Tappotahti

Tappotahti tarjoilee täydellistä viihdykettä kesähelteiden sulattamille aivosoluille.

Jack Reacher on mutkaton mies. Hän vaeltaa vapaana vailla maallisen omaisuuden taakkaa. Ainakin siihen asti kunnes löytää itsensä keskeltä rikosten vyyhtiä. Lukijan iloksi tätä ei tarvitse kauaa odotella. Heti ekoilla sivuilla poliisit korjaavat hänet talteen uneliaan pikkukaupungin ruokapaikasta. Reacheria epäillään murhasta. Ja yhtäkkiä syytön mies on matkalla vankilaan.

Tavallisempi kundi olisi ihan paniikissa. Soittelisi äidilleen, itkisi ja anelisi armoa. Mutta Jack Reacher ei ole tavis. Hän on terässeinäinen linnoitus. Kova mutta reilu. Aina valmis puolustamaan syyttömiä henkensä kaupalla. Hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Ei valita. Ei selitä.

Reacher on hetkittäin myös inhimillinen. Välillä hänkin erehtyy spekulaatioissaan. Mutta ei silloin, kun vankisellissä rikotaan turvallisen tilan periaatetta, eikä taatusti silloin kun suihkuhuoneessa häiritään kehorauhaa.

Pahikset pelaavat korkein panoksin, mutta saadessaan totuuden jäljille päässeen Reacherin vastaansa he huomaavat olevansa kovassa koulussa ja lopullisen tilinteon lähestyvän.

Tappotahti on kuin 1980-luvun raakojen toimintaelokuvien keskellä syntynyt Alastalon salissa. Tai ehkä enemmänkin ensimmäisestä persoonasta kuvattu tietokonepeli, jonka grafiikka-asetukset on säädetty maksimille. Kirjailija on upouusi näytönohjain, joka kuvailee pikkutarkasti kaiken seinän tekstuurista lähtien sen tapetin raosta pilkottavan pistorasian päälle kasaantuneisiin pölyhiukkasiin. Juuri tästä kuvailun piinallisesta yksityiskohtaisuudesta syntyy osa kirjan omalaatuista lumovoimaa, ja todennäköisesti sitä joko rakastaa tai vihaa (tai ehkä vähän molempia).

Englanninkielinen alkuteos Killing Floor ilmestyi vuonna 1997.

Päähenkilö voisi olla karannut jostain 1990-luvun television myöhäisillan sarjasta. Jack Reacher ei ole incel. Hän on chad. Ei beta. Alfa. Tai vähintään sigma. Naiset haluavat olla hänen kanssaan, miehet haluavat olla hän. Soijapojatkin haluaisivat olla hän (salaa, mutta kuitenkin). Laitan hattuni likoon sen puolesta, että todennäköisesti myös kirjailija itse haluaisi olla luomuksensa.

Tom Cruise on näytellyt Reacheria kahdessa viihdyttävässä elokuvassa. Kirjojen fanit eivät ilahtuneet siitä, ettei Cruise vastannut fyysisiltä mitoiltaan kirjallisen alkuteoksen kaksimetrisiä raameja. Eikä sitä fiilannut itse kirjailijakaan. Tämän seurauksena suoratoistopalvelusta löytyy Alan Ritchsonin tähdittämä tv-sarja, jonka ensimmäinen kausi perustuu juurikin tähän kirjaan. Olen nähnyt sarjan kolmannen kauden, jonka perusteella uskallan todeta seuraavan tosiasian: Tom Cruise ei missään nimessä ollut huono Reacher, mutta Alan Ritchson ON Reacher. 

Mikäli se ei ole vielä käynyt selväksi, niin Reacher ei ole mikään nöösipoika. Sherlock Holmeskin olisi kateellinen Reacherin hoksottimista. Frederik olisi kateellinen Reacherin machomieheydestä. 

Suurin osa kirjasta on johtolankojen perässä juoksentelua ja tiedonjyvien keräilyä. Siinä sivussa syödään muna- ja pekoniaamiaisia, juodaan litratolkulla kahvia, tapetaan pahiksia ja lemmiskellään.

En kykene arvioimaan Lee Childin teoksen kirjallisia ansioita, mutta uskon tulevaisuuden lääketieteen vielä todistavan, että tätä voidaan hyödyntää testosteronin korvaushoidossa.

Stephen Kingin Usva

Jos tämä ei ole täydellinen kansikuva kauhukirjalle, niin en edes halua tietää mikä on.

Halloween, kekri ja pyhäinpäivä lähestyvät, joten turha odotella yhtään oivallisempaa hetkeä sammuttaa valot, sytyttää kynttilät ja kaivaa kirjahyllystä joku hyytävä kauhukirja synkkien iltojen ratoksi. Aloitetaan vaikkapa jostain modernista klassikosta.

Stephen Kingin novellikokoelma Skeleton Crew vuodelta 1985 julkaistiin täällä meillä pohjolassa kahdessa osassa vuonna 1991. Ensimmäinen kirja Jälkeen keskiyön sisältää yhdeksän juttua, joista pisin ja mieleenpainuvin on Usva. Muiden kertomusten taso heittelee, mutta Usva on enemmän kuin riittävä syy tämän lukemiseen. Ja parempi ollakin, sillä mokoma rohmuaa puolet kirjan sivumäärästä.

Tarina kertoo perheenisästä, joka lähtee poikansa kanssa kauppareissulle. Omituinen sakea usva leviää pikkukaupungin kaduille. Usvan keskellä tuntuu liikkuvan jotain, joka ei taida olla tästä maailmasta. Kadut muuttuvat hengenvaarallisiksi ja isä huomaa jääneensä jumiin kauppaan.

Kaupassa asiakkaiden hermot ovat kireällä, eikä aikaakaan kun porukka alkaa virittäytyä maailmanlopun meininkiin. Sekoboltsi uskonnollinen lahko tästä sopasta vielä puuttuikin. Koronapandemian jälkeisessä tosimaailmassa tämmöinen sekoaminen kriisitilanteessa ei tunnu enää laisinkaan epäuskottavalta. Iso osa Usvan viehätysvoimasta syntyy sen tavasta kuvata ihan tavallisia ihmisiä poikkeuksellisessa tilanteessa.

Tarvitseeko enempää edes sanoa?

Oli ilo huomata kuinka paljon vaikutteita Playstationin ensimmäinen Silent Hill -peli vuodelta 1999 on tästä napannut. Kaduilla näkyvyyden peittävä sumu ja sen keskeltä ilmestyvät olennot ovat kuin suoraan tämän kirjan sivuilta karanneita. Myös tunnelmassa on jotain hyvinkin samankaltaista, jonkinlainen vaikeammin sanoitettava, häiritsevästi taustalla särisevä, kolkko ja lohduton taajuus.

Usvasta on tehty myös vuonna 2007 ilmestynyt leffa The Mist, joka on muistaakseni ihan kelvollinen kauhupläjäys. Diggailin silti aikoinaan enemmän sitä ensimmäistä Silent Hill -filmatisointia vuodelta 2006. En uskalla kurkistaa kuinka arvokkaasti kummankaan leffan efektipuoli on kestänyt ajan hammasta. Onneksi pienoisromaani itsessään toimii taatusti yhtä karmivasti kuin ilmestyessään.

Roolipelejä varten tässä on hopeatarjottimella valmiit ainekset yhden illan kauhuseikkailuun. Suljettu tila täynnä sekalaista riitaisaa porukkaa, ulkona väijyy näkymätön uhka, ja on vain ajan kysymys milloin jotain iljettävää pääsee tunkeutumaan sisälle...

Valtaistuinpeli

Maailman suosituin tv-sarja Game of Thrones loppui toukokuussa 2019. Samalla päättyi yksi aikakausi näköradion historiassa. Kirjailija George R. R. Martinin mukaan tavaraa olisi kyllä piisannut vaikka kuinka pitkälle, mutta sarjan luojat David Benioff ja D. B. Weiss kyllästyivät touhuun ennen katsojia.

Planeetan katsotuimmaksi sarjaksi ei nousta kosiskelemalla pelkästään fantasiakirjallisuuden ystäviä. Game of Thrones teki taikatempun ja lumosi lajityyppiään suuremman yleisön. Se teki televisioruuduilla sen, mitä Taru sormusten herrasta -elokuvat olivat tehneet valkokankailla ja dvd-levyillä 2000-luvun alussa.

Muinainen legenda kertoo, että joskus pimeällä 1990-luvulla eräs tv-käsikirjoittamiseen kyllästynyt kirjailija alkoi kirjoittaa television rajoituksista vapaata teosta, jota ei voisi mitenkään filmatisoida. Ja kuinkas sitten kävikään.

Suosionsa huipulla jokainen jakso sai internetin räjähtämään ja kirjojen fanit itkemään tuskaansa, "Ei näin, ei tämä näin mennyt, älkää, ette saa...".

Joka ikisellä ohikulkijallakin oli mielipide tästä sarjasta. Ne harvat, joilla ei ollut, olivat pihalla kuin pihatuolit talviyössä, ikään kuin he eivät olisi kuuluneet koko ihmislajiin. Jos näitä muukalaisia yhdisti toisiinsa jokin seikka, niin kenties se, etteivät he taatusti olleet lukeneet myöskään kirjoja.

Mutta kukapa minä olen ketään tuomitsemaan? Olen kirjafanien silmissä taviskatsoja, jonka näivettynyt ja pystyyn kuollut mielikuvitus ei kykene kiihottumaan muusta kuin tv-ruudulla välkkyvistä kuvista. Ja oikeassahan he ovat.

Sain kuulla kirjoista ensi kerran kesällä 2010, jolloin peliporukkamme Jupa vaahtosi niistä. Hän oli juuri lukenut ensimmäisen osan ja selitti jotain sekavaa jostain tulipalosta, prinsessasta ja lohikäärmeenmunista. Olin tuolla hetkellä kiinnostuneempi Warhammer Fantasy -seikkailusta, jonka hän käynnisti saman kesän lopussa.

Ja sitten se sarja alkoi ja kaikki sekosivat ja kyllä te tiedätte. Ja kun se oli viimein ohi, oli jäljellä vain tuhkaa ja raunioita.

Päätin antaa savun laskeutua ja odotella aikani, jotta unohtaisin sarjan jättämät voimakkaat mielikuvat ennen kirjoihin tarttumista. Kaunis ajatus, paitsi etteivät ne mielikuvat mihinkään haalistuneet, enkä jaksanut enää odotella. Mikään kiirehän tässä ei sinänsä ollut, sillä George R. R. Martin ei ole vieläkään kirjoittanut Tulen ja jään lauluaan loppuun.

Ei taida olla mikään yllätys, että kirja(kin) koukuttaa heti esinäytöksessään, jossa on kaikki hyytävän kauhunovellin ainekset. Pimeys on laskeutumassa. Kolme miestä matkaa hämärtyvässä metsässä valtavan Muurin toisella puolella. He kohtaavat jotain perin kammottavaa, joka ei taida kuulua koko ihmislajiin.

Tästä alkaa moneen suuntaan rönsyilevä seikkailu, joka seuraa Starkien, Lannisterien ja Targaryenien aatelissukujen valtapeliä. Esipuhetta lukuun ottamatta kirjan jokainen luku on nimetty sen henkilön mukaan, jonka näkökulmasta se on kerrottu. Henkilöiden pään sisälle sukeltaminen on juuri se ihanuus, mihin tv-sarja ei kykene. Minkämoisia ajatuksia Talvivaaran jäyhä lordi Ned Stark mahtaa tuumailla? Entäpä hänen vaimonsa Catelyn, kuinka paljon hänen sydämestään löytyy rakkautta jaettavaksi miehensä äpäräpoika Jon Nietokselle?

Valtaistuinpeli on synkkää fantasiaa, grimdarkia, jossa on nostettu pöydälle ihmislajin vähemmän imartelevat touhut. On juonittelua, petoksia, sukurutsaa, raiskauksia, murhia ja jos jonkin sorttista väkivaltaa henkisessä ja fyysisessä muodossaan. Eli ihan samaa kamaa kuin joka päivä uutisissa, joissa Norjan kruununprinsessan poika on parhaillaan syytettynä neljästä raiskauksesta.

Taidammekin elää grimdarkissa todellisuudessa. Miten grimdark-fantasia sitten eroaa siitä? No, ainakin tässä on lohikäärmeitä.

Artificial Kid

"... asukkaat kuluttavat suurimman osan aikaansa katsellen nauhoja: kauko-ohjattujen robottien tekemiä nauhoja, taidenauhoja, elämäkertanauhoja, muistinauhoja. Sellaisia me olemme."

Näin kirjoitti Bruce Sterling vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan The Artificial Kid, joka saatiin suomeksi vuonna 1993 nimellä Taistelija. Wikipedian mukaan tämä on Sterlingin suomennetuista romaaneista lähinnä "esi-kyberpunkia".

Kirjassa eletään yhtiövuotta 499 Reverien planeetalla. Kertoja on ilmassa leijuvien videokameroiden edessä nunchaku-kapuloillaan porukkaa hakkaava biokemiallisesti muokattu ammattitaistelija Artificial Kid. Valtaosa hänen yleisöstään koostuu kiertoratakaupunkien kellujista.

Itseensä tyytyväinen, nuori ja uhmakas Kid on aiemmin ollut 271-vuotiaaksi elänyt, hulluksi tullut Rominuald Tanglin, jonka persoonallisuus on kärvennetty pois muistinpyyhkijällä. Tanglin ilmestyy yhä aika ajoin puhumaan kummitusmaisina tallenteina. Toisin kuin Isaac Asimovin Säätiön kaikkitietävä setämiesselittäjä Hari Seldon, joka ansioitui tulevaisuuden ennustajana vielä kuolemansakin jälkeen, eivät Tanglinin ilmestykset aiheuta Kidissä lievää kiusaantuneisuutta suurempaa reaktiota.

Tarina on päällisin puolin ehtaa pulp-seikkailua, mutta ei jää ainakaan ideoidensa runsaudessa tippaakaan jälkeen tieteiskirjallisuuden klassikoista. On ihmisten asutettavaksi muovattu vieras planeetta poliittisine peleineen, seksillä ja huumeilla kyllästetty hedonistinen viihdekulttuuri, yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa, mediakritiikkiä, klooneja...

Unohtamatta tietenkään avaruusolentoa, jota kutsutaan avaruusolennoksi!

Mäiskeen, räimeen ja sinne sun tänne säntäilyn lomassa puntaroidaan mainetta, imagonrakennusta sekä henkilöbrändejä erilaisten ideologisten liikkeiden johdossa. Viihde, politiikka ja uskonto eivät kenties olekaan niin kaukaisia sukulaisia. Kaikki ovat karismaattisten johtajien ympärillä pyöriviä valtapelejä.

Artificial Kidin elämä on läpeensä kaupallistettua esiintymistä yleisölle. Kamerat seuraavat sankariamme herkeämättä ja kotonaan hän editoi nauhoista mieleisiään. Jos tosielämässä juuri tapahtunut kohtaus ei toimi sellaisenaan, se näytellään uudestaan. Kirja tuntuu kysyvän voiko spektaakkelin yhteiskunnasta irrottautua.

Kaikki tämä on nyt sosiaalisen median influensserien, striimaajien, tiktokkaajien ja tubettajien aikakaudella vieläkin ajankohtaisempaa. Poliitikkojen, filmitähtien ja muusikoiden lisäksi myös muutenkin kuin julkisuudesta elävien kansalaisten yksityinen elämä on taukoamatonta kuvavirtaa ja somekanavissa jaettavaa performanssia. Koulukiusaajat, katujengit ja sotilaat videoivat pahoinpitelyjä, kidutuksia ja murhia. Sosiaalisen median alustoilla jaettavat videot ovat sodankäynnin, alistamisen ja häpäisyn väline.

Kuinka Sterling osasi ennustaa elämäänsä "dokumentoivien" influensserien ammattikunnan synnyn aikana ennen tavisten kansoittamaa internetiä, älypuhelimia ja sosiaalista mediaa? Oliko kaikki tämä jo iduillaan 1970-luvun amerikkalaisessa mediakulttuurissa?

Artificial Kid tarjoaa oivan tirkistysreiän tieteiskirjallisuuden tilaan 45 vuotta sitten. Scifidiggarin ylikellotetut aivot pulisevat pätemisen tarpeessaan lukemisen sekaan välihuomautuksia: "Hei tämähän on taatusti Alfred Besteriltä lainattua, tämä kenties Stanislav Lemiltä, ja tätähän Alastair Reynolds kehittelee edelleen omissa avaruusoopperoissaan. Ja huomasithan kuinka kriminalisoimaton vyöhyke muistuttaa Manhattanin vankilasaarta John Carpenterin klassikkoelokuvassa Pako New Yorkista?"

Ja kaipa tämä on myös sitä kyberpunkia, tai ainakin niin lähellä kuin vuonna 1980 saattoi olla!

Murhabotin päiväkirjat 1: Hälytystila

Tässäpä kirja, josta saisi suht helposti myös yhden illan roolipeliseikkailun.

Mikäli kyseessä olisi kirjan sijaan juoma, Murhabotin päiväkirjat -sarjan ensimmäinen osa Hälytystila olisi kuin tuplasokereilla ja triplakofeiineilla terästetty energiajuoma, joka aiheuttaisi käyttäjässään peruspärinöitä sähäkämmät sävärit. Tölkin sähkönsinisessä kyljessä komeilisi silmistään lasersäteitä suihkiva kyborgi vääntämässä avaruusmatoa niskalenkkiin.

Hälytystila on virtaviivainen seikkailukertomus, ihan kuin 1990-luvun television myöhäisillan viihdesarjan jakso. Kerrankin scifiä, josta on konmaritettu kaikki ylenpalttinen infodumppaus. Vähemmälläkin pärjää.

Kirjan minäkertoja on tutkimusretkikuntien mukana vakiovarusteena kulkeva turvallisuusbotti. Sopimukset, planeetat ja retkikunnat vaihtuvat jatkuvasti, joten yhtiön asiakkaisiin on turha kiintyä. Ujo ja arka turvallisuusammattilainen nauttiikin enemmän hömppäsarjojen bingettämisestä kuin ihmisten kanssa seurustelusta.

Haarniskan sisällä lymyilee herkkänahkainen ja vapautta janoava olento. Räjähtävä toiminta ja tehtävien suorittaminen ovat pakoreittejä sosiaalisen vuorovaikutuksen tunnetason miinakentiltä. Ihmissuhteet ne vasta kiusallisia ovatkin.

Tästä on ilmestynyt tänä vuonna myös tv-sarja. Saatan bingettää sen jahka kirjat on luettu. 

Uusin tehtävä saa yllätyskäänteitä, joita ratkoessaan murhabotti huomaa nihkeydestään huolimatta kiintyvänsä ihmisiin, työkavereiksi kun vaikuttaa siunaantuneen poikkeuksellisen mukavia tyyppejä.

Oleellista on, miltä murhabotista itsestään tuntuu, miten hän kokee maailman ja oman paikkansa siinä. Suurin arvoitus syntyy botin alkuperästä: miten se on rakennettu ja kuinka paljon siinä on orgaanisia osia?

Ja jos tämä kirja tosiaan olisi energiajuoma, niin pillillä imeskelyn tahi velton lipittelyn sijaan tämän heittäisi kernaasti ykkösellä huiviin! 

Hälytystila jättää haikean mutta samalla teräksisen voimauttavan jälkimaun. En muista milloin olen viimeksi ollut yhtä täpinöissäni mistään kirjasta, aivan kuin olisin puolihuolimattomasti astunut suuren seikkailun kynnykselle. Valitettavasti tästä seuraa myös kirjan suurin ongelma: tätä on pakko saada lisää!

Finncon 2023: Tekoälyistä ja kirjallisuudesta

Suomen suurin science fiction -tapahtuma käynnissä Tampereen yliopistolla.

Pyörähdin sunnuntaina Finnconissa kuuntelemassa paneelikeskustelut tekoälystä ja kirjallisuudesta, kvääri-spefistä sekä avaruusoopperasta. Ja mitäpä muutakaan Tampereelta olisi irronnut matkamuistoksi kuin muutama turkulainen science fiction -lehti.

Kävijämäärissä mitattuna Finncon tuskin vielä lähivuosina uhkaa Ruisrockin tai Hangon Regatan asemaa kansan syvien rivien bailufestarina, mutta matkalla ollaan, ainakin sen kuhinan perusteella mikä Rosebudin kirjakasojen ympärillä oli käynnissä heti yliopiston aulassa. Vastustin kirjashoppailun houkutusta heittämällä onnistuneen itsehillintäheiton ja suuntasin kohti luentosalia A1, joka löytyi vasta useiden epäonnistuneiden etsintäheittojen jälkeen.

Tekoälyä ja kirjallisuutta käsittelevässä paneelikeskustelussa ohjelmistotekniikan emeritusprofessori sekä kolme tieteiskirjailijaa pohdiskelivat, ovatko Chat GPT ja vastaavat kielimallit uhka vai mahdollisuus kirjallisuudelle.

Panelistien mukaan Chat GPT:n kaltaiset sisältögeneraattorit eivät sisällä kovin paljon mitään älykkyydeksi luokiteltavaa: "Tekoäly on terminä kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Varsinkin mediassa ja bisneksessä."

Sisältögeneraattorit ja kielimallit perustuvat perinteisiin tietokoneiden vahvuuksiin eli kykyyn käsitellä valtavia datamääriä. Ne toimivat kuten poliitikot kun heiltä kysytään asiasta, josta eivät varsinaisesti tiedä, eli laittavat hyvältä kuulostavia lauseita peräkkäin. Ne siis pyrkivät tuottamaan esitysmuotoja, mutta eivät tunne merkityksiä.

Ja kirjallisuus perustuu nimenomaan merkityksiin.

Kirjailijat voivat käyttää sisältögeneraattoreita tekstien kääntämiseen, tiivistämiseen, henkilöhahmojen tekemiseen tai vaikkapa kirjallisuusmarkkinoiden analysointiin. Amerikkalaiset kirjailijat ilmeisesti käyttävät jo työssään kielimalleja esimerkiksi "tylsiin kohtiin", joita voi generoida lajityypin mukaan.

Ainoastaan tekstigeneraattorien kehittäjillä itsellään on tiedossa, mitä datajoukkoja mukaan on otettu ja onko niiden tekijänoikeus voimassa. Aiheen tiimoilta onkin meneillään paljon tekijänoikeusoikeudenkäyntejä. 

Mahdollisista uhkakuvista mainittiin historiantutkija ja kirjailija Yuval Noah Hararin huoli siitä, että netti saattaa saastua tekoälyjen tuottamasta sisällöstä, teksteistä ja valepersoonista.

Yhteenvetona kuulemastani voisi kai todeta, että aidosti uutta luovia keinoälyjä pääsee edelleen ihmettelemään lähinnä tieteiskirjallisuuden sivuilla. Mutta sellaisia odotellessa on taatusti huisin paljon raflaavampaa haipata kaiken maailman kuvageneraattoreita ja tsättibotteja tekoälyinä.

Tekoälyhommelin jälkeen oli sopivasti aikaa vielä muutamalle ohjelmanumerolle.

Kirjailijoiden paneelikeskustelussa Kvääri-spefi ajassa ja paikassa - Kuinka miljöö vaikuttaa representaatioon ruodittiin sukupuolen ja seksuaalisuuden käsittelyä spekulatiivisessa fiktiossa. Aihetta lähestyttiin panelistien omien teosten kautta.

