lauantai 31. joulukuuta 2022

Iloisia kuulumisia pelirintamalta

Elokuu ja Old-School Essentials käynnissä.


Tästä vuodesta tuli kuin tulikin kaikkien aikojen roolipelivuosi peliporukassamme. Jupa käynnisti kesällä goblinien tappoon keskittyvän fantastisen luolaseikkailun Old-School Essentialsilla ja syksyllä Mika taas herätti karboniittijäästä vuosia avaruustelakalla lojuneen Star Wars -kampanjan Edge of the Empirella. Ja tämän lisäksi Jupa heitti vielä yhden seikkailun Mothership-avaruuskauhua. Meitä pelaajia hemmoteltiin ja saimme totisesti paljon enemmän namia kuin olisimme ansainneet.

Makeasta on saatu nauttia myös kotimaisten julkaisujen saralla. Ropeconissa julkaistiin kovantisena kirjana Legendoja & lohikäärmeitä. Uunituore käännös on kulttuuriteko vailla vertaa, edellisestä onkin ehtinyt vierähtää jo yli 30 vuotta - ja sitä kuulemma myytiin 65 tuhatta kappaletta! Kyseessä ei toki ole suora käännös, vaan avoimeen lisenssiin pohjaava kotimainen fantasiaroolipeli. Fennofiilienkään ei tarvitse enää ragettaa, ettei ole deedeetä saatavilla tunnekielellä.

Ja hei, C-virushan ei kadonnut minnekään, kansa vain kyllästyi siihen. Tämän seurauksena onkin ollut kliffaa käydä taas livetapahtumissa. Vuoden kohokohtia olivat kolmen päivän Ropecon sekä tunnin pikavisiitti Finnconissa.

Tämän paremmaksi meininki tuskin enää menee, joten herkutellaan nyt ennen kuin uusi kuolettava pandemia ryhtyy korjaamaan satoaan ja talviuniltaan murhanhimoisena herännyt karhu vyöryy nälkäisenä itärajan yli. Ja jos onnetar onkin suopea ja säästää meidät näiltä, niin luulisi ilmastonmuutoksen, taloushässäköiden ja ekokatastrofien huolehtivan siitä ettei boltsi todellakaan ole pelastumassa ihmislajin oikuilta.

Jos nyt jotain vahingoniloista lohtua hakee niin vuoden 2122 ihmisillä on sitten taas uudet ongelmat ja varmaan muutama vanhakin. Heh, olkaa hyvä vaan, lämpimät terveiset menneisyydestä!

Onnihan on sitä, että asuu oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Meille nykyhetkeä asuttaville ainoa tapa pelastua tulevilta kauheuksilta on aikakone, jolla muutamat onnekkaat voivat paeta vuoteen 1988. Sehän saattoi hyvinkin olla ihmiskunnan paras vuosi näillä kulmilla. Kaikki parhaat leffat oli jo tehty ja Dungeons & Dragonsin punaboksin sekä RuneQuestin suomennokset ilmestyivät juuri sopivasti. Lamaankin on vielä aikaa, joten aikamatkaajilla on mahdollisuus varautua siihenkin. 

Toki matkaajien on syytä soluttautua aikakauteen vaivihkaa ja olla herättämättä liikaa huomiota. Alkeellinen teknologiataso ja omituinen muoti saattavat aiheuttaa kulttuurishokkeja ihan vaan kotimaanmatkailussakin. Onneksi Radio City on sentään jo olemassa. Okei, ettei kaikki olisi pelkkää kreisibailausta niin todella veemäinen videolaki astuu voimaan juuri samana vuonna, mutta tulevaisuuden ihmisenä olet jo nähnyt ne kaikki rikkileikatut ja sensuroidut helmet joilta tämän sosialistisen hyvinvointivaltion kansalaisten herkkää tajuntaa halutaan varjella.

Mutta hetkeksi vielä takaisin nykyhetkeen! 2020-luvun roolipelirintamalla tuntuu tapahtuvan enemmän kuin on mahdollista sulattaa. Länsinaapurin Fria Ligan juottaa meille nostalgiamehua aina vain uusilla scifiklassikoilla. Nyt markkinoilla on Alienin lisäksi myös Blade Runneria. Kuka näitä kaikkia ehtii lukemaan, pelaamisesta puhumattakaan? Tässähän pitää kohta venkoilla itsensä irti kaikista yhteiskunnan vaatimuksista... Mutta siis: todella awesome! Tack så mycket!

Yoda sanoo ettei ole mitään yrittämistä, on vain tekemistä tai tekemättä jättämistä. Ei siis mitään uudenvuodenlupauksia. Mutta jos tähtien asennot ovat kohdillaan, tuulen suunta ja nopeus otollisia ja sallimus myötämielinen niin kenties heittelen blogin puolelle jotain juttuja pelatuista peleistä. Vannomatta paras.

Eli ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia epäonnistuneita pelastusheittoja!

Tervetuloa 2023!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Kuiskaus pimeässä ja lähes olematon festariraportti Kauh... Finnconista

Lukemattomia Kuiskauksia pimeässä.

Ehdin tänä vuonna Finnconiin vain tunniksi, mutta onneksi räpylään tarttui puhtaasti kansien perusteella valitut viisi numeroa Kuiskaus pimeässä -lehteä. Kauhuturistille antoisin juttu koskee Helsinki-matkailua Lovecraftin tunnelmissa. Suositeltavaa luettavaa etenkin jos kauhukirjailijoiden haudat taikka muinaisista uskonnoista ammentavat patsaat inspiroivat - vai miten olisi teosofien oma erikoiskirjasto Kruununhaassa?

Lehdissä on artikkelien lisäksi arvosteluja, novelleja ja runoja. Esimerkiksi numerosta 2/2019 löytyy Aarne Lindenin ohjaaman Keltainen kuningas -näytelmän arvostelu sekä haastattelu Apteekkari Melchior -sarjasta tunnetusta virolaiskirjailija Indrek Harglasta.

Lehteä julkaisee H. P. Lovecraft - Historiallinen seura ry. Päätoimittajana on tuoreista Lovecraft-käännöksistä tunnettu Lauri Lattu. Lehti kaipailee kynäilijöitä ja täältä löytyy kirjoitusohjeita kiinnostuneille. Seuran päätapahtuma on huhtikuussa järjestettävä KauhuCon, joka muistettiin mainita myyntitiskilläkin. Kävin siellä ainakin kerran ennen pöpöä ja Rikhardinkadun kirjastossa oli kieltämättä kauhutapahtuman luonteelle sovelias tunnelma kohdillaan!

Paikasta puheen ollen, olen käynyt Finnconissa ainakin kerran Turussa 2011. Ehkä joskus muuallakin, kenties Helsingissä 2006? Sinä päivänä kun se on mahdollista, matkustan aikakoneella vuoden 2010 Finnconiin Helsinkiin fanittamaan George R. R. Martinia ja Alastair Reynoldsia. Toki sitä ennen pitäisi ehtiä lukea Tulen ja jään laulut, mutta odotan että telkkusarjan istuttamat kuvat haalistuvat tarpeeksi - siihen mennessä varmaan Ilmestysten avaruuttakin löytyy jo filmattuna.

Olen paikkoihin kiintyvää nostalgiassa kylpevää sorttia, joten Finnconin vuosittainen muuttoliike tekee siitä vaikeammin lähestyttävän, aavistuksen hähmäisemmän ja myös henkisesti etäisemmän kuin mitä tiettyihin rakennuksiin ja alueisiin sitoutuneet tapahtumat. Kesäinen Otaniemi herätti tänään iltapäivällä henkiin muistoja kaukaisilla rannoilla ajelehtivista aurinkoisista Ropeconeista. Asiaa ei yhtään helpottanut kun Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksen arkkitehtuuri ja kummallisen sekavat sisätilatkin loihtivat hetkittäin mieleen Dipolin.

Tästä jutusta piti tulla jonkinlainen Finncon-raportti mutta... No joo, yritetään pelastaa mitä pelastettavissa on!

Ensisijainen tarkoitukseni oli katsastaa avaruusmatkoja käsittelevä esitelmä, mutta luokkahuone oli täpötäynnä, joten jatkoin kiltisti matkaani.

Kävikin mäihä, jotta ehdin juuri sitä ennen käydä kurkkaamassa paneelikeskustelua, joka pohjasi Hesarin mielipideosastolla julkaistuun nuorisolääkärin kirjoitukseen otsikolla Pilaako kauhu nuoret? Keskustelua aiheesta kävivät äikänmaikka Olli Lönnberg, kirjavinkkari Pia Göös sekä tapahtuman kunniavieras, kauhukirjailija Magdalena Hai.

Panelistien yhteinen lähtökohta ilmeisesti oli, että vaikka olisi kokenut jotain kauheaa, voi lukemalla käsitellä sitäkin turvallisesti. Kirjallisuuden ikärajojen säätämisen ja käyttökelpoisuuden hankaluutta pohdiskeltiin ja Hai mainitsi, että samanikäiset lukijat ovat hyvinkin eri viivoilla herkkyytensä ja lukemansa materiaalin käsittelykyvyn suhteen. Göösin mukaan yleensä moraalipaniikin taustalla on tuntemattoman pelko.

Lönnberg lopetti keskustelun toteamalla, että jatkuvasti muuttuvassa maailmassa voimme sanoa varmaa olevan vain sen, mikä on tutkitusti varmaa. Ja sen perusteella: "Nuoriso on ehdottomasti pilalla, siitä on kerätty aineistoa jo kahdentuhannen vuoden ajalta!"

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Susien aika

626 sivua suoraan Ilmestysten avaruudesta (Inhibitor Phase, 2021).



Viime vuonna ilmestynyt Susien aika on tuorein osa Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruus -sarjaa. Kirjailija esittää heti alkuun kainon toiveensa, että tämän voisi lukea yksittäispakattuna teoksena ilman aiempia osia. Uskoo ken tahtoo, mutta tuskin tästä tajuaa hölkäsen pöläystä vailla tuhansien sivujen pohjia, niin tiheästi Reynolds on kutonut verkkojaan satoja vuosia kattavassa maailmanrakennusbisneksessään.

Tästä kirjasta aloittaminen on sama kuin menisi vesiselvänä baariin puoli tuntia ennen pilkkua ja yrittäisi ottaa kaikki muut kiinni. Mahdollista, mutta ei suositeltavaa.

Ennen tähän tarttumista kannattaa lukea ainakin itse Ilmestysten avaruus sekä Kuilukaupunki. Mikäli halajaa mehukkainta yksittäistä samaan maailmaan sijoittuvaa teosta, joka ei taatusti vaadi mitään ennakkotietoja, on Prefekti siihen hommaan enemmän kuin täydellinen. Tai sitten novellikokoelma Timanttikoirat, turkoosit päivät.

Teitä on nyt varoitettu.

Ilmestysten avaruuden tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt ympäri tähtitaivasta, mutta löytänyt pelkkiä muinaisten avaruusolentojen taakseen jättämiä raunioita. Mistä kiikastaa? Tämä on se kirjasarjan iso mysteeri, mihin on Susien aikaan mennessä jo vastattu ja minkä kirjailija itse kertoo heti esipuheessaan.

Nimittäin että muinainen tuhoajakoneisto on ohjelmoitu hävittämään kaikki tietyn teknologiatason ylittävät kulttuurit, eikä aikaakaan kun ihmiskunnan rippeet jo leikkivät piilosta näiden tukahduttajiksi nimettyjen itseään kopioivien kuutioiden kanssa.

2700-luvun lopussa kirjan minäkertoja Miguel yrittää saada pientä yhteisöä toimimaan karulla kiviplaneetalla, josta sitten lähdetään hiukan vastentahtoisesti pelastamaan ihmiskuntaa yksi eeppisen vaarallinen tehtävä kerrallaan. Ja sehän passaa, semminkin kun Miguel saa matkakumppanikseen transhumanistin päiväunista karanneen kyberneettisen yli-ihmisen sekä lakonista läppää heittävän geenimanipuloidun hypersian.

Vauhtia piisaa kun menopelinä on päheä avaruusalus, joka pyrkii toteuttamaan matkustajiensa villeimmätkin unelmat. Ai haluatte lentää auringon läpi, kokeillaan ihmeessä!

Tarina heittelee kysymyksiä sukupuuton partaalla keikkuvalle ihmiskunnalle. Millainen hinta-laatusuhde on sovelias lajin selviytymisestä maksettavaksi? Tässä yhteydessä mainitaan neandertalilaiset, mikä lienee viittaus syrjäyttämisteoriaan, jonka mukaan sapiensit syrjäyttivät kaikki aiemmat ihmispopulaatiot eivätkä risteytyneet niiden kanssa. Tämän teorian mukaan muut ihmislajit siis joko kuolivat itsekseen tai tapettiin sukupuuttoon.

Ilmestysten avaruuden maailmaan sijoittuvissa kirjoissa seurataan ihmislajin evoluutiota. Yksi keskeinen valtaryhmä ovat yhteismieleen kytkeytyneet yhtyneet, joita viholliset kutsuvat hämähäkeiksi - eikä suotta, kuvitelkaa joku internetiin ja somekohinaan 24/7 linkitetty tyyppi, heh, aikamoista scifiä!

Sulautumisrutoksi kutsuttu nanoteknologinen virus taas on romahduttanut implanttien avulla tosiaikaista demokratiaa harjoittaneiden demarkistien kulta-ajan 2500-luvulla, minkä seurauksena eräällä planeetalla on siirrytty takaisin analogiaikaan ja DDR-larppaukseen.

Reynoldsin maailma on täynnä vinkeitä visioita avaruuden valtavien etäisyyksien toisistaan eristämistä kulttuureista.

Maisemat ovat välillä kuin suoraan gigermäisistä unista lainattuja, kammottavasti vääristyneitä teknologian ja organismien yhteenliittymiä, joita on tietysti kiusaus kutsua luonnottomiksi. Teknologian ja elollisten olentojen rajapinnat hämärtyvät ja kietoutuvat toisiinsa. Hetkittäin voisi intoutua väittämään, että Reynoldsin kirjallisuus on tekstimuodossa sitä tulevaisuuden mytologiaa, jota H. R. Giger rakensi taiteessaan.

Ehkä henkilöhahmotkin ovat vain välttämätön paha, kirjallinen keino tarinallistaa koko touhu ja saatella lukija ihmettelemään näitä maisemia avaruuspuvun huuruisen lasin takaa.

Liekö juuri Reynoldsin tausta astrofyysikkona, mikä saa ostamaan hahmojen suusta tämmöisetkin lauseet lukijan nyökytellessä itsekseen vaikuttuneena kirjailijan tieteellisestä asiantuntemuksesta: "Lämpötila riippuu partikkelien törmäysten liike-energiasta - tila voidaan määritellä yhtä kuumaksi, jos siinä on vain yksi atomi."

Tyylilaji on goottilaista avaruusoopperaa. Henkilögalleria voisi olla revitty roolipelistä, sen verran edgelordia meininki tuppaa olemaan. Kaikilla on synkkiä salaisuuksia ja traumahistoriaa melkein kyllästymiseen asti. Useimmat tyypeistä ovat sodan mankeloimia tappajia, valemuistoilla tai ilman, mutta ilmassa on lopulta anteeksiannon ja sovituksen tuntua. Avaruussodankäynnissä ylivoimaista vihollista vastaan sipsutellaan heikolla jäällä, uhraukset ovat peruuttamattomia, kuolemaa ja muodonmuutoksia. Tässä maailmassa ei ole turvallisia tiloja.

Susien ajan tarina voisi olla roolipeliseikkailu, niin suoraviivaista tehtävä kerrallaan etenevää ja suht selkeään tavoitteeseen tähtäävää tiimityöskentelyä tässä nähdään. Aiempia teoksia leimannut hämärässä hapuilun tunnelma on hieman hälventynyt.

Tekee mieli sanoa, että tämähän on kirjallisen sijaan melko elokuvallinen teos. Onko Reynolds pyrkinyt rakentamaan elokuvastudioita houkuttelevan efektipläjäyksen, vai onko iso osa kirjan inspiraatioista muuten vaan peräisin elokuvista?

Vaikka Susien aika alkaakin messevästi, jonkin ajan kuluttua iskee pelko, onko tämä silkkaa nostalgiatrippailua ja retroilua sarjan vanhoille faneille? Vieläkö muistat Kuilukaupungin, käydäänpä siellä! Entäpä avaruusaluksensa kanssa fuusioituneen mielipuolisen kapteenin, käydäänpä moikkaamassa häntä! Ja sehän on tietysti koko kirjasarjan suola, nähdä miten kirjailijan luoma maailma elää ja kehittyy.

Matkan varrella venyy aika-avaruuden lisäksi myös sivumäärä. Onneksi sivun 500 paikkeilla alkaa loppurytinä ja nuutuneempikin matkustaja herännee unikapselistaan. Reynolds onnistuu viemään homman aiempaa pidemmälle, reunalle, ja valumaan hiukan ylikin - jättäen sopivan nälkäiseksi jatkolle, mikäli sellaista on luvassa.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Claymore - fantastinen roolipelilehti

Hans Zenjugan kansitaidetta roolipelilehti Claymoressa.


Tämän päivän löydöt ovat osa suomalaisen roolipelihistorian palapeliä. 20 numeron verran ilmestynyt Claymore (1993-2000) oli yksi viidestä kotimaisesta roolipelilehdestä.

Maltan tuskin odottaa näiden lukemista, ainoastaan Magus ja Roolipelaaja ovat meikäläiselle entuudestaan tuttuja, joten Claymore on hyppy tuntemattomaan.

Alku on lupaava, heti numeron 4/1994 ekalla sivulla todetaan Etelä-Suomesta löytyvän "paljon sellaisia henkilöitä, joiden mielestä suomalaisia rope-lehtiä ei pitäisi ollakaan". Nämä henkilöt kuulemma peräänkuuluttivat sivistyneelle sisäpiirille suunnattuja julkaisuja, eikä taviksille duunattuja yleislehtiä.

Onneksi Claymore vakuuttaa olevansa tavallisen pelaajan asialla!

tiistai 21. kesäkuuta 2022

10 vuotta roolipelibloggailua!

Blogin maskotti kantaa vuosien painolastia harteillaan, kuten lukemattomia 0-levelin hahmokuolemia historian hämärään haalistuneissa retroklooneissa...


Aika rientää kun on lystiä! Tämän blogin ensimmäisestä postauksesta tuli tänään kuluneeksi tasan 10 vuotta. Tässäpä oiva sauma harrastaa itsetutkiskelua, kurkistaa menneeseen ja aavistella tulevaa.

Uhoa tässä blogissa on aina piisannut, lupauksia on lupailtu, harvemmin pidetty. Tässä suhteessa ei liene tarvetta muuttaa toimivaa konseptia.

"Elämä on se juttu, mikä tapahtuu sillä aikaa kun laadit suuria suunnitelmia", totesi John Lennon.

Olen tuumaillut roolipelien suhteen yhtä sun toista, aina seikkailuidiksistä omaan roolipeliteoriaan. Silti itse pelirintamalla on ollut kuolemanhiljaista, koska vapaa-ajalla olen usein valunut kuin vesi aina pienemmän vaivan suuntaan. Egoni on kirjoittanut shekkejä, joita kroppa ei ole kyennyt lunastamaan.

Heikoimpinakin vuosina on blogin seinälle ilmestynyt vähintään yksi postaus, festariraportti Ropeconista tai jotain selittelyä miksei mitään tapahdu. Roolipelit ovat välillä meinanneet unohtua tienposkeen, vaikkakin olen sitä mieltä, että kaikki kirjallisuus ja elokuvat ovat olemassa nimenomaan roolipelejä varten. Mutta hei, turha itkeä kuluttaja-asiamiehelle, tätä saa tällä rahalla!

En ole jostain syystä vieläkään kyennyt antamaan blogille armonlaukausta. Analytiikka tietää kertoa, että joku tänne yhä eksyy. Liekö kohtalon ivaa, että kävijöitä vaikuttaa olevan enemmän nyt kuin silloin aikoinaan. Lopettakaa!

Luoja yksin tietää ketä tästä on syyttäminen. Ehkä Stranger Things ja Critical Role ovat potkineet harrasteeseen uutta nostetta ja näyttäneet, että roolipelit soveltuvat muuhunkin kuin saatananpalvontaan.

Jos jokin asia tässä blogissa kaduttaa, niin se taannoinen Falling Skies -telkkusarjasta intoilu. Tekisi mieli poistaa koko juttu, mutta en tohdi väärentää historiaa niin radikaalisti. Jätin koko sarjan lopulta kesken. Olkoon se muistona ajasta ennen Expansea, Westworldia ja Raised by Wolvesia. Olin nuori ja epätoivoisesti scifin tarpeessa, helppohan se on nyt suoratoistopalvelusotien aikana naureskella.

Etuoikeuksistani käsin tahdon kiittää kaikkia tyyppejä, jotka ovat antaneet julkaista haastattelunsa tässä blogissa. Ja aivan erityiskiitos menee oman peliporukkani tyypeille, olen teille pelkästään velkaa kaikesta! Haleja ja pusuja, sellaisia kolmasti rokotettuja, steriilejä, maskeilla ja turvaväleillä, Nato-nahkatakki niskassa! Ja jos Jupa pidät sen megadungeon-seikkailun nyt juhannuksena niin lupaan tuoda Pepsi Maxia!

10-vuotias on edelleen lapsi, joten katsotaan mitä blogissa ehtiikään tapahtua vielä ennen murrosikää. Luvassa on ainakin yksi alkuperäistä Star Wars -roolipeliä koskeva juttu sekä festivaaliraportti Ropeconista 2019. Se festarihomma piti julkaista heti tapahtuman jälkeen kolme vuotta sitten, mutta ajattelin sulatella sitä pari päivää. Ja niinpä sitten tein. Vaan kuka tietää, ehkä leikittelen eri aikatasoilla hyppelyllä Quentin Tarantinon ja Christopher Nolanin tyyliin ja julkaisenkin sen vasta Ropecon 2022 -raportin jälkeen. Koska miksikäs ei?

Amerikkalaisen viihdeteollisuuden aivopestessä älypuhelimiinsa ja somejättien digitaaliseen informaatiokohinaan addiktoituneita kuluttaja-kansalaisia on perinteisillä pöytäroolipeleillä yhä oma erityislaatunsa ja paikkansa yhteisessä kosmoksessamme. Katseletko mieluummin toisten kertomaa tarinaa vai luotko itse omasi?

Mikäli jumalat ovat suopeita, tulee tästä kaikkien aikojen roolipelivuosi! Ja koska elämme vuotta 2022, löytyy Hikinörtin roolipeliblogi myös Instagramista! Ryhdyhän siis seuraajaksi ennen kuin kaveri ehtii!

perjantai 27. toukokuuta 2022

Jedioppilas: Musta vastustaja

Jedioppilas
Qui-Gon Jinn ei pääse menneisyyttä pakoon edes Cliff Nielsenin kansitaiteessa.

Musta vastustaja löytyi kierrätyskeskuksen scifi-hyllystä kahden euron juustohampurilaisen hinnalla. Disneyn mediaimperiumin ja suoratoistopalvelusotien digitaalisella aikakaudella kärvistelevänä tyyppinä kuvittelin jo kyllästyneeni koko touhuun. Takakansi sai kuitenkin kiinnostumittarin värähtelemään: "Qui-Gon Jinn ei saa rauhaa menneisyydeltään. Kuinka hän voi luoda siteen nuoreen Obi-Wan Kenobiin kun häntä vainoaa ensimmäisen jedioppilaansa Xanatoksen petos?"

Eihän tämä kuulostanut lainkaan hassummalta. Ei mainintaa gunganeista eikä mitään animaatiosarjoista revittyjä jämähahmoja. Olen käyttänyt rahojani huonomminkin.

Internet osasi kertoa, että kyseessä on toinen osa 18-osaista, vuosina 1999-2002 julkaistua Jedioppilas-nuortenromaanien sarjaa. Qui-Gon Jinnin ja Obi-Wan Kenobin tehtäviä kuvaavan kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisen elokuvallisen esiosan eli episodi ykkösen tapahtumia.

Mustan vastustajan tarina keskittyy kaivosyhtiöiden riistämälle lohduttomalle planeetalle, jota ollaan imemässä kuiviin arvomineraaleista. Työläisten olot ovat kurjat, ja jopa planeetan alkuperäisasukkaat haluavat vaihtaa maisemaa heti kun vain mahdollista. Ekokatastrofin laajuus on kuin suoraan cityvihreän pahimmista painajaisista, joiden ainoa lohtu on siinä, ettei kaivostyöläisillä ole puhettakaan sunnuntailisistä.

Jännitteet kasvavat kun kaksi ryhmää perustaa kaivososuuskunnan, mikä ei ole omiaan ilahduttamaan Ulkomaailman kaivosyhtiötä. Paikallishallinnon pyynnöstä jedineuvosto lähettää sankarimme paikalle toimimaan rauhanturvaajina.

Jedeillä on kuitenkin jo valmiiksi meneillään oma sisäinen taistelunsa. Qui-Gon on emotionaalisesti estynyt, traumahistoriansa vangitsema menneisyyttä märehtivä kävelevä tunnelukko. 12-vuotias Obi-Wan taas kaipaisi juuri sitä mitä sulkeutuneella Qui-Gonilla ei ole antaa, eli hyväksyntää ja luottamusta. Ennen kaikkea Kenobilta puuttuu vielä jediritari, joka ottaisi hänet padawanikseen. Kohta kolmetoista vuotta täyttäessään hän on liian vanha, joten edessä näyttää olevan soturin houkuttelevan uran sijaan maanviljelijän kohtalo. Liekö tarpeen edes mainita, että molemmat joutuvat kohtaamaan pahimmat pelkonsa...

Jude Watsonin teksti on napakkaa luettavaa ja juoni etenee sutjakkaasti. Koska Tähtien sodan maailma on elokuvista ja telkkarista tuttu, ei infodumppaukseen, maisemamaalailuun tai yksityiskohtien kuvailuun tuhlata sanoja. Kaikki tietävät miltä sankarimme näyttävät, miten valosapeli toimii, ja miten jedit mittailevat mahdollisten opetuslastensa midikloriaanitasoja. Näin ollen tarinan kertomiseen riittää 120 pokkarikokoista sivua isolla fontilla.

Tähtiensotamaisen tunnelman, eteenpäin kipittävän nopealiikkeisyyden ja riittävästi kehittyvän psykologisen jännitteen ansiosta kirja levitoi itsensä piirun verran korkeammalle tasolle kuin mikä tahansa planeettamme ekosysteemiä tuhoava lisensoitu markkinointitauhka, joka ympäröi meitä, läpäisee meidät ja sitoo kapitalistisen galaksimme yhteen.

