Stephen Kingin Usva

Jos tämä ei ole täydellinen kansikuva kauhukirjalle, niin en edes halua tietää mikä on.

Halloween, kekri ja pyhäinpäivä lähestyvät, joten turha odotella yhtään oivallisempaa hetkeä sammuttaa valot, sytyttää kynttilät ja kaivaa kirjahyllystä joku hyytävä kauhukirja synkkien iltojen ratoksi. Aloitetaan vaikkapa jostain modernista klassikosta.

Stephen Kingin novellikokoelma Skeleton Crew vuodelta 1985 julkaistiin täällä meillä pohjolassa kahdessa osassa vuonna 1991. Ensimmäinen kirja Jälkeen keskiyön sisältää yhdeksän juttua, joista pisin ja mieleenpainuvin on Usva. Muiden kertomusten taso heittelee, mutta Usva on enemmän kuin riittävä syy tämän lukemiseen. Ja parempi ollakin, sillä mokoma rohmuaa puolet kirjan sivumäärästä.

Tarina kertoo perheenisästä, joka lähtee poikansa kanssa kauppareissulle. Omituinen sakea usva leviää pikkukaupungin kaduille. Usvan keskellä tuntuu liikkuvan jotain, joka ei taida olla tästä maailmasta. Kadut muuttuvat hengenvaarallisiksi ja isä huomaa jääneensä jumiin kauppaan.

Kaupassa asiakkaiden hermot ovat kireällä, eikä aikaakaan kun porukka alkaa virittäytyä maailmanlopun meininkiin. Sekoboltsi uskonnollinen lahko tästä sopasta vielä puuttuikin. Koronapandemian jälkeisessä tosimaailmassa tämmöinen sekoaminen kriisitilanteessa ei tunnu enää laisinkaan epäuskottavalta. Iso osa Usvan viehätysvoimasta syntyy sen tavasta kuvata ihan tavallisia ihmisiä poikkeuksellisessa tilanteessa.

Tarvitseeko enempää edes sanoa?

Oli ilo huomata kuinka paljon vaikutteita Playstationin ensimmäinen Silent Hill -peli vuodelta 1999 on tästä napannut. Kaduilla näkyvyyden peittävä sumu ja sen keskeltä ilmestyvät olennot ovat kuin suoraan tämän kirjan sivuilta karanneita. Myös tunnelmassa on jotain hyvinkin samankaltaista, jonkinlainen vaikeammin sanoitettava, häiritsevästi taustalla särisevä, kolkko ja lohduton taajuus.

Usvasta on tehty myös vuonna 2007 ilmestynyt leffa The Mist, joka on muistaakseni ihan kelvollinen kauhupläjäys. Diggailin silti aikoinaan enemmän sitä ensimmäistä Silent Hill -filmatisointia vuodelta 2006. En uskalla kurkistaa kuinka arvokkaasti kummankaan leffan efektipuoli on kestänyt ajan hammasta. Onneksi pienoisromaani itsessään toimii taatusti yhtä karmivasti kuin ilmestyessään.

Roolipelejä varten tässä on hopeatarjottimella valmiit ainekset yhden illan kauhuseikkailuun. Suljettu tila täynnä sekalaista riitaisaa porukkaa, ulkona väijyy näkymätön uhka, ja on vain ajan kysymys milloin jotain iljettävää pääsee tunkeutumaan sisälle...

Cyberpunk: Jupiter Incident

Mika heitti meille sunnuntaina Cyberpunk REDillä yhden illan seikkailun Jupiter Incident - I Still Believe. Varsinainen kampanjamme sijoittuu Night Cityyn, mutta nyt saimme pelata maapallon ulkopuolisen avaruusvaltion L5-sylinterimaailman hahmoja osana avaruusaluksen miehistöä matkalla Jupiterin kuuhun jäälouhokselle.

Reissu on osa filantrooppi Walther Gaussin vuonna 2036 käynnistämää hanketta, jonka tavoitteena on luoda Marsista uusi maapallo. Ideana on vissiin löytää Europa-kuusta vedenalaista elämää tai mitä lie näytteitä. Tekoälyn ohjaamat mechat ovat jo paikalla poraamassa jääkuorta.

Vietämme suurimman osan matkasta kryounessa linkitettynä braindance-staasiin. Perillä aurinkomyrsky rikkoo reletorneja ja osan mechoista. Radiomme vastaanottaa vieraan kaiun, joka tulee 120 valovuoden päästä Leijonan tähdistön takaa. Mistä ikinä onkaan kyse, on se liian kaukana meille.

Suoritamme tehtävämme ja keräämme näytteet. Paluumatkalla heräämme kesken kaiken unesta. Löydämme ilmalukon vierestä kuolleen tutkijan ja huomaamme sekä kapteenin että viestintäupseerin kadonneen. Aluksemme on törmännyt Marsin Deimos-kuun avaruusasemaan.

Pelinjohtaja oli päättänyt, että tämä seikkailu on one-shot, joka kestää tasan neljä tuntia.

Saamme aluksen hallintaamme ja telakoidumme asemalle. Radiotaajuudella on taas häiriöääniä, kuin outoa musiikkia. Ilmalukosta päästyämme avaruuspukuinen tyyppi tanssii meitä kohti ja paljastuu painajaismaiseksi hirviöksi. Ammumme olennon, mutta niitä on lisää ja ne vastaavat tuleen. Onnistumme kukistamaan kummajaiset ja korjaamme aluksemme.

Paluumatkalla yksi hahmoista onnistuu COOL-heitossa ja löytää valvontakierroksellaan kapteenin hytistä Marsin avaruushirviöistä kertovia pulp-sarjakuvia sekä kapteenille suunnatun karmivan viestin: "Kun kierto päättyy sulkekaa apulaisina toimineet synteetit..."

Löydön tehneen hahmon mieli järkkyy hänen oivaltaessaan, että me olemme nuo viestissä mainitut keinomuistoilla varustetut synteetit. Hän palaa kylmänviileään järjenkäyttöön ja päättelee meidän menneen epäkuntoon aurinkomyrskyn myötä. Myrsky ja Jupiterin avaruussäteily vahingoittivat myös ihmismiehistön neuralwarea. Oma todellisuutemme vääristyi. Avaruusasemalla teurastamamme hirviöt olivat oikeita ihmisiä.

Tapahtuneella on väistämättä poliittiset mittasuhteet. Kotimaailmassamme L5:ssä meitä pidetään taatusti terroristeina ja parhaassakin tapauksessa epäkuntoon menneinä orgaanisina koneina. Maapallon suuryhtiöt ja kansallisvaltiot eivät olisi yhtään vähemmän uteliaita, mutta maksaisivat tästä lastista maltaita skandaalin uhallakin, ja kenties sinne olisi helpompi kadota.

Valaistunut hahmo päättää lähettää meidän muiden jo uinuvien synteettien horroskapselit kauas ulkoavaruuteen kuolemaan. Aluksen hän suuntaa kohti Kalifornian rannikkoa. Mikäli onni on myötä, hänen pitäisi olla perillä loppukesästä 2050.

Sen pituinen se. Kauniita unia...

Ruuhkaa käytävällä... Sopu sijaa tekee, epäsopu vielä enemmän!

Kappas vain, Deimoksen asema vaikuttaisi olevan avaruushirviöiden vallassa.
Aika putsata paikat Auri Kanasen tyyliin!

Valtaistuinpeli

Maailman suosituin tv-sarja Game of Thrones loppui toukokuussa 2019. Samalla päättyi yksi aikakausi näköradion historiassa. Kirjailija George R. R. Martinin mukaan tavaraa olisi kyllä piisannut vaikka kuinka pitkälle, mutta sarjan luojat David Benioff ja D. B. Weiss kyllästyivät touhuun ennen katsojia.

Planeetan katsotuimmaksi sarjaksi ei nousta kosiskelemalla pelkästään fantasiakirjallisuuden ystäviä. Game of Thrones teki taikatempun ja lumosi lajityyppiään suuremman yleisön. Se teki televisioruuduilla sen, mitä Taru sormusten herrasta -elokuvat olivat tehneet valkokankailla ja dvd-levyillä 2000-luvun alussa.

Muinainen legenda kertoo, että joskus pimeällä 1990-luvulla eräs tv-käsikirjoittamiseen kyllästynyt kirjailija alkoi kirjoittaa television rajoituksista vapaata teosta, jota ei voisi mitenkään filmatisoida. Ja kuinkas sitten kävikään.

Suosionsa huipulla jokainen jakso sai internetin räjähtämään ja kirjojen fanit itkemään tuskaansa, "Ei näin, ei tämä näin mennyt, älkää, ette saa...".

Joka ikisellä ohikulkijallakin oli mielipide tästä sarjasta. Ne harvat, joilla ei ollut, olivat pihalla kuin pihatuolit talviyössä, ikään kuin he eivät olisi kuuluneet koko ihmislajiin. Jos näitä muukalaisia yhdisti toisiinsa jokin seikka, niin kenties se, etteivät he taatusti olleet lukeneet myöskään kirjoja.

Mutta kukapa minä olen ketään tuomitsemaan? Olen kirjafanien silmissä taviskatsoja, jonka näivettynyt ja pystyyn kuollut mielikuvitus ei kykene kiihottumaan muusta kuin tv-ruudulla välkkyvistä kuvista. Ja oikeassahan he ovat.

Sain kuulla kirjoista ensi kerran kesällä 2010, jolloin peliporukkamme Jupa vaahtosi niistä. Hän oli juuri lukenut ensimmäisen osan ja selitti jotain sekavaa jostain tulipalosta, prinsessasta ja lohikäärmeenmunista. Olin tuolla hetkellä kiinnostuneempi Warhammer Fantasy -seikkailusta, jonka hän käynnisti saman kesän lopussa.

Ja sitten se sarja alkoi ja kaikki sekosivat ja kyllä te tiedätte. Ja kun se oli viimein ohi, oli jäljellä vain tuhkaa ja raunioita.

Päätin antaa savun laskeutua ja odotella aikani, jotta unohtaisin sarjan jättämät voimakkaat mielikuvat ennen kirjoihin tarttumista. Kaunis ajatus, paitsi etteivät ne mielikuvat mihinkään haalistuneet, enkä jaksanut enää odotella. Mikään kiirehän tässä ei sinänsä ollut, sillä George R. R. Martin ei ole vieläkään kirjoittanut Tulen ja jään lauluaan loppuun.

Ei taida olla mikään yllätys, että kirja(kin) koukuttaa heti esinäytöksessään, jossa on kaikki hyytävän kauhunovellin ainekset. Pimeys on laskeutumassa. Kolme miestä matkaa hämärtyvässä metsässä valtavan Muurin toisella puolella. He kohtaavat jotain perin kammottavaa, joka ei taida kuulua koko ihmislajiin.

Tästä alkaa moneen suuntaan rönsyilevä seikkailu, joka seuraa Starkien, Lannisterien ja Targaryenien aatelissukujen valtapeliä. Esipuhetta lukuun ottamatta kirjan jokainen luku on nimetty sen henkilön mukaan, jonka näkökulmasta se on kerrottu. Henkilöiden pään sisälle sukeltaminen on juuri se ihanuus, mihin tv-sarja ei kykene. Minkämoisia ajatuksia Talvivaaran jäyhä lordi Ned Stark mahtaa tuumailla? Entäpä hänen vaimonsa Catelyn, kuinka paljon hänen sydämestään löytyy rakkautta jaettavaksi miehensä äpäräpoika Jon Nietokselle?

Valtaistuinpeli on synkkää fantasiaa, grimdarkia, jossa on nostettu pöydälle ihmislajin vähemmän imartelevat touhut. On juonittelua, petoksia, sukurutsaa, raiskauksia, murhia ja jos jonkin sorttista väkivaltaa henkisessä ja fyysisessä muodossaan. Eli ihan samaa kamaa kuin joka päivä uutisissa, joissa Norjan kruununprinsessan poika on parhaillaan syytettynä neljästä raiskauksesta.

Taidammekin elää grimdarkissa todellisuudessa. Miten grimdark-fantasia sitten eroaa siitä? No, ainakin tässä on lohikäärmeitä.

Mörk Borgin testailua

Onko Mörk Borg OSR:ää vai NSR:ää? Onko se indie-peli? Vai kaikkea tuota?

Koronavuonna 2020 ilmestynyt Mörk Borg tuntuu yhä uudenkarhealta, vaikka onhan mokoma ehtinyt jo olla kuvioissa. Onko jäljellä enää mitään, mitä internet ei olisi ehtinyt sanoa?