Sunnuntai-iltapäivän kruunasi Avaruusoopperan uusi aalto on täällä! -paneelikeskustelu. Neljän kirjailijan keskustelussa kävi ilmi, että oman maailman luominen on kivaa puuhaa jos on laiska tekemään taustatutkimusta, eikä haittaa vaikka jo lukion fysiikka tuottaisi haasteita.

Kaiken keskellä ehdin kierrellä myös festarialueen kirjamyyntipisteillä. Lehtihyllystä mukaan tarttui kaksi Spin-lehteä. Turun science fiction -seuran julkaisu ilahdutti kiinnostavilla, laadukkailla ja ennen kaikkea hauskoilla jutuilla. Vai miltä kuulostaa artikkeli pöytäroolipelien hirviöiden evoluutiosta 1970-luvulta nykypäivään?

Nysalor-kustannuksen tiskillä minulle yritettiin myydä äyriäiskauhua.

Kysyin löytyisikö heiltä sitä Solomon Kane -kokoelmaa ja sepäs olikin myyty täällä jo loppuun. Lohtua löytyi lupauksesta, että sitä tulisi olemaan tarjolla Ropeconissa. Uhosin tulevani sinne ostohousut jalassa. Voisin toki tilata sen netistä, mutta mitäs fiilistä siinä sitten olisi.

Kyseistä kirjaa on kuulemma painettu kustantamolle tyypillisen 150 kappaleen sijaan 300, mikä on siis pelkästään oikein ja lähes kiistaton todiste Jumalan olemassaolosta.

Nyt kun vaan malttaisin odottaa Ropeconiin asti...

Rollaa sanity, okei?

Suomennettuja roolipelejä vuosilta 1988–1993.

Veronmaksajien rahoilla pyörivän radioaseman pöndeintonaatiolla hölöttävä juontaja droppaili suustaan etäisesti lauseita muistuttavia verbaalisia sekasiköitä, joista puolet koostui englannin kielen sanoista. Legit?

Ei ollut yhtään legit, oli pelkästään cringeä. Olin että omg, miten tässä näin pääsi käymään? Not so long ago mutta way back kummiskin fennomaniapäissään pärisevät ruotsia bamlaavat herrat opettelivat suomen kieltä etuoikeuksistaan käsin vaikka ei todellakaan olisi tarvinnut. Who knows, ehkä se oli identiteettikriisi tai ihan sama, whatever.

I was like, mikä tässä osui eniten hermoon ja sai ragettamaan? Sekö että pönde yritti olla niin hesalaista, vai sekö että pönde skippasi perinteisen ykköslevelin hesalarppauksen ja sukelsi suoraan international social media influensserien ja kahden ulkolaisen kaverinsa vuoksi englanniksi somepostauksiaan näpyttelevien kosmopoliittien syvään päätyyn?

Don't get me wrong, en trollaa enkä tahdo suotta dissata. Biiffi ei ruleta ja heittarit heittaa, joten tohtiiko tästä edes triggeröityä? Ja sori bro jos olen lowkey misantrooppi. Ethän silti laita mulle dm.

To be honest, länkytän itsekin atm jotain sekavaa hybridikieltä myös irl. "Jees", "okei", "tänks", "cool". Enkö hiffaa kuinka uncoolia se on? Mikael Agricola ja fennomaanikkojen haamut eivät taatusti fiilaa - on suoranainen ihme etteivät mokomat ryömi leposijoiltaan takaisin keskuuteemme kuristamaan kuoliaaksi äidinkielensä perinnöstä piut paut nakkaavia milleniaaleja.

Syytän kaikesta roolipelejä.

Lapsuuteni maailmassa suosituimpia ulkomaisia pelejä käännettiin vielä suomeksi. Kiitos 1988–1993! Sitten se loppui. Oli opeteltava englantia heti kun suomeksi saatavat pelit eivät enää riittäneet.

Eivätkä ne ikinä riittäneet.

Tämän seurauksena peliporukkamme mongerrus on dystooppisen tulevaisuuden sekasikiömäistä uuskieltä, lörppähuulten maiskuttelemaa kuonaa joka valuu suusta toteuttamaan äikänmaikkojen karseimmat painajaiset. Puhutaan fiiteistä ja expasta, tehdään lämää ja luutataan. Tsekkaillaan damage modifiereita ja rollataan sanitya.

Blööörghhh...

Kuin ilmoille pärskittyä radioaktiivista limaa, joka saastuttaa herkän kuulijan mielen ja kielen. Tartunta on peruuttamaton ja johtaa tunnekielen kuolemaan. Lääkitys ei kuulu Kela-korvausten piiriin.

Käypä hoito -suositus: pitäydy suomenkielisissä roolipeleissä ja seikkailuissa. Käännä itse jos sopivaa käännöstä ei ole saatavilla. 1–2 peliä viikossa tai tarvittaessa enemmän. Läheisesi sairastuessa kantelu paikalliselle kielipoliisille ja ohjaus kielenhuoltoon.

Oireiden jatkuessa ota välittömästi yhteys lääkäriin.

Leväluhta eli sisko ja sen veli

Pikkulapsiarjen keskellä tyhjyyden tunteeseen jumittunut äiti ei fiilaa kotioloja vaan päättää nostaa kytkintä. Taakse jäävät pieni lapsi ja puoliso. Tie vie kaupungista takaisin lähtöruutuun, Orismalan pikkukylään Pohjanmaalle. Lapsuuden maisemissa piisaakin sitten pahaa oloa ja traumahistoriaa vaikka muille jaettavaksi - ja sitä totisesti jaetaan!

Kotitalon kupeessa on muinainen suohauta, Leväluhta. Alkaa niljakas retki menneisyyteen, jossa kiusalliset salaisuudet pulppuavat pintaan kitkerien muistojen liejusta.

Henkilöt ovat kotimaisia stereotyyppejä ja kenties siksi melko sympaattisia. Vai miltäs seuraava kuulostaa: "Äiti mielisteli kaikkia paitsi Laria, ja Meeri muuttui aina kulloisenkin poikaystävänsä mukaan pukeutumista ja puhetapaa myöden." Lari taas on omasta taiteellisesta neroudestaan vakuuttunut itsekeskeinen hev... bläkkäri.

Mitä aidosti yksilöllistä ihmisessä on, jos kulttuurin ja identiteetin kaltaisten kopioitavien mallien sisältö onkin pelkkää pintakuorrutusta, haurasta jäätä luonnon perimmäisen alkuvoiman päällä? Ovatko kaikki vain toistensa käytöstä imitoivia kopiokoneita? Muille kelpaa kun kopio on riittävän hyvä. 

Ihminen on oman mielensä harhoista lumoutunut sätkynukke tanssimassa luontoäidin nykimissä naruissa. Kaikessa on kyse vain ja ainoastaan lisääntymisestä.

Leväluhta ei jää tanssilattian reunalle kiltisti runopoikailemaan, vaan kourii ja sörkkii aihettaan arkailematta ihon alta ja tuppautuu kainostelematta ja vailla lukijan suostumusta kehokauhun reviirille. Kirja istuttaa saastaisia kuvia muhimaan mielen perukoille. Kovakouraisella tyylillä runtataan päähän eksistentiaalisia, filosofisia ja psykologisia kysymyksiä.

Kauhugenre on astia, johon sisältö kaadetaan. Lajityyppi antaa teokselle sen lopullisen muodon ja puhdin. Kauhun suurkuluttajille tuttuja kliseitä toki piisaa, mutta tuskin kukaan muuta odottaakaan. Kauhussa on lupa toteuttaa kamalin mahdollinen, ilman että lukijalla on oikeutta vaatia hyvitystä kärsimästään mielipahasta. Kenties kauhu on viimeisiä vapaita vyöhykkeitä sisältövaroitusten ja mukamas turvallisten tilojen aikakaudella.

Toisenlaisen kirjallisuuden vaatteisiin puettuna tämä voisi helposti olla inhorealistista draamaa. Olisiko vielä kamalampaa jos Meeri jäisi jumittamaan ällöttävän maailmanpelastajakundikaverin kanssa? Entä jos mitään arkitodellisuuden harmauden ylittävää vapautusta ei siunaantuisikaan? Vain päivästä toiseen toistuvia mekaanisia rutiineita ja pystyyn kuolleen parisuhteen ylläpitoa lastenrattaiden työntelyllä höystettynä... Hyi yök! Onneksi Marko Hautala ei sorru moiseen vaan kauhoo löylyä kiukaalle siihen tahtiin että heikompihermoiset valuvat alalauteen kautta takaisin suihkutilaan.

Orismalan pikkukylän asukkaiden mielenmaisemaa möyhitään siihen malliin, että kenties Hautalan vertailu Stephen Kingiin on muutakin kuin taskulämmintä markkinointipuhetta. Tämän maiseman kirjailija maalaa kuin vanha tekijä. Onko kuva sitten kuinka todenmukainen, sitä on kaltaiseni Kehä III:n sisäpuolella kypsyneen lähiöjuntin mahdoton arvioida. Ainakin se vahvistaa kaikki mahdolliset city-ihmisten ja cityn liepeilijöiden ennakkoluulot. Ja sopii taatusti kauhukirjan näyttämöksi.

Hienoa että Marko Hautala on olemassa, koska muuten hänet pitäisi keksiä.

Kuiskaus pimeässä ja lähes olematon festariraportti Kauh... Finnconista

Lukemattomia Kuiskauksia pimeässä.

Ehdin tänä vuonna Finnconiin vain tunniksi, mutta onneksi räpylään tarttui puhtaasti kansien perusteella valitut viisi numeroa Kuiskaus pimeässä -lehteä. Kauhuturistille antoisin juttu koskee Helsinki-matkailua Lovecraftin tunnelmissa. Suositeltavaa luettavaa etenkin jos kauhukirjailijoiden haudat taikka muinaisista uskonnoista ammentavat patsaat inspiroivat - vai miten olisi teosofien oma erikoiskirjasto Kruununhaassa?

Lehdissä on artikkelien lisäksi arvosteluja, novelleja ja runoja. Esimerkiksi numerosta 2/2019 löytyy Aarne Lindenin ohjaaman Keltainen kuningas -näytelmän arvostelu sekä haastattelu Apteekkari Melchior -sarjasta tunnetusta virolaiskirjailija Indrek Harglasta.

Lehteä julkaisee H. P. Lovecraft - Historiallinen seura ry. Päätoimittajana on tuoreista Lovecraft-käännöksistä tunnettu Lauri Lattu. Lehti kaipailee kynäilijöitä ja täältä löytyy kirjoitusohjeita kiinnostuneille. Seuran päätapahtuma on huhtikuussa järjestettävä KauhuCon, joka muistettiin mainita myyntitiskilläkin. Kävin siellä ainakin kerran ennen pöpöä ja Rikhardinkadun kirjastossa oli kieltämättä kauhutapahtuman luonteelle sovelias tunnelma kohdillaan!

Paikasta puheen ollen, olen käynyt Finnconissa ainakin kerran Turussa 2011. Ehkä joskus muuallakin, kenties Helsingissä 2006? Sinä päivänä kun se on mahdollista, matkustan aikakoneella vuoden 2010 Finnconiin Helsinkiin fanittamaan George R. R. Martinia ja Alastair Reynoldsia. Toki sitä ennen pitäisi ehtiä lukea Tulen ja jään laulut, mutta odotan että telkkusarjan istuttamat kuvat haalistuvat tarpeeksi - siihen mennessä varmaan Ilmestysten avaruuttakin löytyy jo filmattuna.

Olen paikkoihin kiintyvää nostalgiassa kylpevää sorttia, joten Finnconin vuosittainen muuttoliike tekee siitä vaikeammin lähestyttävän, aavistuksen hähmäisemmän ja myös henkisesti etäisemmän kuin mitä tiettyihin rakennuksiin ja alueisiin sitoutuneet tapahtumat. Kesäinen Otaniemi herätti tänään iltapäivällä henkiin muistoja kaukaisilla rannoilla ajelehtivista aurinkoisista Ropeconeista. Asiaa ei yhtään helpottanut kun Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksen arkkitehtuuri ja kummallisen sekavat sisätilatkin loihtivat hetkittäin mieleen Dipolin.

