Vähemmän pelejä, enemmän selittelyä

 
Mikäs se semmoinen roolipeliblogi on, mikä ei käsittele laisinkaan roolipelejä?

Vuosi 2015 oli pelaamisen suhteen jokseenkin hiljainen. Hiukan Dungeons & Dragonsia ja yksi sessio Ankhia. Tähän päälle muutama peli Ropeconissa. Siinäpä se. En itse vetänyt yhtään peliä. Roolipelien ohella pelasin lähinnä muutamia lautapelejä, Avalonia ja Descentiä. Syitä pelityhjiöön on monia, mutta olen toiveikas – jossain tulevaisuudessa häämöttävät vielä monet seikkailut.

Kaikeksi onneksi roolipelaaminen kuitenkin edustaa itselleni paljon enemmän kuin "pelkkiä" pelisessioita. Lapsena ensimmäistä kertaa roolipeleihin tutustuessani huomasin nopeasti kuinka elokuvat, tv-ohjelmat, kirjat ja sarjakuvat muuttuivat lähteiksi, joista saattoi ammentaa jos jonkinlaisia ideoita itse peleihin. Magus ja muut lehdet tarjosivat jatkuvasti uusia näkökulmia ja pohdiskeltavaa. Puhumattakaan itse roolipeleistä ja niiden lisäosista. Kaikki nämä ideat, seikkailut ja maailmat olivat kiinnostavia silloinkin kun niitä ei päässyt pelaamaan! Ja ovat sitä edelleen.

Jos roolipelaaminen on urheilua, niin pelikirjat, lisäosat, blogit ja lehdet ovat sijoittamista siihen henkiseen pääomaan, jonka voimauttamana urheilija valjastaa mielensä kohti huippusuoritusta. Ne tarjoavat niitä mentaalisia lisäravinteita, joilla mielikuvitus pidetään hengissä silloinkin kun kentälle ei ole asiaa.

Lueskelin viime vuonna monenlaisia kiinnostavia läystäkkeitä, kuten vaikkapa Cthulhu Apocalypse -lisäosan sekä Dead Light ja Cold Harvest -seikkailut. Cthulhu Apocalypse tarjoilee työkalupakin oman näköisensä maailmanlopun tuottamiseen, sekä valmiita seikkailuja hieman erilaisen, oudon ja vähemmän nähdyn maailmanlopun merkeissä. Dead Light taas on "viikon hirviö" -tyyppinen pläjäys ja Cold Harvestissa kohdataan kauhuja 1930-luvun Neuvostoliitossa. Todella hyytävää kamaa, ei voi muuta sanoa!

Idioottilaatikon eli television suunnalla kiinnostavinta antia ei sittenkään tarjoile nostalgiaa suoneen tykittävä "Salkkarit" iänikuisine foliohattusalaliittoineen, joita elvytettäessä voidaan näköjään vetää mattoa katsojien jalkojen alta ihan miten vaan käsikirjoittajia sattuu milloinkin huvittamaan, vaan James S. A. Coreyn nimellä science fictionia kynäilevän kirjailijaduon teoksiin pohjautuva The Expanse, tuo kahdensadan vuoden päähän ihmiskunnan asuttamaan lähiavaruuteen sijoittuva dekkaritarina, joka porautuu syvälle Maan, asteroidivyön ja Marsin välisiin poliittisiin jännitteisiin.

Hetkittäin tuntuu kuin The Expanse olisi se scifisarja, jota olen odottanut koko elämäni. Could it be?

Näistä jos ei irtoa ideoita ja inspiraatiota tuleviin peleihin, niin ei sitten mistään!

The Force Awakens (SPOILEREITA)

John Boyega on Finn (Star Wars: The Force Awakens, Lucasfilm, 2015).

 
Menin leffaan fanilasit huurussa ja sain kuin sainkin hartaasti odottamani annoksen Star Warsia. Tarinarakenteen reseptiin ei totisesti oltu lisätty mitään sellaista, mitä ei olisi ollut ekassa leffassa. Jos Lucas tutki ensimmäistä leffaa varten Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot -kirjoituksista arkkityyppisen sankarin ikuista matkaa, niin vaikuttaa kuin The Force Awakens olisi kirjoitettu tutkien samalla pieteetillä pelkästään vanhoja Tähtien sota -elokuvia.