Ja mikä parasta, toisin kuin elokuvan käsikirjoituksen kanssa, kirjan kuvittelussa vain oma mielikuvitus on rajana, eikä lukijan tarvitse tuskastua kökköihin tietokoneanimaatioihin ja sinisen tai vihreän kankaan saatikka LED-seinän edessä studiossa puisevasti näyteltyyn steriiliin estetiikkaan. Lukija voi pitää huolen, että kirjaversiossa on mukana Liam Neesonin paras versio itsestään, ja että nuorta Obi-Wania ei todellakaan esitä mikään pilalle hemmoteltu lapsi Hollywoodista.

Jälkimaku on hiukan tv-sarjamainen, sillä vaikka tämä keissi saakin tavallaan päätöksensä, jättää kirja silti nälkäiseksi jatkon suhteen. Ihan niin kuin se kahden euron juustohampurilainen! Olisin kovasti halunnut nähdä miten pahis nitis... saatetaan oikeuden eteen vastaamaan teoistaan!

Fear of missing out on sittenkin todellista myös yli 18-vuotiaille, mutta nyt ei enää pelotakaan, että juuri välistä jäänyt baarireissu olisi varmasti ollut se elämän merkityksellisin ilta. Ehei, nyt pelottaa, että jos jätän kirjasarjan muut osat lukematta, niin kadun sitä loppuelämäni. Olen levollisena siirtymässä tuonpuoleiseen lentävien autojen suhahdellessa ikkunan takana neonvalojen värjäämässä sateessa, kun yhtäkkiä nytkähdänkin kouristelemaan muistaessani, etten koskaan saanut tietää Xanatoksen kohtaloa, voi v*ttu, hoitajaaaarrrgghhh...

Vaikka Jedioppilas-sarjan julkaisusta on hujahtanut jo yli 20 vuotta, ei niiden lueskelu ole täysin ajasta irrallaan olevaa puuhaa edes meille 2020-luvun asukkaille. Tänään saa nimittäin ensi-iltansa Disneyn upouusi Obi-Wan Kenobi -tv-sarja. Ken tietää, ehkä näistä on siirtynyt jotain kivaa siihenkin...

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Praedoria Ville Vuorelan vetämänä

Pelisuunnittelija ja kirjailija Ville "Burgeri" Vuorela Oh My Game -liikkeessä Vantaalla.

   
Mikäpä olisi parempi tapa tutustua peliin kuin tekijän itsensä vetämä seikkailu? En keksinyt sellaista äkkiseltään, joten kun Praedoriin oli tarjolla vapaita paikkoja, nappasin nopat mukaan ja sipsuttelin ulos marraskuisen iltapäivän kylmyyteen.

Astuessani Oh My Game -liikkeeseen en tiennyt pelistä sen kummemmin, mitä nyt olin lukenut Petri Hiltusen sarjakuvia ja hommannut pelikirjan hyllynkoristeeksi. Tiesin seikkailujen sijoittuvan synkkään fantasiamaailmaan, jossa praedoreiksi kutsutut aarteenetsijät penkovat kirottuja raunioita ja kuolevat väkivaltaisesti.

Kirotulla maalla, eli Praedor-seikkailun tiivistelmä


Pöydällä on kasa valmiita hahmopohjia. Valitsen vuoristobarbaarin, jonka nimeän Zorakiksi. Hahmon naamassa on arpi ja kädessä sotavasara. Pelinjohtaja Ville Vuorela käy ennen pelin alkua nopeasti läpi perussäännöt, mitä ominaisuuksia hahmoilla on ja miten noppia heitetään. Muut pelaajat vaikuttavat olevan konkareita. Perusasioiden käsittelyn jälkeen päästään itse seikkailuun.

Tunnetun maailman oikealla laidalla kököttävässä ankeassa linnoituksessa neljän hengen seikkailijaseurueellemme annetaan yksinkertainen tehtävä: hakekaa valtakunnan rajan takaa vanhan retkikunnan laivan hylystä lokikirja, tai jotain vastaavaa minkä avulla meidät rekrytoinut rajalinnoituksen komentaja pääsisi kuninkaan suosioon. Muut matkalta löytyvät aarteet saamme pitää. Jyrkässä feodaaliyhteiskunnassa uransa suvantovaiheessa kärvistelevä komentaja ei voi jäädä Linkediniin odottelemaan headhuntereiden yhteydenottoja. Tämä tarkoittaa myös, ettei meidän kannata palata tyhjin käsin.

"Praedorit toimivat yhdessä tai kuolevat yksin", toteaa Vuorela.

Siirrymme rajan yli kirotulle alueelle veneellä vastavirtaan jokea pitkin. Muinaisten velhojen loitsut riitelevät täällä keskenään, tuuli tappaa taikuudesta syntyneitä. Alueella löyhkää viidakkomainen kosteus ja jokea reunustavat villinä rehottavan kasvuston peittämät rauniot. Siellä täällä vilahtelee outoja olentoja, vedessä uivilla kaloilla on ihmismäisiä piirteitä. Lähestymme saarta, joka on kuin kuolleen kuninkaan kruunu. Laskeva aurinko maalaa maiseman verenpunaiseksi.

Rantaudumme muinaisen palatsin satamaan. Kiinnitettyämme veneen laituriin alkaa kuulua rouskuttavaa ääntä. Riuhtaisemme veneen ylös laiturille ja sen pohja on täynnä nyrhijöitä, ravun, hyönteisen ja limalörtsyjen näköisiä sekasikiöitä, joissa ei ole kahta samanlaista. Hakkaamme veneen pohjaa järsiviä olentoja heikolla menestyksellä: yksi hilpari katkeaa ja oma hahmoni Zorak onnistuu lyömään veneen pohjaan pienen reiän. Onneksi Artanten pappi Karamir hoksaa läiskytellä nyrhijöiden päälle raakaa pontikkaa, mikä saa ne luikkimaan takaisin veteen. Vene on toistaiseksi turvassa, hätäratkaisuna täytämme pohjan reiän katkenneella hilparin palalla.

