maanantai 30. syyskuuta 2013

GM burnout, pelitauko & synkkä tulevaisuus

Porukkamme ahkerimman pelinjohtajan burnoutin sekä aikatauluongelmien vuoksi pelirintamalta ei kuulu mitään uutta. Niinpä myös blogi on viettänyt suruaikaa ajelehtien kylmän bittiavaruuden laitamilla kaikessa hiljaisuudessa. Talven kynnykselle johdattelevien syyspäivien kannustamana on kuitenkin hyvä luoda katsaus tulevaan. Eli välkkyykö siellä tunnelin päässä valoa, vaiko vain lisää pimeyttä?

Myös tosimaailmassa joutuu välillä heittämään sanity checkin.
    
Ymmärtääkseen tulevaa täytyy ensin ymmärtää historiaa. Tästä syystä yritän rekonstruoida heinäkuun puoliväliin sijoittuneen  akuuttiin GM burnoutiin johtaneen  pelisession. Lomareissusta johtuen en ollut itse mukana, joten koko juttu perustuu nimettöminä pysyttelevien silminnäkijöiden havaintoihin.

Peli oli Dungeon Crawl Classics. Olin läsnä vielä toiseksi viimeisellä kerralla, jolloin peli muuttui yhdellä hahmolla pelattavaksi luolaseikkailuksi. Lienee aiheellista mainita, että suurimmalla osalla peliporukastamme ei ole erityisen paljon kokemusta vanhan koulukunnan luolakomppauksesta pöytäroolipeleissä.

Itse huomasin kartan piirtämisen jalon tehtävän helpottavan huomattavasti keskittymistä ja immersiota. Tarkka resurssienhallinta edusti monelle uudenlaista, erityistä tarkkuutta ja suunnittelua vaativaa pelityyliä. Luolaston "selvittäminen" vaatisi useita reissuja, joiden välillä kävisimme sivistyksen parissa hankkimassa lisää ruokaa ja soihtuja.

Tuntien pelaamisen jälkeen näimme pelinjohtajan papereista vahingossa vilauksen koko luolastosta. Siihen asti kartoittamaamme aluetta katsoessa oli selvää, että peliaikaa tähän tulisi kulumaan vähintään sata tuntia. Sata tuntia hidasta etenemistä ansoja ja kummituksia vältellen, luurankosotureita ja ties mitä kauheuksia vastaan taistellen...

Viimeisellä pelikerralla paikalle saapui kuulemani mukaan lauma pelaajia, joista useimmat olisivat mieluummin olleet jossain muualla.

"No te tuutte huoneeseen ja sit siellä on gargoyle, heittäkää aloite!" kuvailee eräs pelaaja tunnelmia.

Hyvässä hengessä alkanut peli oli siis kehittynyt jonkinlaiseksi hirviöksi, joka nieli tiettyjen pelaajien arvokasta vapaa-aikaa kuin Moolokin kita.

Pelinjohtaja analysoi tilannetta seuraavasti: "Pelinjohtajat on välillä laiskoja ja omahyväisiä ja toisinaan huonojakin. Pelaajat taas on aina sellaisia ja sen lisäksi ne on mulkkuja."

Luolamestari sai pelaajien käytöksestä tarpeekseen ja vihelsi pelin poikki.

Heinäkuun jälkeen on siis ollut hiljaista. Muiden pelinjohtajien viritelmät  uudet tai keskeneräiset  ovat kaatuneet viimeistään aikatauluongelmiin, joten aluillaan on kolmas kuiva kuukausi. GM burnout on oikeastaan vain sivujuonne pelien eteen kasautuneiden esteiden kuten opiskelujen, duunien, parisuhteiden, ryyppyreissujen, elokuvien, tv-sarjojen ja videopelien hetteikössä.

Eskapismia halajava on näin ollen joutunut kömpimään yhä useammin elokuvateatterin hämäriin saleihin. Tämän seurauksena blogin puolella on luvassa muutamia leffa-aiheisia juttuja. Roolipeleihin palaan heti kun istun seuraavan kerran pelipöydän ääreen.

Onnellisen lopun takaamiseksi GM burnoutin karaisema pelinjohtajamme on kuitenkin vihjaillut laittavansa sessiot pystyyn vielä tämän vuoden puolella.

Huhut kertovat, että pelinä saattaisi olla Cyberpunk 2013, jonka vetämistä muutama pelaaja  meikäläinen mukaan lukien  on kiitettävän aktiivisesti ruinannut jo kohta vuoden päivät. Kyseessä on "alkuperäinen" roolipeli synkästä tulevaisuudesta, jonka R. Talsorian Games Inc. julkaisi vuonna 1988. Ja mikäpä olisi soveliaampi ajankohta pelaamiselle, kuin pelin ja nykyhetkemme nykyhetki  synkkä tulevaisuuden vuosi 2013!

Jalona ajatuksena on pelata tätä mahdollisimman uskollisena pelin alkuperäiselle maailmalle ja säännöille. Sitä odotellessa...

