Aliens – Paluu

Alienin jatko-osassa ollaan perhearvojen äärellä.

Käytiin peliporukan poikien kanssa katsomassa isolta kankaalta kaikkien jatko-osien äiti, eli Aliens – Paluu vuodelta 1986. Näin tämän ekan kerran töllöstä natiaisena (oletettavasti maaliskuussa 1990 TV3-kanavalta, olin tästä tosi innoissani mutta taisin mennä nukkumaan kesken myöhäisen tiistai-illan lähetyksen, aamulla oli kummiskin koulua), sitten kaverilla vhs-nauhalta, ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo 2000-lukua ja piti hommata se ohjaajan versio dvd:llä, ja sitten se koko trilogian boksi ja niin edelleen... Mutta valkokankaalta näin tämän vasta nyt.

Homma alkaa siitä kun ykkösleffan seitsemästä tyypistä ainoa eloonjäänyt, Ellen Ripley, herätetään hyperunesta, eikä aikaakaan kun sankarimme lähtee taas ötökkäjahtiin. Nyt mukana reissussa on merijalkaväen sotilaita ja tietysti se pakollinen synteetti. Ei sillä että homma sujuisi tällä kertaa yhtään sen helpommin.

Jos et ole vielä nähnyt tätä niin korjaa erheesi ja jatka lukemista vasta sitten. Luvassa on juonipaljastuksia.

Tämä leffassa 40-vuotisjuhlakierroksella esitetty oli se perus teatteriversio, joka etenee director's cutia sutjakkaammin.

Kurkkasin sen pidemmän version ihan hiljattain. Ei niitä siirtokunnan edeltäviä tapahtumia tarvitse näyttää, ne vain pilaavat kivan yllärin. Ne käytävälle laitettavat automaattiaseet ovat ihan mässyt, mutta elokuvan kokonaisuuden kannalta turhat.

Kiinnostavin teatteriversiosta pois jätetty juttu on se, että Ripleyn ajelehtiessa avaruudessa 57 vuotta hänen tyttärensä on ehtinyt elää koko elämänsä ja kuolla vailla jälkikasvua. Tätä taustaa vasten elokuvan uusi perheviritelmä rakentuu vieläkin luontevammin. Loppua kohden kaikki henkilöt ovat menettäneet perheensä, Newt vanhempansa ja veljensä, Hicks taistelutoverinsa, Bishop isäntänsä.

Elokuvan syy-seuraussuhteiden ketju toimii miellyttävän johdonmukaisesti. Ylimieliset ja uhmakkaat sotilaat tekevät machoilupäissään ja paineen alla mokia, joiden seurauksena heidän tilanteensa jatkuvasti hankaloituu. Yhtäkkiä tuore luutnantti jäätyy ja suupaltti sotilas pillittää epäuskoisena tilanteen toivottomuudelle.

Jokaisella sivuhahmollakin on ikioma tarinakaarensa. Sotamies Hudson ja luutnantti Gorman saavat sovitettua virheensä. Jopa synteetti pääsee osoittamaan olevansa luotettava tyyppi, eikä pelkkä yhtiön talutusnuorassa sätkivä marionetti.

Todettakoon vielä, että saimme pelattua kesäkuussa Aliens: Another Glorious Day in the Corpsin läpi. Se kurottelee samoja tunnelmia sijoittamalla tehtävänsä suoraan elokuvan tapahtumiin. Paikoitellen se onnistuukin, ja mihin se ei yletä, sen Space Hulk tavoittaa. 

Onko tässä vuoden 2026 kulttuuritapahtuma?

Cyberpunk: Jupiter Incident

Mika heitti meille sunnuntaina Cyberpunk REDillä yhden illan seikkailun Jupiter Incident - I Still Believe. Varsinainen kampanjamme sijoittuu Night Cityyn, mutta nyt saimme pelata maapallon ulkopuolisen avaruusvaltion L5-sylinterimaailman hahmoja osana avaruusaluksen miehistöä matkalla Jupiterin kuuhun jäälouhokselle.

Reissu on osa filantrooppi Walther Gaussin vuonna 2036 käynnistämää hanketta, jonka tavoitteena on luoda Marsista uusi maapallo. Ideana on vissiin löytää Europa-kuusta vedenalaista elämää tai mitä lie näytteitä. Tekoälyn ohjaamat mechat ovat jo paikalla poraamassa jääkuorta.

Vietämme suurimman osan matkasta kryounessa linkitettynä braindance-staasiin. Perillä aurinkomyrsky rikkoo reletorneja ja osan mechoista. Radiomme vastaanottaa vieraan kaiun, joka tulee 120 valovuoden päästä Leijonan tähdistön takaa. Mistä ikinä onkaan kyse, on se liian kaukana meille.

Suoritamme tehtävämme ja keräämme näytteet. Paluumatkalla heräämme kesken kaiken unesta. Löydämme ilmalukon vierestä kuolleen tutkijan ja huomaamme sekä kapteenin että viestintäupseerin kadonneen. Aluksemme on törmännyt Marsin Deimos-kuun avaruusasemaan.

Pelinjohtaja oli päättänyt, että tämä seikkailu on one-shot, joka kestää tasan neljä tuntia.

Saamme aluksen hallintaamme ja telakoidumme asemalle. Radiotaajuudella on taas häiriöääniä, kuin outoa musiikkia. Ilmalukosta päästyämme avaruuspukuinen tyyppi tanssii meitä kohti ja paljastuu painajaismaiseksi hirviöksi. Ammumme olennon, mutta niitä on lisää ja ne vastaavat tuleen. Onnistumme kukistamaan kummajaiset ja korjaamme aluksemme.

Paluumatkalla yksi hahmoista onnistuu COOL-heitossa ja löytää valvontakierroksellaan kapteenin hytistä Marsin avaruushirviöistä kertovia pulp-sarjakuvia sekä kapteenille suunnatun karmivan viestin: "Kun kierto päättyy sulkekaa apulaisina toimineet synteetit..."

Löydön tehneen hahmon mieli järkkyy hänen oivaltaessaan, että me olemme nuo viestissä mainitut keinomuistoilla varustetut synteetit. Hän palaa kylmänviileään järjenkäyttöön ja päättelee meidän menneen epäkuntoon aurinkomyrskyn myötä. Myrsky ja Jupiterin avaruussäteily vahingoittivat myös ihmismiehistön neuralwarea. Oma todellisuutemme vääristyi. Avaruusasemalla teurastamamme hirviöt olivat oikeita ihmisiä.

Tapahtuneella on väistämättä poliittiset mittasuhteet. Kotimaailmassamme L5:ssä meitä pidetään taatusti terroristeina ja parhaassakin tapauksessa epäkuntoon menneinä orgaanisina koneina. Maapallon suuryhtiöt ja kansallisvaltiot eivät olisi yhtään vähemmän uteliaita, mutta maksaisivat tästä lastista maltaita skandaalin uhallakin, ja kenties sinne olisi helpompi kadota.

Valaistunut hahmo päättää lähettää meidän muiden jo uinuvien synteettien horroskapselit kauas ulkoavaruuteen kuolemaan. Aluksen hän suuntaa kohti Kalifornian rannikkoa. Mikäli onni on myötä, hänen pitäisi olla perillä loppukesästä 2050.

Sen pituinen se. Kauniita unia...

Ruuhkaa käytävällä... Sopu sijaa tekee, epäsopu vielä enemmän!

Kappas vain, Deimoksen asema vaikuttaisi olevan avaruushirviöiden vallassa.
Aika putsata paikat Auri Kanasen tyyliin!

Artificial Kid

"... asukkaat kuluttavat suurimman osan aikaansa katsellen nauhoja: kauko-ohjattujen robottien tekemiä nauhoja, taidenauhoja, elämäkertanauhoja, muistinauhoja. Sellaisia me olemme."

Näin kirjoitti Bruce Sterling vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan The Artificial Kid, joka saatiin suomeksi vuonna 1993 nimellä Taistelija. Wikipedian mukaan tämä on Sterlingin suomennetuista romaaneista lähinnä "esi-kyberpunkia".