Roolipelisomen intoilun perusteella Shadowdark on juuri nyt sitä kuuminta hottia, mitä Mörk Borg oli viisi vuotta sitten. Molemmat ovat kahmineet palkintoja ja niihin on julkaistu kasapäin lisäreitä.

Kirja on mukavan pieni ja painii samassa kokoluokassa Lamentations of the Flame Princessin kanssa. Sisäsivuilta löytyy harhaoppista pappia, viheliäistä kuninkaallista, vertatihkuvaa luurankoa ja epäkuollutta nekromantikkoa. Tuomiopäivän ennustukset toteutuvat ja hämäriin sepustuksiin kätketty maailma tekee kuolemaa.

Takakannessaan Mörk Borg uhoaa olevansa pelin muotoon puettu doom metal -albumi, joka ei suosittele itseään alle 16-vuotiaille. Kuulostaa tosi rajulta.

Sivuja selaillessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä on laitettu tyyli ennen tarkoitusta. Taiteellisesti tahallisen häröilevä opus tuntuu tekevän kaikkensa välttääkseen olemasta tylsä. Voiko niin tehdä muuttumatta siinä samalla sirkuspelleksi? Kirjaa on kieltämättä hauska lukea, mutta miltä se tuntuu tositoimissa taistelukentällä?

Kaksi pelaajahahmoa kohtaa neljä epäkuollutta. Onko heidän tuomiopäivänsä koittanut?

Pakkaan pelikamat reppuun ja vaellan halki maaliskuisen pimeyden kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, jossa muutama peliporukkamme tyyppi viettää pahaa-aavistamattomana iltaa virvokkeiden ja viihdeohjelmien parissa. Kysyn pelikavereilta huvittaisiko heitä ottaa lyhyt taisteluharjoitus yhdessä roolipelissä. Vastaus on myöntyväinen, joten kaivan pelikirjan ja figut esille.

Juuri nyt olen kiinnostunut pelkästään pelimoottorista, eli siitä kuinka sulavasti taistelu rullaa. Takkuileeko ruudunpäivitys? Dungeons & Dragonsin vitosedikalla vaatimatonkin rähinä perusjanttereita vastaan tuppaa viemään tuhat vuotta. Elämme hektistä internet-aikaa armon vuonna 2025, joten moiseen luksukseen ei ole varaa.

Kyhäämme hätäisesti hahmot, jotka saavat vastaansa epäkuolleita. Kaksi vastaan neljä. Iskuja vaihdellaan. Kuolleet kuolevat. Pelaajat selviävät hengissä.

Erityisen virtaviivaisen tästä tekee se, että pelinjohtaja ei heitä vihollisten hyökkäyksiä, vaan pelaajat heittävät suoraan puolustusheiton. Näin seikkailijoista tulee oman onnensa seppiä eikä luolamestarin noppaonnen uhreja.

Tämä toimii paremmin kuin uskalsin edes kuvitella. Mörk Borg saattaa hyvinkin olla sirkuspelle, mutta ennen kaikkea se on viihdyttävä sellainen.

Taistelu on ohi, epäonniset epäkuolleet ovat kuolleet.

Artificial Kid

"... asukkaat kuluttavat suurimman osan aikaansa katsellen nauhoja: kauko-ohjattujen robottien tekemiä nauhoja, taidenauhoja, elämäkertanauhoja, muistinauhoja. Sellaisia me olemme."

Näin kirjoitti Bruce Sterling vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan The Artificial Kid, joka saatiin suomeksi vuonna 1993 nimellä Taistelija. Wikipedian mukaan tämä on Sterlingin suomennetuista romaaneista lähinnä "esi-kyberpunkia".

Kirjassa eletään yhtiövuotta 499 Reverien planeetalla. Kertoja on ilmassa leijuvien videokameroiden edessä nunchaku-kapuloillaan porukkaa hakkaava biokemiallisesti muokattu ammattitaistelija Artificial Kid. Valtaosa hänen yleisöstään koostuu kiertoratakaupunkien kellujista.

