Maailman parhaat roolipelit TOP 5

Roolipelaajien Suomi -Facebook-ryhmässä oli keskustelusäie, jossa pyydettiin listaamaan top 5 must play -pöytäroolipelit. Annoin mennä, suljin tähtäintietokoneen ja luotin Fiiliksiin. Tuumasin jälkiviisauspäissänä kirjoittaa tänne blogin puolelle jonkinlaisen remasteroidun syvämietteisen aikuisversion, mutta sitten muistin että kun eletään tällaisessa hektisessä internet-ajassa, ei ole aikaa pukea pitkiä kalsareita jalkaan. Joten tässä tulee, raakana ja sensuroimattomana:

1. Call of Cthulhu

Kiinnostavin koskaan tehty roolipeli, klassikko joka ei vaan suostu kuolemaan + mieletön määrä lisämatskua ja seikkailuja, eli jos pitäisi viettää koko elämä yhden pelin parissa niin tässä tuskin kävisi aika pitkäksi.

2. Fear Itself / Trail of Cthulhu

Kauhuilua omaan makuun kepeämmällä gumshoe-systeemillä, häviää lisämatskujen ja seikkailujen määrässä kuitenkin alkuperäiselle suurelle muinaiselle. Fear Itself modernimpaan kauhuleffamakuun jos alkaa Lovecraftin mörököllit ja kultistit kyllästyttää.

3. Cyberpunk 2020

Cooliuden ja sexsikkyyden multihuipentuma, muutti todennäköisesti koko elämäni suunnan 12-vuotiaana + mieletön määrä lisähärpäkettä, näkemystä ja attitudea mitä ei vissiin voikaan laittaa pelkästään genren piikkiin, tämä "jokin" tuntuu puuttuvan kaikilta sieluttomilta seuraajilta/copycateilta.

4. Tales from the Loop

Yhden seikkailun perusteella täysin uniikki tapaus 80-luvun lapsilla pelattavaa ruotsalaisankeeta pikkukaupunkimysteeriä.

5. Lamentations of the Flame Princess

Raggi tuntui keksivän deedeen uudestaan viimeinkin sellaisessa muodossa missä se kelpasi meikällekin. Peruskirjat kannattaa lukea pelkästään tekijänsä näkemyksen puolesta.

6. Plus tietty bonarina Eclipse Phase, kerrankin scifiä joka tuntui vievän hommaa uuteen suuntaan vanhan märehtimisen ja kliseiden kierrättämisen sijaan. 2300AD:n ohella niitä scifiropeja joita ei voi suunnitella pelkästään lukemalla ja kopioimalla aiempia scifiropeja. En ole silti pelannut, joten systeemistä ei mitään käsitystä, mutta liputan visioiden puolesta.

Yhden roolipeliblogin nousu ja (t)uho

Alkuräjähdys

Perustin tämän blogin seitsemän vuotta sitten. Suurin innoittajani oli mainio Vankityrmiä & Louhikäärmeitä -blogi, joka käsitteli tätä omituista harrastetta niin lystikkäällä ja iskevällä tavalla, että alaleuka loksahti lattiaan silkasta äimistyksestä. Miten näistä jutuista saattoikin kirjoittaa noin vetävästi?

Tähdet olivat muutenkin oikeilla kohdillaan, omassa peliporukassani elettiin jonkinlaista renessanssia harrasteen parissa. Kerrostalojen kehystämään pihapiiriini koko roolipelihässäkän aikoinaan esitellyt lapsinero Jupa oli hypännyt vuosikausien hiljaiselon jälkeen pelinjohtajan rautavaltaistuimelle ja  polkaissut Warhammer Fantasyn käyntiin The Enemy Within -kamppiksella loppukesästä 2010. Tästä versoi monenlaisia eri pelejä ja harraste sai rutkasti kaipaamaansa elähdyttävää kiertopotkua. Kävimme jatkuvasti semiteoreettista keskustelua erilaisista pelisysteemeistä, pelinjohtotyyleistä ja fluffeista.