Isoin uudistus lienee siinä, että musta mies voi olla myös Star Wars -elokuvan päähenkilö, eikä hänen tarvitse jämähtää vihaisen jedimestarin tai Pilvikaupungin kieron sutenöörin sivurooliin. The Force Awakens ei missään nimessä ole aikaansa edellä, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Naispäähenkilön näkeminen muussa kuin prinsessaroolissa ei pitäisi olla erityisen radikaali keksintö missään muualla kuin Star Wars -leffassa. Vielä 1980-luvulla naispilotit jätettiin kiltisti Jedin paluun leikkauspöydälle – samoihin aikoihin kun Sigourney Weaver näytti Aliens-sarjassa miten avaruusliskoja tuhotaan, eli teippaamalla toisiinsa kiinni rynnäkkökiväärin ja liekinheittimen!

Nykyisin Star Wars tuntuu olevan oma genrensä. Tässä mielessä onkin huvittavaa, että kaikki kiehtovimmat kokeilut tämän genren puitteissa tehdään kaikissa muissa formaateissa kuin elokuvissa. Toisaalta Star Wars on ennen kaikkea maailma. Se on kenties laveammalla pensselillä maalattu kuin Tolkienin keskimaalaismaisema, mutta aivan yhtä mielenkiintoinen. Leffakaanonin rinnalla on aina kulkenut expanded universe, kaverien kesken EU, joka on värittänyt tätä maailmaa sadoilla, ellei jopa tuhansilla eri kynillä.

Toki Disneyn ostettua Lucasfilmin tämä kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä luotu "laajennettu universumi" ehdittiin julistaa kaanoniin kuulumattomaksi kamaksi, johon tulisi jatkossa viitata Star Wars Legends -nimikkeellä. Tottelee ken tahtoo.

Mutta koska elämä on aivan liian pitkä tuhlattavaksi kaikenlaisessa negatiivisuudessa kiehnäämiseen, on kenties palkitsevampaa keskittyä siihen, mikä tässä leffassa on erinomaista.

Ylivoimaisesti hienoin juttu The Force Awakensissa on se anteeksipyytelemätön röyhkeys, millä katsojat heitetään suoraan maailmaan ja keskelle toimintaa ilman sen kummempia selittelyjä. Tämä on aina ollut Star Warsin kerronnan bravuureita, joka on välillä onnistunut ja välillä mennyt mönkään kun katsoja on tiputettu keskelle galaktisen byrokratian verotuspoliittisia kiemuroita. Mutta The Force Awakensissa tämä toimii kuin isukilta peritty valomiekka ja se tuntuu kuin joku mäsäyttäisi lumipallolla naamaan heti kun astuu kotiovesta ulos!

Tuntuu kuin välistä olisi jäänyt juuri se kaikkea tätä pohjustava edellinen leffa, ja nyt täytyy tulla vajaalla informaatiolla toimeen. Täytyy keksiä ja yhdistellä puuttuvia palasia omassa pääkopassa. Nimenomaan – tekisi melkein mieli sanoa ainoastaan – näin Star Warsin maailma muuttuu kiinnostavaksi. Elokuvan maailma tuntuu vanhalta mutta elinvoimaiselta. Sellaiselta, joka suhtautuu katsojaan kuin silmänsä ummistava paikallinen asukas hönttiin turistiin, joka erehtyy lompsimaan pahamaineiselle sivukujalle väärällä hetkellä. Ikään kuin se olisi ollut siellä aina, kulunut ja rähjäinen, epämiellyttävä ja ei-seksikkäällä tavalla outo, vieras ja vihamielinen.

Entäs se tarina sitten?! Well, who cares... Pääasia että sädepyssyillä räiskitään, avaruusaluksilla on kreisiä lentää, pahikset tuhoaa flipatessaan omia laitteitaan ja se iänikuinen isänmurhakin on heitetty sinne sekaan!

Tarkempaa analyysia halajavien on syytä katsastaa Sami Koposen 110-prosenttisesti maaliinsa osuva kirjoitus The Force Awakens on retroklooni. Otsikkokin sivaltaa kohteeseensa kuin kuolettavalle säädetty laserruoska! Zzzzhääääp-zhäp-zhäää!

Hyvää syntymäpäivää, Roy Batty!

