lauantai 20. heinäkuuta 2013

Man of Steel – Teriksen uusi nousu ja (t)uho

Man_of_Steel_uusi_teräsmies_leffa_elokuva_superman
Uusi Teräsmies-elokuva ei olisi saanut meikäläistä teatteriin asti, ellei ohjaaja olisi Zack Snyder  tyyppihän uhosi aikoinaan Watchmenin tekevän kaikista muista supersankarielokuvista turhia!

Tekijäpuolella on muutenkin sarjakuvafilmatisoinneilla nimeä hankkinutta porukkaa: käsikirjoituksesta vastaa uusia Batmaneita naputellut David S. Goyer ja tuottajana on itse Christopher Nolan. Kasassa on siis dream team, jonka luulisi lataavan klassiseen supersankariin ja amerikkalaisuuden ikoniin yllin kyllin uutta potkua ja kenties myös aiempaa synkempää pohjavirettä.

Mitä uudella Teriksellä sitten on annettavaa?

Man of Steel alkaa pitkällä Krypton-planeetalle sijoittuvalla jaksolla, jossa Teriksen äiti (Ayelet Zurer) synnyttää lapsensa kotikonstein  planeetalla kun ollaan totuttu geneettiseen jalostamiseen, jonka avulla altaissa kasvatettavat sikiöt lajitellaan omiin yhteiskunnallisiin lokeroihinsa heikoimmista eroon hankkiutuen. Teriksen isä (Russell Crowe) piipahtaa päättäjien luona kritisoimassa planeetan tuhoon johtavia ekologisesti lyhytnäköisiä ratkaisuja samalla kun Kenraali Zod (Michael Shannon) yrittää vallankaappausta. Rytäkän päätteeksi huolestuneet vanhemmat lähettävät uunituoreen jälkikasvunsa kauas pois tuhoutuvan planeetan kamaralta.

Sitten ollaankin maapallolla, jossa salaperäinen nuori mies, Clark Kent (Henry Cavill), reissaa tekemässä ihmetekoja muistellen samalla lapsuuttaan Kansasissa. Miehen ottovanhemmat ovat suojelleet tätä koko lapsuuden ajan, ettei ulkomaailma saisi vahingossakaan tietää nassikan yli-inhimillisistä voimista. Man of Steel onkin parhaimmillaan keskittyessään sankarin matkaan tämän etsiessä omaa identiteettiään. Ulkopuolisuuden tunteen kanssa riutuva kiusattu lapsi joutuu isänsä (Kevin Costner) kannustamana jatkuvasti nöyrtymään ja hillitsemään itsensä.

Man_of_Steel_uusi_teräsmies_leffa_elokuva_new_superman_film
Sinisissä trikoissa viihtyvää miestä epäillään laittomaksi maahanmuuttajaksi. Man of Steel, 2013.

     
Man of Steelin ongelmat liittyvät sankarin perusolemukseen aikuisena: Teräsmies on puhdasotsainen amerikkalaisuuden puolustaja, joka tuntuu pystyvän kaikkeen. Smallville -tv-sarjan nerokkain keksintö oli lähteä liikkeelle teinivuosista ja rakentaa koko homma pikkukaupungista alkavaksi yliluonnolliseksi high school -saippuasarjaksi. Man of Steel toimii siihen asti kunnes sankari heittää kuuluisat trikoot ylleen  sen jälkeen ei supermiehellä olekaan enää muuta tekemistä kuin vakuutella olevansa Yhdysvaltojen sotavoimien paras kaveri ja vetää pahiksia turpaan.

Eikä siinäkään olisi sen suurempaa vikaa, jos pahikset olisivat yhtä omalaatuisia kuin vaikkapa Lepakkomiehellä. Valitettavasti kenraali Zod on aivan yhtä onneton pökkelö kuin leffan sankarikin.

