1980-luvun lopulla televisiosta katsomani Alien – Kahdeksas matkustaja (1979) jätti sensuurin saksimanakin lähtemättömän vaikutuksen rokottaen samalla kiitettävästi lapsuuteni yöunia. TV3:n lokakuussa 1989 esittämässä versiossa muukalainen näytti syntyvän Kanen suun kautta. Hämmästykseni oli melkoinen, kun seuraavana päivänä pari vuotta vanhempi kaverini valisti nuorta minääni kertomalla, että näkemäni versio oli leikelty, ja että todellisuudessa olio purskahtaa ihmisten ilmoille uhrinsa rintakehästä. Tämä tuntui minusta kummalliselta ja vähän tylsältä, olihan suun kautta syntyminen näyttänyt kerrassaan hirvittävältä.
Kolme ensimmäistä Alienia ovat yhä elämäni merkittävimpiä elokuvia, enkä aikoinaan malttanut vuottakaan katsomatta näitä kaikkia. Jopa aluksi vierastamani, lohduttomuudessaan vertaansa vailla oleva Alien 3 (1993) – joka tuhosi kakkososan lopussa muodostuneen uusioydinperheen heti alkutekstien aikana – muodostui hyvin nopeasti yhtä tärkeäksi kuin aiemmatkin osat. Alien 4 – ylösnousemus (1997) ei enää kolahtanut samalla tavalla. Ohjaaja Jeunetille omintakeinen irvokas ja humoristinen, överiksi vedettyä näyttelyä suosiva karnevalistinen tyyli ei viihdyttävyydessäänkään enää istunut omaan käsitykseeni kolmen ensimmäisen elokuvan kuvaamasta maailmasta. Alien vs. Predatorit taas olivat idioottimaisuudessaan sen tason huttua, että oksat pois.
Yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa lajien välistä kommunikointia. |
Itseäni viisaammat ovat kirjoittaneet elokuvista paljon perinpohjaisia analyyseja. Ensimmäisen leffan pohjatekstinä on pidetty raiskausta. Siinä ulkonäkönsä perusteella miehiseksi mielletty muukalainen tunkeutuu naisruumiin analogiana pidettyyn alukseen. Aliens – Paluun (1986) taas nähdään repivän kauhunsa raskaudesta ja äidiksi tulemisen pelosta. Lisäksi sen on nähty heijastelevan Vietnamin sodan amerikkalaisiin sotilaisiin jättämiä traumoja.
Time to kick ass and chew bubblegum? |
Pentuna
kiehtovinta olivat kuitenkin upeat avaruusalukset, liskon ja hyönteisen epäpyhiltä
hybrideiltä näyttävät päheät avaruushirviöt sekä avaruusmerijalkaväen urhoolliset
ja vähemmän urhoolliset (”Oh yeah, sure! With those things runnin' around? You can
count me out!”) mutta heikkouksineenkin ennen kaikkea inhimilliset sotilaat. Ja nyt aikuisena kiinnostavinta ovat... no,
samat asiat, mutta nyt hyville scifi-ideoille antaa vielä enemmän arvoa!
Prometheuksen perusidea ihmisestä etsimässä luojaansa on mielenkiintoinen. Homma kiteytyy Michael Fassbenderin hienosti näyttelemän David-androidin hahmossa. Muu miehistö ei kohtele Davidia vertaisenaan, vaan selvästi vähempiarvoisena, pelkkänä työkaluna, jonka ihmistä jäljittelemään luotu malli herättää lähinnä huvittuneita reaktioita. Jopa Davidin oma luoja pitää luomustaan pelkkänä sieluttomana koneena. Elokuva kysyy, miksi meidän luojamme suhtautuisivat meihin yhtään toisin, kuin miten me suhtaudumme omiin luomuksiimme? Filmi tarjoaa oivalliset ainekset ihmisen ylimielisyyden sekä koneen ja ihmisen välille määriteltävän rajan pohdiskeluun.
Androidi-David diggaa vanhoja leffoja ja ottaa kampaukseensa mielellään mallia Peter O'Toolen Arabian Lawrencelta. |
Valitettavasti leffa ei pysy fokuksessaan, vaan käsikirjoitus lähtee harhailemaan vähän väliä b-kauhun ja kreisikomedian suuntaan, herättäen lähinnä kiusallisia tunteita. Homma äityy välillä niin päättömäksi sekoiluksi, että uskottavuuden viimeiset rippeetkin ovat vaarassa lentää romukoppaan. Näyttelijävalinnoista täytyy motkottaa sen verran, että ainakin Noomi Rapace ja Logan Marshall-Green näyttävät enemmän huippumalleilta kuin huipputiedemiehiltä. Ja miksi ihmeessä Guy Pearce piti maskeerata vanhukseksi?
Kaiken kaikkiaan
leffa jää kuitenkin plussan puolelle. Upea scifi-design, hetkittäin erittäin
onnistuneet ja hyytäviksi äityvät tunnelmat sekä kiehtova perusidea riittävät
nostamaan tämän tusinascifin yläpuolelle. Kyllä tämä helposti ainakin uuden The
Thingin rökittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti