väkivallan uhka ja muukalaisten teknologia muuttavat ihmisiä. Avaruusolentojen perimmäiset motiivit ovat hämärän peitossa. Kaiken tämän keskellä on silti myös ripaus toivoa. Näissä tunnelmissa jatkuu yksi tämän hetken kiinnostavimmista science fiction -sarjoista.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Star Wars: Tatooine Manhunt

Jupa pelautti vaihteeksi vanhempaa Star Warsia. Sääntömekaniikkana toimi originaalien sääntöjen ja Mini Sixin pohjalta modattu d6-systeemi. Pelisessioita oli kuutisen kappaletta. Luvassa ei ole mikään erityisen tarkka peliraportti, vaan enimmäkseen yleisiä vaikutelmia seikkailusta.

Tatooine Manhunt on Bill Slavicsekin ja Daniel Greenbergin kirjoittama seikkailu, jonka West End Games julkaisi vuonna 1988. Pelihahmot ovat kapinallisia, jotka päätyvät legendaarisen, kuolleena pidetyn kapinallisamiraali Adar Tallonin jäljille. Valtaosa seikkailusta sijoittuu nimensä mukaisesti kahden auringon kärventämälle aavikkoplaneetta Tatooinelle. Mos Eisley kuhisee pelaajien kanssa kilpasilla olevia, Imperiumille keikkaa heittäviä palkkionmetsästäjiä, joiden kanssa ei diplomatialla pärjää (tai mistäpä sen tietää, kun emme moista uskaltaneet kokeilla). Seikkailu sijoittuu ajallisesti jonnekin A New Hopen hujakoille ainakin sen perusteella, että Mos Eisleysta voi ostaa Luken landspeederin.

Seikkailu on turboahdettu täyteen taisteluita ja takaa-ajoja: peliporukkamme yhteen kolmituntiseen sessioon mahtui yleensä vähintään kaksi tulitaistelua. Tämä siis melko nopeaksi modatulla d6-systeemillä. Uudempien Star Warsien tuunaamattomalla d20-mekaniikalla peliaika luultavasti tuplaantuisi. Taistelujen nopeana pitäminen sopii kuitenkin mielestäni Tähtien sodan pulp-henkeen. Kaikki taistelut eivät vaikuta pakollisilta, mutta pelaajien liipasinherkkyyteen se silti vaikuttaa – jopa siinä määrin, että ammuimme vahingossa läjän "hyviksiä", jotka yrittivät ottaa meitä vangiksi. Silmitön ammuskelu johti silmittömään ammuskeluun, ja tuntuu että taannuimme hyvin pian tasolle, jossa väkivallattomia ongelmanratkaisukeinoja ei enää edes harkittu.

Taistelujen välillä seikkailu etenee tasaisen varmasti junaraiteilla: pelaajat ohjataan paikkaan A, josta saadaan informaatiota, joka ohjaa paikkaan B. Tämänkaltainen railroudaus sopii vauhdikkaan seikkailun henkeen, mutta rokottanee niiden pelaajien intoilua, jotka haluaisivat Tatooinesta irti hiekkalaatikkomaisempaa meininkiä. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon mielenkiintoisia paikkoja, jotka antavat aavikkoplaneetalle väriä. Mos Eisleyn avaruussataman tutun kanttiinin lisäksi seikkailussa pörrätään myös muissa kiinnostavissa paikoissa, esimerkiksi kosteusfarmilla ja banthoja palvovien uskovaisten leirissä.

Imperiumin kätyrit ja kapinaliitolle myötämieliset suostuivat promokuvaan sulassa sovussa. Näin siis Tatooine Manhuntissa. Alunperin Ralph McQuarrien teos Scourge of  the Galaxy on Imperiumin vastaiskun konseptitaidetta Bespinin Pilvikaupungista. Originaalissa poseeraavat Zuckuss, IG-88, Boba Fett, Bossk ja 4-Lom.


