maanantai 22. maaliskuuta 2021

Kolme scifiroolipeliä joita halusin rakastaa

Ken on heistä kaikkein kaunein? Tässä jutussa valitsen yhden onnekkaan mukaani paratiisisaarelle.

 
Olen aina metsästänyt täydellistä avaruusscifiroolipeliä. Olen haikaillut vanhojen Aliensien ja Operaatio Outlandin maisemia. Olen himoinnut Alastair Reynoldsin, Philip K. Dickin ja Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun taajuuksilla flirttailevia visioita. En ole suvainnut Star Trekin liberaalien insinöörien puhtaaksi puunattua komentosiltaa, en Tähtien sodan polarisoitunutta sillisalaattigalaksia, en Babylon 5:n diplomaattisia koukeroita.

Olen janonnut avaruuden valtavista etäisyyksistä huokuvaa kosmista yksinäisyyttä, missä tuntemattoman kohtaaminen ei muistuttaisi koko perheen kesälomaa Disneylandissa. Jotain, missä hassulla aksentilla englantia solkkaavat sini-ihoiset avaruushaltiat ja huulta heittävät robotit eivät keventäisi tunnelmaa. Jotain, missä outojen tähtikuvioiden välisessä pimeydessä lymyilevät olennot eivät kelpaisi muropaketin kylkeen tai YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseniksi.

Säännöiltä olen kaivannut nopeaa omaksuttavuutta ja helppokäyttöisyyttä. Yksinkertaista käyttöliittymää, joka taipuisi tarvittaessa kevyeen toimintaan, mysteereihin ja kauhuun. Taistelumekaniikkaa, joka ei larppaisi simulationistista figushakkia ja pitkän matematiikan kertauskurssia. Muttei myöskään mitään new age -hippien nopattomia ja pelinjohtajattomia hullutuksia. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua ja jotain siistiä. Jonkinlainen karkean minimalistinen kompromissi, joka jättäisi fundamentalistisimmat ääripääpelaajat kylmiksi, mutta hoitaisi homman mukisematta eikä keräisi liikaa huomiota itseensä.

Dear Eki, onko toiveillani mitään mahdollisuuksia toteutua? Onko olemassa riski, että missaan elämäni rakkauden sanelemalla etukäteen liian tiukat reunaehdot? Toisaalta, meille on annettu lahjaksi tämä yksi elämä, olisi järjetöntä haaskata sitä halpoihin korvikkeisiin.

Viisaat tietävät kertoa, että aina kun on vaatimuksia, on luvassa vaikeuksia.

Seuraavaksi esittelen kolme peliä, joilla yritin täyttää sielussani velloneen tyhjyyden. Nämä ovat pintapuolisia katsauksia, eivät peliarvosteluja, sillä en ole pelannut mitään näistä. Autokaupoilla renkaita potkimalla, manuaalia selaamalla ja sisätiloja hiplailemalla voi saada jonkinlaista tuntumaa tuotteeseen, mutta varsinainen ajokokemus jää saamatta ellei uskaltaudu rattiin ja käy koeajolla.

Valitut pelit voisi kai niputtaa avaruusoopperoiksi, mutta painotukset poikkeavat. Yksi keskittyy kauhuun, toinen mysteeriin ja kolmas taisteluun.

1. Cold and Dark (2012)

Mehustelin ruotsalaista Cold and Darkia tässä blogissa jo vuonna 2012, uhosin ostavani joululahjaksi. Tavoistani poiketen toteutin lopulta lupaukseni.

Pelintekijä Mischa L. Thomas paljastaa korttinsa heti esipuheessa. Peli on syntynyt rakkaudesta Alienseihin, The Thingiin ja Event Horizoniin. Leffat nähtyään hän muokkasi kaikki pelaamansa scifiroolipelit esikuviensa muottiin. Pelattuaan vuonna 2008 konsoleille ja PC:lle ilmestynyttä Dead Spacea Thomas etsi vastaavaa pöytäroolipeliä muttei löytänyt etsimäänsä. Toisin kuin allekirjoittanut, joka odottaa että joku toinen tekee sen maailmasta vielä puuttuvan pelin, Thomas päätti luoda itse haluamansa pelin. Hän halusi soveltaa tietokonepelien suunnittelussa käytettyjä metodeja pöytäroolipeliin.