Man of Steelista on yritetty viritellä synkempää ja tosikkomaisempaa scifi-spektaakkelia tiputtamalla huumori minimiin ja infodumppaamalla kvasi-tieteellistä höpöhöpöä sopiviin kohtiin  vaikkei tällä mukarealismilla olekaan juonen avainkohdissa mitään väliä. Näillä aineksilla maailmanlopun tunnelmissa piehtaroiva pöhöttynyt lopputaistelukin on pelkkää isoilla räjähdyksillä höystettyä pitkäveteistä pullistelua. Loppumättö demonstroi hyvin, kuinka The Avengersin lystikäs finaali siirretään vakavalla otteella uuden ja synkemmän Teräsmiehen maailmaan sopivaksi. Tylsäksihän se muuttuu.

On vaikea kuvitella, mihin suuntaan Teräsmiehen hahmoa voidaan enää jatkossa kehitellä. Sama ongelma on nähty Iron Manin jatko-osissa: päähenkilö ei syntytarinansa jälkeen kehity enää mitenkään, joten jäljelle jää kaikkivoipainen supersankari, jonka rinnalla kaikki muut ovat pelkkiä statisteja. Iron Maneissa yhden miehen rokkiooppera liitelee vielä hengettömänäkin päähenkilönsä läppien puhaltelemana  Teräsmiehestä ei irtoa niitäkään.

Tarkempaa diagnoosia janoavan on syytä tsekata JP Jokisen osuva arvostelu Film-O-Holicista. Sami Koponen taas ruotii kiehtovasti Man of Steelin kristillisiä viitteitä Mythopoeia-blogissaan. Kannattaa lukea!

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Dungeon Crawl Classics — taas yksi retroklooni?

Dungeon Crawl Classics rpg cover
Pakko myöntää, etten varsinaisesti kiljunut riemusta kun Jupa kertoi pistävänsä pystyyn sessiot Dungeon Crawl Classicsilla. Taas yksi retroklooni, jossa seikkaillaan jossain geneerisessä fantasialuolastossa, ajattelin (siitä huolimatta, ettemme ole moisia juurikaan edes pelanneet). "Mikä tämän sitten erottaa muista retroklooneista?" kysyin. "No vaikkapa se, että tässä pelaajilla on useita nollatason hahmoja, joilla pelataan alkuun ja katsotaan mikä niistä jää henkiin. Ja siitä tulee sitten se pelaajan varsinainen hahmo", kuului vastaus.

In the beginning

Heti aluksi valitsemme sokkona viisi valmista hahmoa. Kaikki pakasta vetämäni ovat enemmän tai vähemmän surkeita 0-levelin tyyppejä. Kaikki ovat maajusseja tai muita tavallisia pulliaisia  yhtään soturia, varasta tai velhoa ei mukaan mahdu. Nollatasolla ei taida vielä olla hahmoluokkia.

Nimeämisen myötä surkeimpiinkin hahmoihin syntyy yllättäen tunneside  huomaan alkavani välittää niistä. Oma viisikkoni koostuu arkuntekijä-kääpiöstä (Ibrahim), puunhakkaajasta (Kenny Loggins), värjäykseen erikoistuneesta puolituisesta (Frodomir), perunanviljelijästä (Simple-Joe) ja paimenesta (Zelgarion).

Luolastossa suhisee

Seikkailijan urasta haaveilevat keltanokat sysätään tulikokeeseen luolaston suuaukolle. Marssijärjestys kertoo pelin hengen: suosikit notkuvat jonon hännillä. Hit pointseja omilla hahmoillani on 1 tai 3, eli kovinkaan kummoista kuritusta ei näiden jannujen kurmottamiseksi vaadita.

Ensimmäisestä lukitusta ovesta muodostuu melkoinen koetus. Jarin hahmo kärähtää siniseen sähköpalloon yrittäessään tiirikoida ovea. Paimen Zelgarion alkaa irrottaa ovessa olevia kristalleja, minkä myötä samaa puuhastellut Mikan hahmo palaa kuoliaaksi. Lopulta ovi saadaan väkerrettyä saranoiltaan.

Seuraavan huoneen patsaat sinkoavat käsistään keihäät, jotka lävistävät ensimmäisinä marssineet epäonnensoturit. Patsailta irtoavat onneksi panssarit, jotka nostavat armor classia jopa neljällä (hidastaen tietysti kaikkea mahdollista liikuntaa). Zelgarion ja Simple-Joe pukevat nämä ylleen.