Mutta miksi et ryhtynyt tubettajaksi?

Mediakenttä oli vuonna 2012 toisen näköinen. Tekstistä ja kuvista koostuvat blogit tuntuivat varteenotettavalta julkaisukanavalta ja tubettajien valtakausi oli vasta aluillaan. Roolipeliskenessä ei ollut enää jäljellä mitään isompaa printtijulkaisua. Roolipelaaja-lehti oli ripustanut hanskat naulaan vuonna 2009, minkä tiimoilta samana vuonna syntyi Roolipelitiedotus skenen keskeiseksi tiedotuskanavaksi. Kotimaiset roolipelifoorumitkin tuntuivat hivenen näivettyneiltä. Luin silti suhteellisen aktiivisesti esimerkiksi Pelilaudan foorumia, joka on sittemmin suljettu ja arkistoitu odottamaan tulevaisuuden kulttuuriarkeologien löytöretkiä.

Henkilökohtainen blogi tuntui luontevalta julkaisukanavalta jakaa oma kokemusta ja näkemystä roolipeleistä. Samalla se kannusti pelaamaan enemmän, sillä niin sai irti parasta sisältöä. Ilman jatkuvaa käytännön pelikontaktia teoreettinen lätinä tuntui etäiseltä nojatuolifilosofoinnilta. Alkuinnostuksen jälkeen huomasin varsin pian, että blogin säännöllinen päivittäminen saisi jäädä haaveeksi, pelien tiellä kun oli siinä määrin muuta elämää opiskelujen ja töiden muodossa. Jollain ideaalitasolla en silti voinut olla fantasioimatta kuinka hienoa olisi julkaista uusi päivitys kerran viikossa, esimerkiksi aina perjantaisin.

Jälkiviisauden ja bloggerin tarjoaman statistiikan myötävaikutuksella on kiehtovaa tarkastella vetovoimaisimpia postauksia. Hiukan yllättäen suosituin blogaus käsittelee lautapeliä. Velhovuoren aarteesta kertovaa juttua on luettu 1473 kertaa, joten ehkä se osui nostalgiahermoon. Seuraavaksi suosituimmat postaukset roikkuvatkin sitten 500 katselun rajamailla. Ylipäänsä sivujen katseluja blogille on tätä kirjoittaessani sen koko elinkaaren aikana siunaantunut yhteensä 29 324. Tämä on keskimäärin noin 349 katselua per kuukausi seitsemän vuoden ajalle jaettuna, mikä ei ole lainkaan hassumpi luku näinkin marginaalisen harrasteen ja kielialueen tiimoilta.

Tosin, vertailun vuoksi vilkaisin mainitsemani Pelilaudan foorumin arkistoa, jossa esimerkiksi pelkästään vuonna 2010 aloitettua Mitä pelejä on tulossa? -keskustelusäiettä oli luettu 25 985 kertaa arkistointiin mennessä.

Välikuolema

Käytännössä tämä blogi kuoli vuonna 2016, samana vuonna kun skippasin töiden vuoksi myös Ropeconin. En viihtynyt enää pelaajana niissä harvoissa peleissä joihin osallistuin, keskittymiskykyni ei riittänyt, kyllästyin kuoliaaksi kesken taistelujen enkä saanut myöskään itse aikaiseksi pelauttaa mitään. Muutuin hankalaksi pelaajaksi, sellaiseksi jokaisen pelinjohtajan painajaiseksi, tyypiksi joka on fyysisesti läsnä mutta jonka mieli vaeltelee jossain muualla. Yritin repiä kiksejä lautapeleistä siinä myös onnistuen, mutta jotain roolipeleille oleellista jäi silti uupumaan, eikä niistä kirjoittaminen tuntunut yhtä mielekkäältä.

