Maailman parhaat roolipelit TOP 5

Roolipelaajien Suomi -Facebook-ryhmässä oli keskustelusäie, jossa pyydettiin listaamaan top 5 must play -pöytäroolipelit. Annoin mennä, suljin tähtäintietokoneen ja luotin Fiiliksiin. Tuumasin jälkiviisauspäissänä kirjoittaa tänne blogin puolelle jonkinlaisen remasteroidun syvämietteisen aikuisversion, mutta sitten muistin että kun eletään tällaisessa hektisessä internet-ajassa, ei ole aikaa pukea pitkiä kalsareita jalkaan. Joten tässä tulee, raakana ja sensuroimattomana:

1. Call of Cthulhu

Kiinnostavin koskaan tehty roolipeli, klassikko joka ei vaan suostu kuolemaan + mieletön määrä lisämatskua ja seikkailuja, eli jos pitäisi viettää koko elämä yhden pelin parissa niin tässä tuskin kävisi aika pitkäksi.

2. Fear Itself / Trail of Cthulhu

Kauhuilua omaan makuun kepeämmällä gumshoe-systeemillä, häviää lisämatskujen ja seikkailujen määrässä kuitenkin alkuperäiselle suurelle muinaiselle. Fear Itself modernimpaan kauhuleffamakuun jos alkaa Lovecraftin mörököllit ja kultistit kyllästyttää.

3. Cyberpunk 2020

Cooliuden ja sexsikkyyden multihuipentuma, muutti todennäköisesti koko elämäni suunnan 12-vuotiaana + mieletön määrä lisähärpäkettä, näkemystä ja attitudea mitä ei vissiin voikaan laittaa pelkästään genren piikkiin, tämä "jokin" tuntuu puuttuvan kaikilta sieluttomilta seuraajilta/copycateilta.

4. Tales from the Loop

Yhden seikkailun perusteella täysin uniikki tapaus 80-luvun lapsilla pelattavaa ruotsalaisankeeta pikkukaupunkimysteeriä.

5. Lamentations of the Flame Princess

Raggi tuntui keksivän deedeen uudestaan viimeinkin sellaisessa muodossa missä se kelpasi meikällekin. Peruskirjat kannattaa lukea pelkästään tekijänsä näkemyksen puolesta.

6. Plus tietty bonarina Eclipse Phase, kerrankin scifiä joka tuntui vievän hommaa uuteen suuntaan vanhan märehtimisen ja kliseiden kierrättämisen sijaan. 2300AD:n ohella niitä scifiropeja joita ei voi suunnitella pelkästään lukemalla ja kopioimalla aiempia scifiropeja. En ole silti pelannut, joten systeemistä ei mitään käsitystä, mutta liputan visioiden puolesta.

Ropecon 2018

Näkymä Messukeskuksen etupihalle. Näköjään helteiseen viikonloppuun mahtui joku pilvinenkin hetki.

Näin vuoden pimeimpinä hetkinä onkin lystiä suorittaa aikahyppy keskelle kuuminta kesää, heinäkuun hikisiin öihin keskelle Ropeconia. Pääsin kuin pääsinkin tänä vuonna osallistumaan koko viikonlopulle. En ehtinyt pelaamaan vuoden varrella muuten juuri yhtään mitään (ellei paria XCOM-matsia lasketa), joten pelivajaus oli tarkoitus hoitaa kerralla alta pois Ropeconissa. Vaan kuinkas sitten kävikään... Anyway, tapahtuma kokonaisuudessaan oli yksi vuoden kohokohdista. Oli pelejä, oli luentoja, oli päätöntä shoppailua, oli vaikka mitä.

Tein tapahtumasta muistiinpanoja mutta näitä harakanvarpaita tiirustellessa vaikuttaa, että ne koskevat lähinnä esitelmiä. Koko viikonloppu on siis tällä hetkellä jonkinlainen päässäni asuva muistisoluissa muhiva epämääräinen flashback-sirpaleista kasattu mössö, mutta katsotaan saako siitä taottua jonkinlaisen kronologisesti eheän seikkailukertomuksen...

Perjantailta mieleen jäi erityisesti mainio Tales From the Loop -seikkailu. Peli sijoittuu 80-luvun ruotsalaiseen pikkukaupunkiin, jossa pelataan kouluikäisiä lapsia Stranger Things -tv-sarjan hengessä. Koko peliporukkamme pelinjohtajasta alkaen oli timanttinen ja peli tarjosi nostalgiankäryisen aikamatkan lapsuuden maailmaan koulun ruokalassa odottavine kanaviillokkeineen. Unohtamatta myöskään ehtaa pohjoismaista loskamaisemaa ja lonkeronharmaata taivasta. Mukaan on heitetty vaihtoehtohistoriasta kieliviä mystisiä aineksia, joita vanhemmat eivät tunnu huomaavan. Näin ollen mysteerien selvittäminen jää lasten kontolle.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että pelihahmot eivät voi kuolla, vaan päätyvät tarpeeksi iskua otettuaan sairaalaan toipumaan. Tämä ei suinkaan vähennä pelin jännitystä vaan ilmassa on ehtaa vaaran tunnetta. Monet pelin kohtaukset manasivat samanaikaisesti esiin lukuisia flashbackeja omasta lapsuudesta ja teini-iästä. Nämä eivät suinkaan johtaneet ajatuksia harhapoluille itse pelistä vaan päinvastoin vahvistivat siellä olemisen tunnetta. Tämä liittyynee arvatenkin juuri tuohon sukupolvikokemukseen, johon kasarilla lapsuuttaan tai teini-ikäänsä eläneiden kolmi-nelikymppisten pohjoismaalaisten on suhteellisen helppo samastua. Pyöräilin pelistä takaisin himaan halki pimeän kesäyön aivan fiiliksissä.

Ison pelitapahtuman tunnelmaa aka messupöhinää Messukeskuksen hallissa.

Jos jotain narinaa tapahtumasta hakee niin eniten hampaiden kiristelyä aiheutti uusi, vanhan nimi paperiin -tyyppisen peleihin ilmoittautumissysteemin korvannut netti-ilmoittautuminen. Voit ilmoittautua vaikka mihin peleihin ja sitten systeemi jotenkin arpoo mihin satut pääsemään. Kai tässä on tarkoitus mahdollistaa peleihin osallistuminen mahdollisimman monille eri tyypeille. Omalla kohdallani tämän seurauksena en päässyt lopulta lauantaina kuin yhteen myöhäisillan peliin, vaikka olin paikalla koko päivän ja ilmoittauduin muutaman tunnin välein jatkuvasti itseäni eniten kiinnostaviin peleihin. Vika saattaa olla myös käyttäjässä, mutta jos mahdollista niin räjäyttäisin koko systeemin pikselitaivaaseen ja palauttaisin homman takaisin paperimonisteaikakaudelle.

Onneksi lauantaina oli paljon muutakin kiinnostavaa ohjelmaa, jonka myötä katkeruuden kyyneleet kuivuivat kauniisti kuin syksyn lehdet. Illan kruunasi puristinen Trail of Cthulhu -pläjäys The Dance in the Blood. En viitsi näistä peleistä kirjoitella sen enempää etten vaan spoilaa, mutta vahva suositus myös tälle.

Siinä ne pelaamani pöytäroolipelit sitten olivatkin. Kauhua irtosi mutta scifipelit jäivät kokematta. Fantasian puolella ei mikään oikein edes innosta Lamentations of the Flame Princessia lukuun ottamatta. Voihan olla, että ennakkoluulot pitäisi karistaa ja kokeilla pitkästä aikaa jotain, mutta jotenkin ei vaan millään jaksaisi mitään Dunkku tai Pathfinder -jonneilua ainakaan jos se on sitä iänikuista hirviömättöä, expan keräämistä taikka taulukkojen ja hyökkäysbonusten ihmettelyä, missä joku kahden haltian baaritappelu kestää viisi vuotta ja kolme päivää. Mutta nyt täytyy kivuta täältä kielteisyyden mustasta valtamerestä takaisin kiitollisuuden päivänpaisteessa kylpeville kukkuloille.

Muusta ohjelmasta mainittakoon Game of Thrones -kirjojen ja sarjan vertailua (tekstiä lukemalla), historian toiseksi huonoimpia roolipelejä listannut esitelmä (naurattaa vieläkin), zombimytologiaa purkanut luento (jossa homma bäkträkätään Haitilla 1791 alkaneeseen orjien kapinaan ja vallankumoukseen) sekä sunnuntain huippuhetki eli seikkailutyöpaja, jossa oli tarjolla oivallisia työkaluja seikkailujen rakentamiseen aina korkeimmalta konseptitasolta porras kerrallaan alimmalle askelmalle eli varsinaiselle konkreettiselle seikkailutasolle siirtyvine tasoineen.