Itseensä tyytyväinen, nuori ja uhmakas Kid on aiemmin ollut 271-vuotiaaksi elänyt, hulluksi tullut Rominuald Tanglin, jonka persoonallisuus on kärvennetty pois muistinpyyhkijällä. Tanglin ilmestyy yhä aika ajoin puhumaan kummitusmaisina tallenteina. Toisin kuin Isaac Asimovin Säätiön kaikkitietävä setämiesselittäjä Hari Seldon, joka ansioitui tulevaisuuden ennustajana vielä kuolemansakin jälkeen, eivät Tanglinin ilmestykset aiheuta Kidissä lievää kiusaantuneisuutta suurempaa reaktiota.

Tarina on päällisin puolin ehtaa pulp-seikkailua, mutta ei jää ainakaan ideoidensa runsaudessa tippaakaan jälkeen tieteiskirjallisuuden klassikoista. On ihmisten asutettavaksi muovattu vieras planeetta poliittisine peleineen, seksillä ja huumeilla kyllästetty hedonistinen viihdekulttuuri, yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa, mediakritiikkiä, klooneja...

Unohtamatta tietenkään avaruusolentoa, jota kutsutaan avaruusolennoksi!

Mäiskeen, räimeen ja sinne sun tänne säntäilyn lomassa puntaroidaan mainetta, imagonrakennusta sekä henkilöbrändejä erilaisten ideologisten liikkeiden johdossa. Viihde, politiikka ja uskonto eivät kenties olekaan niin kaukaisia sukulaisia. Kaikki ovat karismaattisten johtajien ympärillä pyöriviä valtapelejä.

Artificial Kidin elämä on läpeensä kaupallistettua esiintymistä yleisölle. Kamerat seuraavat sankariamme herkeämättä ja kotonaan hän editoi nauhoista mieleisiään. Jos tosielämässä juuri tapahtunut kohtaus ei toimi sellaisenaan, se näytellään uudestaan. Kirja tuntuu kysyvän voiko spektaakkelin yhteiskunnasta irrottautua.

Kaikki tämä on nyt sosiaalisen median influensserien, striimaajien, tiktokkaajien ja tubettajien aikakaudella vieläkin ajankohtaisempaa. Poliitikkojen, filmitähtien ja muusikoiden lisäksi myös muutenkin kuin julkisuudesta elävien kansalaisten yksityinen elämä on taukoamatonta kuvavirtaa ja somekanavissa jaettavaa performanssia. Koulukiusaajat, katujengit ja sotilaat videoivat pahoinpitelyjä, kidutuksia ja murhia. Sosiaalisen median alustoilla jaettavat videot ovat sodankäynnin, alistamisen ja häpäisyn väline.

Kuinka Sterling osasi ennustaa elämäänsä "dokumentoivien" influensserien ammattikunnan synnyn aikana ennen tavisten kansoittamaa internetiä, älypuhelimia ja sosiaalista mediaa? Oliko kaikki tämä jo iduillaan 1970-luvun amerikkalaisessa mediakulttuurissa?

Artificial Kid tarjoaa oivan tirkistysreiän tieteiskirjallisuuden tilaan 45 vuotta sitten. Scifidiggarin ylikellotetut aivot pulisevat pätemisen tarpeessaan lukemisen sekaan välihuomautuksia: "Hei tämähän on taatusti Alfred Besteriltä lainattua, tämä kenties Stanislav Lemiltä, ja tätähän Alastair Reynolds kehittelee edelleen omissa avaruusoopperoissaan. Ja huomasithan kuinka kriminalisoimaton vyöhyke muistuttaa Manhattanin vankilasaarta John Carpenterin klassikkoelokuvassa Pako New Yorkista?"

Ja kaipa tämä on myös sitä kyberpunkia, tai ainakin niin lähellä kuin vuonna 1980 saattoi olla!

Dungeon23, viikko 2

Jättiluolaston suunnittelua tammikuussa 2023.

   

Muutama vuosi sitten hehkuttamani megadungeon-haaste loppui osaltani kiusallisen lyhyeen. Tuntui järjettömältä piirrellä luolastoja kun en tiennyt millä pelillä niitä haluaisin vetää. Millaiseen maailmaan ne sijoittuisivat?

Ajatuksena oli siis piirtää luolastoa yksi huone päivässä. Viikossa huoneita kertyisi seitsemän, vuodessa 365.

Haaste itsessään oli mainio. Se sai pohdiskelemaan luolaseikkailujen roolia harrasteen ytimessä. Olen taatusti vääräuskoinen tässäkin asiassa, kun lähes kaikki muut seikkailuympäristöt kutittelevat mielikuvitustani luolia enemmän. Jätin leikin kesken toisen luolatason jälkeen.