Eikä peliharrastus muutenkaan elä missään muulta elämältä suljetussa kammiossa. Perustaessani blogin olin vielä edellisenä syksynä aloittamieni tuoreiden opintojen alkusuoralla, surffaten jonkinlaisella nuoruuden ja aikuisuuden välisellä viimeisellä vapaalla vyöhykkeellä. Tein töitä lähinnä opintojen ohessa. Sittemmin olen ilomielin tarttunut työelämän viekoittelevaan kutsuun ja myynyt sieluani markkinatalouden seireeneille. Ja sainpa lopulta viime joulukuussa kuin ihmeen kaupalla ne opinnotkin suoritettua. Sen tiimoilta olo on pitkästä aikaa vapaampi kuin vuosikausiin ja tuntuu kuin kaistaa olisi vapautunut. Kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

Jälleensyntyminen?

Ylipäänsä pöytäroolipeliharrastus tuntuu nykypäivänä voivan yllättävän hyvin ottaen huomioon kuinka monia vapaa-ajan viihdykkeitä moderni teknologia ja kulutuskulttuuri kykenevät meille tarjoilemaan. Sosiaalinen media tulvii erilaisten lifestailien trendsettereitä, mikä on toiminut myös nörttikulttuurin hyväksi. Deborah Ann Wollin ja Joe Mangianellon kaltaiset näyttelijät ovat näyttäneet Youtubessa ja Instagram-tileillään, että pöytäroolipelit (tai ainakin D&D) voivat olla katu-uskottava harraste myös cooleille ja sexyille näyttelijäjulkimoille.

Oikeastaan tuntuu suoranaiselta ihmeeltä, että vielä näin tulevaisuuden vuonna 2019 peliporukat edelleen kerääntyvät isojen pöytien, pureskeltujen lyijykynien, kellastuneiden paperikasojen, painotettujen noppien ja puhkiselattujen sääntökirjojen ääreen nauttimaan roolipelaamisen mustasta magiasta. Ehkä roolipelit ovat jollain myyttien, unien ja alitajunnasta kumpuavan kollektiivisen lajihistorian kautta yhä kosketuksessa ihmiskunnan historian alkuhämärissä luolissa ja leirinuotioilla jaettuun tarinankerrontaperinteeseen.

Mutta verrattuna johonkin valmiiksi käsikirjoitettuun kulttuurituotteeseen, jossa vastaukset on lukittu, kunnon roolipeliseikkailu on aidosti elävä tarina, joka muuttuu ja johon jokainen osallistuja voi vaikuttaa. Ja tämä on asian ydin, kysymys jonka ihminen joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan: Oletko mieluummin passiivinen kuluttaja ja sivustakatsoja jonkun toisen tarinassa vai aktiivinen, osallistuva toimija yhteisessä tarinassa? Oletko lammas vai susi? Sudella on se etu, että se voi halutessaan pukeutua myös lampaan vaatteisiin tai vaikka isoäidiksi...

Jim Murphyn sanoin: "We live in the renaissance of gaming. This is the best time to be a DM running roleplaying games there's ever been. There's so many game systems, there's so much out there, there's so many new players..."

Jatkuuko blogi? Palaanko pelaajaksi? Yritänkö vielä joskus pelinjohtajana? Onko Free Leaguen Alien se roolipeli, jota koko ihmiskunta on odottanut? Tulevaisuus on hämärän peitossa, aina liikkeessä, eikä ole mitään muuta varmuutta kuin täydellinen epävarmuus. Ainoa pysyvä asia on muutos, joten liitytään Shivan tanssiin! Ja siinä sivussa: Game on, m*therfuckers!!!

Ropecon 2018

Näkymä Messukeskuksen etupihalle. Näköjään helteiseen viikonloppuun mahtui joku pilvinenkin hetki.

Näin vuoden pimeimpinä hetkinä onkin lystiä suorittaa aikahyppy keskelle kuuminta kesää, heinäkuun hikisiin öihin keskelle Ropeconia. Pääsin kuin pääsinkin tänä vuonna osallistumaan koko viikonlopulle. En ehtinyt pelaamaan vuoden varrella muuten juuri yhtään mitään (ellei paria XCOM-matsia lasketa), joten pelivajaus oli tarkoitus hoitaa kerralla alta pois Ropeconissa. Vaan kuinkas sitten kävikään... Anyway, tapahtuma kokonaisuudessaan oli yksi vuoden kohokohdista. Oli pelejä, oli luentoja, oli päätöntä shoppailua, oli vaikka mitä.

Tein tapahtumasta muistiinpanoja mutta näitä harakanvarpaita tiirustellessa vaikuttaa, että ne koskevat lähinnä esitelmiä. Koko viikonloppu on siis tällä hetkellä jonkinlainen päässäni asuva muistisoluissa muhiva epämääräinen flashback-sirpaleista kasattu mössö, mutta katsotaan saako siitä taottua jonkinlaisen kronologisesti eheän seikkailukertomuksen...

Perjantailta mieleen jäi erityisesti mainio Tales From the Loop -seikkailu. Peli sijoittuu 80-luvun ruotsalaiseen pikkukaupunkiin, jossa pelataan kouluikäisiä lapsia Stranger Things -tv-sarjan hengessä. Koko peliporukkamme pelinjohtajasta alkaen oli timanttinen ja peli tarjosi nostalgiankäryisen aikamatkan lapsuuden maailmaan koulun ruokalassa odottavine kanaviillokkeineen. Unohtamatta myöskään ehtaa pohjoismaista loskamaisemaa ja lonkeronharmaata taivasta. Mukaan on heitetty vaihtoehtohistoriasta kieliviä mystisiä aineksia, joita vanhemmat eivät tunnu huomaavan. Näin ollen mysteerien selvittäminen jää lasten kontolle.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että pelihahmot eivät voi kuolla, vaan päätyvät tarpeeksi iskua otettuaan sairaalaan toipumaan. Tämä ei suinkaan vähennä pelin jännitystä vaan ilmassa on ehtaa vaaran tunnetta. Monet pelin kohtaukset manasivat samanaikaisesti esiin lukuisia flashbackeja omasta lapsuudesta ja teini-iästä. Nämä eivät suinkaan johtaneet ajatuksia harhapoluille itse pelistä vaan päinvastoin vahvistivat siellä olemisen tunnetta. Tämä liittyynee arvatenkin juuri tuohon sukupolvikokemukseen, johon kasarilla lapsuuttaan tai teini-ikäänsä eläneiden kolmi-nelikymppisten pohjoismaalaisten on suhteellisen helppo samastua. Pyöräilin pelistä takaisin himaan halki pimeän kesäyön aivan fiiliksissä.

Ison pelitapahtuman tunnelmaa aka messupöhinää Messukeskuksen hallissa.

Jos jotain narinaa tapahtumasta hakee niin eniten hampaiden kiristelyä aiheutti uusi, vanhan nimi paperiin -tyyppisen peleihin ilmoittautumissysteemin korvannut netti-ilmoittautuminen. Voit ilmoittautua vaikka mihin peleihin ja sitten systeemi jotenkin arpoo mihin satut pääsemään. Kai tässä on tarkoitus mahdollistaa peleihin osallistuminen mahdollisimman monille eri tyypeille. Omalla kohdallani tämän seurauksena en päässyt lopulta lauantaina kuin yhteen myöhäisillan peliin, vaikka olin paikalla koko päivän ja ilmoittauduin muutaman tunnin välein jatkuvasti itseäni eniten kiinnostaviin peleihin. Vika saattaa olla myös käyttäjässä, mutta jos mahdollista niin räjäyttäisin koko systeemin pikselitaivaaseen ja palauttaisin homman takaisin paperimonisteaikakaudelle.