Kirjassa eletään yhtiövuotta 499 Reverien planeetalla. Kertoja on ilmassa leijuvien videokameroiden edessä nunchaku-kapuloillaan porukkaa hakkaava biokemiallisesti muokattu ammattitaistelija Artificial Kid. Valtaosa hänen yleisöstään koostuu kiertoratakaupunkien kellujista.

Itseensä tyytyväinen, nuori ja uhmakas Kid on aiemmin ollut 271-vuotiaaksi elänyt, hulluksi tullut Rominuald Tanglin, jonka persoonallisuus on kärvennetty pois muistinpyyhkijällä. Tanglin ilmestyy yhä aika ajoin puhumaan kummitusmaisina tallenteina. Toisin kuin Isaac Asimovin Säätiön kaikkitietävä setämiesselittäjä Hari Seldon, joka ansioitui tulevaisuuden ennustajana vielä kuolemansakin jälkeen, eivät Tanglinin ilmestykset aiheuta Kidissä lievää kiusaantuneisuutta suurempaa reaktiota.

Tarina on päällisin puolin ehtaa pulp-seikkailua, mutta ei jää ainakaan ideoidensa runsaudessa tippaakaan jälkeen tieteiskirjallisuuden klassikoista. On ihmisten asutettavaksi muovattu vieras planeetta poliittisine peleineen, seksillä ja huumeilla kyllästetty hedonistinen viihdekulttuuri, yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa, mediakritiikkiä, klooneja...

Unohtamatta tietenkään avaruusolentoa, jota kutsutaan avaruusolennoksi!

Mäiskeen, räimeen ja sinne sun tänne säntäilyn lomassa puntaroidaan mainetta, imagonrakennusta sekä henkilöbrändejä erilaisten ideologisten liikkeiden johdossa. Viihde, politiikka ja uskonto eivät kenties olekaan niin kaukaisia sukulaisia. Kaikki ovat karismaattisten johtajien ympärillä pyöriviä valtapelejä.

Artificial Kidin elämä on läpeensä kaupallistettua esiintymistä yleisölle. Kamerat seuraavat sankariamme herkeämättä ja kotonaan hän editoi nauhoista mieleisiään. Jos tosielämässä juuri tapahtunut kohtaus ei toimi sellaisenaan, se näytellään uudestaan. Kirja tuntuu kysyvän voiko spektaakkelin yhteiskunnasta irrottautua.

Kaikki tämä on nyt sosiaalisen median influensserien, striimaajien, tiktokkaajien ja tubettajien aikakaudella vieläkin ajankohtaisempaa. Poliitikkojen, filmitähtien ja muusikoiden lisäksi myös muutenkin kuin julkisuudesta elävien kansalaisten yksityinen elämä on taukoamatonta kuvavirtaa ja somekanavissa jaettavaa performanssia. Koulukiusaajat, katujengit ja sotilaat videoivat pahoinpitelyjä, kidutuksia ja murhia. Sosiaalisen median alustoilla jaettavat videot ovat sodankäynnin, alistamisen ja häpäisyn väline.

Kuinka Sterling osasi ennustaa elämäänsä "dokumentoivien" influensserien ammattikunnan synnyn aikana ennen tavisten kansoittamaa internetiä, älypuhelimia ja sosiaalista mediaa? Oliko kaikki tämä jo iduillaan 1970-luvun amerikkalaisessa mediakulttuurissa?

Artificial Kid tarjoaa oivan tirkistysreiän tieteiskirjallisuuden tilaan 45 vuotta sitten. Scifidiggarin ylikellotetut aivot pulisevat pätemisen tarpeessaan lukemisen sekaan välihuomautuksia: "Hei tämähän on taatusti Alfred Besteriltä lainattua, tämä kenties Stanislav Lemiltä, ja tätähän Alastair Reynolds kehittelee edelleen omissa avaruusoopperoissaan. Ja huomasithan kuinka kriminalisoimaton vyöhyke muistuttaa Manhattanin vankilasaarta John Carpenterin klassikkoelokuvassa Pako New Yorkista?"

Ja kaipa tämä on myös sitä kyberpunkia, tai ainakin niin lähellä kuin vuonna 1980 saattoi olla!

Murhabotin päiväkirjat 1: Hälytystila

Tässäpä kirja, josta saisi suht helposti myös yhden illan roolipeliseikkailun.

Mikäli kyseessä olisi kirjan sijaan juoma, Murhabotin päiväkirjat -sarjan ensimmäinen osa Hälytystila olisi kuin tuplasokereilla ja triplakofeiineilla terästetty energiajuoma, joka aiheuttaisi käyttäjässään peruspärinöitä sähäkämmät sävärit. Tölkin sähkönsinisessä kyljessä komeilisi silmistään lasersäteitä suihkiva kyborgi vääntämässä avaruusmatoa niskalenkkiin.

Hälytystila on virtaviivainen seikkailukertomus, ihan kuin 1990-luvun television myöhäisillan viihdesarjan jakso. Kerrankin scifiä, josta on konmaritettu kaikki ylenpalttinen infodumppaus. Vähemmälläkin pärjää.

Kirjan minäkertoja on tutkimusretkikuntien mukana vakiovarusteena kulkeva turvallisuusbotti. Sopimukset, planeetat ja retkikunnat vaihtuvat jatkuvasti, joten yhtiön asiakkaisiin on turha kiintyä. Ujo ja arka turvallisuusammattilainen nauttiikin enemmän hömppäsarjojen bingettämisestä kuin ihmisten kanssa seurustelusta.

Haarniskan sisällä lymyilee herkkänahkainen ja vapautta janoava olento. Räjähtävä toiminta ja tehtävien suorittaminen ovat pakoreittejä sosiaalisen vuorovaikutuksen tunnetason miinakentiltä. Ihmissuhteet ne vasta kiusallisia ovatkin.

Tästä on ilmestynyt tänä vuonna myös tv-sarja. Saatan bingettää sen jahka kirjat on luettu. 

Uusin tehtävä saa yllätyskäänteitä, joita ratkoessaan murhabotti huomaa nihkeydestään huolimatta kiintyvänsä ihmisiin, työkavereiksi kun vaikuttaa siunaantuneen poikkeuksellisen mukavia tyyppejä.

Oleellista on, miltä murhabotista itsestään tuntuu, miten hän kokee maailman ja oman paikkansa siinä. Suurin arvoitus syntyy botin alkuperästä: miten se on rakennettu ja kuinka paljon siinä on orgaanisia osia?

Ja jos tämä kirja tosiaan olisi energiajuoma, niin pillillä imeskelyn tahi velton lipittelyn sijaan tämän heittäisi kernaasti ykkösellä huiviin! 

Hälytystila jättää haikean mutta samalla teräksisen voimauttavan jälkimaun. En muista milloin olen viimeksi ollut yhtä täpinöissäni mistään kirjasta, aivan kuin olisin puolihuolimattomasti astunut suuren seikkailun kynnykselle. Valitettavasti tästä seuraa myös kirjan suurin ongelma: tätä on pakko saada lisää!

Finncon 2023: Tekoälyistä ja kirjallisuudesta

Suomen suurin science fiction -tapahtuma käynnissä Tampereen yliopistolla.

Pyörähdin sunnuntaina Finnconissa kuuntelemassa paneelikeskustelut tekoälystä ja kirjallisuudesta, kvääri-spefistä sekä avaruusoopperasta. Ja mitäpä muutakaan Tampereelta olisi irronnut matkamuistoksi kuin muutama turkulainen science fiction -lehti.

Kävijämäärissä mitattuna Finncon tuskin vielä lähivuosina uhkaa Ruisrockin tai Hangon Regatan asemaa kansan syvien rivien bailufestarina, mutta matkalla ollaan, ainakin sen kuhinan perusteella mikä Rosebudin kirjakasojen ympärillä oli käynnissä heti yliopiston aulassa. Vastustin kirjashoppailun houkutusta heittämällä onnistuneen itsehillintäheiton ja suuntasin kohti luentosalia A1, joka löytyi vasta useiden epäonnistuneiden etsintäheittojen jälkeen.

Tekoälyä ja kirjallisuutta käsittelevässä paneelikeskustelussa ohjelmistotekniikan emeritusprofessori sekä kolme tieteiskirjailijaa pohdiskelivat, ovatko Chat GPT ja vastaavat kielimallit uhka vai mahdollisuus kirjallisuudelle.

