perjantai 19. helmikuuta 2021

Hyvää syntymäpäivää Nnirville!



Pelit-lehden legendaarinen mestarikirjoittaja Niko Nirvi täytti tiistaina 60 vuotta ja tämän kunniaksi Suomen Kuvalehti julkaisi haastattelun, minkä voi lukea täältä. Nirvin kolumnit ovat kuukauden kohokohtia ja kaikkea muuta kuin vähäisin syy jatkaa kovatasoisen lehden tilausta. Tajusin tämän palatessani tilaajaksi kesällä 2018.

Suhtaudun Nirviin sanataiteen myyttisenä jumalhahmona, joka hyperlinkittää ja kehystää yhden sivun kolumnissaan pelikulttuurin ohessa lystikkään raadollisesti koko postmodernin ihmisen sielunmaiseman. Tässä kuivan akateemisten tekstinyhvertäjien luvatussa maassa Nirvi onnistuu lataamaan teksteihinsä niin paljon dynamiittia, kiertopotkuja ja molemmat aseet laulaen sävellettyä huutonaurutaajuudelle viritettyä filosofiaa, että pelkkä pyrkimys sen kuvailemiseen omin sanoin kuulostaa auttamatta... kuivan akateemiselta tekstinyhverrykseltä.

Nirvi itse avaa kirjoitusmetodiaan tuossa Aarno Malinin haastattelussa seuraavasti:

"Kirjoitustekniikastani ei kukaan saisi ottaa oppia. Se on paskin ikinä."

Kuka tahansa pelikulttuurin kaltaisesta niin poliittisesti kuin emotionaalisestikin räjähdysherkästä aiheesta julkisesti kirjoitteleva oraakkeli kerää miljoonien fanien sokean henkilöpalvonnan lisäksi taatusti myös muutamia soraääniä, eikä Nirvi ole poikkeus.

Pelinjohtajamme Jupa muistelee soittaneensa 1987-1989 välisellä aika-avaruusakselilla Mikrobitin toimitukseen ja puhuneensa hetken Nirvin kanssa. Jupa latasi puhelinlinjoja pitkin kylmää kritiikkiä. Nirvi kuulemma peliarvosteluissaan dissasi Amigaa ja diggaili Ataria, eikä tämä ollut Jupan mielestä oikein.

Viime vuosituhannella pelijournalisteilla saattoi olla hyvinkin korruptoiva vaikutus houkutuksille alttiiseen nuorisoon. Muistan haaveilleeni 90-luvun lopulla hetken aikaa pelitoimittajan ammatista. Syytän tästä yhteiskuntaa ja pelijournalisteja. Yhteiskuntaa siksi, että se pakotti minut ajattelemaan tulevaisuuden ammattia keskellä punk-musiikin voimaannuttamaa teiniangstia. Pelijournalisteja siksi, että he olivat kavereiden jälkeen ainoita ihmisiä joiden mielipiteillä oli mitään väliä.

Teini-ikäisenä Playstation-pelien ostaminen kesätöistä, palautuspulloista ja äidin kukkarosta kuukausittain ruinatuilla rahoilla oli sen verran tarkan markan hommaa, että kaikki peliarvostelut oli syytä nuohota huolellisesti läpi ja kehittää sukkelaan kuudes aisti, maku ja vainu itseä eniten puhuttelevien pelien suhteen. Hutilaukauksiin ei ollut varaa.

Onneksi kirjastosta löytyi Computer & Video Games ja kioskilta tuli ostettua Peliasemaa sekä demo-levyjä sisältäviä Playstation-lehtiä. Luin myös Pelit-lehteä ja haaveilin PC-peleistä kuola valuen, vaikkei kotona ollut edes tietokonetta. Netti lymyili lukion tietokoneluokassa.

Sanotaan, ettei koskaan kannata tavata sankareitasi. Oman elämäni kohokohta ja kiistaton fanipoikahetki sattui eräässä 2000-luvun alkupuoliskon Pelit-gaalassa, jossa minulla oli ansaitsematon ilo ja kunnia törmätä itseensä Niko Nirviin, tai ainakin yhteen hänen seitsemästä olomuodostaan. Ajan hiekka tuntuu hämärtäneen muistikuvani tapauksen yksityiskohdista, kuten Nirvin ulkonäöstä, aivan kuin katselisin menneisyyden sumussa kylpevää maisemaa talvisesta Kaivohuoneesta huuruisen kristallipallon lasin läpi.

Hetki kiiti ohitse vikkelämmin kuin villit hevoset vuorten yli, enkä muista sainko suustani ulos mitään päihtynyttä mölinää järkevämpää, varsinkin kun toinen tilaisuutensa äkännyt fanipoika varasti koko shown omalla puheenvuorollaan. En muista saiko edes Nirvi suunvuoroa. Vaan syyttelyt sikseen, epäilemättä kohtalo säästi minua nolaamasta itseäni yhtään sen enempää. Yhtä kaikki, se oli ainutlaatuinen hetki ja sillä on erityispaikka muistojeni aarrekammiossa. Fun times!

Nykyisen mediakulttuurin keskellä Nirvi edustaa edustaa poikkeuksellisen vireää ja vahvaa sitoutumista, aitoa rakkautta lajiin. Tällainen esimerkki langettaa häpeän varjon kaikkien tuhanteen suuntaan poukkoilevien identiteettikriisien hähmäisillä kurapoluilla harhailevien toimittajien ylle, jotka ovat olevinaan vähän kaikkea mutta eivät koskaan täysillä mitään. Nirvin näppäimistö on hienostunut ase sivistyneemmiltä ajoilta, sillä kirjoitettujen sanojen hehku on tulen hehkua keskellä syvimmän yön pimeyttä.

Loppuun vielä toinen haastattelu reilun kymmenen vuoden takaa, hyvää matskua tämäkin. Kuten vulkanuslaisilla on tapana sanoa: "Elä pitkään ja menesty!"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti