Artificial Kid

"... asukkaat kuluttavat suurimman osan aikaansa katsellen nauhoja: kauko-ohjattujen robottien tekemiä nauhoja, taidenauhoja, elämäkertanauhoja, muistinauhoja. Sellaisia me olemme."

Näin kirjoitti Bruce Sterling vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan The Artificial Kid, joka saatiin suomeksi vuonna 1993 nimellä Taistelija. Wikipedian mukaan tämä on Sterlingin suomennetuista romaaneista lähinnä "esi-kyberpunkia".

Kirjassa eletään yhtiövuotta 499 Reverien planeetalla. Kertoja on ilmassa leijuvien videokameroiden edessä nunchaku-kapuloillaan porukkaa hakkaava biokemiallisesti muokattu ammattitaistelija Artificial Kid. Valtaosa hänen yleisöstään koostuu kiertoratakaupunkien kellujista.

Itseensä tyytyväinen, nuori ja uhmakas Kid on aiemmin ollut 271-vuotiaaksi elänyt, hulluksi tullut Rominuald Tanglin, jonka persoonallisuus on kärvennetty pois muistinpyyhkijällä. Tanglin ilmestyy yhä aika ajoin puhumaan kummitusmaisina tallenteina. Toisin kuin Isaac Asimovin Säätiön kaikkitietävä setämiesselittäjä Hari Seldon, joka ansioitui tulevaisuuden ennustajana vielä kuolemansakin jälkeen, eivät Tanglinin ilmestykset aiheuta Kidissä lievää kiusaantuneisuutta suurempaa reaktiota.

Tarina on päällisin puolin ehtaa pulp-seikkailua, mutta ei jää ainakaan ideoidensa runsaudessa tippaakaan jälkeen tieteiskirjallisuuden klassikoista. On ihmisten asutettavaksi muovattu vieras planeetta poliittisine peleineen, seksillä ja huumeilla kyllästetty hedonistinen viihdekulttuuri, yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa, mediakritiikkiä, klooneja...

Unohtamatta tietenkään avaruusolentoa, jota kutsutaan avaruusolennoksi!

Mäiskeen, räimeen ja sinne sun tänne säntäilyn lomassa puntaroidaan mainetta, imagonrakennusta sekä henkilöbrändejä erilaisten ideologisten liikkeiden johdossa. Viihde, politiikka ja uskonto eivät kenties olekaan niin kaukaisia sukulaisia. Kaikki ovat karismaattisten johtajien ympärillä pyöriviä valtapelejä.

Artificial Kidin elämä on läpeensä kaupallistettua esiintymistä yleisölle. Kamerat seuraavat sankariamme herkeämättä ja kotonaan hän editoi nauhoista mieleisiään. Jos tosielämässä juuri tapahtunut kohtaus ei toimi sellaisenaan, se näytellään uudestaan. Kirja tuntuu kysyvän voiko spektaakkelin yhteiskunnasta irrottautua.

Kaikki tämä on nyt sosiaalisen median influensserien, striimaajien, tiktokkaajien ja tubettajien aikakaudella vieläkin ajankohtaisempaa. Poliitikkojen, filmitähtien ja muusikoiden lisäksi myös muutenkin kuin julkisuudesta elävien kansalaisten yksityinen elämä on taukoamatonta kuvavirtaa ja somekanavissa jaettavaa performanssia. Koulukiusaajat, katujengit ja sotilaat videoivat pahoinpitelyjä, kidutuksia ja murhia. Sosiaalisen median alustoilla jaettavat videot ovat sodankäynnin, alistamisen ja häpäisyn väline.

Kuinka Sterling osasi ennustaa elämäänsä "dokumentoivien" influensserien ammattikunnan synnyn aikana ennen tavisten kansoittamaa internetiä, älypuhelimia ja sosiaalista mediaa? Oliko kaikki tämä jo iduillaan 1970-luvun amerikkalaisessa mediakulttuurissa?

Artificial Kid tarjoaa oivan tirkistysreiän tieteiskirjallisuuden tilaan 45 vuotta sitten. Scifidiggarin ylikellotetut aivot pulisevat pätemisen tarpeessaan lukemisen sekaan välihuomautuksia: "Hei tämähän on taatusti Alfred Besteriltä lainattua, tämä kenties Stanislav Lemiltä, ja tätähän Alastair Reynolds kehittelee edelleen omissa avaruusoopperoissaan. Ja huomasithan kuinka kriminalisoimaton vyöhyke muistuttaa Manhattanin vankilasaarta John Carpenterin klassikkoelokuvassa Pako New Yorkista?"

Ja kaipa tämä on myös sitä kyberpunkia, tai ainakin niin lähellä kuin vuonna 1980 saattoi olla!