Panelistien mukaan Chat GPT:n kaltaiset sisältögeneraattorit eivät sisällä kovin paljon mitään älykkyydeksi luokiteltavaa: "Tekoäly on terminä kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Varsinkin mediassa ja bisneksessä."

Sisältögeneraattorit ja kielimallit perustuvat perinteisiin tietokoneiden vahvuuksiin eli kykyyn käsitellä valtavia datamääriä. Ne toimivat kuten poliitikot kun heiltä kysytään asiasta, josta eivät varsinaisesti tiedä, eli laittavat hyvältä kuulostavia lauseita peräkkäin. Ne siis pyrkivät tuottamaan esitysmuotoja, mutta eivät tunne merkityksiä.

Ja kirjallisuus perustuu nimenomaan merkityksiin.

Kirjailijat voivat käyttää sisältögeneraattoreita tekstien kääntämiseen, tiivistämiseen, henkilöhahmojen tekemiseen tai vaikkapa kirjallisuusmarkkinoiden analysointiin. Amerikkalaiset kirjailijat ilmeisesti käyttävät jo työssään kielimalleja esimerkiksi "tylsiin kohtiin", joita voi generoida lajityypin mukaan.

Ainoastaan tekstigeneraattorien kehittäjillä itsellään on tiedossa, mitä datajoukkoja mukaan on otettu ja onko niiden tekijänoikeus voimassa. Aiheen tiimoilta onkin meneillään paljon tekijänoikeusoikeudenkäyntejä. 

Mahdollisista uhkakuvista mainittiin historiantutkija ja kirjailija Yuval Noah Hararin huoli siitä, että netti saattaa saastua tekoälyjen tuottamasta sisällöstä, teksteistä ja valepersoonista.

Yhteenvetona kuulemastani voisi kai todeta, että aidosti uutta luovia keinoälyjä pääsee edelleen ihmettelemään lähinnä tieteiskirjallisuuden sivuilla. Mutta sellaisia odotellessa on taatusti huisin paljon raflaavampaa haipata kaiken maailman kuvageneraattoreita ja tsättibotteja tekoälyinä.

Tekoälyhommelin jälkeen oli sopivasti aikaa vielä muutamalle ohjelmanumerolle.

Kirjailijoiden paneelikeskustelussa Kvääri-spefi ajassa ja paikassa - Kuinka miljöö vaikuttaa representaatioon ruodittiin sukupuolen ja seksuaalisuuden käsittelyä spekulatiivisessa fiktiossa. Aihetta lähestyttiin panelistien omien teosten kautta.

Sunnuntai-iltapäivän kruunasi Avaruusoopperan uusi aalto on täällä! -paneelikeskustelu. Neljän kirjailijan keskustelussa kävi ilmi, että oman maailman luominen on kivaa puuhaa jos on laiska tekemään taustatutkimusta, eikä haittaa vaikka jo lukion fysiikka tuottaisi haasteita.

Kaiken keskellä ehdin kierrellä myös festarialueen kirjamyyntipisteillä. Lehtihyllystä mukaan tarttui kaksi Spin-lehteä. Turun science fiction -seuran julkaisu ilahdutti kiinnostavilla, laadukkailla ja ennen kaikkea hauskoilla jutuilla. Vai miltä kuulostaa artikkeli pöytäroolipelien hirviöiden evoluutiosta 1970-luvulta nykypäivään?

Nysalor-kustannuksen tiskillä minulle yritettiin myydä äyriäiskauhua.

Kysyin löytyisikö heiltä sitä Solomon Kane -kokoelmaa ja sepäs olikin myyty täällä jo loppuun. Lohtua löytyi lupauksesta, että sitä tulisi olemaan tarjolla Ropeconissa. Uhosin tulevani sinne ostohousut jalassa. Voisin toki tilata sen netistä, mutta mitäs fiilistä siinä sitten olisi.

Kyseistä kirjaa on kuulemma painettu kustantamolle tyypillisen 150 kappaleen sijaan 300, mikä on siis pelkästään oikein ja lähes kiistaton todiste Jumalan olemassaolosta.

Nyt kun vaan malttaisin odottaa Ropeconiin asti...

Susien aika

626 sivua suoraan Ilmestysten avaruudesta (Inhibitor Phase, 2021).

Viime vuonna ilmestynyt Susien aika on tuorein osa Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruus -sarjaa. Kirjailija esittää heti alkuun kainon toiveensa, että tämän voisi lukea yksittäispakattuna teoksena ilman aiempia osia. Uskoo ken tahtoo, mutta tuskin tästä tajuaa hölkäsen pöläystä vailla tuhansien sivujen pohjia, niin tiheästi Reynolds on kutonut verkkojaan satoja vuosia kattavassa maailmanrakennusbisneksessään.

Tästä kirjasta aloittaminen on sama kuin menisi vesiselvänä baariin puoli tuntia ennen pilkkua ja yrittäisi ottaa kaikki muut kiinni. Mahdollista, mutta ei suositeltavaa.

Ennen tähän tarttumista kannattaa lukea ainakin itse Ilmestysten avaruus sekä Kuilukaupunki. Mikäli halajaa mehukkainta yksittäistä samaan maailmaan sijoittuvaa teosta, joka ei taatusti vaadi mitään ennakkotietoja, on Prefekti siihen hommaan enemmän kuin täydellinen. Tai sitten novellikokoelma Timanttikoirat, turkoosit päivät.

Teitä on nyt varoitettu.

Ilmestysten avaruuden tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt ympäri tähtitaivasta, mutta löytänyt pelkkiä muinaisten avaruusolentojen taakseen jättämiä raunioita. Mistä kiikastaa? Tämä on se kirjasarjan iso mysteeri, mihin on Susien aikaan mennessä jo vastattu ja minkä kirjailija itse kertoo heti esipuheessaan.

Nimittäin että muinainen tuhoajakoneisto on ohjelmoitu hävittämään kaikki tietyn teknologiatason ylittävät kulttuurit, eikä aikaakaan kun ihmiskunnan rippeet jo leikkivät piilosta näiden tukahduttajiksi nimettyjen itseään kopioivien kuutioiden kanssa.

2700-luvun lopussa kirjan minäkertoja Miguel yrittää saada pientä yhteisöä toimimaan karulla kiviplaneetalla, josta sitten lähdetään hiukan vastentahtoisesti pelastamaan ihmiskuntaa yksi eeppisen vaarallinen tehtävä kerrallaan. Ja sehän passaa, semminkin kun Miguel saa matkakumppanikseen transhumanistin päiväunista karanneen kyberneettisen yli-ihmisen sekä lakonista läppää heittävän geenimanipuloidun hypersian.

Vauhtia piisaa kun menopelinä on päheä avaruusalus, joka pyrkii toteuttamaan matkustajiensa villeimmätkin unelmat. Ai haluatte lentää auringon läpi, kokeillaan ihmeessä!

Tarina heittelee kysymyksiä sukupuuton partaalla keikkuvalle ihmiskunnalle. Millainen hinta-laatusuhde on sovelias lajin selviytymisestä maksettavaksi? Tässä yhteydessä mainitaan neandertalilaiset, mikä lienee viittaus syrjäyttämisteoriaan, jonka mukaan sapiensit syrjäyttivät kaikki aiemmat ihmispopulaatiot eivätkä risteytyneet niiden kanssa. Tämän teorian mukaan muut ihmislajit siis joko kuolivat itsekseen tai tapettiin sukupuuttoon.

Ilmestysten avaruuden maailmaan sijoittuvissa kirjoissa seurataan ihmislajin evoluutiota. Yksi keskeinen valtaryhmä ovat yhteismieleen kytkeytyneet yhtyneet, joita viholliset kutsuvat hämähäkeiksi - eikä suotta, kuvitelkaa joku internetiin ja somekohinaan 24/7 linkitetty tyyppi, heh, aikamoista scifiä!

Sulautumisrutoksi kutsuttu nanoteknologinen virus taas on romahduttanut implanttien avulla tosiaikaista demokratiaa harjoittaneiden demarkistien kulta-ajan 2500-luvulla, minkä seurauksena eräällä planeetalla on siirrytty takaisin analogiaikaan ja DDR-larppaukseen.

Reynoldsin maailma on täynnä vinkeitä visioita avaruuden valtavien etäisyyksien toisistaan eristämistä kulttuureista.

Maisemat ovat välillä kuin suoraan gigermäisistä unista lainattuja, kammottavasti vääristyneitä teknologian ja organismien yhteenliittymiä, joita on tietysti kiusaus kutsua luonnottomiksi. Teknologian ja elollisten olentojen rajapinnat hämärtyvät ja kietoutuvat toisiinsa. Hetkittäin voisi intoutua väittämään, että Reynoldsin kirjallisuus on tekstimuodossa sitä tulevaisuuden mytologiaa, jota H. R. Giger rakensi taiteessaan.

Ehkä henkilöhahmotkin ovat vain välttämätön paha, kirjallinen keino tarinallistaa koko touhu ja saatella lukija ihmettelemään näitä maisemia avaruuspuvun huuruisen lasin takaa.

Liekö juuri Reynoldsin tausta astrofyysikkona, mikä saa ostamaan hahmojen suusta tämmöisetkin lauseet lukijan nyökytellessä itsekseen vaikuttuneena kirjailijan tieteellisestä asiantuntemuksesta: "Lämpötila riippuu partikkelien törmäysten liike-energiasta - tila voidaan määritellä yhtä kuumaksi, jos siinä on vain yksi atomi."

Tyylilaji on goottilaista avaruusoopperaa. Henkilögalleria voisi olla revitty roolipelistä, sen verran edgelordia meininki tuppaa olemaan. Kaikilla on synkkiä salaisuuksia ja traumahistoriaa melkein kyllästymiseen asti. Useimmat tyypeistä ovat sodan mankeloimia tappajia, valemuistoilla tai ilman, mutta ilmassa on lopulta anteeksiannon ja sovituksen tuntua. Avaruussodankäynnissä ylivoimaista vihollista vastaan sipsutellaan heikolla jäällä, uhraukset ovat peruuttamattomia, kuolemaa ja muodonmuutoksia. Tässä maailmassa ei ole turvallisia tiloja.

Susien ajan tarina voisi olla roolipeliseikkailu, niin suoraviivaista tehtävä kerrallaan etenevää ja suht selkeään tavoitteeseen tähtäävää tiimityöskentelyä tässä nähdään. Aiempia teoksia leimannut hämärässä hapuilun tunnelma on hieman hälventynyt.

Tekee mieli sanoa, että tämähän on kirjallisen sijaan melko elokuvallinen teos. Onko Reynolds pyrkinyt rakentamaan elokuvastudioita houkuttelevan efektipläjäyksen, vai onko iso osa kirjan inspiraatioista muuten vaan peräisin elokuvista?

Vaikka Susien aika alkaakin messevästi, jonkin ajan kuluttua iskee pelko, onko tämä silkkaa nostalgiatrippailua ja retroilua sarjan vanhoille faneille? Vieläkö muistat Kuilukaupungin, käydäänpä siellä! Entäpä avaruusaluksensa kanssa fuusioituneen mielipuolisen kapteenin, käydäänpä moikkaamassa häntä! Ja sehän on tietysti koko kirjasarjan suola, nähdä miten kirjailijan luoma maailma elää ja kehittyy.

Matkan varrella venyy aika-avaruuden lisäksi myös sivumäärä. Onneksi sivun 500 paikkeilla alkaa loppurytinä ja nuutuneempikin matkustaja herännee unikapselistaan. Reynolds onnistuu viemään homman aiempaa pidemmälle, reunalle, ja valumaan hiukan ylikin - jättäen sopivan nälkäiseksi jatkolle, mikäli sellaista on luvassa.

Jedioppilas: Musta vastustaja

Qui-Gon Jinn ei pääse menneisyyttä pakoon edes Cliff Nielsenin kansitaiteessa.

Musta vastustaja löytyi kierrätyskeskuksen scifi-hyllystä kahden euron juustohampurilaisen hinnalla. Disneyn mediaimperiumin ja suoratoistopalvelusotien digitaalisella aikakaudella kärvistelevänä tyyppinä kuvittelin jo kyllästyneeni koko touhuun. Takakansi sai kuitenkin kiinnostumittarin värähtelemään: "Qui-Gon Jinn ei saa rauhaa menneisyydeltään. Kuinka hän voi luoda siteen nuoreen Obi-Wan Kenobiin kun häntä vainoaa ensimmäisen jedioppilaansa Xanatoksen petos?"

Eihän tämä kuulostanut lainkaan hassummalta. Ei mainintaa gunganeista eikä mitään animaatiosarjoista revittyjä jämähahmoja. Olen käyttänyt rahojani huonomminkin.

Internet osasi kertoa, että kyseessä on toinen osa 18-osaista, vuosina 1999-2002 julkaistua Jedioppilas-nuortenromaanien sarjaa. Qui-Gon Jinnin ja Obi-Wan Kenobin tehtäviä kuvaavan kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisen elokuvallisen esiosan eli episodi ykkösen tapahtumia.

Mustan vastustajan tarina keskittyy kaivosyhtiöiden riistämälle lohduttomalle planeetalle, jota ollaan imemässä kuiviin arvomineraaleista. Työläisten olot ovat kurjat, ja jopa planeetan alkuperäisasukkaat haluavat vaihtaa maisemaa heti kun vain mahdollista. Ekokatastrofin laajuus on kuin suoraan cityvihreän pahimmista painajaisista, joiden ainoa lohtu on siinä, ettei kaivostyöläisillä ole puhettakaan sunnuntailisistä.

Jännitteet kasvavat kun kaksi ryhmää perustaa kaivososuuskunnan, mikä ei ole omiaan ilahduttamaan Ulkomaailman kaivosyhtiötä. Paikallishallinnon pyynnöstä jedineuvosto lähettää sankarimme paikalle toimimaan rauhanturvaajina.

Jedeillä on kuitenkin jo valmiiksi meneillään oma sisäinen taistelunsa. Qui-Gon on emotionaalisesti estynyt, traumahistoriansa vangitsema menneisyyttä märehtivä kävelevä tunnelukko. 12-vuotias Obi-Wan taas kaipaisi juuri sitä mitä sulkeutuneella Qui-Gonilla ei ole antaa, eli hyväksyntää ja luottamusta. Ennen kaikkea Kenobilta puuttuu vielä jediritari, joka ottaisi hänet padawanikseen. Kohta kolmetoista vuotta täyttäessään hän on liian vanha, joten edessä näyttää olevan soturin houkuttelevan uran sijaan maanviljelijän kohtalo. Liekö tarpeen edes mainita, että molemmat joutuvat kohtaamaan pahimmat pelkonsa...

Jude Watsonin teksti on napakkaa luettavaa ja juoni etenee sutjakkaasti. Koska Tähtien sodan maailma on elokuvista ja telkkarista tuttu, ei infodumppaukseen, maisemamaalailuun tai yksityiskohtien kuvailuun tuhlata sanoja. Kaikki tietävät miltä sankarimme näyttävät, miten valosapeli toimii, ja miten jedit mittailevat mahdollisten opetuslastensa midikloriaanitasoja. Näin ollen tarinan kertomiseen riittää 120 pokkarikokoista sivua isolla fontilla.

Tähtiensotamaisen tunnelman, eteenpäin kipittävän nopealiikkeisyyden ja riittävästi kehittyvän psykologisen jännitteen ansiosta kirja levitoi itsensä piirun verran korkeammalle tasolle kuin mikä tahansa planeettamme ekosysteemiä tuhoava lisensoitu markkinointitauhka, joka ympäröi meitä, läpäisee meidät ja sitoo kapitalistisen galaksimme yhteen.

Ja mikä parasta, toisin kuin elokuvan käsikirjoituksen kanssa, kirjan kuvittelussa vain oma mielikuvitus on rajana, eikä lukijan tarvitse tuskastua kökköihin tietokoneanimaatioihin ja sinisen tai vihreän kankaan saatikka LED-seinän edessä studiossa puisevasti näyteltyyn steriiliin estetiikkaan. Lukija voi pitää huolen, että kirjaversiossa on mukana Liam Neesonin paras versio itsestään, ja että nuorta Obi-Wania ei todellakaan esitä mikään pilalle hemmoteltu lapsi Hollywoodista.