   
Mielenkiintoisena mausteena seikkailuun on käsikirjoitettu mukaan muutamia lisäkohtauksia, joissa pelinjohtaja kuvailee tapahtuman, joka sattuu samanaikaisesti jossain pelihahmojen ulottumattomissa. Eräs tällainen lisäkohtaus on esimerkiksi Tatooinea lähestyvässä tähtituhoajassa käyty keskustelu. Kohtausten sisältämä informaatio ei tietenkään välity suoraan pelihahmoille, mutta se vaikuttaa välillisesti pelaajien kautta, esimerkiksi lisäämällä kiireen tuntua. Ennen kaikkea nämä lisäkohtaukset luovat peliin sopivan elokuvamaista tunnelmaa.

Valmiita hahmoja ei seikkailu tarjoa, joten pelinjohtajan on syytä huolehtia, että ainakin muutama pelaaja panostaa hahmonsa kyvyissä avaruusaluksen lentämiseen ja asejärjestelmiin. Lisäksi pj:n kannattaa varmistaa, että pelihahmot pärjäävät myös muiden taistelukykyjensä ja lukumääränsä puolesta vihollisille sen verran monta rytäkkää on luvassa! Omassa pelissämme kukaan ei kuollut, vaikka läheltä piti.

Seikkailun eph:t ovat värikkäitä ja pelin heille suoman ajan puitteissa mielenkiintoisia ja onnistuneita, vaikka mitään elokuvista tuttuja hahmoja ei päästäkään tapaamaan. Imperiumin puolelta pelaajien tietä hiekoittaa muun muassa eräs suuresti Boba Fettia muistuttava palkkionmetsästäjä.

Tatooine Manhunt on kaikessa yksinkertaisuudessaan blasterit räiskyen keuliva vuoristorata-ajelu elokuvista tutun aavikkoplaneetan pinnalla. Seikkailu on omaan makuuni aivan liian taistelupainotteinen, ja rymistelystä olisi voinut jättää puolet pois. Toisaalta juuri tämän ylenpalttisen ammuskelun säestämänä paikasta toiseen pää kolmantena jalkana säntäily tuntuu niin kovin luontevalta. Vauhdin lisäksi Tähtien sodan voima elää vahvana myös Tatooinen onnistuneessa elävöittämisessä.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Total Oblivion – narinaa viime aikojen scifi-leffoista

Valkokankaille on vyörytetty scifiä viimeisen vuoden aikana sellaisella volyymilla, että oksat pois! Itkisin onnesta, ellei suurin osa tekeleistä olisi pelkkää scifikulisseilla koristeltua epämääräistä höttöä (Total Recall, Oblivion). Onneksi mukaan on mahtunut myös yksi helmi (Looper). Aloitetaan kuitenkin sieltä kökömmästä päästä. Mitään kriittisiä juonipaljastuksia ei ole luvassa.

"Stay cool, bro. Kahden tunnin päästä tää leffa on ohi, etkä sä toivon mukaan muista siitä enää mitään..."

 
Uusi Total Recall kertoo elämäänsä kyllästyneestä teollisuusduunarista, joka näkee oudon eloisilta tuntuvia unia, joissa hän on salainen agentti. Rekall-yhtiö lupaa tehdä unelmista todellisia muistikuvia, eikä aikaakaan, kun päähenkilö on kaulaansa myöten kusessa. Ja sitten ammuskellaan. Lujaa. Leffan parasta antia on Blade Runnerista ja Minority Reportista kuvastoaan nätisti lainaava design. Silmäkarkilla on kuitenkin hintansa, sillä tämän kokonaisuudessaan katsomaan joutuvan ÄO laskee epäilemättä pari pykälää pakkasen puolelle. Aiemmin muutaman Underworldin ja Die Hard 4.0:n ohjanneen Len Wisemanin action-kohtausten tyylittely alkaa Total Recallissa puuduttaa, joten juttu hukkaa kutinsa myös toimintarymistelyn saralla.

Rainan käsikirjoittajakaksikollakin tuntuu olevan pallo totaalisen hukassa. Mart Bomback on aiemmin näpytellyt Die Hard nelosen ja Kurt Wimmer Suomessa Cubic-nimellä levitetyn Equilibriumin jonka Wimmer myös ohjasi. Equilibrium on saavuttanut jostain syystä suuren fanipohjan. Kyseessä on eräänlainen Fahrenheit 451:n ja Matrixin fuusio, jonka suurin oivallus on tappavan tehokkaan, kahdella pistoolilla harrastettavan tuli/lähitaistelulajin, Gun Katan, keksiminen. How cool is that? Mestariteos uuteen Total Recalliin verrattuna.