Tästä jutusta piti tulla jonkinlainen Finncon-raportti mutta... No joo, yritetään pelastaa mitä pelastettavissa on!

Ensisijainen tarkoitukseni oli katsastaa avaruusmatkoja käsittelevä esitelmä, mutta luokkahuone oli täpötäynnä, joten jatkoin kiltisti matkaani.

Kävikin mäihä, jotta ehdin juuri sitä ennen käydä kurkkaamassa paneelikeskustelua, joka pohjasi Hesarin mielipideosastolla julkaistuun nuorisolääkärin kirjoitukseen otsikolla Pilaako kauhu nuoret? Keskustelua aiheesta kävivät äikänmaikka Olli Lönnberg, kirjavinkkari Pia Göös sekä tapahtuman kunniavieras, kauhukirjailija Magdalena Hai.

Panelistien yhteinen lähtökohta ilmeisesti oli, että vaikka olisi kokenut jotain kauheaa, voi lukemalla käsitellä sitäkin turvallisesti. Kirjallisuuden ikärajojen säätämisen ja käyttökelpoisuuden hankaluutta pohdiskeltiin ja Hai mainitsi, että samanikäiset lukijat ovat hyvinkin eri viivoilla herkkyytensä ja lukemansa materiaalin käsittelykyvyn suhteen. Göösin mukaan yleensä moraalipaniikin taustalla on tuntemattoman pelko.

Lönnberg lopetti keskustelun toteamalla, että jatkuvasti muuttuvassa maailmassa voimme sanoa varmaa olevan vain sen, mikä on tutkitusti varmaa. Ja sen perusteella: "Nuoriso on ehdottomasti pilalla, siitä on kerätty aineistoa jo kahdentuhannen vuoden ajalta!"

Susien aika

626 sivua suoraan Ilmestysten avaruudesta (Inhibitor Phase, 2021).

Viime vuonna ilmestynyt Susien aika on tuorein osa Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruus -sarjaa. Kirjailija esittää heti alkuun kainon toiveensa, että tämän voisi lukea yksittäispakattuna teoksena ilman aiempia osia. Uskoo ken tahtoo, mutta tuskin tästä tajuaa hölkäsen pöläystä vailla tuhansien sivujen pohjia, niin tiheästi Reynolds on kutonut verkkojaan satoja vuosia kattavassa maailmanrakennusbisneksessään.

Tästä kirjasta aloittaminen on sama kuin menisi vesiselvänä baariin puoli tuntia ennen pilkkua ja yrittäisi ottaa kaikki muut kiinni. Mahdollista, mutta ei suositeltavaa.

Ennen tähän tarttumista kannattaa lukea ainakin itse Ilmestysten avaruus sekä Kuilukaupunki. Mikäli halajaa mehukkainta yksittäistä samaan maailmaan sijoittuvaa teosta, joka ei taatusti vaadi mitään ennakkotietoja, on Prefekti siihen hommaan enemmän kuin täydellinen. Tai sitten novellikokoelma Timanttikoirat, turkoosit päivät.

Teitä on nyt varoitettu.

Ilmestysten avaruuden tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt ympäri tähtitaivasta, mutta löytänyt pelkkiä muinaisten avaruusolentojen taakseen jättämiä raunioita. Mistä kiikastaa? Tämä on se kirjasarjan iso mysteeri, mihin on Susien aikaan mennessä jo vastattu ja minkä kirjailija itse kertoo heti esipuheessaan.

Nimittäin että muinainen tuhoajakoneisto on ohjelmoitu hävittämään kaikki tietyn teknologiatason ylittävät kulttuurit, eikä aikaakaan kun ihmiskunnan rippeet jo leikkivät piilosta näiden tukahduttajiksi nimettyjen itseään kopioivien kuutioiden kanssa.

2700-luvun lopussa kirjan minäkertoja Miguel yrittää saada pientä yhteisöä toimimaan karulla kiviplaneetalla, josta sitten lähdetään hiukan vastentahtoisesti pelastamaan ihmiskuntaa yksi eeppisen vaarallinen tehtävä kerrallaan. Ja sehän passaa, semminkin kun Miguel saa matkakumppanikseen transhumanistin päiväunista karanneen kyberneettisen yli-ihmisen sekä lakonista läppää heittävän geenimanipuloidun hypersian.

Vauhtia piisaa kun menopelinä on päheä avaruusalus, joka pyrkii toteuttamaan matkustajiensa villeimmätkin unelmat. Ai haluatte lentää auringon läpi, kokeillaan ihmeessä!

Tarina heittelee kysymyksiä sukupuuton partaalla keikkuvalle ihmiskunnalle. Millainen hinta-laatusuhde on sovelias lajin selviytymisestä maksettavaksi? Tässä yhteydessä mainitaan neandertalilaiset, mikä lienee viittaus syrjäyttämisteoriaan, jonka mukaan sapiensit syrjäyttivät kaikki aiemmat ihmispopulaatiot eivätkä risteytyneet niiden kanssa. Tämän teorian mukaan muut ihmislajit siis joko kuolivat itsekseen tai tapettiin sukupuuttoon.

Ilmestysten avaruuden maailmaan sijoittuvissa kirjoissa seurataan ihmislajin evoluutiota. Yksi keskeinen valtaryhmä ovat yhteismieleen kytkeytyneet yhtyneet, joita viholliset kutsuvat hämähäkeiksi - eikä suotta, kuvitelkaa joku internetiin ja somekohinaan 24/7 linkitetty tyyppi, heh, aikamoista scifiä!

Sulautumisrutoksi kutsuttu nanoteknologinen virus taas on romahduttanut implanttien avulla tosiaikaista demokratiaa harjoittaneiden demarkistien kulta-ajan 2500-luvulla, minkä seurauksena eräällä planeetalla on siirrytty takaisin analogiaikaan ja DDR-larppaukseen.

Reynoldsin maailma on täynnä vinkeitä visioita avaruuden valtavien etäisyyksien toisistaan eristämistä kulttuureista.

Maisemat ovat välillä kuin suoraan gigermäisistä unista lainattuja, kammottavasti vääristyneitä teknologian ja organismien yhteenliittymiä, joita on tietysti kiusaus kutsua luonnottomiksi. Teknologian ja elollisten olentojen rajapinnat hämärtyvät ja kietoutuvat toisiinsa. Hetkittäin voisi intoutua väittämään, että Reynoldsin kirjallisuus on tekstimuodossa sitä tulevaisuuden mytologiaa, jota H. R. Giger rakensi taiteessaan.

Ehkä henkilöhahmotkin ovat vain välttämätön paha, kirjallinen keino tarinallistaa koko touhu ja saatella lukija ihmettelemään näitä maisemia avaruuspuvun huuruisen lasin takaa.

Liekö juuri Reynoldsin tausta astrofyysikkona, mikä saa ostamaan hahmojen suusta tämmöisetkin lauseet lukijan nyökytellessä itsekseen vaikuttuneena kirjailijan tieteellisestä asiantuntemuksesta: "Lämpötila riippuu partikkelien törmäysten liike-energiasta - tila voidaan määritellä yhtä kuumaksi, jos siinä on vain yksi atomi."

Tyylilaji on goottilaista avaruusoopperaa. Henkilögalleria voisi olla revitty roolipelistä, sen verran edgelordia meininki tuppaa olemaan. Kaikilla on synkkiä salaisuuksia ja traumahistoriaa melkein kyllästymiseen asti. Useimmat tyypeistä ovat sodan mankeloimia tappajia, valemuistoilla tai ilman, mutta ilmassa on lopulta anteeksiannon ja sovituksen tuntua. Avaruussodankäynnissä ylivoimaista vihollista vastaan sipsutellaan heikolla jäällä, uhraukset ovat peruuttamattomia, kuolemaa ja muodonmuutoksia. Tässä maailmassa ei ole turvallisia tiloja.

Susien ajan tarina voisi olla roolipeliseikkailu, niin suoraviivaista tehtävä kerrallaan etenevää ja suht selkeään tavoitteeseen tähtäävää tiimityöskentelyä tässä nähdään. Aiempia teoksia leimannut hämärässä hapuilun tunnelma on hieman hälventynyt.

Tekee mieli sanoa, että tämähän on kirjallisen sijaan melko elokuvallinen teos. Onko Reynolds pyrkinyt rakentamaan elokuvastudioita houkuttelevan efektipläjäyksen, vai onko iso osa kirjan inspiraatioista muuten vaan peräisin elokuvista?

Vaikka Susien aika alkaakin messevästi, jonkin ajan kuluttua iskee pelko, onko tämä silkkaa nostalgiatrippailua ja retroilua sarjan vanhoille faneille? Vieläkö muistat Kuilukaupungin, käydäänpä siellä! Entäpä avaruusaluksensa kanssa fuusioituneen mielipuolisen kapteenin, käydäänpä moikkaamassa häntä! Ja sehän on tietysti koko kirjasarjan suola, nähdä miten kirjailijan luoma maailma elää ja kehittyy.

Matkan varrella venyy aika-avaruuden lisäksi myös sivumäärä. Onneksi sivun 500 paikkeilla alkaa loppurytinä ja nuutuneempikin matkustaja herännee unikapselistaan. Reynolds onnistuu viemään homman aiempaa pidemmälle, reunalle, ja valumaan hiukan ylikin - jättäen sopivan nälkäiseksi jatkolle, mikäli sellaista on luvassa.

Jedioppilas: Musta vastustaja

Qui-Gon Jinn ei pääse menneisyyttä pakoon edes Cliff Nielsenin kansitaiteessa.

Musta vastustaja löytyi kierrätyskeskuksen scifi-hyllystä kahden euron juustohampurilaisen hinnalla. Disneyn mediaimperiumin ja suoratoistopalvelusotien digitaalisella aikakaudella kärvistelevänä tyyppinä kuvittelin jo kyllästyneeni koko touhuun. Takakansi sai kuitenkin kiinnostumittarin värähtelemään: "Qui-Gon Jinn ei saa rauhaa menneisyydeltään. Kuinka hän voi luoda siteen nuoreen Obi-Wan Kenobiin kun häntä vainoaa ensimmäisen jedioppilaansa Xanatoksen petos?"

Eihän tämä kuulostanut lainkaan hassummalta. Ei mainintaa gunganeista eikä mitään animaatiosarjoista revittyjä jämähahmoja. Olen käyttänyt rahojani huonomminkin.

Internet osasi kertoa, että kyseessä on toinen osa 18-osaista, vuosina 1999-2002 julkaistua Jedioppilas-nuortenromaanien sarjaa. Qui-Gon Jinnin ja Obi-Wan Kenobin tehtäviä kuvaavan kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisen elokuvallisen esiosan eli episodi ykkösen tapahtumia.

Mustan vastustajan tarina keskittyy kaivosyhtiöiden riistämälle lohduttomalle planeetalle, jota ollaan imemässä kuiviin arvomineraaleista. Työläisten olot ovat kurjat, ja jopa planeetan alkuperäisasukkaat haluavat vaihtaa maisemaa heti kun vain mahdollista. Ekokatastrofin laajuus on kuin suoraan cityvihreän pahimmista painajaisista, joiden ainoa lohtu on siinä, ettei kaivostyöläisillä ole puhettakaan sunnuntailisistä.

Jännitteet kasvavat kun kaksi ryhmää perustaa kaivososuuskunnan, mikä ei ole omiaan ilahduttamaan Ulkomaailman kaivosyhtiötä. Paikallishallinnon pyynnöstä jedineuvosto lähettää sankarimme paikalle toimimaan rauhanturvaajina.