Jälkimaku on hiukan tv-sarjamainen, sillä vaikka tämä keissi saakin tavallaan päätöksensä, jättää kirja silti nälkäiseksi jatkon suhteen. Ihan niin kuin se kahden euron juustohampurilainen! Olisin kovasti halunnut nähdä miten pahis nitis... saatetaan oikeuden eteen vastaamaan teoistaan!

Fear of missing out on sittenkin todellista myös yli 18-vuotiaille, mutta nyt ei enää pelotakaan, että juuri välistä jäänyt baarireissu olisi varmasti ollut se elämän merkityksellisin ilta. Ehei, nyt pelottaa, että jos jätän kirjasarjan muut osat lukematta, niin kadun sitä loppuelämäni. Olen levollisena siirtymässä tuonpuoleiseen lentävien autojen suhahdellessa ikkunan takana neonvalojen värjäämässä sateessa, kun yhtäkkiä nytkähdänkin kouristelemaan muistaessani, etten koskaan saanut tietää Xanatoksen kohtaloa, voi v*ttu, hoitajaaaarrrgghhh...

Vaikka Jedioppilas-sarjan julkaisusta on hujahtanut jo yli 20 vuotta, ei niiden lueskelu ole täysin ajasta irrallaan olevaa puuhaa edes meille 2020-luvun asukkaille. Tänään saa nimittäin ensi-iltansa Disneyn upouusi Obi-Wan Kenobi -tv-sarja. Ken tietää, ehkä näistä on siirtynyt jotain kivaa siihenkin...

Muistoja West End Gamesin Star Warsista

Kävin taannoin Roolipelaajien Suomi -Facebook-ryhmässä utelemassa pelaajien kokemuksia Star Wars -roolipelistä. Keskustelusäie lienee hiipumassa jonnekin bittiavaruuden syövereihin, joten jaan tässä kaiken, raakana ja sensuroimattomana. Olkaa hyvä!

Myös 30-vuotisjuhlapainoksen kansitaide pohjaa Tom Chantrellin elokuvajulisteeseen vuodelta 1977. 

Odottelin työkaveria Hesassa lounaalle niin kävin sitten roolipelikaupassa ja tämä tarttui räpylään. Alkuperäinen Star Wars -roolipeli vuodelta 1987 oli yksi ensimmäisiä pelejä mitä muksuna pääsin pelaamaan. Jo pelkästään kirjat on jumalaisia, omaan makuun hienompia kuin mikään näiden jälkeen tullut. Myyjiltä vielä aidot fiilistelyt päälle, pelimekaniikka oli kuulemma edellä aikaansa. Mitenkäs muilla, liittyykö peliin lämpimiä muistoja? Onko edelleen paras peli aiheesta vai onko joku toinen onnistunut korvaamaan tämän?

J. S. :

"Ainoa järjestelmä minkä osaan yhä ulkoa. Ja mitä käytän vieläkin. Niin Star Warsiin kuin erilaisiin omiin maailmoihin. Pientä hienosäätöä on toki tullut ajan myötä. Mutta todella vähän. Kuvamateriaali oli myös mainiota, ja pieksee myöhempien kirjojen piirretyn kuvituksen mennen tullen ja vielä siinä välissäkin. Iskee kuin Home-1 Endorin taistelussa. Nyt ja aina."

Vastasin:

"💪😎 No nyt on aitoa fanitusta ja systeemiuskollisuutta, pakko arvostaa sitoutumista! Hämmentävää miten näitä kirjoja silmäillessä näyttää käyvän tasan päinvastoin kuin samaa aihetta käsittelevissä videopeleissä, nämä kirjat sen kun kaunistuu vanhetessaan."

J. S. vastasi:

"Mitä sitä lähteä korjaamaan jotain mikä ei ole rikki. 🙂 2 edikan sääntökirjoissa alkoi kuvitus kyllä loppupuolella olemaan aika hirveää. Etenkin Rules of engagement kirjassa se oli lähinnä surkuhupaisaa."

J. H. :

"Tätä joskus sanottiin paremmaksi. Oma kokemus jäänyt valitettavan vähäiseksi molemmista. https://en.m.wikipedia.org/…/Star_Wars_Roleplaying_Game…"

Vastasin:

"Joo tätä taidettiin vuosia sitten pelata myös, peliä pyörittäneillä kavereilla oli tapana vaihtaa aina uusimpaan julkaisuun. Toki hankala vertailla niin pitkän ajan jälkeen systeemiin liittyviä yksityiskohtia, kun ei ole ollut aktiivikäytössä."

M. M. vastasi:

"Sagaa on tullut vedettyä. Oikein kiva systeemi, mutta koska systeemi pyörii samalla D20:llä kuin D&D 3.5, niin ongelmat ovat myös samanlaisia."

L. A. :

"Mun ensimmäinen roolipeli oli ruotsinkielinen käännös tästä, jonka broidi sai synttärilahjaksi ja joka sittemmin siirtyi minulle. Monella tavalla upea peli, ja lyömätön klassiseen Star Wars -fiilistelyyn.

Jos sitä lähtisin pelaamaan nyt, niin luulen että säännöistä löytyisi jonkun verran virtaviivaistettavaa, muistan hämärästi jotain sen suuntaista, että taistelun alettua…

1) heitetään initiative

2) kerrotaan mitä aikoo tehdä käänteisessä initiative-järjestyksessä

3) tehdään reaktiot oikeassa järjestyksessä

4) tehdään oikeat actionit oikeassa järjestyksessä ja verrataan niitä vaikeustasoihin/reaktioihin

…

Toisaalta sääntökirjassa oli myös osio, jossa neuvottiin miten PJ voi tehdä elokuvista tuttuja ääni-efektejä, joten aika mainio sekoitus kaikenlaista."

Vastasin:

"Myyjät varoittelivat että tällä systeemillä ja kirjan statseilla stormtroopereita kannattaa juosta karkuun."

T. K. :

"d20 systeemi ei todellakaan ollut parannut, WEGn systeemiin.. mutta kyllähän tuo aikanaan oli aikaansa edellä. Sääli vaan ettei sen kehittämistä jatkettu. Nyt on tullut ulos FFGn Starwars, joka on kaikin puolin parempi systeemi, mutta WEGn kirjat on hyviä lähdemateriaaleja."

N. M. :

"Kun evil planini onnistui piirulleen ja ensimmäinen Ropecon toi ORC:hen valtavan uusien jäsenien tulvan, vedin SWRPG:tä session ORC:n kerhoillassa oliko se 14:lle vai 15:lle pelaajalle. Aika hullua touhua, mutta pelisysteemin keveys auttoi kyllä kummasti.

Myös pienemmässä porukassa SW:tä tuli vedettyä aika pitkäänkin."

A. J. :

"Muistaakseni T. L. veti meille yhden session...."

T. L. vastasi:

"Varmaankin. Yllättävää muuten miten SW ei ropena silloin lentänyt."

A. J. vastasi:

"T. L. - ei lennä mulle vieläkään, jostain niin isosta teini-iän jutusta ei oikein koppia edes uskalla hakea 😨"

J. H. :

"Mandalorianin katsominen innoitti ja kaivoin taannoin nämä kirjat esiin. Seikkailuideaa alkoi pukata välittömästi niin että oli pakko kirjata ylös. Hyvän oloinen ja selkeä tuntuu olevan säännöiltään. Forcen olemuksesta hyvää tekstiä ja muutenkin mukavaa luettavaa."

V. L. :

"Kuinka monta Dark Side-pistettä Luke Skywalker sai käytettyään Voimaa tappamaan Kuolontähden verran vihollisia? Pelijärjestelmän mukaan olisi pitänyt tulla ainakin muutama."

M. R. vastasi:

"Luken mustapukuinen ja raskasmielinen olemus Jedin Paluussa sopii tähän sinänsä."

J. H. :

"Miulla on vaan tuo toka edikka ja paljohkosti lisäreitä. On tuota pelattukin, mutta kiva noita on pläräillä kyllä. En edes tiedä mikä kaikki muuttui edikoitten välillä?