Roy Batty haluaa lisää aikaa. Kukapa ei? (Rutger Hauer, Blade Runner, Warner Bros, 1982)

 
"I watched C-beams glitter in the dark near the Tannhäuser Gate."

Tunnen eräänlaista tarkemmin määrittelemätöntä haikeutta aina kun jostain science fictionissa kuvatusta hetkestä tulee nykyisyyttä. Tänään on Blade Runnerin replikantti Roy Battyn incept date eli syntymäpäivä, joten mikäpä sen otollisempi hetki pohtia aihetta.

Muistan kun näin Blade Runnerin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alkupuoliskolla. Tulevaisuuden Los Angelesin, jossa tuntui aina olevan yö. Neonvalot, savun ja ainaisen sateen. Vuoden 2019 marraskuu tuntui tuolloin todella kaukaiselta, jonkinlaiselta mystisen futuristiselta vuodelta. Saatoin liittää siihen mitä mielikuvituksellisimpia visioita: lentäviä autoja, robotteja, avaruusaluksia...

Vuonna 1994 lueskelin Cyberpunk 2020 -pelikirjaa ja pohdin, millainen maailma olisi vuonna 2020. Millaista oma elämäni olisi tuolloin? Olisin lähes 40-vuotias. Olisiko minulla perhe, vaimo, lapsia? Mitä tekisin, missä olisin töissä, kenet tuntisin? Millainen olisin vuonna 2020? En osannut kuvitellakaan. Olin helpottunut, että siihen kaikkeen oli vielä niin paljon aikaa, sillä pelkkä ajatteleminenkin tuntui jotenkin hengästyttävältä.

Science fictionissa esitettyjen vuosilukujen kilahtaessa kalenteriin koen oman ikääntymiseni konkreettisemmin. Vuoden 2019 lähestyminen tuntuu kummalliselta. Samoin vuoden 2020.

Ajattelen näin siitä huolimatta, että oman nykyhetkemme teknologia ylittää monin tavoin vanhat scifi-visiot. Ja toisin päin. Lentäviä autoja tai replikantteja ei ehkä vielä näy katukuvassa, mutta netti, älypuhelimet, pilvipalvelut ja sosiaalinen media ovat käteviä ja helposti saatavilla – ainakin pohjoismaisen hyvinvointivaltion materialistisessa yltäkylläisyydessä eläville. Kyberavaruuskin on jo täällä. Sen käyttöliittymä ei ole toistaiseksi ihan niin jännä kuin scifi-klassikoissa, mutta eiköhän Oculus Rift korjaa senkin.

Mutta ehkä tässä ei ikinä ollut kyse teknologiasta, vaan ikääntymisestä. Jollain tasolla toivon, etteivät nämä vuodet ikinä koittaisi, jotta ne voisivat aina olla niitä mielikuvituksellisia kaukaisen tulevaisuuden vuosia, jollaiseksi ne joskus visioitiin. Aina edessä päin.

"All those moments will be lost in time, like tears... in... rain."

– Roy Batty, 2019

Vuoden kulttuuriteko 2015: Vapaan Vyöhykkeen paluu

Vapaa Vyöhyke: radio-ohjelma hämärän rajamailta - tai ainakin 1990-luvulta.

 
Tämmöinen nössön porvarillinen otsikko ei millään riitä tekemään tarpeeksi oikeutta vuoden kiinnostavimmalle kulttuuriteolle. Vuoden kulttuuriteko tuo väistämättä mieleen takkatulen ääressä kirjaan syventyneen, viinilasillista maltillisesti lipittävän, villatakkiin ja vakosamettihousuihin pukeutuneen kulttuuri-intellektuellin, joka nyökkäilee hillitysti hymisten moisille nimityksille – vaikka todellisuudessa kyseessä on dinosauruksella ratsastava kyborgi-keisari, joka kärventää harhaoppisia silmistään leiskuvilla punaisilla lasersäteillä!

Korviemme ulottuville on nimittäin saapunut tajuntaa laajentava aikamatka 1990-luvun mehukkaimpaan radiohistoriaan. Tai sitä se on ainakin meille skient... science fictionin, kauhun ja fantasian ystäville! Ysärin pimeinä alkuvuosina Radiomafian taajuudella ilmestyi nimittäin kerran viikossa parituntinen tykitys nimeltä Vapaa Vyöhyke. Ohjelmassa kuultiin muun muassa Tähtivaeltaja-maestro Toni Jerrmanin toimittamia juttuja.