Jedeillä on kuitenkin jo valmiiksi meneillään oma sisäinen taistelunsa. Qui-Gon on emotionaalisesti estynyt, traumahistoriansa vangitsema menneisyyttä märehtivä kävelevä tunnelukko. 12-vuotias Obi-Wan taas kaipaisi juuri sitä mitä sulkeutuneella Qui-Gonilla ei ole antaa, eli hyväksyntää ja luottamusta. Ennen kaikkea Kenobilta puuttuu vielä jediritari, joka ottaisi hänet padawanikseen. Kohta kolmetoista vuotta täyttäessään hän on liian vanha, joten edessä näyttää olevan soturin houkuttelevan uran sijaan maanviljelijän kohtalo. Liekö tarpeen edes mainita, että molemmat joutuvat kohtaamaan pahimmat pelkonsa...

Jude Watsonin teksti on napakkaa luettavaa ja juoni etenee sutjakkaasti. Koska Tähtien sodan maailma on elokuvista ja telkkarista tuttu, ei infodumppaukseen, maisemamaalailuun tai yksityiskohtien kuvailuun tuhlata sanoja. Kaikki tietävät miltä sankarimme näyttävät, miten valosapeli toimii, ja miten jedit mittailevat mahdollisten opetuslastensa midikloriaanitasoja. Näin ollen tarinan kertomiseen riittää 120 pokkarikokoista sivua isolla fontilla.

Tähtiensotamaisen tunnelman, eteenpäin kipittävän nopealiikkeisyyden ja riittävästi kehittyvän psykologisen jännitteen ansiosta kirja levitoi itsensä piirun verran korkeammalle tasolle kuin mikä tahansa planeettamme ekosysteemiä tuhoava lisensoitu markkinointitauhka, joka ympäröi meitä, läpäisee meidät ja sitoo kapitalistisen galaksimme yhteen.

Ja mikä parasta, toisin kuin elokuvan käsikirjoituksen kanssa, kirjan kuvittelussa vain oma mielikuvitus on rajana, eikä lukijan tarvitse tuskastua kökköihin tietokoneanimaatioihin ja sinisen tai vihreän kankaan saatikka LED-seinän edessä studiossa puisevasti näyteltyyn steriiliin estetiikkaan. Lukija voi pitää huolen, että kirjaversiossa on mukana Liam Neesonin paras versio itsestään, ja että nuorta Obi-Wania ei todellakaan esitä mikään pilalle hemmoteltu lapsi Hollywoodista.

Jälkimaku on hiukan tv-sarjamainen, sillä vaikka tämä keissi saakin tavallaan päätöksensä, jättää kirja silti nälkäiseksi jatkon suhteen. Ihan niin kuin se kahden euron juustohampurilainen! Olisin kovasti halunnut nähdä miten pahis nitis... saatetaan oikeuden eteen vastaamaan teoistaan!

Fear of missing out on sittenkin todellista myös yli 18-vuotiaille, mutta nyt ei enää pelotakaan, että juuri välistä jäänyt baarireissu olisi varmasti ollut se elämän merkityksellisin ilta. Ehei, nyt pelottaa, että jos jätän kirjasarjan muut osat lukematta, niin kadun sitä loppuelämäni. Olen levollisena siirtymässä tuonpuoleiseen lentävien autojen suhahdellessa ikkunan takana neonvalojen värjäämässä sateessa, kun yhtäkkiä nytkähdänkin kouristelemaan muistaessani, etten koskaan saanut tietää Xanatoksen kohtaloa, voi v*ttu, hoitajaaaarrrgghhh...

Vaikka Jedioppilas-sarjan julkaisusta on hujahtanut jo yli 20 vuotta, ei niiden lueskelu ole täysin ajasta irrallaan olevaa puuhaa edes meille 2020-luvun asukkaille. Tänään saa nimittäin ensi-iltansa Disneyn upouusi Obi-Wan Kenobi -tv-sarja. Ken tietää, ehkä näistä on siirtynyt jotain kivaa siihenkin...

Hyvää syntymäpäivää Nnirville!

Pelit-lehden legendaarinen mestarikirjoittaja Niko Nirvi täytti tiistaina 60 vuotta ja tämän kunniaksi Suomen Kuvalehti julkaisi haastattelun, minkä voi lukea täältä. Nirvin kolumnit ovat kuukauden kohokohtia ja kaikkea muuta kuin vähäisin syy jatkaa kovatasoisen lehden tilausta. Tajusin tämän palatessani tilaajaksi kesällä 2018.

Suhtaudun Nirviin sanataiteen myyttisenä jumalhahmona, joka hyperlinkittää ja kehystää yhden sivun kolumnissaan pelikulttuurin ohessa lystikkään raadollisesti koko postmodernin ihmisen sielunmaiseman. Tässä kuivan akateemisten tekstinyhvertäjien luvatussa maassa Nirvi onnistuu lataamaan teksteihinsä niin paljon dynamiittia, kiertopotkuja ja molemmat aseet laulaen sävellettyä huutonaurutaajuudelle viritettyä filosofiaa, että pelkkä pyrkimys sen kuvailemiseen omin sanoin kuulostaa auttamatta... kuivan akateemiselta tekstinyhverrykseltä.

Nirvi itse avaa kirjoitusmetodiaan tuossa Aarno Malinin haastattelussa seuraavasti:

"Kirjoitustekniikastani ei kukaan saisi ottaa oppia. Se on paskin ikinä."

Kuka tahansa pelikulttuurin kaltaisesta niin poliittisesti kuin emotionaalisestikin räjähdysherkästä aiheesta julkisesti kirjoitteleva oraakkeli kerää miljoonien fanien sokean henkilöpalvonnan lisäksi taatusti myös muutamia soraääniä, eikä Nirvi ole poikkeus.

Pelinjohtajamme Jupa muistelee soittaneensa 1987-1989 välisellä aika-avaruusakselilla Mikrobitin toimitukseen ja puhuneensa hetken Nirvin kanssa. Jupa latasi puhelinlinjoja pitkin kylmää kritiikkiä. Nirvi kuulemma peliarvosteluissaan dissasi Amigaa ja diggaili Ataria, eikä tämä ollut Jupan mielestä oikein.

Viime vuosituhannella pelijournalisteilla saattoi olla hyvinkin korruptoiva vaikutus houkutuksille alttiiseen nuorisoon. Muistan haaveilleeni 90-luvun lopulla hetken aikaa pelitoimittajan ammatista. Syytän tästä yhteiskuntaa ja pelijournalisteja. Yhteiskuntaa siksi, että se pakotti minut ajattelemaan tulevaisuuden ammattia keskellä punk-musiikin voimaannuttamaa teiniangstia. Pelijournalisteja siksi, että he olivat kavereiden jälkeen ainoita ihmisiä joiden mielipiteillä oli mitään väliä.

Teini-ikäisenä Playstation-pelien ostaminen kesätöistä, palautuspulloista ja äidin kukkarosta kuukausittain ruinatuilla rahoilla oli sen verran tarkan markan hommaa, että kaikki peliarvostelut oli syytä nuohota huolellisesti läpi ja kehittää sukkelaan kuudes aisti, maku ja vainu itseä eniten puhuttelevien pelien suhteen. Hutilaukauksiin ei ollut varaa.

Onneksi kirjastosta löytyi Computer & Video Games ja kioskilta tuli ostettua Peliasemaa sekä demo-levyjä sisältäviä Playstation-lehtiä. Luin myös Pelit-lehteä ja haaveilin PC-peleistä kuola valuen, vaikkei kotona ollut edes tietokonetta. Netti lymyili lukion tietokoneluokassa.

Sanotaan, ettei koskaan kannata tavata sankareitasi. Oman elämäni kohokohta ja kiistaton fanipoikahetki sattui eräässä 2000-luvun alkupuoliskon Pelit-gaalassa, jossa minulla oli ansaitsematon ilo ja kunnia törmätä itseensä Niko Nirviin, tai ainakin yhteen hänen seitsemästä olomuodostaan. Ajan hiekka tuntuu hämärtäneen muistikuvani tapauksen yksityiskohdista, kuten Nirvin ulkonäöstä, aivan kuin katselisin menneisyyden sumussa kylpevää maisemaa talvisesta Kaivohuoneesta huuruisen kristallipallon lasin läpi.

Hetki kiiti ohitse vikkelämmin kuin villit hevoset vuorten yli, enkä muista sainko suustani ulos mitään päihtynyttä mölinää järkevämpää, varsinkin kun toinen tilaisuutensa äkännyt fanipoika varasti koko shown omalla puheenvuorollaan. En muista saiko edes Nirvi suunvuoroa. Vaan syyttelyt sikseen, epäilemättä kohtalo säästi minua nolaamasta itseäni yhtään sen enempää. Yhtä kaikki, se oli ainutlaatuinen hetki ja sillä on erityispaikka muistojeni aarrekammiossa. Fun times!

Nykyisen mediakulttuurin keskellä Nirvi edustaa poikkeuksellisen vireää ja vahvaa sitoutumista, aitoa rakkautta lajiin. Tällainen esimerkki langettaa häpeän varjon kaikkien tuhanteen suuntaan poukkoilevien identiteettikriisien hähmäisillä kurapoluilla harhailevien toimittajien ylle, jotka ovat olevinaan vähän kaikkea mutta eivät koskaan täysillä mitään. Nirvin näppäimistö on hienostunut ase sivistyneemmiltä ajoilta, sillä kirjoitettujen sanojen hehku on tulen hehkua keskellä syvimmän yön pimeyttä.

Loppuun vielä toinen haastattelu reilun kymmenen vuoden takaa, hyvää matskua tämäkin.

Niko Nirville sanon vulkanuslaisten tapaan: "Elä pitkään ja menesty!"

Käännettyä Lovecraftia pukinkonttiin

Synkän tulevaisuuden sateisilla kaduilla neonvaloissa välkehtivän joulun 2020 hittituotteet eivät löydy fidget-spinnerin tai C-virusrokotteen suunnalta vaan kotimaisten kustantamoiden uunituoreista Lovecraft-kokoelmista. Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat on saanut seurakseen Nysalor-kustannuksen julkaiseman Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita. Tässäpä oiva tilaisuus tutustuttaa perheen pienimmät nassukat 130-vuotiaan kirjailijaneron kauhuklassikoihin. Pikku-Joken peliaika Minecraftin ja Fortniten parissa on päättynyt ja siirtymäriitti kuolleiden puiden kellastuville sivuille painettuun korkeakulttuuriin voi alkaa!

Mikäli fyrkka on piukassa eikä Jokelle voi pleikka femman lisäksi hankkia kuin yhden kirjan, tässä analyyttinen vertailu siitä kummasta opuksesta irtoaa best bang for buck. Jalavan kirjasta ehdinkin jo kirjoittaa muutaman riimun ennen sen julkaisua edellisessä postauksessani, joten suotakoon tasapuolisuuden nimissä hiukan enemmän palstatilaa pienkustantamo Nysalorin kokoelmalle.

Kauhugenren diggareille vähintään yhden Lovecraft-kokoelman lukeminen sisältyy pakollisiin perusopintoihin. Kumpikin näistä ajaa asiansa paremmin kuin hyvin. Molemmista irtoaa yllin kyllin mässyjä kosmisia säväreitä Howard Phillips Lovecraftin tarinoiden ystäville, niin vanhoille, uusille kuin tulevillekin. Kirjojen erot löytyvät käännöstyöstä sekä opuksiin valikoiduista novelleista.

291-sivuinen Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita sisältää viisi novellia ja on kokonaan Lauri Latun suomentama. Nimikkostoorin lisäksi siitä löytyy myös Dagon, Cthulhun kutsu, Kuiskaaja pimeydessä ja Varjo Innsmouthin yllä.

Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat sisältää myös novellit Väri avaruudesta ja Varjo Innsmouthin yllä. Näiden lisäksi sivut kätkevät sisäänsä seuraavat tarinat: Herbert West - Elvyttäjä, Hulluuden vuorilla, Charles Dexter Wardin tapaus ja Hautakummun salaisuus. 525-sivuisen mötikän koko selittyy Hullun vuorisaarnan ja Dexter Wardin niin novellimitan kuin lukijan kärsivällisyyden rajoja koettelevilla pienoisromaaneilla.