Tässä mietteitä somehaasteen parista tammikuulta 2023:

Ensimmäinen viikko vierähti alkuinnostuksen vallassa. Toinen viikko on ollut nihkeämpi. Liian monta kysymysmerkkiä roikkuu ilmassa.

Piirrän luolastoa vailla pelimaailmaa ja sääntöjärjestelmää. Virallisen pelimaailman puutteen voin hyväksyä. Hommaa voi aina rakentaa ruohonjuuritasolta paikan ja olentojen kautta.

Mutta minkä pelin säännöillä tätä pelaisi? Tämän kysymyksen ohi en osaa hypätä enkä ryömiä. On kuin edessä olisi näkymätön seinä. Nyt tiedän miltä Obi-Wan Kenobista tuntui sen laseraidan edessä siinä tv-sarjassa.

Luolaston toiseen tasoon en ole toistaiseksi lisännyt mitään eläviä olentoja.

Olen umpikujassa, eikä huvita jatkaa ennen kuin päätän sääntöjärjestelmän tai edes jonkinlaisen maailman. Niiden pohjalta voin pohtia mitä pelaajat saavat vastaansa.

Eniten kiinnostavat: Mörk Borg, Lamentations of the Flame Princess ja Legendoja & lohikäärmeitä. Tuntuu että megaluolasto on nimenomaan Dungeons & Dragonsia, joten joku tarpeeksi yksinkertainen OSR-systeemi voisi olla passeli. Kaipaan aina taisteluihin nopeutta enkä mitään pitkän matikan kertauskurssia. Ruudunpäivitys ei saa takkuilla.

Suosikkini sääntöjen suhteen on Trail of Cthulhusta ja Fear Itselfista tuttu GUMSHOE, mutta se soveltuu paremmin tutkimuspainotteisiin peleihin, joissa ollaan mysteerin kimpussa. Haluan luolastosta kunnon rähinää ripauksella mysteeriä.

Ei auta kuin ryhtyä selaamaan sääntökirjoja.

Murhabotin päiväkirjat 1: Hälytystila

Tässäpä kirja, josta saisi suht helposti myös yhden illan roolipeliseikkailun.

Mikäli kyseessä olisi kirjan sijaan juoma, Murhabotin päiväkirjat -sarjan ensimmäinen osa Hälytystila olisi kuin tuplasokereilla ja triplakofeiineilla terästetty energiajuoma, joka aiheuttaisi käyttäjässään peruspärinöitä sähäkämmät sävärit. Tölkin sähkönsinisessä kyljessä komeilisi silmistään lasersäteitä suihkiva kyborgi vääntämässä avaruusmatoa niskalenkkiin.

Hälytystila on virtaviivainen seikkailukertomus, ihan kuin 1990-luvun television myöhäisillan viihdesarjan jakso. Kerrankin scifiä, josta on konmaritettu kaikki ylenpalttinen infodumppaus. Vähemmälläkin pärjää.

Kirjan minäkertoja on tutkimusretkikuntien mukana vakiovarusteena kulkeva turvallisuusbotti. Sopimukset, planeetat ja retkikunnat vaihtuvat jatkuvasti, joten yhtiön asiakkaisiin on turha kiintyä. Ujo ja arka turvallisuusammattilainen nauttiikin enemmän hömppäsarjojen bingettämisestä kuin ihmisten kanssa seurustelusta.

Haarniskan sisällä lymyilee herkkänahkainen ja vapautta janoava olento. Räjähtävä toiminta ja tehtävien suorittaminen ovat pakoreittejä sosiaalisen vuorovaikutuksen tunnetason miinakentiltä. Ihmissuhteet ne vasta kiusallisia ovatkin.

Tästä on ilmestynyt tänä vuonna myös tv-sarja. Saatan bingettää sen jahka kirjat on luettu. 

Uusin tehtävä saa yllätyskäänteitä, joita ratkoessaan murhabotti huomaa nihkeydestään huolimatta kiintyvänsä ihmisiin, työkavereiksi kun vaikuttaa siunaantuneen poikkeuksellisen mukavia tyyppejä.

Oleellista on, miltä murhabotista itsestään tuntuu, miten hän kokee maailman ja oman paikkansa siinä. Suurin arvoitus syntyy botin alkuperästä: miten se on rakennettu ja kuinka paljon siinä on orgaanisia osia?

Ja jos tämä kirja tosiaan olisi energiajuoma, niin pillillä imeskelyn tahi velton lipittelyn sijaan tämän heittäisi kernaasti ykkösellä huiviin! 

Hälytystila jättää haikean mutta samalla teräksisen voimauttavan jälkimaun. En muista milloin olen viimeksi ollut yhtä täpinöissäni mistään kirjasta, aivan kuin olisin puolihuolimattomasti astunut suuren seikkailun kynnykselle. Valitettavasti tästä seuraa myös kirjan suurin ongelma: tätä on pakko saada lisää!

Ropecon 2025

Helsingin Messukeskus Ropeconin kolmantena päivänä.

Piipahdin tänä vuonna Ropeconissa ainoastaan sunnuntaina. Todisteeksi läsnäolostani ja tapahtuman elinvoimaisuudesta merkittäköön tämä festariraportti. 

Aloitetaan kuitenkin nostalgialla, muutamilla välähdyksillä menneiden aikojen Ropeconeista. Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.

Mikäli muistikuvieni uskollisuuteen käy luottaminen, peliporukkamme ensimmäinen yhteinen reissu Ropeconiin tehtiin vuonna 2006. Hyväntahtoinen aurinko katseli kuinka kittasimme keskikaljaa Otaniemen rannalla. Siitä lähtien kävimme paikalla melkein joka vuosi ainakin pyörähtämässä.

Kesällä 2011 uskaltauduin osallistumaan ensimmäistä kertaa conipeliin. Se oli mainio Heimot-seikkailu. Tajusin tuolloin, että pelaaminen on se juttu, kaikki muu silkkaa oheishärpäkettä.

Peliporukkamme toistaiseksi viimeinen yhteinen conireissu oli 2015. Samana vuonna (saattoi olla myös 2014) oli niin kuumaa, että autoni pysäköintikiekko muistutti Otaniemestä lähtiessäni jotain Salvador Dalin valuvaa maalausta.

Dipolin jälkeen kaikki Messukeskuksen Ropeconit ovat olleet sooloseikkailuja. Pelaamme vielä yhdessä, mutta emme enää ropeconita yhdessä.

Ikävöin Dipolia, sen vehreää nurmikkoa, kauppareissuja ja grillijonoa. Messukeskus on persoonaton paikka persoonalliselle harrasteelle. Tilava toki, mutta myös kolkko ja tylsämielisen avara, vailla mielikuvitusta, täynnä hehtaarihalleja ja kaukaisuuteen yksitoikkoisena jatkuvia käytäviä. Poissa ovat Dipolin koukeroiset sokkelot ja hahmotuskykyä hämäävät kulmat.

Laahustan mieleni sopukoissa kaihoisana vanhan Dipolin käytävillä. Laskevan auringon valonsäteet värjäävät seinät kultaisiksi, varjot pitenevät ja törmäilevät ihmisiin, muuttuvat aavemaisiksi. Tuossa salissa esitelmöivät D. Vincent Baker ja Luke Crane. Tuolla parkkipaikkojen viereisellä nurmikolla väittelimme Jupan kanssa kiivaasti forgelaisuudesta tai mistä lie indie-roolipeleistä. Yksi kerrallaan nämäkin muistot kätkeytyvät menneisyyden usvaan. Olen kuin nykyhetken vangiksi jäänyt aviomies, joka salaa haikailee eksänsä perään. Ei ole mitään aikaa, mihin voisi palata. Hetket ovat menneet menojaan, vanhat polut kadonneet yöllisen Otaniemen uumeniin, eikä helteisessä horisontissa aaltoile muuta kuin petollisia kangastuksia.

Mutta väliäkö sillä, kun kerran ilmastointi toimii! Voiko näillä säillä muuta edes toivoa?

Tänä vuonna peliporukkaamme oli edustamassa koko viikonlopun ajan Jarppa, joten omaa läsnäoloani ei olisi missään nimessä vaadittu, kaipaamisesta puhumattakaan. Jarppa kertoi päässeensä pelaamaan Alien-seikkailuun. Kademieli heräsi, eikä totisesti laimentunut kuullessani, että oli muuten nasta peli. Mutta hei, kiva kuulla että peleihin vielä pääsee! Olenko ainoa, joka edelleen ikävöi niitä paperisia ilmoittautumislomakkeita?