Philip K. Dick kääntyy haudassaan ja toivoo näkevänsä pelkkää pahaa unta ja niin toivoo katsojakin. Total Recall kun ammentaa Dickin novellista perusideansa, jota käsikirjoittajat ovat lähteneet "jalostamaan". Kyseessä on siis vastaava tapaus kuin vaikkapa Hemingwayn Tappajat-novelli, joka tarjoaa kiehtovan alkuasetelman hyvinkin erilaisille leffaversioille. Toisin kuin Tappajien tapauksessa, We Can Remember It For You Wholesalen kanssa on tyytyminen yhteen onnistuneeseen filmatisointiin, siihen scifiässä Verhoevenin ohjaamaan ja Iso-Arskan tähdittämään leffaan vuodelta 1990. Lisäksi 1999 ilmestyi 22 jaksoa Total Recall 2070 -tv-sarjaa, jonka laadusta meikäläisellä ei ole mitään käryä.

Tomppa is feeling kind of blue. Oblivion luottaa pyssysodan sijaan tunnelmointiin.
 
Samaa kökkölinjaa jatkaa Oblivion, joka haluaisi kovasti olla ihan vakavasti otettava tieteiselokuva. Tom Cruise näyttelee postapokalyptisessä asetelmassa hylätyllä maapallolla työskentelevää korjausmiestä, Jackia, joka huolehtii maapallon viimeisistä resursseista. Avaruusoliot ovat hyökänneet ja räjäyttäneet kuun – ei siis mikään ihan perinteinen postaposetting kyseessä. Leffan perusasetelma infodumpataan katsojalle voice overilla heti alkuun. Sitten seurataan päähenkilön duunipäivää ja vihjaillaan, että jotain mätää tässä vieläkin on.

Oblivion yrittää olla vähän kaikkea, mutta ei onnistu olemaan oikein mitään. Tämä on sääli, sillä käsikirjoituksessa on kuitenkin kovasti yritystä. Elokuva luottaa räiskimisen sijaan tunnelmointiin. Valitettavasti myös kaikki älyllinen ajattelutoiminta tuntuu hukkuvan tämän fiilistelyn alle. Fokus on täysin hukassa, eikä kohtausten välillä ole juuri minkäänlaista jatkuvuutta, ellei sellaiseksi sitten laske samoja näyttelijöitä kekkuloimassa samoissa kulisseissa lätisemässä samaa tasaisen ankeaa ja mitäänsanomatonta dialogia.

Oblivionin "juonenkäänteet" haistaa kilometrien päähän, ja tuntuu kuin leffa yrittäisi kovasti olla fiksumpi kuin mihin on rahkeita, varsinkin kun mihinkään ei syvennytä sen tarkemmin. Pelkkää onttouttaan kumisevaa antikliimaksia koko kaksituntinen. Vaikka onhan tämä saakelin nättiä katsottavaa: kliinisen valkoisen high techin ja rähjäisen maapallon välinen kontrasti toimii. Ja onpa leffan soundtrackikin (M83) aika nasta, paljon parempi kuin varsinainen leffa eli ihan kuin samaisen ohjaajan TRON: Legacyssakin. Sivuroolissa nähdään muuten Nikolaj Coster-Waldau (aka Jaime Lannister) – ikään kuin muistuttamassa, että Game of Thrones on pirun hyvä sarja.

Don't look back in anger. Joe (Joseph Gordon-Levitt) kohtaa Looperissa tulevaisuuden itsensä.









 
Viime aikojen parasta scifiä on Suomen valkokankaille tarjoillut Rian Johnsonin aikamatkustusta kiehtovan omaperäisestä asetelmasta tarkasteleva Looper. Lähitulevaisuuteen sijoittuva elokuva seuraa looperia eli rikollisjärjestölle työskentelevää palkkamurhaajaa, joka listii vuoteen 2044 kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta lähetettäviä uhrejaan surutta kunnes kohtaa oman itsensä. Minimalistisen vaikuttavasti maalattu tulevaisuuden maailma yhdistettynä hienoon käsikirjoitukseen näyttävät, ettei scifi tarvitse biljoonabudjettia toimiakseen. Tyylikäs ja oivaltava elokuva, joka tuo hetkittäin yllättäen mieleen jopa klassikkomanga/anime Akiran. Hell yeah!!