Kirjat sisältävät siis kaksi samaa novellia, Väri avaruudesta ja Varjo Innsmouthin yllä. Käännökset ovat eri tekijöiden käsialaa, joten laitan tähän vertailun vuoksi pätkän molemmista mutta aloitetaan kiltisti alkuperäisellä:

H. P. Lovecraft: The Complete Fiction
The Colour out of Space (1927)

(Barnes & Noble)

"West of Arkham the hills rise wild, and there are valleys with deep woods that no axe has ever cut. There are dark narrow glens where the trees slope fantastically, and where thin brooklets trickle without ever having caught the glint of sunlight. On the gentler slopes there are farms, ancient and rocky, with squat, moss-coated cottages brooding eternally over old New England secrets in the lee of great ledges; but these are all vacantnow, the wide chimneys crumbling and the shingled sides bulging perilously beneath low gambrel roofs.

The old folk have gone away, and foreigners do not like to live there. French-Canadians have tried it, Italians have tried it, and the Poles have come and departed. It is not bacause of anything that can be seen or heard or handled, but because of something that is imagined. The place is not good for the imagination, and does not bring restful dreams at night."

Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita
Väri avaruudesta

(Nysalor-kustannus, suom. Lauri Lattu)

"Arkhamista länteen mäet kohoavat villeinä, ja niiden välissä on laaksoja, joiden syviin metsiin kirves ei ole koskenut. Synkissä, kapoisissa notkoissa puut kaartuvat ihmeellisillä tavoilla, ja pienet puropahaset valuvat noroina näkemättä koskaan auringonvalon pilkahdusta. Lempeämmillä rinteillä lepää muinaisia ja kivisiä maatiloja, joiden matalat ja sammaleen peittämät mökit murjottavat ikuisesti suurien kallionseinämien suojassa Uuden Englannin salaisuuksia vaalien; mutta nykyisin ne ovat kaikki autioina, savupiiput murenevat ja paanutetut seinät pullistuvat uhkaavasti matalien taitekattojen painon alla.

Vanha kansa on häipynyt, eivätkä ulkopuoliset viihdy siellä. Kanadanranskalaiset ovat yrittäneet, italialaiset ovat yrittäneet, ja puolalaiset ovat tulleet ja menneet. Kyse ei ole mistään näkyvästä tai kuultavasta tai kosketeltavasta vaan jostakin, minkä voi vain kuvitella. Paikka ei tee hyvää mielikuvitukselle eikä anna nukkua rauhassa."

H. P. Lovecraftin parhaat
Väri avaruudesta

(Jalava, suom. Ilkka Äärelä)

"Länteen Arkhamista vuoret kohoavat villeinä ja siellä on laaksoja joiden syviin metsiin ei metsurin kirves ole kajonnut. Pimeissä kapeissa notkoissa puut kasvavat hämmästyttävän kieroiksi ja ohuet purot solisevat ikuisesti piilossa auringonvalolta. Loivempien rinteiden kivisillä tonteilla on vanhoja maatiloja joiden matalat sammaleen peittämät mökkipahat hautovat Uuden-Englannin salaisuuksia räystäidensä varjossa, mutta nykyään ne ovat kaikki hylättyjä; leveät savupiiput rapistuvat ja paanupeitteisten mökkien seinät rakoilevat uhkaavasti matalien harjakattojen alla.

Entiset asukkaat ovat muuttaneet pois eivätkä ulkomaalaiset mielellään asu siellä. Kanadanranskalaiset ovat yrittäneet, italialaiset ovat yrittäneet, puolalaiset ovat tulleet ja aikaa sitten menneet. Kammoksunta ei johdu mistään sellaisesta minkä voi nähdä tai kuulla tai mitä voi koskettaa, vaan jostain jonka voi vain kuvitella asustavan siellä. Paikka ei herätä miellyttäviä mielikuvia eikä suo rauhallista yöunta."

Käännösten erot eivät tämän esimerkin perusteella ole valtavia, mitään ylitsepääsemätöntä estettä kummankaan lukemiselle en löydä. Henkilökohtaisesti fiilaan ehkä aavistuksen enemmän Äärelän suomennoksen sanavalintoja kun taas Latun käännös on selkeästi uskollisempi alkuperäiselle.

Latun toimittaman Väri avaruudesta ja muita cthulhuiluja -kokoelman kaikki suomennokset ovat uusia ja perustuvat alkuperäisiin käsikirjoituksiin tarjoten takakannen mukaan "mahdollisuuden lukea tarinat sellaisina kuin kirjailija olisi ne itse halunnut julkaista". Kokoelman esipuhe tarjoaa ajankohtaisen ja tarkkanäköisen katsauksen Lovecraftiin henkilönä, ristiriitaisuuksineen kaikkineen. Latun mukaan ystävällinen, kiltti ja huumorintajuinen herrasmies oli rasisti elämänsä loppuun asti ja näkee joidenkin ihmisten tarpeen vähätellä tätä seikkaa kumpuavan kenties pelosta, että kirjailijalta yritettäisiin riistää kruunu modernin kauhukirjallisuuden mestarina:

"Rasismi on kuitenkin sikäli merkittävä tekijä Lovecraftin persoonassa, että se paistaa voimakkaasti läpi teksteistä. Itse asiassa se ei ainoastaan paista läpi teksteistä vaan myös antaa useille niistä polttoainetta. Muukalaisten, vierauden ja toiseuden pelko on varsin keskeinen teema Lovecraftin tarinoissa. Samoin useassakin tarinassa esiintyvä rodun tai verenperimän saastuminen ja siitä seuraava degeneraatio ovat voimakkaasti yhteydessä kirjailijan rasistisiin ajatuksiin."

Lattu sivuaa esipuheessaan Lovecraftin laaja-alaista vaikutusta populaarikulttuuriin. Kirjan jälkisanoissa Lattu avaa ja taustoittaa käännöstyötään ja perustelee tarvetta uudelle käännökselle sillä, että aiemmat suomenkieliset sekä monet englanniksi julkaistut versiot perustuvat virheellisiin lähteisiin, ja Lovecraftia itseään kismitti muunneltujen versioiden painaminen. Käännöstyö ei ole ollut mikään iisein duuni, lopputulos on useamman hatunnoston arvoinen kulttuuriteko. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan lopusta löytyvät jutut Cthulhu-mytologiasta sekä kokoelmaan valituista teksteistä, jotka ovat Latun henkilökohtaisia suosikkeja.

Lattu raottaa myös Lovecraftin itsensä kosmisismiksi nimeämää näkökulmaa, jossa maailmankaikkeuden valtavuuden rinnalla ihmisen olemassaololla ei ole merkitystä. Tässä ateistisessa kosmisen välinpitämättömyyden filosofiassa kauhu on luonteeltaan eksistentiaalista, ihminen on korkeintaan mitätön muurahainen kosmoksessa vaikuttavien Cthulhun kaltaisten olentojen rinnalla.

"Luonnonlakien pettäminen on toinen kauhun lähde Lovecraftin tarinoissa. Se paljastaa ihmismielemme kyvyttömyyden ymmärtää kosmosta sellaisena kuin se todella on", Lattu kirjoittaa.

Jalavan H. P. Lovecraftin parhaat -kokoelman neljäsivuisessa esipuheessa Markku Jalava tiivistää mainiosti Lovecraftin suosion syntyä ja käännöstyötä Suomessa. Kirjailijan ensimmäiset tarinat julkaistiin vuonna 1952 Suomessa Maaseudun Tulevaisuuden sunnuntailiitteessä nimillä Kauhea vanha ukko ja Sivullinen. Jalava avaa kiehtovasti omaa ensikosketustaan Lovecraftiin Riihimäen ja Helsingin välisillä päivittäisillä junamatkoilla 1970-luvun puolivälissä:

"Helsingin Akateemisessa Kirjakaupassa ja Suomalaisessa Kirjakaupassa oli aina hyvä valikoima englanninkielisiä scifi-pokkareita, joita luin ahkerasti pitkillä junamatkoilla. Kerran ostin sattumalta The Case of Charles Dexter Wardin. Minusta tuli heti Lovecraft-fani ja jatkoin tutustumista hänen kirjoihinsa. Luulin silloin, että olen ainoa suomalainen, joka fanittaa Lovecraftia. Olin väärässä."

Lovecraftin tuotanto oli tekijänoikeuden alaista vuoteen 1988 saakka, sen jälkeen julkaisuja onkin sitten tupsahdellut, mutta näköjään ei tarpeeksi, kun kaikenlaisten kokoelmien painokset tuppaavat aika ajoin loppumaan. Näille on siis edelleen tilausta, ja mikäpä olisikaan mukavampi muoto julkaisuille kuin nämä kovakantiset kokoelmat, joiden kautta pikku-Jokkekin pääsee tempautumaan kummallisten tarinoiden imuun joulukuusen juurella aattoillan lempeässä hämyssä, kauan sitten kuolleiden tähtien valon tuikkiessa keskeltä kosmisen tyhjyyden kolkkoa, kylmää pimeyttä...

Lovecraftin parhaat, Hulluvuoret ja Väri avaruudesta

Kosmisen lonkerokauhun kapellimestari täyttää elokuussa 130 vuotta ja sen kunniaksi Jalava julkaisee salaperäisesti nimetyn novellikokoelman H. P. Lovecraftin parhaat. Kyseessä on kuuden hittisinglen lohkaisu ja bileisiin on kutsuttu Väri avaruudesta, Varjo Innsmouthin yllä, Herbert West - elvyttäjä, Hulluuden vuorilla, Charles Dexter Wardin tapaus ja Zealia Bishopin kanssa yhteistyönä kirjoitettu, postuumisti julkaistu Hautakummun salaisuus. Wardin tapauksessa kyseessä on viittä vaille pitkäsoitto ja Vuoristokin täyttää lähes EP:n kriteerit. Vaan onko tämä aito best of -kokoelma ensinkään, kannattaako ostoshortsit vetää aikailematta jalkaan vai säästää nekin roposet C-viruksen sivutuotteena siinneessä talousromahduksessa kärvistelyyn?

Kyllä ja ei, ehkä, tai miksikäs ei. Samojen kansien väliin on ladottu kauhunovellistiikan mestarin takomia bängereitä kiitettävän laajalla spektrillä. On sitten eri asia sattuvatko valitut tarinat kutkuttelemaan juuri niitä ikiomia hienovaraiselle kosmisen säteilyn taajuudelle säädettyjä makunystyröitä. Kaikki kokoelman novellit löytyvät H. P. Lovecraftin Kootut teokset -sarjan osista 1-4 ja 6. Kyseinen kokoelmasarja sisältää myös Markku Sadelehdon kiehtovia esipuheita.

Omat suosikkini ovat Väri avaruudesta ja Hulluuden vuorilla, joten viisari värähtelee ainakin näiden mukanaolosta. Tarinoiden lukemisesta on päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin, joistain ehkä viitisentoista vuotta. Lienee aikakin verestellä muistoja ja tarkistaa vieläkö vanha suola janottaa. Nämä ovat ajankohtaisia sikälikin, että ensin mainitusta tupsahti hiljattain uusi leffa ja jälkimmäisestä pyöri vielä viime vuonna näytelmä Tikkurilan Teatterissa.

Avaruusvärin uunituore elokuvaversio kadottaa itsensä lupaavan alun jälkeen kun maatilalle tippunut kivenlohkare alkaa värittää syrjäseudulle muuttaneen liberaalin perheen arkea. Colour Out of Space (2020) ei tunnu tietävän mitä haluaisi olla ja tyytyy sitten hapuilemaan kohti sekameteliksi äityvää klisesoppaa. Tai ehkä en vaan tajunnut. Tuntui kuin uusille urille luisteltaessa olisi aina säikähdetty, otettu reilusti takapakkia ja käännytty lakki kourassa perin konservatiivisille poluille.