Oven takaa paljastuu halli, jonka jokaisella seinällä on yksi ovi. Huoneessa on myös valtava barbaaria esittävä patsas, jonka silmät näyttävät älykkäiltä.

Ensimmäisenä huoneeseen hiippailevat Jarin hahmo sekä meikäläisen Zelgarion. Barbaaripatsaan käsi vääntyy mekaanisesti osoittamaan sormellaan tunkeilijoita. Hajaannumme, jolloin syyttävä sormi jää seuraamaan Jarin hahmoa. Yhtäkkiä sormi sylkee tulta sytyttäen Jarin epäonnisen hahmon liekkeihin. Zelgarion yrittää kauhuissaan juosta patsaan sormen katvealueelle  turhaan! Sormi liekittää myös onnettoman paimenen hengiltä.

Osa porukasta juoksee hallin vasemman seinän ovesta, jonka takana nämä joutuvat taistelemaan puhuvaa jättiläiskäärmettä vastaan. Hahmoja grillaavalle sormelle uhrataan harhautuksen nimissä mukana kulkeneita lehmiä ja sikoja. Lopulta sormi lakkaa sylkemästä tulta. Huoneen laitimmaisen oven luokse pakotettu perunanviljelijä Simple-Joe huokaa helpotuksesta. Oven takaa paljastuvasta huoneesta hahmojen kimppuun tallustelee kuusi kristallimaista, häilyvästi välkehtivää patsasta, jotka lojuvat hetken päästä käsittelymme jäljiltä pirstaleina maassa.

Dungeon Crawl Classics rpg character sheets
Dungeon Crawl Classics hemmottelee alussa pelaajaa useilla nollatason hahmoilla, joista vain yksi selviää jatkoon.




   
Erikoisesti valaistussa tilassa on vedellä täytetty allas, jonka pohjassa on kristalleja. Simple-Joe ja Kenny Loggins jäävät nakuttelemaan kristalleja irti samalla kun muut jatkavat kierreportaita alakertaan. Alakerran oven takaa paljastuu hallin täydeltä savesta muovattuja sotilaita, jotka heräävät ja hyökkäävät kurkistaessamme sisään. Juuri ennen oven kiinni telkeämistä ehdimme nähdä vilaukselta, kuinka huoneen katosta tihkuu vettä. Komennamme ovelta joutavat tyypit yläkertaan nakuttelemaan kristalleja nopeasti irti altaan pohjasta. Kristallit toimivat arvauksemme mukaan tulppina, joiden irroittaminen laskee veden pintaa alla olevaan halliin.

Savipatsaat iskevät keihäitään oven läpi samalla kun urheat kääpiöt yrittävät pitää oven kiinni. Lopulta yläkerran vesialtaan pohja romahtaa savisotureiden niskaan, huuhtoen sameat saviukot vesimassan sekaan. Eräs Jarin hahmoista on köyttänyt itsensä yläkerran pylvääseen, joten mies ei tipu koko matkaa, toisin kuin Mikan kääpiö ja meikäläisen perunanviljelijä Simple-Joe, joka onnistuu tarraamaan köydestä kiinni mutta ei kestä seinään kolahtamisen aiheuttamaa yhden pisteen vahinkoa, vaan molskahtaa elottomana alakertaan.

Kiero puunhakkaaja Kenny Loggins rientää alakertaan putsaamaan Simple-Joen ruumiin taskut kristallipaloista. Salaoven takaa paljastuu valtaistuin ja iso kristallipallo. Frodomir säntää silmät ahneudesta kiiluen nyysimään tuota omituista hehkuvaa palloa, joka käräyttää puolituisen hengiltä. Jarin hahmo saa kuitenkin napattua kristallipallon vaarattomasti säkkiinsä. Löydämme myös muumioituneen barbaarin ruumiin sekä kaikenlaisia arvoesineitä. Kenny Loggins nappaa seinältä pitkän miekan. Muunkinlaisia arvoesineitä tarttuu hahmojen mukaan.

