The Force Awakens (SPOILEREITA)

John Boyega on Finn (Star Wars: The Force Awakens, Lucasfilm, 2015).

 
Menin leffaan fanilasit huurussa ja sain kuin sainkin hartaasti odottamani annoksen Star Warsia. Tarinarakenteen reseptiin ei totisesti oltu lisätty mitään sellaista, mitä ei olisi ollut ekassa leffassa. Jos Lucas tutki ensimmäistä leffaa varten Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot -kirjoituksista arkkityyppisen sankarin ikuista matkaa, niin vaikuttaa kuin The Force Awakens olisi kirjoitettu tutkien samalla pieteetillä pelkästään vanhoja Tähtien sota -elokuvia.

Isoin uudistus lienee siinä, että musta mies voi olla myös Star Wars -elokuvan päähenkilö, eikä hänen tarvitse jämähtää vihaisen jedimestarin tai Pilvikaupungin kieron sutenöörin sivurooliin. The Force Awakens ei missään nimessä ole aikaansa edellä, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Naispäähenkilön näkeminen muussa kuin prinsessaroolissa ei pitäisi olla erityisen radikaali keksintö missään muualla kuin Star Wars -leffassa. Vielä 1980-luvulla naispilotit jätettiin kiltisti Jedin paluun leikkauspöydälle – samoihin aikoihin kun Sigourney Weaver näytti Aliens-sarjassa miten avaruusliskoja tuhotaan, eli teippaamalla toisiinsa kiinni rynnäkkökiväärin ja liekinheittimen!

Nykyisin Star Wars tuntuu olevan oma genrensä. Tässä mielessä onkin huvittavaa, että kaikki kiehtovimmat kokeilut tämän genren puitteissa tehdään kaikissa muissa formaateissa kuin elokuvissa. Toisaalta Star Wars on ennen kaikkea maailma. Se on kenties laveammalla pensselillä maalattu kuin Tolkienin keskimaalaismaisema, mutta aivan yhtä mielenkiintoinen. Leffakaanonin rinnalla on aina kulkenut expanded universe, kaverien kesken EU, joka on värittänyt tätä maailmaa sadoilla, ellei jopa tuhansilla eri kynillä.

Toki Disneyn ostettua Lucasfilmin tämä kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä luotu "laajennettu universumi" ehdittiin julistaa kaanoniin kuulumattomaksi kamaksi, johon tulisi jatkossa viitata Star Wars Legends -nimikkeellä. Tottelee ken tahtoo.

Mutta koska elämä on aivan liian pitkä tuhlattavaksi kaikenlaisessa negatiivisuudessa kiehnäämiseen, on kenties palkitsevampaa keskittyä siihen, mikä tässä leffassa on erinomaista.

Ylivoimaisesti hienoin juttu The Force Awakensissa on se anteeksipyytelemätön röyhkeys, millä katsojat heitetään suoraan maailmaan ja keskelle toimintaa ilman sen kummempia selittelyjä. Tämä on aina ollut Star Warsin kerronnan bravuureita, joka on välillä onnistunut ja välillä mennyt mönkään kun katsoja on tiputettu keskelle galaktisen byrokratian verotuspoliittisia kiemuroita. Mutta The Force Awakensissa tämä toimii kuin isukilta peritty valomiekka ja se tuntuu kuin joku mäsäyttäisi lumipallolla naamaan heti kun astuu kotiovesta ulos!

Tuntuu kuin välistä olisi jäänyt juuri se kaikkea tätä pohjustava edellinen leffa, ja nyt täytyy tulla vajaalla informaatiolla toimeen. Täytyy keksiä ja yhdistellä puuttuvia palasia omassa pääkopassa. Nimenomaan – tekisi melkein mieli sanoa ainoastaan – näin Star Warsin maailma muuttuu kiinnostavaksi. Elokuvan maailma tuntuu vanhalta mutta elinvoimaiselta. Sellaiselta, joka suhtautuu katsojaan kuin silmänsä ummistava paikallinen asukas hönttiin turistiin, joka erehtyy lompsimaan pahamaineiselle sivukujalle väärällä hetkellä. Ikään kuin se olisi ollut siellä aina, kulunut ja rähjäinen, epämiellyttävä ja ei-seksikkäällä tavalla outo, vieras ja vihamielinen.

Entäs se tarina sitten?! Well, who cares... Pääasia että sädepyssyillä räiskitään, avaruusaluksilla on kreisiä lentää, pahikset tuhoaa flipatessaan omia laitteitaan ja se iänikuinen isänmurhakin on heitetty sinne sekaan!

Tarkempaa analyysia halajavien on syytä katsastaa Sami Koposen 110-prosenttisesti maaliinsa osuva kirjoitus The Force Awakens on retroklooni. Otsikkokin sivaltaa kohteeseensa kuin kuolettavalle säädetty laserruoska! Zzzzhääääp-zhäp-zhäää!