Tunnustan olevani kauhugenren suurkuluttaja, satunnaiselle viihdekäyttäjälle Väri avaruudesta saattaa olla hyvinkin visionäärinen ja kapinallinen leffa. Mukana on onneksi nättejä kuvia ja Nicolas Cage tarjoilemassa säännöllisiä piristysruiskeita. "Okay you know I've had it with your drama, Lavinia, so do me a favour and get the fuck outta my sight, okay? No, no, actually, I'll save you the trouble and get the fuck outta yours!"

Itselleni ne lovecraftimaisimmat leffat ovat niitä joista sarjanumerot on viilattu pois, kärjessä edelleen Alien - kahdeksas matkustaja (1979) ja The Thing - "se" jostakin (1982). Näitä kahta eivät perässähiihtelijät ole päässeet lähellekään. Kauhumaestron henki tuntuu siunanneen tämän kaksikon, joka on oivaltanut kosmisen kauhun perimmäisen luonteen.

Aarne Lindenin ohjaama ja dramatisoima Hulluuden vuorilla oli se kosminen kauhunäytelmä, minkä olin aina halunnutkin nähdä. Hykerryttää muistella kuinka energinen, nerokas ja tyylitietoisen dramaattisesti visuaalinen Lindenin sovitus onnistui olemaan. Ja tämä tulee sellaisen henkilön suusta, joka on hädin tuskin oppinut sietämään teatteria saatika suhtautumaan siihen varteenotettavana taidemuotona.

Pienoisromaanin lukeneet tietävät kuinka kunnianhimoinen ja uhkarohkea yritys kyseessä on. Tarinassa retkikunta lähtee elämysrikkaalle tutkimusmatkalle Etelämantereelle. Jopa Guillermo Del Toron ja Tom Cruisen elokuvahanke haudattiin. Onneksi Linden pelasti homman tuoreella näkemyksellään, joka repi tehoja nimenomaan teatteri-ilmaisun rajoituksista. Miltä näyttää vuoristoinen spektaakkeli kun se riisutaan paljaaksi megalomaanisesta ilotulituksesta ja keskitytään sen sijaan härdellin jälkipuintiin suljetussa tilassa?

Kirjailijan ainoana varsinaisena romaanina mainostettu Charles Dexter Wardin tapaus julkaistiin aikoinaan jatkokertomuksena Weird Tales -lehdessä. Opus tarttui joskus männävuosina mukaan Suomalaisen alelaarista, lukaisin sen, totesin ihan kivaksi one shotiksi ja lahjoitin kaverille. Taisi olla ensimmäinen tietoisesti lukemani Lovecraft, siirryin vasta sen jälkeen novellikokoelmien pariin.

Kokoelman kolmesta muusta tarinasta en tällä hetkellä muista kuin nimet, joten en suotta kyseenalaista taikka ylistä niiden läsnäoloa. Jalavahan on julkaissut Kootuissa teoksissaan jo kuuden novellikokoelman kattavan sarjan Lovecraftia, muista kokoelmista puhumattakaan, joten lypsylehmää voisi kuvitella melko kuiviin tiristetyksi, mukaan kun on mahtunut niin ikään muiden kirjailijoiden kanssa yhteistyönä kynäiltyjä tarinoita. Miksi julkaista uusi kokoelma vailla mitään varsinaista uutta sisältöä, ellei sellaiseksi laske Markku Jalavan esipuhetta?

Ainakin lonkeroisella pääkallolla koristeltu hillitty tumma kansi on tyylikäs. Mikä tahansa kansi rökittäisi Koottujen teosten kannettomat kannet, joiden rinnalla Maol-taulukkokirjan kansiläystäkkeet huokuvat suurempaa muinaista kauhua. Ja vaikkei kirjaa ole kansiin katsominen, niin kai sitä tohtii edes vilkaista? Miksi säästää nappulaa kansitaiteessa kun Suomesta löytyy vaikka millä mitalla aiheeseen ja tyylilajiin istuvia taiteilijoita. Tai jos fyrkka on vähissä niin kai sitä voi repiä tekijänoikeuksiltaan hämärämpää tai vanhentunutta kamaa jostain muinaisuudesta, esimerkiksi Vaskikirjat laittoi Unennäkijän muistikirjansa kanteen Francisco de Goyaa. Niissä vanhoissa Jalavan kokoelmissahan oli vielä kunnon kansikuvia, esimerkkinä vaikkapa Nimetön kaupunki.

No joo, viisastelu sikseen! Kyllä vaan minua miellyttää ajatus saada nämä tarinat samojen kansien sisään. Toistaiseksi olen tyytynyt lainailemaan kokoelmia kavereilta ja kirjastoista, mutta tämä 500-sivuinen möhkäle voisi kernaasti kaunistaa myös omaa kirjahyllyä. Toki samaan hintaan irronnee englanninkielisiä kaikenkattavia superkokoelmia, joista löytyy kaikki matsku yksiin kansiin ahdettuna. Silti, näitä suomennoksia on ilo lukea, sen verran nättiä jälkeä ovat kääntäjät saaneet aikaan.

"Oli aivan kuin nämä jyrkästi erottuvat painajaishuiput olisivat seisoneet portinpylväinä vartioiden unen, kaukaisen ajan ja avaruuden sekä monien ulottuvuuksien kiellettyä maailmaa." - Hulluuden vuorilla

Star Warsia ilman EU-kritiikkiä

Leppävaaran kirjaston sarjakuvaosastolta löytyvät myös nämä EU:n perusteokset.

 
Star Wars -hype sen kun kasvaa ja odotukset joulukuussa ilmestyvälle leffalle ovat vaatimattomasti ilmaistuna mielettömät. Akuuttia puutostilaa lievittääkseni lainasin kirjastosta muutaman sarjakuvan, joista löytyy lyhyet arviot tämän jutun loppupuolelta. Sitä ennen hiukan yleistä pohdintaa Tähtien sodan menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Harrison Fordin ystävällistä esiintymistä San Diegon Comic Conissa on tulkittu jonkinlaiseksi jäähyväispuheeksi, jonka pohjalta uskaliaimmat epäilevät Han Solon kuolevan tulevassa elokuvassa. Ja kun tähän lisää vahvistuksen kolmen vuoden päästä ilmestyvästä elokuvasta, joka kertoo nuoren Han Solon tarinan ilman Fordia, ei epäilys ole täysin tuulesta temmattu.

Sukupolvenvaihdos on ihan ymmärrettävä juttu, tapahtuihan se myös edellisessä trilogiassa, vaikka Hayden Christensenin, Natalie Portmanin ja Ewan McGregorin hahmot tuskin jäävätkään yhtä ikonisiksi osiksi kaanonia. Tai mistäpä minä sen tietäisin, ehkä se on tämä kolmekymppisten sukupolveen kuuluminen, mikä vääristää tulkintani. Kenties 90-luvun lapset saivat tuosta ihan yhtä suuret kiksit kuin itse alkuperäisistä 80-luvulla.

Itselleni edellisen trilogian suurin ongelma ei suinkaan ollut päänäyttelijöiden usein mainitussa karisman puutteessa, vaan puhtaasti käsikirjoituksen käsittämättömässä epämääräisyydessä, jonka puitteissa tuskin kukaan pystyisi loistamaan. George Lucasin huomio tuntuikin keskittyvän Campbellin sankarin matkan tutkiskelun sijaan puhtaasti erikoisefekteillä mässäilyyn. Julmaa todeta, mutta mielestäni Lucasin heivaaminen sivuun uusien leffojen tieltä oli Disneyltä järkevä ratkaisu. J. J. Abramsin ja Lawrence Kasdanin luulisi rokkaavan kynähommat melko suvereenisti.

En ole ikinä ymmärtänyt joidenkin nörttien elokuvien "ulkopuolista" expanded universe -dissausta (johon viittaan tästä eteen päin EU-kritiikkinä). Koko franchise käynnistettiin alunperin elokuvasarjaa alustavilla sarjakuvilla ja markkinoille lämittiin keräilyfiguureita sun muuta tilpehööriä, Star Wars kun oli kaiken muun ohella luomassa ylipäänsä elokuvien oheistuotebisnesmallia ja nosti sen vähintäänkin seuraavalle levelille.

Star Wars onkin tarinan ohella ennen kaikkea maailma. Tarinan ja juonen kannalta heikoimpienkin elokuvien mehukkainta antia ovat visiot kaukaisen galaksin eksoottisista paikoista, joissa science fiction ja fantasia heittelevät high fiveja tarjoillen laimeimmillaankin tiukan hapokasta ilotulitusta. Tarinan ja juonen diippeydestä ja substanssista marmattaessa on hyvä muistaa, että koko juttua eteen päin puskevana moottorina on edelleen vauhdikas pulp-seikkailu.

Sarjakuvien puolella koko maailmaa on laajennettu, eikä homma todellakaan aina pysy "genren" puitteissa. Ja mikä se genre ylipäänsä Star Warsin tapauksessa on? Yhdistelmä science fictionia ja vanhan ajan seikkailuelokuvaa? Oli miten oli, sarjakuva tuntuu tarjoavan tekijöilleen valkokangasta vapaamman ilmaisullisen alustan. Ja kuten näistä lyhyistä arvioista käy ilmi, ei se lähimpänä klassisia Star Wars -leffoja oleva tyyli automaattisesti takaa parasta sarjakuva-albumia... Laadun takaavana nyrkkisääntönä voi pitää, että mitä enemmän Darth Vaderia nähdään, sitä kovempaa kamaa on kyseessä.

Tästä olisi voinut tulla budjettiratkaisu Imperiumin vastaiskulle - onneksi ei tullut.

 
Splinter of the Mind's Eye (1996)

Alan Foster palkattiin aikoinaan tekemään ensimmäisen Star Warsin kirjaversio. Lucas pyysi häntä kirjoittamaan myös jatko-osan elokuvalle. Hän halusi että kirjan pohjalta voitaisiin kuvata tuotannollisesti vaatimaton leffa siltä varalta, ettei ensimäinen osa menestyisi. Toisin kävi, eikä Fosterin kirjana ilmestynyttä jatko-osaa ikinä filmattu. Se julkaistiin myös Terry Austinin ja Chris Sprousen versioimassa sarjakuvamuodossa 1996.

Syntyhistoria näkyy teoksessa, mutta saa myös suhtautumaan siihen suopeammin. Esimerkiksi isot avaruustaistelut loistavat poissaolollaan. Tapahtumat sijoittuvat sumuiselle planeetalle, jonne Leia ja Luke päätyvät heti alussa. Planeetalla sankarit välttelevät Imperiumin joukkoja, kohtaavat jättiläismatoja, dinosauruksia sekä muita örrimörrejä ja selvittävät mystisen voimakristallin salaisuutta.

Tyyli on paahdolla etenevää pulpia, mutta 70-lukulaisen ankealla ja ahdistavan väkivaltaisella draivilla. Leia tuntuu saavan joka toisessa ruudussa turpiinsa ja valomiekalla porukkaa paloittelevan Luken tehtäväksi jää pelastaa prinsessa milloin mistäkin pulasta, eli feministien ohimosuonia tämä taatusti poksauttelee. Darth Vaderin lyhyestä esiintymisestä tarinan lopussa irtoaa hiukan plussaa, mutta muuten tämä jätti meikäläisen aika kylmäksi. Hiukan bonusta täytyy myös antaa eräästä temppelistä löytyvästä Cthulhu-patsaasta.

Keisarin ja Darth Vaderin sodankäyntistrategiat ajavat omat joukot vallankaappausyritykseen.

 
Darth Vader and the Ghost Prison (2013)

Haden Blackmanin käsikirjoittama ja Agustin Alession piirtämä teos on todella kovaa kamaa. Tarina sijoittuu noin 19 vuotta ennen ekaa leffaa. Imperiumin uunituoreiden kadettien valmistujaisseremonia räjähtää silmänräpäyksessä väkivaltaiseksi vallankaappausyritykseksi, jonka maalitauluina ovat itse keisari ja Darth Vader.