Itse olin tuohon aikaan vielä aivan liian natiainen kääntääkseni oikealle taajuudelle oikeaan aikaan, mutta nyt on koittanut oiva tilaisuus korjata menneisyyden erheet ja täyttää yleissivistykseen jääneet mustat aukot, sillä Baron von Frankenstein on suuressa armorikkaudessaan digitoinut kaseteilta häiritsevän kovatasoisen kattauksen tätä tiukan asian ja älyvapaan hörhöilyn audiovyöhykkeellä räiskyvää ilotulitusta.

Ja jos vielä emmit, kysy itseltäsi oletko kiinnostunut ufoista, Alien-leffoista, Tolkienista, David Eddingsistä (!!), Philip K. Dickistä...

Vastaa kyllä ja ohjaa itsesi hämärän rajamaille Vapaa Vyöhyke - Paluu -blogiin!

Hyvää uutta vuotta!

X-Wing: Avaruussodan aakkoset

T-70-mallin X-Wing, pilottinaan Poe Dameron.

 
Fantasy Flight Games julkaisi Star Wars: X-Wing Miniatures Gamen vuonna 2012. Itse pääsin testaamaan tätä viime sunnuntaina, kun ystäväni Indie-Iiro hommasi pelin tuoreen Force Awakens -laitoksen.

Olin hiukan skeptinen pelin suhteen, vaikka arvostelut ovatkin lähes poikkeuksetta silkkaa hehkutusta. Valmiiksi maalatut pienoismallit ovat toki hienoja, mutta tällaisen pelin kohdalla pelimekaniikka on kaikki kaikessa. Olen viime aikoina tykästynyt lautapeleissä erityisesti useamman pelaajan yhteistyötä tukeviin peleihin, joten perinteinen kahden pelaajan vastakkainasettelu tuntui vähän tylsältä idealta. Lisäksi ajatus siitä, että lisäaluksia pitäisi ostaa erikseen, tuntui kuluttavalta.

Ensimmäisen testipelin perusteella saatoin kuitenkin huokaista helpotuksesta: X-Wing on todella koukuttavaa kamaa!
 

Eri alustyypeiltä löytyy erilaisia liikkeitä.

 

Indie otti peliin investoineen oikeutuksella haltuunsa Imperiumin joukot ja minulle jäivät Kapinalliset. Pelin alussa molemmat pelaajat ostavat samalla pistemäärällä aluksia, pilotteja ja muuta sälää, kuten ohjuksia tai droideja. Tästä testipelissä emme kuitenkaan välittäneet näistä pistemääristä.

Pelikierros on jaettu neljään vaiheeseen. Ihan ensimmäisenä on suunnitteluvaihe, jonka aikana pelaajat päättävät alustensa tulevat liikkeet ja merkitsevät nämä käännettävään kiekkoon, joka jätetään väärin päin pöydälle. Sen jälkeen siirrytään liikkumisvaiheeseen, jossa kiekot käännetään ja alukset liikkuvat yksi kerrallaan kiekkoon merkityn liikkeen mukaisesti, alhaisimman pistemäärän aluksesta isoimpaan. Tähän vaiheeseen sisältyy myös kaikkea pikkusäätöä, kuten tähtäyksen lukitusta sun muuta kikkailua, jota voi hioa omaan taktiikkaansa sopivaksi.

Testipelissämme huolettomasti pelilaudalle viskottuihin asteroideihin törmäiltiin jatkuvasti. Alusten liikeratojen suunnitteluun tuhrautuikin niin paljon aivokapasiteettia, että välillä itse sotiminen meinasi unohtua. Tämäkin on yksi pelin hienouksia!

Koska kyseessä on Star Wars, avaruusalukset lentävät kuin hävittäjälentokoneet. Pelimekaniikka työstää pienoismalleista oikeita Tähtien sodan avaruusaluksia, eikä pelkkiä koreita pelinappuloita, joilla soditaan jotain abstraktia avaruussotaa. "Realistisen" avaruussodankäynnin kanssa tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä, mutta sellaista halajavat voivat aloittaa pelisuunnittelun vaikka tämän luennon pohjalta.

Liikkumisvaiheen jälkeen vuorossa on taisteluvaihe, jonka aloittaa suurimman pistemäärän omaava alus. Hyökkäyksissä heitellään hyökkäys- ja puolustusnoppia. Aluksi räimitään suojat pois ja sen jälkeen kuritetaan runkoa. On kriittisiä osumia sun muuta mukavaa. TIE-hävittäjätkään eivät ole mitään heittopusseja, joten ainakin testipelin perusteella vihollisten tuhoaminen vaatii onnistuneen parisuhteen lailla sitoutumista ja työtä.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on vastapelaajan siirtojen arvuuttelusta ja näitä vastaan toimimisesta. Tämä on siis loistava yhdistelmä aivonystyröitä rassaavaa suunnittelua ja uhkapelivaistoa. Herkullisimmillaan peli on juuri näissä mielettömissä elokuvamaisissa hetkissä, joissa suuri oivallus muhii jossain tietoisuuden nurkilla suurimman epätoivon hetkellä. Se tunne, kun kaikkien tulilinjalla asteroideihin törmäillyt A-Wing singahtaakin yhtäkkiä vihollisen selustaan, heittää U-käännöksen ja ampuu pitkään ja hartaasti säästämillään ohjuksilla perässä roikkuneen TIE Fighterin tuhannen pirstaleiksi, on jotain kertakaikkisen hienoa, suorastaan päräyttävää!
 

A-Wing väijyy asteroidien välissä.

 
Testipelissämme kapinallisten X-Wing ja A-Wing haastoivat Imperiumin kaksi TIE Fighteria ja yhden TIE Advancedin. Peruspakkaukseen sisältyy ainoastaan yksi X-siipinen ja kaksi TIE-hävittäjää, joten tämmöisiä matseja varten tarvitsee löysätä lisää kukkaronnyörejä ainakin kahden lisäaluksen verran.

Suurin epäluuloni liittyi siihen, että peli tulee törkeän hintaiseksi, kun mukaan laskee kunnon avaruustaisteluihin vaadittavat hankinnat. Testipelin perusteella pelko vaikuttaa aiheettomalta, sillä jo viidellä aluksella sai aikaan oikein mehukkaan rähinän. Aikaa kului noin kaksi tuntia, emmekä ehtineet edes pelaamaan loppuun. Toki sääntöjen opettelu hidasti touhua sen verran, että peli nopeutunee tästä vielä huomattavasti.

Isojen avaruustaistelujen pelaamiseen kuluu varmasti tuhottomasti aikaa. Eli ennen kuin kaivaa kuvetta isolla kädellä ja ostaa kaikki alukset aina Slave I:sta Millennium Falconiin, kannattaa miettiä, minkälaista pelitapaa suosii. Jos aikaa on vain silloin tällöin muutaman tunnin sloteissa, tulee varmasti vähemmälläkin toimeen. Lisää infoa pelistä ja siihen julkaistusta sälästä löytyy täältä.

Pöytätilaa X-Wing totisesti vaatii, jopa siinä määrin että lattialla pelaamistakin kannattaa harkita. Yksi huomionarvoinen seikka on myös sopivalla pinnalla pelaaminen. Testipelissämme käytetyllä pöydällä pienoismallit liukuivat vähän turhankin helposti paikoiltaan. Jonkinlainen pelimatto on siis tarpeen. Virallisten pelimattojen hinnat liikkuvat neljässäkympissä, mikä kuulostaa täysin järjettömältä, ellei samalla materiaalilla päällystetä oikeita avaruussukkuloita. Mutta äkkiäkös kekseliäs pelaaja taikoo jostain käyttöönsä sopivan kankaan, vaikka mustan verhon tai jotain vastaavaa.

Maltan tuskin odottaa että pääsen pelaamaan tätä lisää ja kokeilemaan myös varsinaisia tehtäviä. Erityismaininnan X-Wing ansaitsee siitä, ettei leffojen lisenssi ole pelkkää pintaa, vaan koko pelikokemus huokuu kauttaaltaan ehtaa Tähtien sodan tunnelmaa, jonka myötä kolmekymppinen miehenalkukin taantuu kuolaavaksi fanipojaksi!

"Biggs, Wedge, let's close it up. We're going in. We're going in full throttle."
 

Poe Dameron kohtaa TIE Advancedin, jonka puikoissa on itse Darth Vader.