Man of Steel – Teriksen uusi nousu ja (t)uho

Uusi Teräsmies-elokuva ei olisi saanut meikäläistä teatteriin asti, ellei ohjaaja olisi Zack Snyder – tyyppihän uhosi aikoinaan Watchmenin tekevän kaikista muista supersankarielokuvista turhia!

Tekijäpuolella on muutenkin sarjakuvafilmatisoinneilla nimeä hankkinutta porukkaa: käsikirjoituksesta vastaa uusia Batmaneita naputellut David S. Goyer ja tuottajana on itse Christopher Nolan. Kasassa on siis dream team, jonka luulisi lataavan klassiseen supersankariin ja amerikkalaisuuden ikoniin yllin kyllin uutta potkua ja kenties myös aiempaa synkempää pohjavirettä.

Mitä uudella Teriksellä sitten on annettavaa?

Man of Steel alkaa pitkällä Krypton-planeetalle sijoittuvalla jaksolla, jossa Teriksen äiti (Ayelet Zurer) synnyttää lapsensa kotikonstein – planeetalla kun ollaan totuttu geneettiseen jalostamiseen, jonka avulla altaissa kasvatettavat sikiöt lajitellaan omiin yhteiskunnallisiin lokeroihinsa heikoimmista eroon hankkiutuen. Teriksen isä (Russell Crowe) piipahtaa päättäjien luona kritisoimassa planeetan tuhoon johtavia ekologisesti lyhytnäköisiä ratkaisuja samalla kun Kenraali Zod (Michael Shannon) yrittää vallankaappausta. Rytäkän päätteeksi huolestuneet vanhemmat lähettävät uunituoreen jälkikasvunsa kauas pois tuhoutuvan planeetan kamaralta.

Sitten ollaankin maapallolla, jossa salaperäinen nuori mies, Clark Kent (Henry Cavill), reissaa tekemässä ihmetekoja muistellen samalla lapsuuttaan Kansasissa. Miehen ottovanhemmat ovat suojelleet tätä koko lapsuuden ajan, ettei ulkomaailma saisi vahingossakaan tietää nassikan yli-inhimillisistä voimista. Man of Steel onkin parhaimmillaan keskittyessään sankarin matkaan tämän etsiessä omaa identiteettiään. Ulkopuolisuuden tunteen kanssa riutuva kiusattu lapsi joutuu isänsä (Kevin Costner) kannustamana jatkuvasti nöyrtymään ja hillitsemään itsensä.

Sinisissä trikoissa viihtyvää miestä epäillään laittomaksi maahanmuuttajaksi. Man of Steel, 2013.

     
Man of Steelin ongelmat liittyvät sankarin perusolemukseen aikuisena: Teräsmies on puhdasotsainen amerikkalaisuuden puolustaja, joka tuntuu pystyvän kaikkeen. Smallville -tv-sarjan nerokkain keksintö oli lähteä liikkeelle teinivuosista ja rakentaa koko homma pikkukaupungista alkavaksi yliluonnolliseksi high school -saippuasarjaksi. Man of Steel toimii siihen asti kunnes sankari heittää kuuluisat trikoot ylleen – sen jälkeen ei supermiehellä olekaan enää muuta tekemistä kuin vakuutella olevansa Yhdysvaltojen sotavoimien paras kaveri ja vetää pahiksia turpaan.

Eikä siinäkään olisi sen suurempaa vikaa, jos pahikset olisivat yhtä omalaatuisia kuin vaikkapa Lepakkomiehellä. Valitettavasti kenraali Zod on aivan yhtä onneton pökkelö kuin leffan sankarikin.

Man of Steelista on yritetty viritellä synkempää ja tosikkomaisempaa scifi-spektaakkelia tiputtamalla huumori minimiin ja infodumppaamalla kvasi-tieteellistä höpöhöpöä sopiviin kohtiin – vaikkei tällä mukarealismilla olekaan juonen avainkohdissa mitään väliä. Näillä aineksilla maailmanlopun tunnelmissa piehtaroiva pöhöttynyt lopputaistelukin on pelkkää isoilla räjähdyksillä höystettyä pitkäveteistä pullistelua. Loppumättö demonstroi hyvin, kuinka The Avengersin lystikäs finaali siirretään vakavalla otteella uuden ja synkemmän Teräsmiehen maailmaan sopivaksi. Tylsäksihän se muuttuu.

On vaikea kuvitella, mihin suuntaan Teräsmiehen hahmoa voidaan enää jatkossa kehitellä. Sama ongelma on nähty Iron Manin jatko-osissa: päähenkilö ei syntytarinansa jälkeen kehity enää mitenkään, joten jäljelle jää kaikkivoipainen supersankari, jonka rinnalla kaikki muut ovat pelkkiä statisteja. Iron Maneissa yhden miehen rokkiooppera liitelee vielä hengettömänäkin päähenkilönsä läppien puhaltelemana – Teräsmiehestä ei irtoa niitäkään.

Tarkempaa diagnoosia janoavan on syytä tsekata JP Jokisen osuva arvostelu Film-O-Holicista. Sami Koponen taas ruotii kiehtovasti Man of Steelin kristillisiä viitteitä Mythopoeia-blogissaan. Kannattaa lukea!