Onneksi lauantaina oli paljon muutakin kiinnostavaa ohjelmaa, jonka myötä katkeruuden kyyneleet kuivuivat kauniisti kuin syksyn lehdet. Illan kruunasi puristinen Trail of Cthulhu -pläjäys The Dance in the Blood. En viitsi näistä peleistä kirjoitella sen enempää etten vaan spoilaa, mutta vahva suositus myös tälle.

Siinä ne pelaamani pöytäroolipelit sitten olivatkin. Kauhua irtosi mutta scifipelit jäivät kokematta. Fantasian puolella ei mikään oikein edes innosta Lamentations of the Flame Princessia lukuun ottamatta. Voihan olla, että ennakkoluulot pitäisi karistaa ja kokeilla pitkästä aikaa jotain, mutta jotenkin ei vaan millään jaksaisi mitään Dunkku tai Pathfinder -jonneilua ainakaan jos se on sitä iänikuista hirviömättöä, expan keräämistä taikka taulukkojen ja hyökkäysbonusten ihmettelyä, missä joku kahden haltian baaritappelu kestää viisi vuotta ja kolme päivää. Mutta nyt täytyy kivuta täältä kielteisyyden mustasta valtamerestä takaisin kiitollisuuden päivänpaisteessa kylpeville kukkuloille.

Muusta ohjelmasta mainittakoon Game of Thrones -kirjojen ja sarjan vertailua (tekstiä lukemalla), historian toiseksi huonoimpia roolipelejä listannut esitelmä (naurattaa vieläkin), zombimytologiaa purkanut luento (jossa homma bäkträkätään Haitilla 1791 alkaneeseen orjien kapinaan ja vallankumoukseen) sekä sunnuntain huippuhetki eli seikkailutyöpaja, jossa oli tarjolla oivallisia työkaluja seikkailujen rakentamiseen aina korkeimmalta konseptitasolta porras kerrallaan alimmalle askelmalle eli varsinaiselle konkreettiselle seikkailutasolle siirtyvine tasoineen.

Kävin myös tekemässä James Raggista lyhyen haastattelun, katsotaan saanko sen jossain vaiheessa naputeltua blogiinkin. Shoppailuosastolta mukaan tarttui tyylikäs musta noppasetti, muutama LotFP-t-paita sekä Robin D. Lawsin Beating the Story -käsikirjoitusniksikirja ja Max Brooksin The Zombie Survival Guide.

Semmoista, siinäpä ne tärkeimmät. Tämä oli ensimmäinen kunnon Ropeconini sitten vuoden 2015 eli viimeisen Otaniemen Dipolissa järkätyn jälkeen. Vuonna 2016 en päässyt paikalle töiden vuoksi laisinkaan ja 2017 ennätin ainoastaan sunnuntaille. Ja helkkarin hieno tapahtumahan tuo edelleen on. Vaan jotenkin se sydän taisi sittenkin jäädä Otaniemeen... Eipä sillä, hyvät pelit rokkaavat ihan missä vaan! Jotenkin silti ne Dipolin sokkeloiset ja koukeroiset käytävät ja tilat tuntuivat tämmöiselle mystiselle ja hiukan oudolle tapahtumalle kiehtovammalta ympäristöltä kuin Messukeskuksen neliömäiset laatikkotilat ja isot hallit. Mutta viis siitä missä tapahtuu, pääasia että tapahtuu.

Lämpimät jäähyväiset vuodelle 2018 ja oikein railakasta uutta vuotta 2019 kaikille lukijoille! Olkoon Voima kanssanne!

Ropecon 2017

Ironspinen Sotakarjut eli tulevaisuuden sotaa varten jalostettuja valioyksilöitä.

