GM burnout, pelitauko & synkkä tulevaisuus

Porukkamme ahkerimman pelinjohtajan burnoutin sekä aikatauluongelmien vuoksi pelirintamalta ei kuulu mitään uutta. Niinpä myös blogi on viettänyt suruaikaa ajelehtien kylmän bittiavaruuden laitamilla kaikessa hiljaisuudessa. Talven kynnykselle johdattelevien syyspäivien kannustamana on kuitenkin hyvä luoda katsaus tulevaan. Eli välkkyykö siellä tunnelin päässä valoa, vaiko vain lisää pimeyttä?

Myös tosimaailmassa joutuu välillä heittämään sanity checkin.

    
Ymmärtääkseen tulevaa täytyy ensin ymmärtää historiaa. Tästä syystä yritän rekonstruoida heinäkuun puoliväliin sijoittuneen – akuuttiin GM burnoutiin johtaneen – pelisession. Lomareissusta johtuen en ollut itse mukana, joten koko juttu perustuu nimettöminä pysyttelevien silminnäkijöiden havaintoihin.

Peli oli Dungeon Crawl Classics. Olin läsnä vielä toiseksi viimeisellä kerralla, jolloin peli muuttui yhdellä hahmolla pelattavaksi luolaseikkailuksi. Lienee aiheellista mainita, että suurimmalla osalla peliporukastamme ei ole erityisen paljon kokemusta vanhan koulukunnan luolakomppauksesta pöytäroolipeleissä.

Itse huomasin kartan piirtämisen jalon tehtävän helpottavan huomattavasti keskittymistä ja immersiota. Tarkka resurssienhallinta edusti monelle uudenlaista, erityistä tarkkuutta ja suunnittelua vaativaa pelityyliä. Luolaston "selvittäminen" vaatisi useita reissuja, joiden välillä kävisimme sivistyksen parissa hankkimassa lisää ruokaa ja soihtuja.

Tuntien pelaamisen jälkeen näimme pelinjohtajan papereista vahingossa vilauksen koko luolastosta. Siihen asti kartoittamaamme aluetta katsoessa oli selvää, että peliaikaa tähän tulisi kulumaan vähintään sata tuntia. Sata tuntia hidasta etenemistä ansoja ja kummituksia vältellen, luurankosotureita ja ties mitä kauheuksia vastaan taistellen...

Viimeisellä pelikerralla paikalle saapui kuulemani mukaan lauma pelaajia, joista useimmat olisivat mieluummin olleet jossain muualla.

"No te tuutte huoneeseen ja sit siellä on gargoyle, heittäkää aloite!" kuvailee eräs pelaaja tunnelmia.

Hyvässä hengessä alkanut peli oli siis kehittynyt jonkinlaiseksi hirviöksi, joka nieli tiettyjen pelaajien arvokasta vapaa-aikaa kuin Moolokin kita.

Pelinjohtaja analysoi tilannetta seuraavasti: "Pelinjohtajat on välillä laiskoja ja omahyväisiä ja toisinaan huonojakin. Pelaajat taas on aina sellaisia ja sen lisäksi ne on mulkkuja."

Luolamestari sai pelaajien käytöksestä tarpeekseen ja vihelsi pelin poikki.

Heinäkuun jälkeen on siis ollut hiljaista. Muiden pelinjohtajien viritelmät – uudet tai keskeneräiset – ovat kaatuneet viimeistään aikatauluongelmiin, joten aluillaan on kolmas kuiva kuukausi. GM burnout on oikeastaan vain sivujuonne pelien eteen kasautuneiden esteiden – kuten opiskelujen, duunien, parisuhteiden, ryyppyreissujen, elokuvien, tv-sarjojen ja videopelien – hetteikössä.

Eskapismia halajava on näin ollen joutunut kömpimään yhä useammin elokuvateatterin hämäriin saleihin. Tämän seurauksena blogin puolella on luvassa muutamia leffa-aiheisia juttuja. Roolipeleihin palaan heti kun istun seuraavan kerran pelipöydän ääreen.

Onnellisen lopun takaamiseksi GM burnoutin karaisema pelinjohtajamme on kuitenkin vihjaillut laittavansa sessiot pystyyn vielä tämän vuoden puolella.

Huhut kertovat, että pelinä saattaisi olla Cyberpunk 2013, jonka vetämistä muutama pelaaja – meikäläinen mukaan lukien – on kiitettävän aktiivisesti ruinannut jo kohta vuoden päivät. Kyseessä on "alkuperäinen" roolipeli synkästä tulevaisuudesta, jonka R. Talsorian Games Inc. julkaisi vuonna 1988. Ja mikäpä olisi soveliaampi ajankohta pelaamiselle, kuin pelin ja nykyhetkemme nykyhetki – synkkä tulevaisuuden vuosi 2013!

Jalona ajatuksena on pelata tätä mahdollisimman uskollisena pelin alkuperäiselle maailmalle ja säännöille. Sitä odotellessa...

Mike Pondsmithin luoma Cyberpunk-roolipeli julkaistiin alunperin kolme kirjaa sisältävässä laatikossa.

Dungeon Crawl Classics — taas yksi retroklooni?

Pakko myöntää, etten varsinaisesti kiljunut riemusta kun Jupa kertoi pistävänsä pystyyn sessiot Dungeon Crawl Classicsilla. Taas yksi retroklooni, jossa seikkaillaan jossain geneerisessä fantasialuolastossa, ajattelin (siitä huolimatta, ettemme ole moisia juurikaan edes pelanneet). "Mikä tämän sitten erottaa muista retroklooneista?" kysyin. "No vaikkapa se, että tässä pelaajilla on useita nollatason hahmoja, joilla pelataan alkuun ja katsotaan mikä niistä jää henkiin. Ja siitä tulee sitten se pelaajan varsinainen hahmo", kuului vastaus.

In the beginning

Heti aluksi valitsemme sokkona viisi valmista hahmoa. Kaikki pakasta vetämäni ovat enemmän tai vähemmän surkeita 0-levelin tyyppejä. Kaikki ovat maajusseja tai muita tavallisia pulliaisia — yhtään soturia, varasta tai velhoa ei mukaan mahdu. Nollatasolla ei taida vielä olla hahmoluokkia.

Nimeämisen myötä surkeimpiinkin hahmoihin syntyy yllättäen tunneside — huomaan alkavani välittää niistä. Oma viisikkoni koostuu arkuntekijä-kääpiöstä (Ibrahim), puunhakkaajasta (Kenny Loggins), värjäykseen erikoistuneesta puolituisesta (Frodomir), perunanviljelijästä (Simple-Joe) ja paimenesta (Zelgarion).

Luolastossa suhisee

Seikkailijan urasta haaveilevat keltanokat sysätään tulikokeeseen luolaston suuaukolle. Marssijärjestys kertoo pelin hengen: suosikit notkuvat jonon hännillä. Hit pointseja omilla hahmoillani on 1 tai 3, eli kovinkaan kummoista kuritusta ei näiden jannujen kurmottamiseksi vaadita.

Ensimmäisestä lukitusta ovesta muodostuu melkoinen koetus. Jarin hahmo kärähtää siniseen sähköpalloon yrittäessään tiirikoida ovea. Paimen Zelgarion alkaa irrottaa ovessa olevia kristalleja, minkä myötä samaa puuhastellut Mikan hahmo palaa kuoliaaksi. Lopulta ovi saadaan väkerrettyä saranoiltaan.

Seuraavan huoneen patsaat sinkoavat käsistään keihäät, jotka lävistävät ensimmäisinä marssineet epäonnensoturit. Patsailta irtoavat onneksi panssarit, jotka nostavat armor classia jopa neljällä (hidastaen tietysti kaikkea mahdollista liikuntaa). Zelgarion ja Simple-Joe pukevat nämä ylleen.

Oven takaa paljastuu halli, jonka jokaisella seinällä on yksi ovi. Huoneessa on myös valtava barbaaria esittävä patsas, jonka silmät näyttävät älykkäiltä.

Ensimmäisenä huoneeseen hiippailevat Jarin hahmo sekä meikäläisen Zelgarion. Barbaaripatsaan käsi vääntyy mekaanisesti osoittamaan sormellaan tunkeilijoita. Hajaannumme, jolloin syyttävä sormi jää seuraamaan Jarin hahmoa. Yhtäkkiä sormi sylkee tulta sytyttäen Jarin epäonnisen hahmon liekkeihin. Zelgarion yrittää kauhuissaan juosta patsaan sormen katvealueelle — turhaan! Sormi liekittää myös onnettoman paimenen hengiltä.

Osa porukasta juoksee hallin vasemman seinän ovesta, jonka takana nämä joutuvat taistelemaan puhuvaa jättiläiskäärmettä vastaan. Hahmoja grillaavalle sormelle uhrataan harhautuksen nimissä mukana kulkeneita lehmiä ja sikoja. Lopulta sormi lakkaa sylkemästä tulta. Huoneen laitimmaisen oven luokse pakotettu perunanviljelijä Simple-Joe huokaa helpotuksesta. Oven takaa paljastuvasta huoneesta hahmojen kimppuun tallustelee kuusi kristallimaista, häilyvästi välkehtivää patsasta, jotka lojuvat hetken päästä käsittelymme jäljiltä pirstaleina maassa.

Dungeon Crawl Classics hemmottelee alussa pelaajaa useilla nollatason hahmoilla, joista vain yksi selviää jatkoon.

   
Erikoisesti valaistussa tilassa on vedellä täytetty allas, jonka pohjassa on kristalleja. Simple-Joe ja Kenny Loggins jäävät nakuttelemaan kristalleja irti samalla kun muut jatkavat kierreportaita alakertaan. Alakerran oven takaa paljastuu hallin täydeltä savesta muovattuja sotilaita, jotka heräävät ja hyökkäävät kurkistaessamme sisään. Juuri ennen oven kiinni telkeämistä ehdimme nähdä vilaukselta, kuinka huoneen katosta tihkuu vettä. Komennamme ovelta joutavat tyypit yläkertaan nakuttelemaan kristalleja nopeasti irti altaan pohjasta. Kristallit toimivat arvauksemme mukaan tulppina, joiden irroittaminen laskee veden pintaa alla olevaan halliin.

Savipatsaat iskevät keihäitään oven läpi samalla kun urheat kääpiöt yrittävät pitää oven kiinni. Lopulta yläkerran vesialtaan pohja romahtaa savisotureiden niskaan, huuhtoen sameat saviukot vesimassan sekaan. Eräs Jarin hahmoista on köyttänyt itsensä yläkerran pylvääseen, joten mies ei tipu koko matkaa, toisin kuin Mikan kääpiö ja meikäläisen perunanviljelijä Simple-Joe, joka onnistuu tarraamaan köydestä kiinni mutta ei kestä seinään kolahtamisen aiheuttamaa yhden pisteen vahinkoa, vaan molskahtaa elottomana alakertaan.

Kiero puunhakkaaja Kenny Loggins rientää alakertaan putsaamaan Simple-Joen ruumiin taskut kristallipaloista. Salaoven takaa paljastuu valtaistuin ja iso kristallipallo. Frodomir säntää silmät ahneudesta kiiluen nyysimään tuota omituista hehkuvaa palloa, joka käräyttää puolituisen hengiltä. Jarin hahmo saa kuitenkin napattua kristallipallon vaarattomasti säkkiinsä. Löydämme myös muumioituneen barbaarin ruumiin sekä kaikenlaisia arvoesineitä. Kenny Loggins nappaa seinältä pitkän miekan. Muunkinlaisia arvoesineitä tarttuu hahmojen mukaan.

End of the beginning

Tähän päättyy seikkailun alku. Itselleni jää kaksi hahmoa, joista joudun valitsemaan varsinaisen pelihahmon, joka nousee haluamaani hahmoluokkaan ykköstasolle. Valitsen Kenny Logginsin, josta tulee cleric. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet varas, soturi ja velho. Puolituiset ja kääpiöt ovat myöskin oma, erillinen hahmoluokkansa. Päätän kokeilla clericcia, kun en ole aiemmin moisella pelannut. Heppu on siis uskonsoturi, joka voi käyttää huoletta panssareita ja useimpia aseita sekä lisäksi taikuutta tietyin rajoituksin.

Hauskaa oli, sitä ei käy kiistäminen. Noinkin ison pelihahmolauman paimentaminen oli ainakin itselleni tervetullutta vaihtelua. Pelihahmojen surkeudesta ja kuolemista irtosi paljon naurua. Nopea d20-systeemi auttoi pitämään homman vauhdikkaana. Saa nähdä, miltä meininki maistuu jatkossa, kun pelattavana on tuttuun tapaan ainoastaan yksi hahmo.