Kylmässä ja pimeässä tulevaisuudessa ihmiskunta on matkannut Siriuksen galaksiin. On tavattu kivoja, joskin todellisen muotonsa bioasuihin kätkeviä olentoja, joilta on saatu kehittyneempää teknologiaa. Näiden vastapainona on kummitusjunallinen videopeleistä ja telkkarista karanneita mörököllejä.

Cold and Dark sukeltaa kauhutunnelman kalastuksessaan heti syvään päätyyn hardcoremman insinööriscifin kustannuksella. Kauhu on komedian ohella yksi vaikeimmista lajeista saada balanssiin. Pelikirjan perusteella tässä on riski puhkikaluttuun kauhukaruselliin, jossa jokainen seikkailu on vain kopiota tuhanteen kertaan nähdyistä genrekliseistä.

Aikoinaan pelauttamani Fear Itselfin valmisseikkailu kusahti juuri tähän ansaan, hienovaraisen maalailun sijaan lopputuloksena oli Scooby Doo -kummituskekkerit. Pöytäroolipeliseikkailu ei ole yksin pelattava videopeli, audiovisuaalinen ilotulitus kulman takana läähättävine lonkeronaamoineen ei käänny sellaisenaan pelipöytään. Hylätyn avaruusaseman seinien maalailu verbaalisilla veriroiskeilla alkaa puuduttaa kovin nopeasti. 

Cold and Darkissa hahmoluokkia on peräti 20, useimmat sotilastyyppejä, mutta seasta löytyy kaikenlaista aina mekaanikosta ja arkeologista avaruusninjaan. Moni ratkaisu tuo mieleen Cyberpunkin ja vastaavan ysäridesignin. On hinnastoja, aselistoja, viriteltäviä taistelupukuja, avaruusaluksia. Ei paljon, mutta riittävästi pelin tarpeisiin.

Kuvitus on tunnelmallista silmäkarkkia, osa voisi olla konseptitaidetta videopeliin. Ehkä se on tarkoituskin. Tekstiä on ängetty sivuille paljon, mutta onneksi myös isoille kuville on jätetty tilaa. Mukavana detaljina monissa kuvissa on myös kuvatekstit.

Lopulta herää kysymys, onko synkkyys näin äärimmilleen vietynä enää kuumottavaa mielenkiintoisella tavalla, vai alkaako tämä muistuttaa kaiken katoavaisuudesta voimaantuvaa Matrix-nahkatakkista edge lord -teiniä lukemassa lukion välitunnilla Nietzscheä? Rankkaa, mutta vain hyvin kapean aikaikkunan sisällä.

Kurkkaa ihmeessä pelin arvostelu RPG.netistä.

2. Ashen Stars (2011)


Innostuin Ashen Starsista aikoinaan Trail of Cthulhun myötä. Olin lumoutunut GUMSHOE-systeemin yksinkertaisesta viehätyksestä mysteeripeleissä. Halusin tehdä siitä GURPsin, yhden mahtisääntöjärjestelmän, joka hallitsisi kaikkia settingejä. Tietysti halusin sitä valmiiksi tukevan avaruusoopperan. Luin arvosteluita ja läähätin tämän perään kuin koira kesähelteellä. Olin päättänyt, että tässä on uusi suosikkipelini. Mutta kuten Beatles laulaa, ei rakkautta voi ostaa.

Kuvittele Fireflyn tiimi avaruuspoliiseina ratkomassa kerran viikossa startrekkimäisiä mysteereitä muiden sarjojen tummasävyisiksi maalatuissa ylijäämälavasteissa ja saat lopputulokseksi Ashen Starsin. Pelin mukaan pelaajat rakastavat genren tuttuja elementtejä, mutta pelimaailma ansaitsee kannuksensa sen keskeisen teeman käsittelyssä, mikä on utopian ja katkeran todellisuuden välinen konflikti. Hienosti sanottu, tuo konflikti kuulostaa samalta kuin aikuistuminen!