Viihdyn Dark Empire lisärin kanssa. Koskaan ole tuossa settingissä pelannut, mutta jotennii se vaan on siisti."

R. M. :

"Muuten jees, mutta mun mielestä d20 saga editionin avaruustaistelu säännöt on paljon paremmat, tolla vanhalla systeemillä ne oli aika kanket ja hitaat käyttää. Vaikkei siinä sinänsä mitään, ite pelaan enimmäkseen rulemonsteria muutenkin. Mutta jos haluaa nopeatempoista star wars meininkiä niin se saga edition on tosi jees 🙂 Kaikki ei tykkää."

T. M. :

"Pelattiin joskus piiitkä kamppis tällä ja seuraavalla edikalla. Erittäin lämpimät muistot. Kävi jopa vähän niin, että tähän kampanjaan vertailun takia kaikki myöhemmät SW-yritykset on vähän lässähtäneet. Tässähän on loistomekaniikka, kunnes noppamäärät kasvaa isoiksi."

Vastasin:

"☝️😎 Tää on paha, huipulta on vaikea laskeutua kun saa täysosuman jo nuorena. Millainen kamppis kyseessä?"

T. M. vastasi:

"Pelattiin alkuperäinen trilogia läpi niin, että meidän tapahtumat nivoutui leffojen tapahtumiin. Mun hahmo esim lensi yhtä leffassa näkynyttä Yavinin taistelusta selvinnyttä y-hävittäjää. Toi tapahtumiin liittyminen ja niihin vaikuttaminen teki kampanjasta siistin, mun failed jedi ehti olla todella monessa mukana, tapella Vaderia vastaan, neuvoa Lukea jne. Ja meillä oli kuitenkin sit vielä oma metajuoni, joka kasvoi ja kehittyi. Mun hahmo tais olla ainut alkuperäinen hahmo trilogian loputtua."

L. K. :

"SW-systeemeistä tuttu ainoastaan se uusin, eli FFG:n versio, mutta huvittaisi kyllä kokeilla tätä ja WotCin laitostakin. Jos joku intoutuu vetämään peliä Pirkanmaalla tai vaikka Discordin välityksellä, niin hit me up. 🥳"

M. S. :

"Minulla on ollut teinivuosista lähtien Special Edition -versio tuosta pelistä hyllyssä kunniapaikalla. Paljon sitä tuli tavattua ja pelattua - ja vielä enemmän tuli tuunattua erilaisia avaruusaluksia ja variantteja (perusopuksessa oli aika rajattu valikoima). Muistan myös, että annoin jollekin hahmolleni nimeksi Spacerunner - pistääkseni molemmissa osissa nimeä askelta paremmaksi kuin Skywalker. 😃"

J. K. :

"Erinomainen pelinä, mekaniikat toimivat oikein hyvin. Aikuisempana lukiessa huomasi että työs maailman tyyli ja toteutus toimi oikein hyvin. Ainoa miinus tuli siitä että piti lukea sivu englanniksi ääneen joka seikkailussa…"

K. T. :

"Miulla on tää alkuperäisenä versiona.. Hieman kovakantisen kulmassa koiran hampahien jälkiä mutta muutoin hyvässä kunnossa kirja. Selkeä toimiva mekaniikka ja muutenkin homma on selkeä kirjoitustyyliltään, kuvitukseltaan ja taitoltaan. Oli aikoinaan parhautta ja yhä loistava önn se. Olkoon voima kanssanne ja voimamiekkani on pidempi kuin sun 😜"

S. S. :

"5 vuotta pelasimme hyvin intensiivisesti vakiporukalla 80-90 luvuilla. Välillä yritettiin CyberPunk 2020 ja muuta, mutta tähän palattiin. Myös vanhemmalla iällä on toiminut hyvin, mutta pelikerrat harvassa. Lisäisin kyllä ehdottomasti Rules Companionin mukaan, muuttaa toimivan systeemin täysin, mutta onneksi vielä paremmaksi ja SW-tunnelmaan sopivammaksi.

Kampanjaa tähän olen suunnitellut viimeiset 20 vuotta, vähän kesken vielä.

Tämä peli oli todellinen life-saver. Älä oleta, että liioittelen.

Tämä peli myös auttoi StarWars-tuotemerkin kuivan kauden yli Marvelin lopetettua sarjakuvien teon, ensimmäiset loistavat lisäosat SourceBook, ImperialSourceBook ja RebelSourceBook laajensivat maailmaa olennaisesti ja hallitummin kuin romaanit ja sarjakuvat. Lisäosien taso laski ajan myötä.

Avaruustaistelusysteemi on hyvin raakile, sitä auttamaanhan ilmestyi lautapeli konversio-ohjeineen. Me teimme oman version avaruustaistelusta hexaruudukolle. En ole vielä nähnyt konversio-ohjetta X-Wing Miniatures -lautapelille, jonka teknisistä ja tunnelmallisista ansioistaan huolimatta muutenkin pitää murtautua ulos rajallisesta pelikentästään ollakseen todella SW-henkinen (ja ansaitakseen paikkansa SW-RPG:n kaverina).

Todella hyvä matalan kynnyksen aloituspeli roolipelineitsyille, myös siksi, että useimmilla ihmisillä nykyisin on riittävän tarkka käsitys SW-maailmasta ja tunnelmasta jo ennestään."

J. P. :

"Eka roolipeli oli punaboksi-D&D, mutta lämpimimmät muistot on ehdottomasti RuneQuestista ja Gloranthasta."

V. L. :

"Ostin itse mielenkiinnosta kun FFG SW on lähinnä ei oota tai sjalpperien armoilla. Oon nyt 50 sivua lukenut sääntökirjaa ja pakko sanoa etten ole yhtä selkeä seikoista sääntökirjaa mies muistiin. Diggaan todella paljon lukemani perusteella."

J. H. :

"Eka vetämäni systeemi, kirjat on tallessa kaikki."

P. A. :

"Piirun vaille ennen Y2K pelattiin melkein viikottain. Ei se meno kyllä Star Warsia muistuttanut, vaan ehkä enemmän oltiin linnunradan liftarien hengessä, pyyhe kainalossa ja ilman suurempaa paniikkia. Kahelein kulkupelimme taisi olla galaksin nopein avaruusalus ”F.A.S Tashe LL”. Sen valtavan tehokkaat epätodellisuuskiihdyttimet kiidättivät alusta niin lujaa, kuin pilotti vain kykeni kuvittelemaan. Olisi kuitenkin parasta ettei pilotilla ole mieli mustana - voisi olla vaarallista koko alukselle.."

J. R. :

"FFG:n StaWa on kyllä ollut erinomainen vaikka WEG d6:stakin on kohtuullisen hyviä muistoja. D20 oli kamala, niin monella tapaa kamala. Yksi asia missä FFG > WEG on force user kampanjat."

K. K. :

"Tätä mie oon monta kertaa katellut, jos vaikka se Revised Edition löytyis jostain sopuhintaan. Toisaalta tän Anniversary Edition olis ihan semi helposti hankittavissa... En oo pelannut, enkä vetänyt (oon ollut ihan liian nuori, että olisin roolipelihommissa ollut tai edes syntynyt), mut mieli kyllä tekisi."

C. S. :

"Tämä sama repro löytyy iteltäkin. 🙂 Kovaa kamaa!"

M. S. :

"On vedetty yksi tai kaksi sessiota ysärillä. Se ei mennyt ihan putkeen, mutta systeemistä ja noista kirjoista taittoineen tykkäsin ihan hirveästi."

E. L. :

"Edelleen hyllyt täynnä kirjoja, kiitos osin Fantsun -75% loppuunmyynnin. Järjestelmä genreen hyvä, mutta ei täydellinen. Muokattuna ihana, kunhan pitää mokat kurissa ja muokkaa Voiman toimivaksi."

O. N. :

"Oliko tämä se d6-noppia aivan helvetisti käyttävä versio? Pelattiin yksi kampanja joskus about 20 vuotta sitten, ja mä kyllä tykkäsin."

Kolme scifiroolipeliä joita halusin rakastaa

Ken on heistä kaikkein kaunein? Tässä jutussa valitsen yhden onnekkaan mukaani paratiisisaarelle.