Hämärän laskeutuessa laiturilla kasvavat kummalliset kukat aukeavat. Leiriydymme yöksi korkealle vanhan palatsin raunioiden sekaan. Yön laskeutuessa taivaalla loimuaa revontulimaisia valoja. Pimeys täyttyy olentojen äänistä ja huudoista. Kesken Zorakin vahtivuoron tulee hiljaista. Eläimet ja linnut tuntuvat kaikkoavan. Raskas, raahautuva ääni kaikuu palatsin seinistä jonkin valtavan lähestyessä. Punainen kajo heijastuu seinille. Herätän nukkuvat hahmot. Makaamme hiljaa odottaen.

Jotain ilmestyy keskelle pimeyttä, se raahaa itseään kolmella koukkuisella raajalla. Pakettiauton kokoinen olento näyttää haljenneen kahtia. Sekasikiö raahaa perässään sisälmyksiään. Sisälmysten liekeistä roiskuu palavia rasvatahroja. Kaikki elollinen on kaikonnut olennon tieltä. Sitä ympäröi epäkuolleiden pimeä aura. Annamme sen kulkea ohitsemme ja mennä menojaan. Loppuyö on uneton.

Satunnaisgeneroitua seikkailumiljöötä suoraan korttipakasta.




 
Uusi päivä on synkkä ja sateinen. Jatkamme raunioiden läpi pohjoiseen. Kierrämme valtavan vanhan areenan ympäri. Sen seinien kivistä kantautuu yhä huutoja ja ääniä areenan menneistä tapahtumista. Kulkemaamme tietä reunustavat patsaat, joiden päät lojuvat maassa. Päätämme yöpyä pienen kupolimaisen seinättömän rakennuksen suojassa.

Kesken yöunien heräämme siihen kun valtava käsi kurottaa kupolin sisään kouraisten papin sekä muutaman repun mukaansa. Erotamme hämärässä ison orankimaisen olennon, jonka päässä on monta silmää. Olento on nielaisemassa papin, joka ehtii juuri ennen nieluun katoamistaan heittää olennon suuhun öljyä ja sytyttää sen palamaan.

Örmyn suusta roihahtavat liekit valaisevat yötä ja kätensä rytäkässä polttava pappi lentää suusta ulos oksennuksen mukana. Olento ei tykkää hyvää vaan äityy riehumaan, väistelemme sen valtavien käsien iskuja ja hakkaamme sitä kaikella mahdollisella. Lopulta nöyryytetty vihollinen alkaa perääntyä huutaen taivaalle nyrkkiään heristäen. Jätti viskaa peräämme maasta löytämänsä patsaan pään. Ulvonta loittonee ja katoaa yöhön.

Emme nuku enää silmäystäkään. Uusi aamu valkenee ja päivä lämpenee helteiseksi, eikä kyseessä ole kuiva helle. Haarniskan sisällä hikoilevaa ritaria alkaa pyörryttää. Saavumme kallion reunalle. Näemme alhaalla kolmen laivan hylyt lepäämässä voimakkaan virran keskellä; nämä ovat ilmeisesti vanhan retkikunnan jäänteet, joita olemme etsineet.

Alas lähimmälle laivan hylylle on kallion reunalta noin 20 metriä. Alamme laskeutua köyttä pitkin alas. Kesken laskeutumisen valtava kolmepäinen lentoliskomainen olento ryhtyy ärhentelemään. Viritämme ylös kielekkeelle ansan: kanan raato syötiksi keskelle köyteen sidottua karhunrautaa. Menemme kivien taakse piiloon odottamaan.

Lentolisko kaartelee hylkyjen päällä reviiriään ylväästi varjellen, mutta lopulta kuumuudessa löyhkäävä kananraato herättää sen mielenkiinnon. Olento napsahtaa yhdestä käärmeenpäästään karhunrautaan kiinni ja yrittää turhaan riuhtoa itseään irti. Köysi pitää ja lepakko saa pian niskaansa lyhdyn ja on kirjaimellisesti liekeissä. Kärventynyt olento mötkähtää elottomana maahan. Tie on taas selvä.

Alhaalla laivan kannella on luiksi kaluttuja raatojen jäänteitä ja ötököitä. Hajonneen kajuutan hämärässä pitää hoviaan valtava rapumainen olento, jota yritämme härnätä ulos kannelle. Olento pelkää tulla ulos, ehkä se kuvittelee lentoliskon olevan yhä pelissä.

Samaan aikaan aiemmin kupolin luona nöyryyttämämme yöhön kadonnut orankimainen jätti löntystelee grillatun lentoliskon tuoksun houkuttelemana kielekkeen reunalle. Tutkiessaan haaskaa se huomaa kiinni sidotun köyden, joka johtaa reunan yli. Se alkaa kietoa köyttä sormensa ympärille itsekseen hihitellen, katkaisee patsaaseen sidotun solmun ja istahtaa mutustelemaan lentoliskon siipeä.

Ylös kalliolle vahtiin jäänyt ritari hyökkää piilostaan ja alkaa lämpöhalvauspäissään lyömään huteja. Jätti huitaisee tätä haaskalla, mutta saa pian iskun arkaan paikkaan köyttä pitkin takaisin ylös kiivenneeltä seikkailijalta ja putoaa alas kielekkeeltä naama edellä laivan kannelle. Hylky katkeaa melkein kahtia. Zorak onnistuu rytäkässä estämään myös Ranan tippumisen tarttumalla toisella kädellä kiinni tämän varustevyöstä.

Laskeudumme taas kielekkeeltä alas. En enää muista rapumaisen olennon kohtaloa, ehkä se häipyi jätin rysähdettyä kannen läpi. Löydämme laivan kajuutasta kaksi aarrearkkua, jotka sisältävät myös kapteenin henkilökohtaisen lokikirjan. Tehtävä suoritettu.

Miltä nyt tuntuu, eli leirinuotiolla Ville Vuorelan kanssa


Sessioraportin kirous on olla fanifiktiota siitä, mitä seikkailussa suunnilleen tapahtui. Nyt kun tiedämme mitä Henkan ja sinkku-Joannan välillä on tapahtunut, meitä kiinnostaa mitkä on fiilikset. Tätä Tempparien loppupääkki Sami Kuronen yrittää nyhtää kisaajista leirinuotiolla. Ja aivan kuten Kuronen, myös viisas pelinjohtaja tietää, että yhtä oleellista kuin se mitä tapahtui on se, miltä sen tapahtuminen tuntui.

Ylenpalttisen infodumppauksen ja pelihahmojen taustatarinoiden märehtimisen sijaan Ville Vuorelan Praedor-seikkailussa keskityttiin vuorovaikutukseen ympäristön kanssa. Vuorela ei tuhlannut aikaa figushakkiin tai grideihin, ei edes luolastojen piirtelyyn, lähes kaikki kuvailu käytiin suullisesti. Tapahtumapaikkojen, pelihahmojen asemoinnin ja tilanteiden hahmottamisessa piti olla molemmat korvat höröllä, sataprosenttisen läsnä. Rohkeampi voisi äityä puhumaan pelin maailmassa läsnäolon tunteesta, immersiosta tai flow-tilasta, mutta se jääköön akateemisten pelitutkijoiden huoleksi.

Vuorela oli pelinjohtajana kuvailuissaan selkeä ja sanavarastoltaan monipuolinen kuin kirjailija, mikä saattaa johtua siitä, että hän on kirjailija. Vuorelan esitelmiä todistaneet tietävät, että hän surffaa itseilmaisuvoimassaan ja verbaaliakrobatiassaan täysin omilla kuusikymmentämetrisillä aalloillaan. Mainituista taidoista ei varsinaisesti ole haittaa jos haluaa käyttää mahdollisimman vähän karttoja ja pohjapiirustuksia seikkailuissaan.

Vuorela ei niinkään pelinjohtanut Praedoria, hän oli itse Praedor. Seikkailu rullasi alusta loppuun sulavasti 60 freimiä sekunnissa ilman nykimistä tai lataustaukoja. Pelinjohtaja ja peli sulautuivat saumattomasti yhteen davidcronenbergmaiseksi ihmis-peli-hybridiksi, joka imaisi pelaajat välittömästi mukaansa matkalle tuntemattomaan. Tämmöistä se siis on kun pelinjohtaja tuntee pelin paremmin kuin omat taskunsa. Pystyykö tähän edes pleikka vitonen? No, ainakin pleikkaria on helpommin saatavilla.

Praedorin hahmolomake mahtuu yhdelle sivulle.



 

Kiittämätöntä narinaa väärin heitettävistä nopista


Ennen tätä peliä tuskin aavistinkaan kuinka ennakkoluuloinen ja urautunut olen noppien heittelyn suhteen. Mitä enemmän noppia, sen kivempaa. Kuusitahoisia viskoessa tavoittelen mieluummin kutosia kuin ykkösiä. Praedorissa kaikki on toisin, tarkoitus on heittää mahdollisimman pieniä numeroita, aina alle taitotasojen. Mitä vaikeampaa onnistuminen, sitä enemmän noppia heitellään, eli isot noppakasat voimauttamisen sijaan lisäävätkin ahdistusta.

Paitsi vahinkonoppien kanssa tavoitellaankin sitten mahdollisimman isoja numeroita. Aivot meinasivat nyrjähtää. Tajusin samalla, että myös vanhan RuneQuestin ja Call of Cthulhun prosenttilukujen alle heittelystä on aina jäänyt nihkeä jälkimaku. Aivan kuin korkeushyppääjä, joka yrittää hypätä riman alle.

Olisiko täysin nopaton systeemi Stalkerin tapaan sitten parempi? Se onkin jo kokonaan toinen keskustelu...

Fanipoikahetki ja yläfemmat Oh My Gamelle


Pelitilan tarjoaminen jos mikä on paikallisen pelikulttuurin tukemista, siitä lämmin kiitos Oh My Gamelle. Lisäksi liike lahjoitti pelaajille palkintonoppia.

Seikkailun päätteeksi rohkenin pyytää Ville Vuorelalta nimmarin sekä Praedoriin että Stalkeriin. Mainitsin, että juuri pelatun seikkailun hirviöt vaikuttivat olevan puzzle-vihollisia ja Vuorela allekirjoitti myös tämän näkemyksen. Hän kertoi Stalkerin pelauttamisen muuttaneen hänen tapaansa pelauttaa Praedoria.

Astuessani pelin jälkeen ulos marraskuisen illan pimeyteen tunsin olevani etuoikeutettu ja kiitollinen juuri kokemastani seikkailusta. Tämä on tismalleen se fiilis mitä roolipeleistä jahtaan, eikä sitä tunnu saavan mistään muualta.