End of the beginning

Tähän päättyy seikkailun alku. Itselleni jää kaksi hahmoa, joista joudun valitsemaan varsinaisen pelihahmon, joka nousee haluamaani hahmoluokkaan ykköstasolle. Valitsen Kenny Logginsin, josta tulee cleric. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet varas, soturi ja velho. Puolituiset ja kääpiöt ovat myöskin oma, erillinen hahmoluokkansa. Päätän kokeilla clericcia, kun en ole aiemmin moisella pelannut. Heppu on siis uskonsoturi, joka voi käyttää huoletta panssareita ja useimpia aseita sekä lisäksi taikuutta tietyin rajoituksin.

Hauskaa oli, sitä ei käy kiistäminen. Noinkin ison pelihahmolauman paimentaminen oli ainakin itselleni tervetullutta vaihtelua. Pelihahmojen surkeudesta ja kuolemista irtosi paljon naurua. Nopea d20-systeemi auttoi pitämään homman vauhdikkaana. Saa nähdä, miltä meininki maistuu jatkossa, kun pelattavana on tuttuun tapaan ainoastaan yksi hahmo.

torstai 4. heinäkuuta 2013

"Äää, ihan sama, mä vedän vaikka taas sen parryn..."

Jari on piirtänyt pelihahmonsa Call of Cthulhuun.
En ole kovin kummoinen pelaaja. Tylsistyessäni menetän keskittymiskyvyn ja muutun passiiviseksi pelin suhteen. Selailen kännykkää, piirtelen ja heitän off game -läppää muiden pelaajien kanssa. Syyt ovat yhdentekeviä ja niitä löytyy joka lähtöön: huono fiilis, liian raskas mekaniikka jne. Niin kauan kuin yksikään näistä syistä ei riitä lopettamaan pelaamista, oleellista on ainoastaan se, mitä voisin tehdä pelin parantamiseksi.

Useimmat pelikirjat uhraavat sivukaupalla mustetta pelkästään pelinjohtajan neuvomiseen. Ikään kuin pelin viihdyttävänä pitäminen olisi ainoastaan yhden ihmisen vastuulla. Pelaajalta riittää, että kunhan saapuu ajoissa paikalle  tai kunhan edes saapuu. Pelaajat ovat myös innokkaita neuvomaan pelinjohtajaa siitä, miten peliä tulisi vetää. Säännöistä ollaan jatkuvasti näsäilemässä, jos löytyy vähääkään huomautettavaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että hyväksi pelaajaksi kehittyminen vaatii yhtä lailla harjoittelua kuin onnistuneen pelin johtaminenkin. Ehkä pelaajien — ainakin meikäläisen  kannattaisi välillä katsoa peiliin ja pohtia, kuinka voisi itse parhaiten edistää pelin viihdyttävyyttä. Keräsin muistutukseksi kasan pelaajille suunnattuja vinkkejä, joiden lukemisesta tuskin on mitään haittaakaan:

Stargazer's World: Don't ask what the GM can do for you

Tales of the Rambling Bumblers: Become a Better Player

Look, Robot: 11 ways to be a better roleplayer

Täydellisessä maailmassa jokainen pelaaja tallettaisi nämä neuvot sydämeensä ja pyrkisi kulkemaan niiden viitoittamaa tietä tulevissa peleissään. Mutta koska me emme kuitenkaan ota opiksemme, kannattaa peliryhmien varautua kokeilemaan myös jotain muuta  kuten vaikkapa pienempiä ryhmäkokoja.

Omassa peliporukassamme olemme huomanneet, että viidellä pelaajalla peli kangistuu liiankin helposti keskenään jutusteleviksi pieniksi porukoiksi viimeistään pelihahmojen hajaantuessa tai pitkäkestoisen taistelun aikana. Olemme alkaneet kokeilla kolmen pelaajan ryhmiä, joista meillä on toistaiseksi pelkästään hyviä kokemuksia. Kaikkiin peleihin eivät pienemmät ryhmäkoot tietenkään sovi.

Näin lopuksi lienee asiallista todeta, että koska peleissä on kyse hauskanpidosta, ei vapaa-aikaa kannata uhrata naama irvessä pelipöydän ääressä mököttämiseen. Näissä mietteissä onkin hyvä lähteä kohtaamaan illan haasteet Dungeon Crawl Classicsin pariin.