Call of Cthulhu: The Haunting

Maaliskuussa Jupa sai päähänsä kokeilla, miten kauhu uppoaisi peliporukkaamme. Aloittaisimme tutkimusmatkan pimeyden ytimeen klassikolla, alunperin 1981 julkaistulla Call of Cthulhulla. Jupalla oli käsissään Sandy Petersenin ja Lynn Willisin kynäilemä, Chaosiumin julkaisema laitos 5.6 vuodelta 2000.

Suomenkielinen Cthulhun kutsu vuodelta 1992 sekä kuudes laitos vuodelta 2004.

 
Pidän valtavasti Lovecraftin novelleista. Pelin suhteen minua kuitenkin vaivasi kolme seikkaa.

Ensinnäkin pelkäsin lovecraftilaisen maailman liiallisen tuttuuden rokottavan pelikokemusta. Jotenkin juuri kauhupelissä tuntui tärkeältä, ettei pelaajan kannattaisi tietää enempää kuin hahmonkaan. Toisaalta Lovecraftin tuotannossa on myös paljon itselleni tuntematonta materiaalia, joten ehkäpä peleihinkin riittäisi näitä käymättömiä korpimaita.

Toinen syy liittyi siihen, ettei minulla ollut kokemusta kauhun pelaamisesta. Olin aina kuvitellut, että toimiakseen kunnolla kauhuelementit tulisi ujuttaa vaivihkaa johonkin eri genren peliin, jossa kauhu ei olisi alusta alkaen tapetilla. Miten hyvin juttu muka toimisi pelaajan tietäessä, että nyt pelataan kauhua? Hassua, ettei tämä genretietoisuuden ”taakka” ole häirinnyt muun tyyppisissä peleissä (yleensähän asia on juuri päinvastoin), puhumattakaan kauhukirjallisuudesta ja -elokuvista.

Kolmantena kivenä kengässä hiersi muisto kovasti kehutusta Arkham Horror -lautapelistä, jossa eniten kauhua herättivät sääntöjen opettelu ja kuusituntisiksi venyneet sessiot. Pelilaudalla poukkoilu porttien sulkemisineen ja hirviöhippoineen ei sytyttänyt, vaikka epätoivo,  kiireen tuntu ja ryhmätyön merkitys ihan kiitettävästi korostuivatkin.

Halusin kovasti testata ennakkoluulojeni pitävyyttä, joten pakkohan tätä oli kokeilla. Jupa päätti pelauttaa meille legendaarisen The Haunting -seikkailun. Tämä aiemmin The Haunted House nimellä (suom. Kummitustalo, 1992) tunnettu seikkailu on ollut mukana pelin jokaisessa laitoksessa, joten kyseessä lienee maailman pelatuin Call of Cthulhu -seikkailu.

Pelihahmojen luominen sujui vauhdikkaasti, ja parin nopanheiton jälkeen tuli valmista. Tein omasta hahmostani nelikymppisen, lievästi alkoholisoituneen yksityisetsivän (James O’Donnell). Viisihenkisestä pelaajaryhmästä löytyi lisäksi ahne lakimies (Jarin hahmo, Johnny ”Blue” Lawman), yliluonnollisia tarinoita julkaisevan lehden toimittaja (Mikan hahmo Monty)  sekä muutama satamajätkä (Kevin Bacon ja Willie).

James O’Donnell, yksityisetsivä.

 
Ja näin se meni:

Boston 1920-luvun alussa. Lakimies Johnny Lawmanin tuttu on ostanut Corbittin talona tunnetun kiinteistön. Talon historiaan liittyy sen verran kummallisia ja ikäviä tapahtumia, että mies palkkaa Lawmanin tarkastamaan paikan.

Talossa asui aiemmin perhe, jonka isä päätyi mielisairaalaan Bostonin Roxburyyn 1918. Perheen äiti seurasi miestään 1920, ja lapset päätyivät sukulaisten huostaan. Perheen kuultiin hourailevan ”liekehtivistä silmistä”.

Lawman lupautuu tarkistamaan kiinteistön sadan dollarin päiväpalkalla. Hän päättää palkata mukaansa muutaman yliopistotutun (Montyn ja O’Donnellin) sekä muutaman satamajätkän (Kevin Bacon ja Willie) mahdollisia raskaita töitä varten. Rahan arvoa kunnioittavana ihmisenä Lawman yrittää palkata muut hahmot mukaansa pilkkahintaan.

Tästä seuraa noin puolen tunnin väittely siitä, millä hinnalla kukakin lähtisi mukaan. Perusteluja palkkavaatimuksille haetaan hahmojen koulutuksesta ja ammattitaidosta. Näin saadaan myös korostettua tutkijaryhmän sisäistä hierarkiaa akateemisesti koulutettujen tyyppien ja satamajätkien välillä. Hyvään keskusteluun ei kannata sotkea faktoja, joten kukaan ei luonnollisestikaan vaivaudu tarkistamaan 1920-luvun alun yleisiä palkkatasoja.