 
Olen aina metsästänyt täydellistä avaruusscifiroolipeliä. Olen haikaillut vanhojen Aliensien ja Operaatio Outlandin maisemia. Olen himoinnut Alastair Reynoldsin, Philip K. Dickin ja Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun taajuuksilla flirttailevia visioita. En ole suvainnut Star Trekin liberaalien insinöörien puhtaaksi puunattua komentosiltaa, en Tähtien sodan polarisoitunutta sillisalaattigalaksia, en Babylon 5:n diplomaattisia koukeroita.

Olen janonnut avaruuden valtavista etäisyyksistä huokuvaa kosmista yksinäisyyttä, missä tuntemattoman kohtaaminen ei muistuttaisi koko perheen kesälomaa Disneylandissa. Jotain, missä hassulla aksentilla englantia solkkaavat sini-ihoiset avaruushaltiat ja huulta heittävät robotit eivät keventäisi tunnelmaa. Jotain, missä outojen tähtikuvioiden välisessä pimeydessä lymyilevät olennot eivät kelpaisi muropaketin kylkeen tai YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseniksi.

Säännöiltä olen kaivannut nopeaa omaksuttavuutta ja helppokäyttöisyyttä. Yksinkertaista käyttöliittymää, joka taipuisi tarvittaessa kevyeen toimintaan, mysteereihin ja kauhuun. Taistelumekaniikkaa, joka ei larppaisi simulationistista figushakkia ja pitkän matematiikan kertauskurssia. Muttei myöskään mitään new age -hippien nopattomia ja pelinjohtajattomia hullutuksia. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua ja jotain siistiä. Jonkinlainen karkean minimalistinen kompromissi, joka jättäisi fundamentalistisimmat ääripääpelaajat kylmiksi, mutta hoitaisi homman mukisematta eikä keräisi liikaa huomiota itseensä.

Dear Eki, onko toiveillani mitään mahdollisuuksia toteutua? Onko olemassa riski, että missaan elämäni rakkauden sanelemalla etukäteen liian tiukat reunaehdot? Toisaalta, meille on annettu lahjaksi tämä yksi elämä, olisi järjetöntä haaskata sitä halpoihin korvikkeisiin.

Viisaat tietävät kertoa, että aina kun on vaatimuksia, on luvassa vaikeuksia.

Seuraavaksi esittelen kolme peliä, joilla yritin täyttää sielussani velloneen tyhjyyden. Nämä ovat pintapuolisia katsauksia, eivät peliarvosteluja, sillä en ole pelannut mitään näistä. Autokaupoilla renkaita potkimalla, manuaalia selaamalla ja sisätiloja hiplailemalla voi saada jonkinlaista tuntumaa tuotteeseen, mutta varsinainen ajokokemus jää saamatta ellei uskaltaudu rattiin ja käy koeajolla.

Valitut pelit voisi kai niputtaa avaruusoopperoiksi, mutta painotukset poikkeavat. Yksi keskittyy kauhuun, toinen mysteeriin ja kolmas taisteluun.

1. Cold and Dark (2012)

Mehustelin ruotsalaista Cold and Darkia tässä blogissa jo vuonna 2012, uhosin ostavani joululahjaksi. Tavoistani poiketen toteutin lopulta lupaukseni.

Pelintekijä Mischa L. Thomas paljastaa korttinsa heti esipuheessa. Peli on syntynyt rakkaudesta Alienseihin, The Thingiin ja Event Horizoniin. Leffat nähtyään hän muokkasi kaikki pelaamansa scifiroolipelit esikuviensa muottiin. Pelattuaan vuonna 2008 konsoleille ja PC:lle ilmestynyttä Dead Spacea Thomas etsi vastaavaa pöytäroolipeliä muttei löytänyt etsimäänsä. Toisin kuin allekirjoittanut, joka odottaa että joku toinen tekee sen maailmasta vielä puuttuvan pelin, Thomas päätti luoda itse haluamansa pelin. Hän halusi soveltaa tietokonepelien suunnittelussa käytettyjä metodeja pöytäroolipeliin.

Kylmässä ja pimeässä tulevaisuudessa ihmiskunta on matkannut Siriuksen galaksiin. On tavattu kivoja, joskin todellisen muotonsa bioasuihin kätkeviä olentoja, joilta on saatu kehittyneempää teknologiaa. Näiden vastapainona on kummitusjunallinen videopeleistä ja telkkarista karanneita mörököllejä.

Cold and Dark sukeltaa kauhutunnelman kalastuksessaan heti syvään päätyyn hardcoremman insinööriscifin kustannuksella. Kauhu on komedian ohella yksi vaikeimmista lajeista saada balanssiin. Pelikirjan perusteella tässä on riski puhkikaluttuun kauhukaruselliin, jossa jokainen seikkailu on vain kopiota tuhanteen kertaan nähdyistä genrekliseistä.

Aikoinaan pelauttamani Fear Itselfin valmisseikkailu kusahti juuri tähän ansaan, hienovaraisen maalailun sijaan lopputuloksena oli Scooby Doo -kummituskekkerit. Pöytäroolipeliseikkailu ei ole yksin pelattava videopeli, audiovisuaalinen ilotulitus kulman takana läähättävine lonkeronaamoineen ei käänny sellaisenaan pelipöytään. Hylätyn avaruusaseman seinien maalailu verbaalisilla veriroiskeilla alkaa puuduttaa kovin nopeasti. 

Cold and Darkissa hahmoluokkia on peräti 20, useimmat sotilastyyppejä, mutta seasta löytyy kaikenlaista aina mekaanikosta ja arkeologista avaruusninjaan. Moni ratkaisu tuo mieleen Cyberpunkin ja vastaavan ysäridesignin. On hinnastoja, aselistoja, viriteltäviä taistelupukuja, avaruusaluksia. Ei paljon, mutta riittävästi pelin tarpeisiin.

Kuvitus on tunnelmallista silmäkarkkia, osa voisi olla konseptitaidetta videopeliin. Ehkä se on tarkoituskin. Tekstiä on ängetty sivuille paljon, mutta onneksi myös isoille kuville on jätetty tilaa. Mukavana detaljina monissa kuvissa on myös kuvatekstit.

Lopulta herää kysymys, onko synkkyys näin äärimmilleen vietynä enää kuumottavaa mielenkiintoisella tavalla, vai alkaako tämä muistuttaa kaiken katoavaisuudesta voimaantuvaa Matrix-nahkatakkista edge lord -teiniä lukemassa lukion välitunnilla Nietzscheä? Rankkaa, mutta vain hyvin kapean aikaikkunan sisällä.

Kurkkaa ihmeessä pelin arvostelu RPG.netistä.

2. Ashen Stars (2011)

Innostuin Ashen Starsista aikoinaan Trail of Cthulhun myötä. Olin lumoutunut GUMSHOE-systeemin yksinkertaisesta viehätyksestä mysteeripeleissä. Halusin tehdä siitä GURPsin, yhden mahtisääntöjärjestelmän, joka hallitsisi kaikkia settingejä. Tietysti halusin sitä valmiiksi tukevan avaruusoopperan. Luin arvosteluita ja läähätin tämän perään kuin koira kesähelteellä. Olin päättänyt, että tässä on uusi suosikkipelini. Mutta kuten Beatles laulaa, ei rakkautta voi ostaa.

Kuvittele Fireflyn tiimi avaruuspoliiseina ratkomassa kerran viikossa startrekkimäisiä mysteereitä muiden sarjojen tummasävyisiksi maalatuissa ylijäämälavasteissa ja saat lopputulokseksi Ashen Starsin. Pelin mukaan pelaajat rakastavat genren tuttuja elementtejä, mutta pelimaailma ansaitsee kannuksensa sen keskeisen teeman käsittelyssä, mikä on utopian ja katkeran todellisuuden välinen konflikti. Hienosti sanottu, tuo konflikti kuulostaa samalta kuin aikuistuminen!