Ashen Starsia ei kannata tuomita kansien perusteella. Sisäsivujen kuvitus on kansikuvasta poiketen lapsellisempaa ja omaan makuuni aavistuksen persoonatonta ja geneeristä, joskin sitä voi tarkastella silmäniskuina science fictionin historialle. Avaruusalusten design on karannut Aku Ankan taskukirjojen sivuilta. Propsit kuitenkin siitä, että edes yksi peli yrittää avaruusaluksissaan jotain muuta kuin Aliensia.

Pelin tulevaisuudessa on sodittu ja nyt yritetään jälleenrakentaa, mutta ilmassa on paljon kysymysmerkkejä. Muistaako kukaan mitä vastaan sodittiin? Kaikki oleellisimmat ison mysteerijuonen palaset voi buffet-pöytätyyliin itse kustomoida. Seikkailuaihioiden virittelyyn peli onkin varsinainen ideapankki. Pelihahmoiksi voi ihmisen sijaan valita joukosta noin sataan kertaan nähtyjä humanoidilajeja. Onneksi avaruushaltian lisäksi voi pelata myös kyborgia tai nelikätistä hyönteisolentoa.

Pelin parasta antia on pelaajahahmojen selkeä rooli, he ovat lasereiksi kutsuttuja tehtäväkohtaisesti palkattavia lainvartijoita ja pulmanpoistajia villin avaruuslännen reunavyöhykkeillä. Jokaisella hahmolla on oma roolinsa avaruusaluksessa sekä sen ulkopuolella.

Ashen Stars sisältää mielenkiintoisen perusasetelman ja on hyvin kirjoitettu. Jos kuvitus olisi vähemmän lapsellista ja jos avaruusolentoja olisi mukana 99 prosenttia vähemmän, saattaisin käyttää tätä muuhunkin kuin ideoiden louhintaan. Tällaisenaan tämä on loistava työkalupakki omien pelien ja seikkailujen suunnitteluun.

3. Sotakarjut (2017)




Kuulin Sotakarjuista vuosia ennen sen varsinaista julkaisua. Odotin kevyehköä zine-tyyppistä vihkoa täpinöissä, pelin perusidea oli niin iskevä. Olin hämmentynyt kun huomasin Ropeconissa kirjan tuotantoarvojen "hiukan" kasvaneen.

Synkässä tulevaisuudessa on tietenkin luvassa pelkkää sotaa, mutta onneksi sen hoitavat puolestamme geenimanipuloidut sikaihmishybridit. Taistelukenttien liekkien ja savun keskellä sikojen aivokoppaan alkaa kuitenkin tunkeutua muistoja aivan toisenlaisesta elämästä. Pelin ytimessä on jatkuva sisäinen ja ulkoinen konflikti, salaisuuksia salaisuuksien sisällä.

Kovakantinen möhkäle on nätimpi kuin sika pienenä. Kuvitus on komeaa, selkeää ja linjassa tekstin kanssa. Tiettyjen muukalaisolentojen kohdalla design näyttää tupsahtaneen sivuille toisista pelimaailmoista. Vastaavaa näkee muissakin peleissä ympäri galaksia, ehkä avaruusmöllien muotoilussa alkaa loppua ideat. Taitto on mukavan väljää ja helpottaa tarvittavien kohtien löytämistä.

Sen verran täytyy narista, että tekstiä olisi voinut editoida huomattavasti tiiviimpään muotoon, nyt mustetta törsäillään nollainfoon. Tarvitseeko taskulampun toimintaa selittää kenellekään? Tai seuraavia kohtia:

"Ajoneuvojen suurin etu jalkaväkeen nähden on niiden kyky liikkua pitkiäkin matkoja nopeasti."

"Lentokoneet toimivat kuten muutkin ajoneuvot, mutta ne kulkevat lentäen, jonka vuoksi ne voivat liikkua paljon nopeammin ja vapaammin kuin maa-ajoneuvot."

En aliarvioisi lukijoiden älykkyyttä ihan näin rankasti, varsinkaan nykyaikana kun googlekin on keksitty. Google toimii hieman kuin valtava tietosanakirja, mutta sillä voi hakea tietoa globaalista tietoverkosta omalla matkapuhelimella, jonka vuoksi se on nopeampi kuin perinteinen kirja. No joo, pelkkiä kauneusvirheitähän nuo ovat muuten tyylikkäässä paketissa.