Lisäksi Lawman vetoaa Montyn lehtimiestaustaan ja taloudelliseen ahdinkoon mainiten, että jo pelkästään talosta irtoava juttu lienee Montylle erittäin arvokas. Monty on nimittäin suunnitellut kirjoittavansa tapauksesta yliluonnollisilla tarinoilla myyvään lehteensä.

Lopulta pelinjohtaja toteaa kyllästyneenä, että koska raha-asioilla ei ole mitään erityistä merkitystä kyseisen pelin kannalta, olisi hyvä jatkaa eteenpäin. Palkkoja koskeva kiista päätetään selvittää seikkailun lopuksi ja huomio kohdistuu taas käsillä olevaan tehtävään.

Jupa ilahtuu nähdessään hyvää roolipelaamista.

 
Aloitamme taustatutkimuksen. Lawman etsii talon historiasta tietoa kirjastosta Montyn penkoessa sanomalehtien arkistoja. Yksityisetsiväni O’Donnell pääsee suhteillaan käsiksi poliisilaitoksen arkistoihin ja rekistereihin. Taustatutkimuksen päätteeksi kokoonnumme Lawmanin toimistoon jakamaan hankkimamme tiedot.

Talon rakensi vuonna 1835 rikas maanomistaja, joka myi talon Walter Corbittille. 1852 Corbittin naapurit haastoivat tämän oikeuteen häiriökäyttäytymisestä. Corbitt kuoli 1866. Testamentissaan hän vaati tulla haudatuksi talonsa kellariin.

Viimeistään Boston Globen arkistoista löytyneen, vuonna 1918 kirjoitetun julkaisemattoman artikkelin perusteella alkaa kylmä hiki valua ohimoillemme. Vuonna 1880 taloon muutti ranskalaisia siirtolaisia, joille sattui paljon onnettomuuksia. Siirtolaisperheen molemmat vanhemmat kuolivat ja lapsista tuli raajarikkoja. Tämän jälkeen talo oli asumaton aina vuoteen 1909 asti, jolloin toisen perheen vanhempi veli tappoi itsensä keittiöveitsellä 1914. Perhe muutti pois ja seuraava kokeili onneaan 1917 laihalla menestyksellä: koko perhe sairastui ja vaihtoi maisemaa.

Kaupungin arkiston ja poliisiaseman rekisterien tiedot lisäävät tuskaa. Lähellä Corbittin taloa sijaitsee Mietiskelyn kappeli: Herramme Salaisuuksien Suojan Kirkko, jonne poliisit tekivät vuonna 1912 ratsian epäiltyään kirkon olevan vastuussa lähiseudun lasten katoamisista. Ratsian yhteydessä kuoli kolme poliisia ja 17 kultistia. Ruumiinavauspöytäkirjat ovat suppeita. Ratsiassa pidätettiin 54 ihmistä, mutta kahdeksaa lukuun ottamatta heidät kaikki vapautettiin. Tapaukseen epäillään liittyneen paikallisia korkea-arvoisia virkamiehiä, minkä johdosta juttu tuntuu lakaistun maton alle.

Myös kirkon pastori Michael Thomas pidätettiin ja tuomittiin viidestä murhasta. Mies pakeni vankilasta vuonna 1917, eikä häntä koskaan saatu kiinni. Hän oli Corbittin testamentin toimeenpanija.

Laadimme toimintasuunnitelman. Tutkijamme pakkautuvat kahteen autoon ja karauttavat kohti Corbittin taloa. Ensimmäinen pysähdyspaikka on kuitenkin Herramme Salaisuuksien Suojan Kirkon luona.

Kirkosta on jäljellä pelkät rauniot. Rakennus vaikuttaa palaneen jo hyvän aikaa sitten. Tutkiessamme paikkoja osa lattiasta sortuu paljastaen altaan muutamia luurankoja sekä lahonneen saarnatuolin. Löydämme saarnatuoliin sidotun nahkakantisen kirjan. Kansien nahka vaikuttaa ihmisen nahalta. Kirja on latinaksi, eikä yksikään meistä osaa sitä tarpeeksi hyvin. Nappaamme kirjan mukaan.

Tässä talossa, näissä huoneissa...

 
Saavumme Corbittin talolle iltapäivällä. Kaksikerroksisen puutalon ovi ja alakerran ikkunat on naulattu laudoille umpeen ulkopuolelta. Irrotamme ovea peittävät laudat ja astumme sisään.

Valoa tulvii sisälle ikkunoita peittävien lautojen raoista. Tutkimme pölyisen pohjakerroksen huoneet tarkkaan. Vanhoja huonekaluja, astioita ja sekalaista rojua, muttei mitään epätavallista. Varastohuoneessa on laudoitettu kaappi, jonka sisältä löytyy kolme vanhaa kirjaa.

Kesken kaiken yläkerrasta kuuluu raskaiden askelten tömähdyksiä. O’Donnell kaivaa revolverinsa esille.

Tarkastamme yläkerran huoneet yksi kerrallaan. Kylpyhuoneesta ja kolmesta makuuhuoneesta ei löydy mitään kummallista. Tutkittuamme kaikki huoneet huomaamme, että yhden makuuhuoneen oven päältä valuu verta.

Toivuttuamme ensijärkytyksestä Kevin Bacon päättää avata makuuhuoneen oven. Avoimen ikkunan verhot heiluvat hiljaa tuulessa. Kirjahylly ja sänky ovat paikoillaan. Kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. Olemme poistumassa, kun ikkunan suunnalta alkaa kuulua raapivaa ääntä. Tuijotamme hievahtamatta ikkunaa.

 
Ikkunalasia raapiva ääni jatkuu, mutta mitään ei näy. Kevin Bacon menettää hermonsa ja ampuu ikkunaa kohti. Raapiminen jatkuu. Bacon lähestyy ikkunaa. Yhtäkkiä huoneen nurkassa ollut sänky paiskautuu vauhdilla Baconia päin tönäisten tämän ikkunasta.

Juoksemme alakertaan ja ulos. Pihalla makaava Bacon on kauhuissaan ja loukkaantunut. Viemme hänet autoon lepäämään. Tutkimme talosta löytämiämme kirjoja. Kaksi kirjoista on Corbittin päiväkirjoja, joissa mies hourailee demonien manaamisesta ja kuolemattomuudesta. Kolmannesta emme ymmärrä mitään. Bacon antaa pistoolinsa Willielle. O’Donnell ottaa taskumatistaan rohkaisuryypyn. Järkytyksestä huolimatta päätämme palata taloon, sillä kellari on yhä tutkimatta.

Lawman kaatuu kellariin johtavissa portaissa. Kellari on täynnä rojua ja työkaluja. Rojun keskellä hämärässä lojuu ruosteisen näköinen tikari, joka singahtaa yllättäen ilmaan ja iskee Montya, minkä jälkeen se tippuu kilahtaen lattialle. Otamme tikariin etäisyyttä ja vilkuilemme sitä samalla kun tutkimme kellaria.

Jari murehtii vauhdilla hupenevia sanity-pisteitään.

 
Yksi seinistä on laudoitettu. Revimme lautoja irti sorkkaraudalla. Lautojen takaa säntää ulos rottalauma, jonka onnistumme väistämään. Takana olevaan seinään on kaiverrettu teksti: ”Mietiskelyn kappeli: Herramme Salaisuuksien Suoja”. Ryhdymme purkamaan tätäkin seinää.

Seinän takaa paljastuu pieni, vastenmieliseltä löyhkäävä tila, jonka keskellä on vuode. Vuoteella makaa muumioitunut ruumis. Huoneen nurkassa on pöytä, jolla lojuu vanhan näköisiä paperikääröjä. Monty koskettaa yhtä kääröä, joka hajoaa tomuksi.

Sänky narahtaa. Ruumis nousee  sängyltä ja tuijottaa tutkijoitamme. Sillä on terävät hampaat ja pitkät kynnet.

”Corbitt?” kysyy O’Donnell.

Ruumis hyökkää. O’Donnell ampuu ruumiista paloja irti. Lawman juoksee portaikon alle ja käpertyy sikiöasentoon. Monty väistelee ruumiin iskuja ja nappaa lattialta sahan. Willie kompuroi ja tiputtaa pistoolin. Bacon laskeutuu portaita kellariin ja poimii pistoolinsa lattialta. Ruumis yrittää kynsia Montya. Bacon vaikuttaa sekavalta, hän tähtäilee muita tutkijoita. O’Donnell perääntyy portaikkoon. Willie juoksee yläkertaan. Monty lyö ruumista sahalla, O’Donnell ampuu. Lawman sopertaa sekavia. Monty juoksee kääröjen luokse ja alkaa hajottaa niitä. Bacon tokenee ja ampuu ruumista, joka kaatuu maahan ja hajoaa tomuksi.

Tomukasan päällä lojuu musta jalokivi, joka hajoaa kosketettaessa. Poistumme talosta raikkaaseen kevätilmaan. T-mallin Fordit kuljettavat tutkijamme takaisin sivistyksen pariin. Varjot pitenevät ilta-auringon laskiessa Corbittin talon taakse.

Mika pohtii Corbittin talon mysteeriä.

 
Summa summarum:

Hyvinhän se upposi ja ennakkoluuloni osoittautuivat katteettomiksi. Jännää oli, päästiin ihan kunnon kauhutunnelmiin. BRP-systeemi istui hyvin pelin henkeen. Nopat olivat totisesti puolellamme, eikä kenenkään hahmo kuollut, mikä olisi toki ollut dramaturgisesti soveliasta. Sanity hupeni melkoista vauhtia ja jäimme kaipaamaan lisää, niin sanitya kuin myös itse peliä.