Entäs se oma Ropecon sitten? Laadin kirjallisen suunnitelman, jota noudatin lähes orjallisesti. Kävin kuuntelemassa neljä esitelmää. Tykkäsin. Moikkasin parit kaverit ja poistuin paikalta jälkiä jättämättä. Sujuuhan tämä näinkin!

Suhtauduin sunnuntain suunnitelmaan kuin pankkiryöstöön.

Ville Kuusiston Pöytäroolipelien maailmanluonnin ABC.

Suvi Jänkälän Kaupunki ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Kaisa Vainion Puut J. R. R. Tolkienin Legendariumissa.

Ville Nyrhilän Uudissanoja fantasiaan.

Myyntialueen maisemaa.

Mitä teet kun DM haluu tappaa sut?

Dungeon Master antoi limukkaa, joka oli kuin kadonnut maku kaukaiselta 1980-luvulta...

Mitä tehdä kun pelinjohtaja yrittää saada sut hengiltä? Tai siis sun hahmon. Mutta sehän on sama asia!

Tähän kysymykseen haettiin vastausta sunnuntain peli-iltamassa. Pelinä oli D&D:n vitosedikka ja maailmana Forgotten Realms. Pelasimme kakkoslevelin hahmoja, pelaajia oli paikalla neljä viidestä.

Puhun niin totta kuin osaan. Pelitilanteen dramatisoimiseksi olen muuttanut aikamuodon nykyhetkeen.

Olemme järjestäneet väijytyksen kapakkaan. Kaljun Fabion näköinen heppu aavistelee pahaa heti ovella ja lähtee livohkaan. "Kuninkaan nimessä, pysähdy!" huutaa pelaamani uljas dragonborn paladin Zak Tiberius. Turhaan.

Valtakunnan suojelijoina toteamme, että viaton mies ei pakene kuningaskunnan nöyriä palvelijoita, säntäämme ulos juottolasta ja aloitamme turpakäräjät. Zak läpsyttelee krokotiilintassuillaan juoksijan tielle ja sivaltaa ilman haarniskaa hilluvaan tyyppiin miekallaan 5 hiparia lämää. Tässä vaiheessa haaveilemme vielä hepun tyrmäämisestä.

Vastineeksi raivostunut tyyppi iskee Zakiin nuijallaan kaksi peräkkäistä iskua, tehden yhteensä 16 pojoa lämää. Zakille jää kokonaiset 2 hiparia tuhlattavaksi lopputaisteluun. Zakilla on kilpi ja armor class 16 + 2.

Meitä on siis kadunkulmassa neljä yhden vihaisen baarimikon kimpussa. Heittelemme keskiarvoa parempia heittoja, loitsija loitsuaa, kikkailija kikkailee kalastuverkon kanssa ja jousiukko ampuu nuolia. Käytän seuraavissa hyökkäyksissäni divine smiteja, joiden kanssa kokonaisvahingot ovat 20 ja 19 (eli iskuja joista yksikin riittäisi kakkoslevelin pelaajahahmon tiputtamiseen).

Mutta myös luolamestari heittelee hyvin. Oikeastaan vähän liiankin hyvin. Hymyssä suin ilakoiden. Baarimikko moukaroi meitä joka kierroksella vähintään kahdella hyökkäyksellä, parhaimmillaan jopa kolmella: 10 pojoa lämää Belaniin, 7 pojoa Bupuun ja vielä 5 pojoa Belaniin. Ollaan tilanteessa missä seuraava isku on tappava kenelle tahansa...

Kuin ihmeen kaupalla Aerdurin nuoli onnistuu lopulta kaatamaan baarimikon, joka on osoittautunut kunnon lämäsieneksi. Heppu on vaatinut 65–70 pistettä vahinkoa rauhoittuakseen.

Sen pituinen se sessio. Nyt olen kokenut kaiken. Jatkossa on entistä kovempi ikävä sitä viidettä pelaajaa.

Mikäli mielit selviytyä niin tätä kannattaa ainakin tehdä, eli heitellä kriittisiä onnistumisia.