 
Pakko naputella ainakin yksi postaus tälle vuodelle, joten olkoon se vuoden tärkeimmästä skenetapahtumasta. Vuosi oli töiden puolesta kiireinen, enkä päässyt Ropeconiinkaan kuin sunnuntaina. Tämäkin on edistystä viime vuoteen, jolloin en ehtinyt paikalle laisinkaan.

Hauskaa kuitenkin oli, ja oli jännä nähdä miten tapahtuma oli asettunut Messukeskukseen. Eipä niin että olisin ehtinyt tästä mitään kovinkaan kattavaa käsitystä saamaan. Sunnuntain Ropeconissa on vähän sama meininki kuin saapuisi jollekin musafestarille siinä vaiheessa kun festarikansa on juhlinut kaksi pitkää päivää ja ilmassa leijailee sellaista haikean väsynyttä koko homman paketoimisen tuntua.

Surffailin tapahtumassa puhtaasti turistina enkä juurikaan ennättänyt pelailemaan, mitä nyt pikaisesti testasin yhtä murhamysteerityyppistä lautapeliä törmätessäni sattumalta kavereihin.

Ropeconin kunniavieras, pelinkehittäjä ja kirjailija Monica Valentinelli.

 
Ihan aluksi kävin kuuntelemassa kunniavieras Monica Valentinellin luentoa "How to Create Your Own RPG", mikä oli mielenkiintoinen kuvaus pelintekoprosessista Amerikan malliin. Luennolla sivuttiin hieman kaikkea aina säännöistä ja taitosta kuvitukseen.

Toinen jännä luento käsitteli sitä, kuinka luoda oma uskonto roolipeliin. Tässä käytiin läpi muun muassa uskontojen eri ulottuvuuksia, riittejä ja myyttejä. Todella kiehtovaa kamaa, jossa käsiteltiin myös uskontoja ilman jumalia sekä sitä, miten uskonnot kykenevät säilymään elinvoimaisina.

Lopun ajasta notkuin kaupustelijoiden kojuilla. Olen missannut monet uutiset vuoden varrelta, joten oli hienoinen yllätys huomata kuinka näyttävä kovakantinen kirja Sotakarjuista oli julkaisuun mennessä kasvanut. Tämä tarttui tietysti mukaan, vailla itsepetosta siitä, että ehtisin peliä juurikaan pelaamaan. Oli myös hauskaa rupatella tuokio Ironspinen Samuli Ahokkaan kanssa ja päästä kiittämään Generian Legendojen hienoimmasta hetkestä, eli siitä jättiläiskärpäsellä lentävästä goblinista, joka ampuu nuolia erään luolan katon rajasta.

Oudon fantasiaroolipelaamisen isä, metallipää James Edward Raggi IV.

  
James Raggi taas kertoi, että Lamentations of the Flame Princessin uusi pelinjohtajan kirja ilmestyy kovakantisena sitten joskus, mahdollisesti jopa kahdessa osassa. Odotan tätä mielenkiinnolla, Raggi on kuitenkin ollut itselleni tervetullut piristyruiske peliskeneen ja onnistunut tekemään omaa juttuaan fantasiaroolipelien saralla. LotFP on osunut hyvään saumaan pelien osr-buumin ja fantsukirjallisuuden grimdark-trendin nousun kanssa ja Raggilla on selvästi kykyä ja näkemystä tuoda jotain omalaatuista fantasiakliseitä notkuviin pelipöytiin.

Pakolliset ostokset weird fantasya ja science fictionia.

 
Kaiken kaikkiaan Ropecon oli näinkin lyhyessä muodossa koettuna erittäin lystikäs tapahtuma ja täytyy toivoa että pääsen ensi vuonna mukaan koko viikonlopulle. Näihin muisteluihin onkin hyvä päättää vuoden 2017 ensimmäinen ja viimeinen blogipostaus.

Oikein hubaa uutta vuotta kaikille!!