Tulevista tieteisleffoista sen verran, että uuden Star Trekin traileri näyttää aika laimealta. Leffan nähneen kaverin mukaan: "Star Trek Into Darkness felt dumber than all the Fast & Furious films combined". Mene ja tiedä, pakkohan tuo on tsekauttaa. Edellisen Star Trekin jälkeen otan silti mielelläni vastaan lisää pulp-henkistä toimintarymistelyä. Traileri ei silti herätä kovinkaan kummoisia trekkiviboja.

M. "Kuudes aisti" Night Shyamalan After Earthia en vaivaudu edes kommentoimaan sen kummemmin. En ole kuulunut ohjaajan teosten kohdeyleisöön enää moneen vuoteen ja traileri näyttää kerrassaan naurettavalta. Tuntuu kuin mies tekisi elokuviaan Fox Newsin pariin hylätyille jälkeenjääneille lapsille.

Onneksi on silti jotain, mitä odottaa kuin kuuta nousevaa. District 9:n ohjaajan, Neill Blomkampin, Elysium vaikuttaa helposti vuoden lupaavimmalta scifistelyltä. Yhteiskunnallista sanomaa ja kunnon toimintamättöä – mikä voi mennä vikaan?

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Call of Cthulhu: The Sanatorium, osa 2

Jupa pelautti tämän Mansions of Madness -seikkailukirjasta löytyvän jännitysnäytelmän loppuun jo joulukuun puolella. Hiffasin tuolloin, miksi puritaanisemman cthulhuilun sekaan ei ole suositeltavaa sotkea aseita. Ammuskelun määrä kallisti peliä reilusti pulpimpaan suuntaan, ja totaalisen sekoboltsille taajuudelle siirryttiin viimeistään siinä vaiheessa, kun hampaisiin asti aseistautuneiden pelihahmojen sanity tippui riskirajoille. Well, what the hell, lystiä oli kuitenkin koko rahan edestä!

1921. Viisikkomme jatkaa saarella sijaitsevan mielisairaalan tutkimista. Seitsemän seinähullua potilasta hilluu laitoksessa vapaana, ja hoitajat ovat joko kuolleita tai kateissa. Löysimme sairaalan johtajan, tohtori Brewsterin paloiteltuna huoneensa lattialta. Veritöiden takana olevat tahot vaikuttavat oletettavasti jossain lähistöllä. Meillä on myös ikävä aavistus siitä, että sairaalassa olisi suoritettu kummallisia rituaaleja jonkin ylimaallisen esiin manaamiseksi.

Lyhyen ihmettelyn jälkeen yhdistämme henkilökunnan arkistosta löytyneen Bobby Birchin kansion työpöytänsä ääreen tapettuun hoitajaan. Ainoa heppu, jota meillä ei ole vielä ollut kunnia tavata, on siis Charles Johnson. Mies on hoitaja, joka sattuu myös olemaan entinen potilas, mikä tuntuu tällä hetkellä aavistuksen epäilyttävältä yhdistelmältä.


   
Yksityisetsiväni Jimmy ja Mikan toimittaja Monty päättävät haastatella tarkemmin erästä potilasta, Darlenea, jonka löysimme lukemasta Danten Infernoa. Nuoren naisen oikeasta henkilöllisyydestä ei ole tietoa, hänet löydettiin vaeltelemasta Bostonin kaduilta vailla rihman hiertämää. Darlenelta on lääkityksen avulla saatu esille 27 eri persoonallisuutta, joista yksi on muinaisen Egyptin prinsessa Anephis — sama hallitsija, joka mainittiin Castro manuscriptissä. Jimmy ryhtyy valmistelemaan tarkoitukseen sopivaa lääkeannosta.

Laitoksen ulkopuolelta kuuluu miesäänen messuamista ja kirkumista. Lawman, Bacon ja Willie lähtevät sairaalasta etsimään äänen alkulähdettä. Matkalla miehet ohittavat kärähtäneen kissan raadon. Pimeän metsikön keskeltä löytyy isoja kiviä, joista yhden päällä on ihmisruumiin palasia. Kolmikko karaisee mielensä ja jatkaa matkaansa kohti yötaivasta vasten piirtyvää, pimeää majakkaa.

