 |
Pikkulapsiarjen keskellä tyhjyyden tunteeseen jumittunut äiti ei fiilaa kotioloja vaan päättää nostaa kytkintä. Taakse jäävät pieni lapsi ja puoliso. Tie vie kaupungista takaisin lähtöruutuun, Orismalan pikkukylään Pohjanmaalle. Lapsuuden maisemissa piisaakin sitten pahaa oloa ja traumahistoriaa vaikka muille jaettavaksi - ja sitä totisesti jaetaan!
Kotitalon kupeessa on muinainen suohauta, Leväluhta. Alkaa niljakas retki menneisyyteen, jossa kiusalliset salaisuudet pulppuavat pintaan kitkerien muistojen liejusta.
Henkilöt ovat kotimaisia stereotyyppejä ja kenties siksi melko sympaattisia. Vai miltäs seuraava kuulostaa: "Äiti mielisteli kaikkia paitsi Laria, ja Meeri muuttui aina kulloisenkin poikaystävänsä mukaan pukeutumista ja puhetapaa myöden." Lari taas on omasta taiteellisesta neroudestaan vakuuttunut itsekeskeinen hev... bläkkäri.
Mitä aidosti yksilöllistä ihmisessä on, jos kulttuurin ja identiteetin kaltaisten kopioitavien mallien sisältö onkin pelkkää pintakuorrutusta, haurasta jäätä luonnon perimmäisen alkuvoiman päällä? Ovatko kaikki vain toistensa käytöstä imitoivia kopiokoneita? Muille kelpaa kun kopio on riittävän hyvä.
Ihminen on oman mielensä harhoista lumoutunut sätkynukke tanssimassa luontoäidin nykimissä naruissa. Kaikessa on kyse vain ja ainoastaan lisääntymisestä.
Leväluhta ei jää tanssilattian reunalle kiltisti runopoikailemaan, vaan kourii ja sörkkii aihettaan arkailematta ihon alta ja tuppautuu kainostelematta ja vailla lukijan suostumusta kehokauhun reviirille. Kirja istuttaa saastaisia kuvia muhimaan mielen perukoille. Kovakouraisella tyylillä runtataan päähän eksistentiaalisia, filosofisia ja psykologisia kysymyksiä.
Kauhugenre on astia, johon sisältö kaadetaan. Lajityyppi antaa teokselle sen lopullisen muodon ja puhdin. Kauhun suurkuluttajille tuttuja kliseitä toki piisaa, mutta tuskin kukaan muuta odottaakaan. Kauhussa on lupa toteuttaa kamalin mahdollinen, ilman että lukijalla on oikeutta vaatia hyvitystä kärsimästään mielipahasta. Kenties kauhu on viimeisiä vapaita vyöhykkeitä sisältövaroitusten ja mukamas turvallisten tilojen aikakaudella.
Toisenlaisen kirjallisuuden vaatteisiin puettuna tämä voisi helposti olla inhorealistista draamaa. Olisiko vielä kamalampaa jos Meeri jäisi jumittamaan ällöttävän maailmanpelastajakundikaverin kanssa? Entä jos mitään arkitodellisuuden harmauden ylittävää vapautusta ei siunaantuisikaan? Vain päivästä toiseen toistuvia mekaanisia rutiineita ja pystyyn kuolleen parisuhteen ylläpitoa lastenrattaiden työntelyllä höystettynä... Hyi yök! Onneksi Marko Hautala ei sorru moiseen vaan kauhoo löylyä kiukaalle siihen tahtiin että heikompihermoiset valuvat alalauteen kautta takaisin suihkutilaan.
Orismalan pikkukylän asukkaiden mielenmaisemaa möyhitään siihen malliin, että kenties Hautalan vertailu Stephen Kingiin on muutakin kuin taskulämmintä markkinointipuhetta. Tämän maiseman kirjailija maalaa kuin vanha tekijä. Onko kuva sitten kuinka todenmukainen, sitä on kaltaiseni Kehä III:n sisäpuolella kypsyneen lähiöjuntin mahdoton arvioida. Ainakin se vahvistaa kaikki mahdolliset city-ihmisten ja cityn liepeilijöiden ennakkoluulot. Ja sopii taatusti kauhukirjan näyttämöksi.
Hienoa että Marko Hautala on olemassa, koska muuten hänet pitäisi keksiä.