PoroCon 2016: Pöytäpelaajien Flow

Pöytäpelaajia Suvilahden Kattilahallin edessä.

 
Tämän postauksen julkaisu näin Brexit-äänestyksen tulosten ja juhannusaaton äärellä ei kieli erityisen vahvasta tilannetajusta, mutta kun blogi on ollut näinkin pitkään lomalla, täytyy juttuja potkia ulos elimistöstä silloin kuin se vain suinkin on mahdollista. In any case, tässä lyhyt festivaaliraportti reilun kuukauden takaa.

Pöytäpelaajien Flow-festivaali

Toukokuun puolivälissä Helsingin Suvilahden Kattilahallissa järjestettiin uusi pöytäpelitapahtuma PoroCon. Pyörähdin paikalla pikaisesti lauantaina. Ohjelma sisälsi kattauksen kortti-, figu-, ja lautapelejä: tarjolla oli muun muassa Magicin, Pokémonin ja Yu-Gi-Oh!:n SM-kisat. Figupuolen isoista nimistä mainittakoon Warhammer 40,000. Lisäksi Suomen lautapeliseura ry oli lainannut tapahtumaan pelejä, joita pääsi testailemaan niille varatulla alueella. Pöytäroolipelejä en festivaalialueella nähnyt.

Kattilahalli oli täpötäynnä porukkaa aina teineistä keski-iän kynnyksellä käyskenteleviin pelaajiin. Yhdellä screenillä pyöri Hearthstone-livelähetys samalla kun hallin toisella laidalla kaupiteltiin vanhoja Nintendo-pelejä.

Olin tapahtumassa puhtaasti turistin roolissa. Historiani korttipeleissä saattaisi olla toisenlainen, ellei aktiivikauteni olisi sijoittunut vuoden 1996 kesällä kaveripiirissäni velloneeseen Doomtrooper-buumiin. Kuka tietää, miten olisi käynyt jos tuo peli olisi ollut Magic: The Gathering... Näihin ajatuksiin upposin katsellessani pöytärivistöjen draftausta.

Myyntikojuilla oli houkuttelevia alennuksia, mutta sain hillittyä ostohimon muistuttamalla itseäni kaikista peleistä, jotka lepäävät vaatehuoneen ylähyllyllä keräämässä pölyä. Muistuttelimme kaverini kanssa toisiamme näistä tosiseikoista sekä siitä, että meillä on hyviä lautapelejä, joita emme ehdi kunnolla pelaamaan. XCOM oli kaverilla harkinnan alla, mutta totesin, että Dead of Winter on melko samanlainen, ehkä jopa aavistuksen viihdyttävämpi.

Battlestar Galactica -lautapeli olisi silti lähtenyt mukaan, jos olisin sellaiseen törmännyt.

Kolmipäiväisen tapahtuman kiinnostavinta antia olisi itselleni ollut sunnuntainen X-Wing-turnaus, mikä jäi lopulta väliin, kun peliä on tullut pelattua vasta kaksi matsia, enkä ole toistaiseksi tohtinut sijoittaa omaan avaruuslaivueeseen. Juttelin aiheesta hieman myyntitiskillä ja sain kuulla, että Helsingin X-Wing-skene on erittäin aktiivinen. Peli itsessään on kuulemma ollut sen luokan myyntimenestys, että sitä varten on pystytetty lisää tehtaita.

Oli hienoa nähdä, kuinka paljon harrastukseensa sitoutunutta porukkaa tapahtuma keräsi. Figupelipuolellakin törmäsi toinen toistaan hienompiin taidonnäytteisiin niin pikku-ukkojen maalausjäljessä kuin taistelutannerten toteutuksessa.
 

Monet figupelien maastoista olivat valtavan kokoisia.

Pieteetillä rakennettuja yksityiskohtia.

Infinityn arvostelun löydät täältä.

Kirpparipuolelta löytyi myös vanhempia pelejä.

Draftausta.