Kävin myös tekemässä James Raggista lyhyen haastattelun, katsotaan saanko sen jossain vaiheessa naputeltua blogiinkin. Shoppailuosastolta mukaan tarttui tyylikäs musta noppasetti, muutama LotFP-t-paita sekä Robin D. Lawsin Beating the Story -käsikirjoitusniksikirja ja Max Brooksin The Zombie Survival Guide.

Semmoista, siinäpä ne tärkeimmät. Tämä oli ensimmäinen kunnon Ropeconini sitten vuoden 2015 eli viimeisen Otaniemen Dipolissa järkätyn jälkeen. Vuonna 2016 en päässyt paikalle töiden vuoksi laisinkaan ja 2017 ennätin ainoastaan sunnuntaille. Ja helkkarin hieno tapahtumahan tuo edelleen on. Vaan jotenkin se sydän taisi sittenkin jäädä Otaniemeen... Eipä sillä, hyvät pelit rokkaavat ihan missä vaan! Jotenkin silti ne Dipolin sokkeloiset ja koukeroiset käytävät ja tilat tuntuivat tämmöiselle mystiselle ja hiukan oudolle tapahtumalle kiehtovammalta ympäristöltä kuin Messukeskuksen neliömäiset laatikkotilat ja isot hallit. Mutta viis siitä missä tapahtuu, pääasia että tapahtuu.

Lämpimät jäähyväiset vuodelle 2018 ja oikein railakasta uutta vuotta 2019 kaikille lukijoille! Olkoon Voima kanssanne!

Ropecon 2014: Asian ytimessä

Suoritin Ropeconin tällä kertaa epämääräisen haahuilun sijaan hc-nörtteilyn merkeissä ja osallistuin kolmen vuoden tauon jälkeen myös peleihin. Yleensä conit ovat sujuneet esitelmien ja Kaubamajan välisiä polkuja kuluttaen, mikä alkoikin yllättäen tuntua ihmiselämän haaskaukselta. Miksi ihmeessä haluaisin kuulla jonkun luennoivan mattojen kutomisesta vuoden 1784 Prahassa, kun vaihtoehtona on mennä tutkimaan murhanhimoisen kultin rituaaleja 1930-luvun Englantiin?

Otaniemen Dipoliin änkesi viikonlopun aikana lähes 4000 ihmistä. Järjestystä valvottiin asiaankuuluvalla pieteetillä.

   
Pöydästä toiseen

Perjantai-ilta hurahti kuin siivillä Anni Salmisen vetämän Trail of Cthulhu -seikkailun Oakley Courtin kauhu merkeissä. Pääsin samalla ensimmäistä kertaa pelaamaan GUMSHOE-systeemillä rullaavaa peliä. Yksinkertainen ja nopea mekaniikka istui hyvin tutkimuspainotteiseen peliin. Seikkailu oli Salmisen itsensä tekemä, jännittävä ja perinteitä kunnioittava vakava Cthulhu-pläjäys.

Lauantaina osallistuin Heikki Kärpinlehdon luolamestaroimaan Lento MH 370 -peliin. Sääntömekaniikkana oli kotitekoinen systeemi, jossa taitoja vedettiin sokkona kirjekuoreen sekoitetuilta lapuilta. Seikkailu oli mielenkiintoinen ja yllättävä, unen logiikalla etenevä seikkailu, joka pelasi sangen onnistuneesti pelaajien ja pelihahmojen odotuksilla. Olipa mukana myös annos lovecraftiaanista mytologiaa.

Molemmissa peleissä pääpaino oli nopan viskomisen sijaan verbaalisella puolella ja tarinaan eläytymisellä. Diggasin lujaa molemmista ja sitä suuremmalla syyllä harmittaa, että unohdin täyttää palautelapun. Ainoa kritiikki meneekin itselleni, sillä huomasin oman keskittymiseni herpaantuvan ikävästi neljän tunnin pelaamisen jälkeen. Jatkossa jätän yli neljän tunnin pelit suosiolla rauhaan. Toivottavasti tämä ei näkynyt ulospäin tai häirinnyt muiden pelaamista.

Pöytäroolipelit olivat totisesti itselleni tapahtuman suola. Entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa pelatessa saa helposti monia tuoreita ideoita, jotka tuulettavat mukavasti omia – toisinaan tarpeettoman syvään juurtuneita – konventioita. Tämä oli taas hyvä muistutus siitä, että kaiken peliteoreettisen lässytyksen sijaan pitäisi muistaa keskittyä itse asiaan – eli pelaamiseen.

Aina välillä otettiin erää Avalonissa, The Resistancen sukulaispelissä.

   
Muut aktiviteetit ja materialismin kritiikki

Kävin myös kuuntelemassa newyorkilaisen pelisuunnittelija Luke Cranen juttuja kirjoittamisesta ja roolipelaamisesta. Kotimaisella pelirintamalla kiinnostavinta oli seikkailupeli Astraterran julkaisu, jonka tiimoilta Ironspinen Miska Fredman ja Samuli Ahokas avasivat pelin taustoja ja maailmaa. Näistä on luvassa myöhemmin omat postauksensa.

Kävin myös vähän väliä vilkuilemassa Kaubamajan tarjontaa. Meinasin ostaa käytetyn Battlestar Galactica -lautapelin kolmellakympillä, mutta emmin liikaa ja peli ehti tehdä kauppansa. Myös Fading Sunsin käytetty 2. laitos houkutteli, mutta 40 euroa oli liian suolainen hinta. Ostamatta jättäminen ei silti harmittanut, järki ja kylmä logiikka voittivat viimein irrationaalisen tunteen. Olin ylpeä onnistuneista itsehillintäheitoista.

Muodikas elämyspainotteisuus syrjäytti siis materiakeskeisyyden. Sain satavarmasti enemmän irti peleistä, joihin osallistuin, kuin mitä olisi irronnut jos olisin ostanut lisää pelejä hyllyyn pölyttymään. Helteiseen kesäyöhön Dipolista poistuikin itseensä harvinaisen tyytyväinen* tyyppi.

*sain vasta myöhemmin kuulla Strike Force Viperin julkaisusta

Tapahtuman kunniavieraita olivat amerikkalaiset pelisuunnittelijat Jason Soles ja Luke Crane.

Puolen vuoden peleistä ja taisteluväsymyksestä

Näkymä Mikan vetämästä viikinkiseikkailusta, jossa käytetään RuneQuest II:n sääntöjä.

      
Peliporukkamme on pelannut jo pidemmän aikaa suht aktiivisesti. Ilosanoma, joka ei toki mitenkään ilmene tämän blogin päivitystahdista. Olemme pelanneet muun muassa Star Warsia (d20- ja kasariversiota), Lamentations of the Flame Princessia (Tower of the Stargazer) sekä Vikingsia (RuneQuest II). Ja aloitettiinpa viime marraskuussa eräs Pathfinder-seikkailukin, jota kuulemma tullaan vielä jatkamaan.

Itse päätin vihdoinkin työstää jatkoa viime kesän ENOC-seikkailulle (Operaatio Eisenberg) – vaan kuinkas sitten kävikään? Kaivoin pelikirjan hyllystä ja aloin kertaamaan taistelusääntöjä. Jaksoin puolitoista sivua ennen kuin laskin kirjan käsistäni. Miten helkkarissa minä jaksoin vääntää tätä viime kesänä? Miten niin kevyt mekaniikka? Meikäläisen heikentynyt ja jo entuudestaan surkea matikkapää ei kestä enää edes tällaista rasitusta. Aivan liikaa muuttujia, täyshyökkäyksiä, täyspuolustuksia ja rynnäköitä sun muuta skeidaa, jolla ei vaan jaksaisi peliä kuormittaa. Pelittää varmaan sulavasti sitten kun on veivannut sen sata tuntia, mutta kun ei millään malttaisi odottaa.

Useimpien muidenkin pelien taistelumekaniikat ovat alkaneet unettaa. Oman vuoron venailu on tylsää, kun en jaksa innostua erilaisten hyökkäys- ja puolustusbonusten pähkäilemisestä sopivaa taistelutaktiikkaa valittaessa. Pienetkin kahakat muuttuvat kuolettavan tylsiksi alipeleiksi, joilla ei tunnu olevan enää mitään tekemistä muun pelin ja tarinan kanssa. Yritä siinä sitten päästä seikkailun tunnelmaan, kun tusinapahistenkin kanssa väännetään tuntitolkulla.

Tunnelin päässä pilkottaa toivon mukaan valoa, olen nimittäin aloittanut tutkimusmatkan kevyempien pelisysteemien löytämiseksi. Ensimmäiseksi aion tutustua tarkemmin Robin D. Lawsin GUMSHOE-mekaniikkaan. Jospa siinä olisi systeemi, jota jaksaisi itsekin pyörittää. Pitäisi toimia ainakin tutkimusta painottavissa peleissä, niin kauhussa (Fear Itself, Trail of Cthulhu) kuin scifissäkin (Ashen Stars).

Vaan se näistä narinoista tältä erää, seuraavaksi luvassa peliraporttia Call of Cthulhun The Sanatorium -seikkailun päätösosasta.