Ashen Starsia ei kannata tuomita kansien perusteella. Sisäsivujen kuvitus on kansikuvasta poiketen lapsellisempaa ja omaan makuuni aavistuksen persoonatonta ja geneeristä, joskin sitä voi tarkastella silmäniskuina science fictionin historialle. Avaruusalusten design on karannut Aku Ankan taskukirjojen sivuilta. Propsit kuitenkin siitä, että edes yksi peli yrittää avaruusaluksissaan jotain muuta kuin Aliensia.

Pelin tulevaisuudessa on sodittu ja nyt yritetään jälleenrakentaa, mutta ilmassa on paljon kysymysmerkkejä. Muistaako kukaan mitä vastaan sodittiin? Kaikki oleellisimmat ison mysteerijuonen palaset voi buffet-pöytätyyliin itse kustomoida. Seikkailuaihioiden virittelyyn peli onkin varsinainen ideapankki. Pelihahmoiksi voi ihmisen sijaan valita joukosta noin sataan kertaan nähtyjä humanoidilajeja. Onneksi avaruushaltian lisäksi voi pelata myös kyborgia tai nelikätistä hyönteisolentoa.

Pelin parasta antia on pelaajahahmojen selkeä rooli, he ovat lasereiksi kutsuttuja tehtäväkohtaisesti palkattavia lainvartijoita ja pulmanpoistajia villin avaruuslännen reunavyöhykkeillä. Jokaisella hahmolla on oma roolinsa avaruusaluksessa sekä sen ulkopuolella.

Ashen Stars sisältää mielenkiintoisen perusasetelman ja on hyvin kirjoitettu. Jos kuvitus olisi vähemmän lapsellista ja jos avaruusolentoja olisi mukana 99 prosenttia vähemmän, saattaisin käyttää tätä muuhunkin kuin ideoiden louhintaan. Tällaisenaan tämä on loistava työkalupakki omien pelien ja seikkailujen suunnitteluun.

3. Sotakarjut (2017)

Kuulin Sotakarjuista vuosia ennen sen varsinaista julkaisua. Odotin kevyehköä zine-tyyppistä vihkoa täpinöissä, pelin perusidea oli niin iskevä. Olin hämmentynyt kun huomasin Ropeconissa kirjan tuotantoarvojen "hiukan" kasvaneen.

Synkässä tulevaisuudessa on tietenkin luvassa pelkkää sotaa, mutta onneksi sen hoitavat puolestamme geenimanipuloidut sikaihmishybridit. Taistelukenttien liekkien ja savun keskellä sikojen aivokoppaan alkaa kuitenkin tunkeutua muistoja aivan toisenlaisesta elämästä. Pelin ytimessä on jatkuva sisäinen ja ulkoinen konflikti, salaisuuksia salaisuuksien sisällä.

Kovakantinen möhkäle on nätimpi kuin sika pienenä. Kuvitus on komeaa, selkeää ja linjassa tekstin kanssa. Tiettyjen muukalaisolentojen kohdalla design näyttää tupsahtaneen sivuille toisista pelimaailmoista. Vastaavaa näkee muissakin peleissä ympäri galaksia, ehkä avaruusmöllien muotoilussa alkaa loppua ideat. Taitto on mukavan väljää ja helpottaa tarvittavien kohtien löytämistä.

Sen verran täytyy narista, että tekstiä olisi voinut editoida huomattavasti tiiviimpään muotoon, nyt mustetta törsäillään nollainfoon. Tarvitseeko taskulampun toimintaa selittää kenellekään? Tai seuraavia kohtia:

"Ajoneuvojen suurin etu jalkaväkeen nähden on niiden kyky liikkua pitkiäkin matkoja nopeasti."

"Lentokoneet toimivat kuten muutkin ajoneuvot, mutta ne kulkevat lentäen, jonka vuoksi ne voivat liikkua paljon nopeammin ja vapaammin kuin maa-ajoneuvot."

En aliarvioisi lukijoiden älykkyyttä ihan näin rankasti, varsinkaan nykyaikana kun googlekin on keksitty. Google toimii hieman kuin valtava tietosanakirja, mutta sillä voi hakea tietoa globaalista tietoverkosta omalla matkapuhelimella, jonka vuoksi se on nopeampi kuin perinteinen kirja. No joo, pelkkiä kauneusvirheitähän nuo ovat muuten tyylikkäässä paketissa.

On hauska lukea scifijargonia vaihteeksi kotimaan kielellä. Sivuilta löytyy aivokaappauksia, nanoparvia, kybernistejä ja ksenogeenejä. Sotakarjut on Aliensin ja Halon rakkausvauva, jonka kummina toimii Starship Troopers ja kastepappina Alastair Reynolds. Sotaisan ulkokuoren sisälle on koodattu väkevä teema identiteetistä, minuudesta ja muistoista. Tämä on psykologisesti kolmikon kunnianhimoisin peli, jota mielelläni kokeilisin osaavan pelinjohtajan käsissä.

Tarkempia arvosteluja Sotakarjuista löytyy Nörttitytöistä, Efemeroksesta ja Pelipöytäraportista.

Lapsuuden loppu ja valinnan vaikeus

Kaikki kolme peliä ansaitsevat kaiken mahdollisen rakkauden mitä maa päällään kantaa. Jokaiseen on laitettu enemmän intohimoa, työtä ja näkemystä kuin mitä osaan edes kuvitella. Ironia onkin siinä, että kun minulla viimein oli varaa hankkia kaikki pelit, joista osasin lapsena tuskin uneksiakaan, huomasin kauhukseni, etten kykene täysin nauttimaan niistä. Tunnen itseni kiittämättömäksi, pilalle hemmotelluksi kakaraksi.

Pomo sanoo, ettei kannata tuhlata aikaa odottamalla hetkeä, joka ei koskaan tule. Hän sanoo myös, että jokaisella on nälkäinen sydän. En halua mennä ajelulle ja jättää vaimoa ja lapsia Baltimoreen, Jack. Haluan ajaa onneni perässä auringonlaskuun ilman syyllisyyttä hylkäämästäni perheestä. Haluan rinnalleni täydellisen scifiroolipelin jakamaan elämäni ilot ja surut. Sellaisen, jonka kanssa voimme vanhoilla päivillämme keinutuolissa muistella yhteisiä kommelluksia, kuten hyökkäysaluksia tulessa Orionin olkapäässä tai C-säteitä kimaltelemassa lähellä Tannhäuserin Porttia. Kaikkia näitä hetkiä, jotka katoavat kuin kyyneleet sateeseen...

Olen jokaisen pelin kohdalla ihastuneena uskonut löytäneeni jotain riittävän sopivaa, jonka voin muokata pienellä vaivalla pelipöytäni tarpeisiin. Kaunis ajatus, mutta en ole ikinä toteuttanut sitä. Kuulostaa hiukan samalta kuin lähtisi parisuhteeseen kuvitellen korjaavansa kumppanin matkan varrella mieleisekseen.

Loppupeleissä kaikki kolme ovat mehukkaista ideoistaan huolimatta omaan makuuni liian isoja, liian kunnianhimoisia. Ainakin tässä elämäntilanteessa. En taida sittenkään olla valmis sitoutumaan, ehkä kaipaankin vain kevyttä hauskanpitoa ja yhden illan seikkailuja. Ei mitään liian älykästä tai vakavaa.

En hullaannu ajatuksesta, että pelikirjaan tarttuminen tuntuu yliopiston pääsykokeeseen pänttäämiseltä. Näissä on liikaa yritystä, liikaa opeteltavaa, liikaa kaikkea. Infoähky nujertaa kaltaiseni laiskan wanna be -pelinjohtajan lähtöviivalle. Alan ehkä viimein ymmärtää miksi OSR-skene trendasi männävuosina niin lujaa. Oliko se vastalääkettä tälle kaikelle ylisuunnittelulle? Olenko niin jäljessä ajastani, että ymmärrän sen vasta nyt?

Vaikka minulla olisi pelinjohtamisen lahja, vaikka tuntisin kaikki valmisseikkailut ja kaikki sääntömekaniikat ja minulla olisi rohkeutta, niin että voisin vetää pelejä coneissa, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Vika ei ole näissä peleissä, vika on minussa. Olen viimein valmis luopumaan itsepetoksesta ja seuraamaan todellista kutsumustani. Yksi Tie, yksi Totuus. Vapahtajani on saapunut lännestä. Sen nimi on Alien.