Teos pitää tiukasti otteessaan, hahmot ovat tarkasti kirjoitettuja ja  motiiveiltaan uskottavia, ja aina vain ikävämmiksi äityvät twistit viitoittavat epätoivoista taistelua Imperiumin tulevaisuudesta. Kertomus istuttaa lukijaan ristiriitaisia tuntemuksia, puhtaasti järjellä ajatellen päähenkilöiden toivoisi häviävän, mutta tunnetasolla heidän taisteluaan silti tsemppaa.

Päähenkilö on nuori kadetti Laurita Tohm, rujo käsipuoli, jonka vankkumaton lojaalisuus keisarille punnitaan toden teolla. Darth Vader on väkevästi menossa mukana ja huokuu sellaista häikäilemätöntä pahuutta, että voisi kurmottaa Jedin paluun pörröiset halinallet pelkällä katseellaan. Alession huikean maalauksellinen piirrosjälki nostaa tämän yli arvosteluasteikon. Tästä on vaikea mennä enää yhtään enempää dark sidelle, tai löytää itsensä jälleen light sidelta...

Ihmissuhdekoukeroita, avaruustaisteluita ja vakoojan arvuuttelua. Sekä mainio Darth vader -lyhäri.

 
In the Shadow of Yavin (2013)

Brian Woodin ja Carlos D'Andan sarjakuva sijoittuu ensimmäisen kuolontähden tuhon jälkeiseen aikaan. Kapinalliset etsivät uutta tukikohtaa, Luke, Leia ja Han Solo lentelevät avaruusaluksilla ja joutuvat vaikeuksiin samalla kun yrittävät löytää rivejään harventavan petturin. Kaikkialla on kaikenlaista ihmissuhdedraamaa, vaikka pitäisi keskittyä vain sotimiseen.

Kyllä tämän mielellään lukee, tosin välillä tekstiä infodumpataan omaan makuuni hieman liikaa. Parasta antia ovatkin Darth Vaderin ailahtelevaa asemaa keisarin alaisuudessa kuvaavat hetket, joissa korostuu omia alaisiaan surutta teloittava johtamistyyli ja vihaksi kanavoitu pelko oman aseman menettämisestä.

Todellinen helmi on albumin lopusta löytyvä erillinen lyhyttarina Darth Vaderiin kohdistuvasta salamurhayrityksestä. Stoorissa Vader todistaa epäilijöille kuinka hyvältä tuntuu olla kyborgi, jolla on Boba Fettin veroisia liikekumppaneita; voi vaikka tepastella star destroyerin rungolla kylmässä avaruudessa ja murskata tie fightereita puhtaalla Voimalla.

"I was to die. The fear and anticipation were pouring off them like a stench..."

Gandalfin moraali ja Järvikaupungin tuho

Gandalf ja Järvikaupungin kodittomia pakolaisia. (elokuvasta Hobitti - Viiden armeijan taistelu, 2014)

 
Kävin katsomassa uuden hobittileffan ja se herätti monenlaisia kysymyksiä. Mietin millä systeemillä leffan megasuuret taistelut kannattaisi hoitaa pelissä? Ei ainakaan Kerpin säännöillä. Barbarians of Lemuria voisi olla näppärä ainakin nopeutensa puolesta, varsinkin kun taistelukentällä on paljon nollatason minioneita, joita ei juuri kannata yksilöidä.

Aivan erityisellä hartaudella aloin pohtia Gandalfin asemaa oikeamielisenä, sydämellisenä ja hyvänä johtajana. Viisaana mutta sympaattisen höpsönä esitetty velhohan käytännössä suunnittelee ja toteuttaa kääpiöiden kosto- ja ryöstöretken Yksinäiselle vuorelle. Vuorelle, jossa psykopaattina massamurhaajana tunnettu lohikäärme Smaug uinuu anastamiensa rikkauksien keskellä. Lohikäärme kun on jotain 150 vuotta aiemmin vallannut kääpiöiden tarunhohtoisen valtakunnan.

Kyseessä on siis eräänlainen Karjala takaisin -tyyppinen operaatio, mutta avoimen sodanjulistuksen sijaan tässä pyritään hyökkäämään pienellä iskuryhmällä suoraan hermokeskukseen. Vuoren vieressä sijaitsee Järvikaupunki, jonka asukkaat ovat jättäneet lohikäärmeen ja Vuoren sisäiset aarteet omaan rauhaansa.

Jos oletamme, että Gandalf on yhtä älykäs kuin miltä hän vaikuttaa, on meidän syytä olettaa, että hän tietää myös tasan tarkkaan operaatioon sisältyvät riskit. Ajatus lähettää kolmetoista kostonhimon sokaisemaa, ahnetta, sotahullua ja patrioottista kääpiötä sekä yksi mukavuudenhaluinen laiskanpullea puolituinen vuorelle, jonka sisällä nukkuu lohikäärme, on suoraan sanottuna mielipuolinen. Vai onko kääpiöillä tai hobiteilla Keski-Maassa jonkinlainen maine katu-uskottavina lohikäärmeentappajina?

Kersti Juvan suomentamassa kirjassa Hobitti eli sinne ja takaisin Smaugista saa sen kuvan, ettei sitä kiinnosta osallistua mihinkään, kunhan sen aarteeseen ei kosketa: "Lohikäärmeet janoavat kultaa ja hopeaa, kuten tiedätte, ihmisiltä ja haltioilta ja kääpiöiltä, mistä ikinä aarteita löytävät, ja ne vartioivat saalistaan koko elämänsä (ja ne elävät käytännöllisesti katsoen ikuisesti ellei niitä tapeta) osaamatta nauttia ensimmäisestäkään vaskisormuksesta."

Tämän pohjalta voi tehdä parikin oletusta:
A) Lohikäärmeet ovat henkisesti sairaita olentoja
B) Jättämällä ne rauhaan aarteidensa keskelle, ne eivät välttämättä häiritse muita

Keskeneräisten tarujen kirjassa mainitaan Gandalfin olevan huolissaan siitä, että Sauronin palveluksessa Smaug olisi vakava uhka. Leffassa Smaug leuhottaa siihen malliin, että Gandalfin pelko saattaa olla aiheellinen. Toisaalta lohikäärme nauttii ilkeilystä, joten kaikille sen sanomisille ei välttämättä ole katetta.

Keski-Maassa ei uskota kulttuurirelativistiseen hömppään ja moraalinen käyttäytyminen on universaalia. Tämän vuoksi voimme arvioida myös lohikäärmettä samoin perustein kuin muita älyllisiä olentoja. Ja lohikäärme on totisesti älyllinen olento, sehän pystyy tuottamaan kieltä siinä missä monet muutkin Keski-Maan olennot.

Mittaamattomista voimistaan huolimatta – vai kenties juuri siksi? – Smaug on elävä massatuhoase, kiero ja ahne psykopaatti, joka nauttii kuoleman ja kärsimyksen levittämisestä. Eräänlainen pahan olon lähettiläs siis. Näin Thorin lohikäärmettä kirjassa muistelee: "Myöhemmin sillä oli tapana ryömiä ulos suuresta portista ja saapua Laaksoon öiseen aikaan ja raahata sieltä mukaansa ihmisiä, etenkin nuoria neitoja syödäksensä ne, ja tätä jatkui kunnes Laakso lakkasi olemasta eikä sinne jäänyt ketään, koska ihmiset olivat joko kuolleet tai lähteneet pois."

Tämä on se Smaug, jonka olohuoneeseen Gandalf kääpiöitä kannustaa.

Mutta miksi sotkea hobitti kääpiöiden ja lohikäärmeen väliseen eripuraan? Velho arvelee, ettei kääpiöitä halveksiva lohikäärme tunnista hobitin tuoksua ja painostaa tämän vuoksi Bilbo Reppulin mukaan reissulle. Bilbo on siis Gandalfin sotastrategisissa suunnitelmissa hyödyllinen ase, jolle ei kannata kertoa enempää kuin mitä yksinkertaisen kontulaisen tarvitsee tietää. Bilbo on Gandalfille välinearvoa edustava työkalu, jota velho manipuloi esittämällä puolituisen ystävää.
 

Järvikaupunki Peter Jacksonin elokuvassa Hobitti - Smaugin autioittama maa (2013).

 
Entäpä sitten Järvikaupungin asukkaat? Kaikki ovat kuulleet ennustuksen, jonka mukaan kääpiöiden jeesaaminen Vuorelle johtaa kaupungin tuhoon. Skeptisimpienkin mielessä siintää alitajuinen pelko siitä, että mielipuolinen lohikäärme tuhoaa kaiken, jos sitä häiritsee. Myös Yksinäisen vuoren kutsumanimi – lohikäärmevuori – viittaa siihen, että folklore elää ja vaikuttaa ihmisten arjessa, vaikkei nuoriso siihen ihan täysillä uskoisikaan.

Järvikaupungin asukkailla on siis ydinaseilla varustettua hirmuvaltaa muistuttava naapuri, jonka he mieluummin jättäisivät omaan rauhaansa. Pelko on ajanut ratkaisuun, jonka perusteella oma selviytyminen nykyhetkessä on tärkeämpää kuin pitkän tähtäimen maailmanpolitiikkaa koskevat suunnitelmat. Gandalf miettii asioita laajemmin ja toimii sen mukaan. Hän puntaroi, että Järvikaupungin tuho on hyväksyttävissä, kunhan operaatio muuten onnistuu.

Kirjassa myös Järvikaupungin viisas isäntä antaa siunauksensa kääpiöiden retkelle toivoen pääsevänsä osingolle rikkauksista. Optimistinen ja kaupallisesti orientoitunut isäntä on itse pannut alulle uudempia lauluja, joissa kerrotaan lohikäärmeen tuhosta ja Järvikaupunkiin virtaavista aarteista.

Kääpiöiden kolistellessa Vuorelle hobitti seuranaan tapahtuu se, mitä lähes kaikki osasivat pelätä: Smaug herää tunkeilijoiden häiritsemänä, lentää ulos ja polttaa Järvikaupungin.

Se, että Järvikaupungista löytyy jousimies, joka onnistuu tappamaan lohikäärmeen, on kiva juttu, mutta laiha lohtu läheisensä menettäneille; neljäsosa asukkaista kuolee liekkimereksi muuttuneessa kaupungissa. Puhumattakaan lukuisista loppuelämäkseen vammautuneista. Tai siitä, että henkiin jääneet ovat kodittomia pakolaisia talven kynnyksellä.

Ehkä Gandalf järkeilee, ettei munakasta voi tehdä rikkomatta kananmunia. Riittävätkö Yksinäisen vuoren aarteet hyvittämään äitinsä menettäneiden lasten surun? Montako kultakolikkoa tarvitaan valamaan uskoa tulevaisuuteen, kun on ensin menettänyt lähes kaiken?

Kukaan ei vaadi sympaattista velhoa tilille. Hän pääsee kuin koira veräjästä: kukaan ei erehdy kysymään, kuka alunperin masinoi kääpiöiden retken. Poissaolollaan Vuoren ryöväyksen ja sitä seuranneen Smaugin raivon keskellä loistanut velho ilmestyy paikalle neuvomaan muita juuri ennen Viiden Armeijan Taistelua.

Gandalf, tuo harmaapartainen hupsu vanha velho, jonka kädet ovat veressä.

Puhumattakaan siitä, kuinka häikäilemättömästi Gandalf käyttää jatkossa hobitteja mahtisormuksen kantajina. Velho tietää, että hobittien yksinkertainen luonteenlaatu ja kunnianhimon puute estävät näitä sekoamasta yhtä vallanhimoisilla tavoilla kuin vaikkapa haltioita tai ihmisiä. Kyllähän velho silti näkee, mitä sormus tekee yksinkertaisimmallekin kantajalleen: Bilbokin muuttuu kuin vanhaksi alkoholistiksi.

Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.