Miehet astuvat majakkaan. Kierreportaiden yläpäässä on lukittu luukku, jonka Bacon rysäyttää voimalla auki. Willie ja Lawman katselevat avuttomina, kuinka Bacon katoaa jalat sätkien luukun yläpuoliseen hämärään, josta erottuu punaisena säkenöivää valoa. Lawman tyhjentää haulikkonsa molemmat piipulliset kohti ylhäällä pimeässä hehkuvaa valoa. Miehet harppovat kierreportaita hätäisesti alas ja kiiruhtavat ulos majakasta yrittäen teljetä ulko-oven perässään.

Lawman hätkähtää kuullessaan vierestään rusahtavan kalahduksen. Willien päähän on isketty kirves. Mies tuupertuu elottomana maahan. Lawman kääntyy ja näkee kirvettä pitelevän jättiläisen, joka on pukeutunut hoitajan asuun. Asu on yltä päältä veressä. Hoitajan kasvoilla on mielipuolinen virne, jonka Lawman päättää pyyhkiä haulikollaan. Laukaus jyrähtää ja Charles Johnson mätkähtää elottomana maahan.

Majakan ulko-ovi räjähtää ja lentää kauas nurmikolle. Oviaukko täyttyy kauttaaltaan vaaleanpunaisena säkenöivästä, saippuakuplamaisesta aineesta, jota valuu hitaasti ulos. Lawman ampuu kohti mömmöä. Aine ei reagoi mitenkään, joten Lawman päättää ottaa jalat alleen.

Mielisairaalassa Jimmy on piikittänyt Darleneen liian tuhdin annoksen lääkettä. Montyn kaavailemaa haastattelua on pakko lykätä tuonnemmaksi, sillä neito simahtaa sohvalle. Päätämme haastatella seuraavaa sopivaa potilasta, eli kellarin seiniin verellä piirtänyttä runoilija Allen Hardingia. Mies hokee: ”Mä en haluu lähtee, mut se haluu syödä mut ja se haluu syödä sut!” Annamme runoilijalle piikin rauhoittavaa.

Vauhkoontunut Lawman säntää huutaen sisään ja alkaa selittää tapahtunutta. Lawman keuhkoaa kiven päältä löytyneestä paloitellusta ruumiista, Baconin ja Willien kuolemasta ja kauhistuttavasta olennosta, joka lähestyy meitä paraikaa. Päätämme uskoa ystäväämme ja keräämme ripeästi kaikki potilaat aulaan, josta kiiruhdamme ulos kohti rantaa ja lauttaa. Rannalla makaa lautan kapteeni, vanha ukko Ebeneser, kuolleena. Lautta on sadan metrin päässä rannasta puoliksi veteen uponneena.

Jonkin matkan päässä olevan kummun päältä valuu jotain kummallista. Osittain kiinteän ja osittain aineettoman oloinen valtava kuplamainen kammotus lähestyy seuruettamme hitaasti mutta varmasti. Mömmö on läpimitaltaan noin 20 metriä.

Jimmyllä keittää yli ja mies ampuu olentoa — tuloksetta. Sitten onkin Montyn vuoro flipata: toimittaja kaivaa pistoolinsa ja ampuu yhden potilaista, 63-vuotiaan Blanchen (joka istui mielisairaalassa kolmen lapsensa taposta).

”Se on noitten syytä, ne on kaikki meitä vastaan! Mä en kuole näitten syliin!” Monty raivoaa ja tähtää toista potilasta, Leonardia, joka hyökkää Montyn kimppuun. Lawman keskeyttää miesten painin ja paimentaa koko konkkaronkan takaisin sairaalaan.



   
Sairaalassa Lawman sytyttelee lyhdyllä verhoja palamaan. Neronleimauksen kantavana ajatuksena on testata kuplamömmön tulenkestävyys. Me muut kiiruhdamme laitoksen läpi yrittäen auttaa potilaita pysymään vauhdissa mukana. Eräs potilaista, Henry Adam Barber, työntää toisen potilaan, pyörätuolissa lepäävän seniilin veteraani Randal Billingsin, pihamaalle – suoraan mömmön syliin! Aine syö vanhuksen punaisen säkenöinnin säestämänä. 

Lawman ampuu veteraania työntäneen Henryn, jonka ruumiin mömmö myös auliisti nielee. Oliosta luikerteleva lonkero tarttuu myös potilaana tunnettuun runoilijaan, Allen Hardingiin, joka katoaa kauhusta huutaen luonnottoman hirvityksen sisään.

Jimmy kantaa yhä tajutonta Darlenen sylissään ulos liekehtivästä sairaalasta. Monty ja Lawman seuraavat mukana. Lawman pysähtyy ja puhuu oudolla äänellä: ”Turhaan pakenette. Haluan vain naisen. Antakaa hänet minulle.”

Lawman tokenee ja ryhmämme pako jatkuu kohti majakkaa. Väittelemme siitä, mitä pitäisi tehdä. Jimmy ei tahdo luovuttaa naista mömmölle. Kuplamössön lähestyessä majakkaa koukkaamme rantaan, josta löydämme hylätyn leirin. Teltasta löytyy lintubongarin kaukoputki ja päiväkirja, jossa mainitaan rantahietikkoon hautautunut laiva. Monty etsii paikan ja alkaa kaivaa venettä hiekasta paljain käsin.

Jimmy ja Lawman lähtevät tutkimaan liekehtivän sairaalan viereisiä vajoja. Herrojen mielessä siintää uskalias suunnitelma haalia bensakanistereita ja sytyttää sairaalan kiertänyt mömmö palamaan. Vajat ovat henkilökunnan koteja, ja yhdestä löytyy kippari Ebeneserille 13.10.1896 osoitettu kirje, jossa mainitaan onnenamuletti, jota on käytetty myös Innsmouthiin purjehtineiden laivojen pohjissa. Meitä harmittaa, ettemme ehtineet tutkia ukon ruumista rannalla. Kaiken sen sekoilun keskellä ei vaan juolahtanut mieleen.

Jimmy laskee tajuttoman Darlenen vajan viereen sairaalan pihamaalle ja juoksee hakemaan  bensakanistereita. Lawman tutkii, onko sairaalan generaattori mahdollista virittää räjähtämään. Jimmy lorauttelee kanistereista bensavanoja pihamaalle. Monty luovuttaa veneen kaivamisen suhteen ja palaa seuraamme vain huomatakseen mömmön valuneen pihalle.

Ehtimättä reagoimaan Monty katsoo, kuinka mömmö nappaa maassa makaavan Darlenen lonkerollaan. Monty kaivaa pistoolinsa ja tulittaa olentoa. Naisen nielaissut mömmö kipunoi punaisena. Yöilma muuttuu kellertäväksi. Mömmö turpoaa ja kiinteytyy. Olennon päälle kasvaa musta pallo, josta lentää jotain taivaalle. Äänivalli räjähtää, pihan puut lentävät ilmaan ja maa repeää. Koko liekehtivä sairaala rätisee ja meinaa lähteä lentoon. Ilma kuumenee. Jimmy juoksee kohti rantaa. Mömmö räjähtää valtavana punaisena tulipallona.

Jimmy ja Monty tulevat myöhemmin tajuihinsa. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Jimmyllä on vakavia palovammoja. Sairaalan piha on kuin sodan jäljiltä. Lawmanin palanut ruumis lojuu maassa. Lopulta rannikkovartiosto saapuu paikalle.

Viikkoja sairaalassa. Kuukausia mielisairaalassa. Jimmy ja Monty sopertelevat sekavia tarinoita saaren tapahtumista. Jimmy sekoaa lopullisesti, joten ensimmäisen Call of Cthulhu -hahmoni, yksityisetsivä James O'Donnellin, ura jatkuu enää laitoksen kolkoilla käytävillä.

Mikan hahmo Monty pääsee mielisairaalasta kuuden kuukauden jälkeen. Hänellä todetaan dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö. Mies on hermoraunio ja popsii mielialalääkkeitä. Hänestä tuntuu, ettei mikään ole totta. Maailma on näytelmä, jossa hän on pelkkä sivustakatsoja.