On hauska lukea scifijargonia vaihteeksi kotimaan kielellä. Sivuilta löytyy aivokaappauksia, nanoparvia, kybernistejä ja ksenogeenejä. Sotakarjut on Aliensin ja Halon rakkausvauva, jonka kummina toimii Starship Troopers ja kastepappina Alastair Reynolds. Sotaisan ulkokuoren sisälle on koodattu väkevä teema identiteetistä, minuudesta ja muistoista. Tämä on psykologisesti kolmikon kunnianhimoisin peli, jota mielelläni kokeilisin osaavan pelinjohtajan käsissä.

Tarkempia arvosteluja Sotakarjuista löytyy Nörttitytöistä, Efemeroksesta ja Pelipöytäraportista.

Lapsuuden loppu ja valinnan vaikeus


Kaikki kolme peliä ansaitsevat kaiken mahdollisen rakkauden mitä maa päällään kantaa. Jokaiseen on laitettu enemmän intohimoa, työtä ja näkemystä kuin mitä osaan edes kuvitella. Ironia onkin siinä, että kun minulla viimein oli varaa hankkia kaikki pelit, joista osasin lapsena tuskin uneksiakaan, huomasin kauhukseni, etten kykene täysin nauttimaan niistä. Tunnen itseni kiittämättömäksi, pilalle hemmotelluksi kakaraksi.

Pomo sanoo, ettei kannata tuhlata aikaa odottamalla hetkeä, joka ei koskaan tule. Hän sanoo myös, että jokaisella on nälkäinen sydän. En halua mennä ajelulle ja jättää vaimoa ja lapsia Baltimoreen, Jack. Haluan ajaa onneni perässä auringonlaskuun ilman syyllisyyttä hylkäämästäni perheestä. Haluan rinnalleni täydellisen scifiroolipelin jakamaan elämäni ilot ja surut. Sellaisen, jonka kanssa voimme vanhoilla päivillämme keinutuolissa muistella yhteisiä kommelluksia, kuten hyökkäysaluksia tulessa Orionin olkapäässä tai C-säteitä kimaltelemassa lähellä Tannhäuserin Porttia. Kaikkia näitä hetkiä, jotka katoavat kuin kyyneleet sateeseen...

Olen jokaisen pelin kohdalla ihastuneena uskonut löytäneeni jotain riittävän sopivaa, jonka voin muokata pienellä vaivalla pelipöytäni tarpeisiin. Kaunis ajatus, mutta en ole ikinä toteuttanut sitä. Kuulostaa hiukan samalta kuin lähtisi parisuhteeseen kuvitellen korjaavansa kumppanin matkan varrella mieleisekseen.

Loppupeleissä kaikki kolme ovat mehukkaista ideoistaan huolimatta omaan makuuni liian isoja, liian kunnianhimoisia. Ainakin tässä elämäntilanteessa. En taida sittenkään olla valmis sitoutumaan, ehkä kaipaankin vain kevyttä hauskanpitoa ja yhden illan seikkailuja. Ei mitään liian älykästä tai vakavaa.

En hullaannu ajatuksesta, että pelikirjaan tarttuminen tuntuu yliopiston pääsykokeeseen pänttäämiseltä. Näissä on liikaa yritystä, liikaa opeteltavaa, liikaa kaikkea. Infoähky nujertaa kaltaiseni laiskan wanna be -pelinjohtajan lähtöviivalle. Alan ehkä viimein ymmärtää miksi OSR-skene trendasi männävuosina niin lujaa. Oliko se vastalääkettä tälle kaikelle ylisuunnittelulle? Olenko niin jäljessä ajastani, että ymmärrän sen vasta nyt?

Vaikka minulla olisi pelinjohtamisen lahja, vaikka tuntisin kaikki valmisseikkailut ja kaikki sääntömekaniikat ja minulla olisi rohkeutta, niin että voisin vetää pelejä coneissa, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Vika ei ole näissä peleissä, vika on minussa. Olen viimein valmis luopumaan itsepetoksesta ja seuraamaan todellista kutsumustani. Yksi Tie, yksi Totuus. Vapahtajani on saapunut lännestä. Sen nimi on Alien.