Mike Pondsmithin luoma Cyberpunk-roolipeli julkaistiin alunperin kolme kirjaa sisältävässä laatikossa.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Pacific Rim – megamonsterit vs. jättirobotit

Mestariohjaaja ja -käsikirjoittaja Guillermo del Toron (Hellboyt, Pan's Labyrinth) uusimmassa elokuvassa valtameren pohjaan auenneesta salaperäisestä portista alkaa mönkiä jättiläishirviöitä. Näiden Godzillan serkkujen tuhotöitä pysäyttämään kehitetään se kaikkein loogisin tai ainakin siistein mahdollinen ase: ihmisten ohjaamat jättiläisrobotit.

Tuntematon uhka yhdistää ihmiskunnan viimeiseen taistoon elokuvassa Pacific Rim Hyökkäys Maahan (USA 2013).
   
Yksi jättirobo vaatii ohjaajakseen kaksi ihmistä juttu, jolla on jotain tekemistä aivojen ja hermojärjestelmän ylikuormittumisen kanssa. Toinen tyyppi ohjaa robotin oikeaa puoliskoa ja toinen vasenta. Tehtävään vaaditaan harvinainen yhteensopivuus, jollainen löytyy usein vain sisaruksilta tai lähisukulaisilta. Harvinaiset robopilotit ovat tulevaisuuden supertähtiä, joilta ei puutu rokkitähtien egoa ja elkeitä.

Päähenkilö, entinen robottikuski Raleigh (Charlie Hunnam, Sons of Anarchy), päätyy rakennuksille töihin. Valtavan muurin pitäisi suojella ihmisiä monstereilta ainakin teoriassa. Jättihirviöiden pistäessä matalaksi maapallon viimeisiä suurkaupunkeja alkaa ihmiskunnan tulevaisuustyöryhmillä olla pala kurkussa. Raleighin vanha pomo, mysteerimies Stacker (Idris Elba, Luther), tarjoaa sankarille vielä viimeisen mahdollisuuden olla etulinjassa strategisessa iskussa suoraan monsteri-invaasion sydämeen. Jännitys tiivistyy, kun ihmiset valjastavat roboarmeijansa rippeet ratkaisevaan taistoon tuntematonta uhkaa vastaan. Maailmanlopun tunnelmasta huolimatta (tai siitä johtuen) ilmassa on myös romanssinpoikasta kuvankauniin Mako Morin (Rinko Kikuchi, Norwegian Wood) kanssa.

Pacific Rim on harvinaislaatuinen elokuva. Superkallis leffa tuntuu juuri oikealla tavalla lapselliselta, eikä sisällä Transformersien tapaan turboahdettua tuotesijoittelua tai militaristista jenkkiarmeijan ylistystä. Sukujuuret löytyvätkin aivan toisaalta, sillä kyseessä on hyvällä maulla toteutettu kunnianosoitus japanilaisille anime-klassikoille. Mieleen hiipii vaivatta esimerkisi Neon Genesis Evangelion. Leffa on kuitenkin länsimaalaiselle yleisölle suunnattu ja K12, joten aikuisemmat jutut sekä kreiseimmät animetörkeydet on jätetty suosiolla alkulähteille ja hyvä niin. Animevibat eivät ole pelkkiä ulkokultaisia viittauksia, vaan niitä on tarttunut myös elokuvan kokonaisvaltaiseen tunnelmaan.

Myös vähemmän megalomaanisilla nimillä toteutettu casting osuu nappiin. Hollywoodin tähtinäyttelijöillä höystettynä leffan "uskottavuus" olisi saattanut kärsiä. Pacific Rim on myös esteettisesti ikimuistoinen. Hienosti toteutettu 3D on kuvaustyylin kanssa miellyttävässä harmoniassa. Rytmitys toimii ja verkkokalvoja hyväillään häikäisevillä kuvilla ja kohtauksilla juuri sopivaan tahtiin. Valtameressä vesisateen keskellä vaeltavissa jättiläisroboteissa on surumielistä kauneutta. Metallinharmaa ja kulunut teknologia hehkuvat rappiota, samoin kuin rähjäiset tehdashallit ja rakennustyömaat, joissa työturvallisuus on kaukainen muisto menneisyydestä.

Kaksituntisen rainan käsikirjoitus keskittyy oleelliseen eikä rönsyile suotta sivuraiteille. Jokainen kohtaus rikastuttaa elokuvan maailmaa. Pacific Rim välttää myös monsterit vs. robotit -leffojen pahimmat sudenkuopat, eikä ihmisistä tule massiivisten taistelujen keskelläkään pelkkiä statisteja. Huumoriakaan ei ole unohdettu, vaikka tietyllä tapaa elokuva ottaakin itsensä äärimmäisen vakavasti mikä tekee kaikesta vieläkin hauskempaa! Jättiliskot ja kerrostalon kokoiset robotit mäiskimässä toisiaan maalla, merellä ja ilmassa. What's there not to like?