Ropecon 2025

Helsingin Messukeskus Ropeconin kolmantena päivänä.

Piipahdin tänä vuonna Ropeconissa ainoastaan sunnuntaina. Todisteeksi läsnäolostani ja tapahtuman elinvoimaisuudesta merkittäköön tämä festariraportti. 

Aloitetaan kuitenkin nostalgialla, muutamilla välähdyksillä menneiden aikojen Ropeconeista. Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.

Mikäli muistikuvieni uskollisuuteen käy luottaminen, peliporukkamme ensimmäinen yhteinen reissu Ropeconiin tehtiin vuonna 2006. Hyväntahtoinen aurinko katseli kuinka kittasimme keskikaljaa Otaniemen rannalla. Siitä lähtien kävimme paikalla melkein joka vuosi ainakin pyörähtämässä.

Kesällä 2011 uskaltauduin osallistumaan ensimmäistä kertaa conipeliin. Se oli mainio Heimot-seikkailu. Tajusin tuolloin, että pelaaminen on se juttu, kaikki muu silkkaa oheishärpäkettä.

Peliporukkamme toistaiseksi viimeinen yhteinen conireissu oli 2015. Samana vuonna (saattoi olla myös 2014) oli niin kuumaa, että autoni pysäköintikiekko muistutti Otaniemestä lähtiessäni jotain Salvador Dalin valuvaa maalausta.

Dipolin jälkeen kaikki Messukeskuksen Ropeconit ovat olleet sooloseikkailuja. Pelaamme vielä yhdessä, mutta emme enää ropeconita yhdessä.

Ikävöin Dipolia, sen vehreää nurmikkoa, kauppareissuja ja grillijonoa. Messukeskus on persoonaton paikka persoonalliselle harrasteelle. Tilava toki, mutta myös kolkko ja tylsämielisen avara, vailla mielikuvitusta, täynnä hehtaarihalleja ja kaukaisuuteen yksitoikkoisena jatkuvia käytäviä. Poissa ovat Dipolin koukeroiset sokkelot ja hahmotuskykyä hämäävät kulmat.

Laahustan mieleni sopukoissa kaihoisana vanhan Dipolin käytävillä. Laskevan auringon valonsäteet värjäävät seinät kultaisiksi, varjot pitenevät ja törmäilevät ihmisiin, muuttuvat aavemaisiksi. Tuossa salissa esitelmöivät D. Vincent Baker ja Luke Crane. Tuolla parkkipaikkojen viereisellä nurmikolla väittelimme Jupan kanssa kiivaasti forgelaisuudesta tai mistä lie indie-roolipeleistä. Yksi kerrallaan nämäkin muistot kätkeytyvät menneisyyden usvaan. Olen kuin nykyhetken vangiksi jäänyt aviomies, joka salaa haikailee eksänsä perään. Ei ole mitään aikaa, mihin voisi palata. Hetket ovat menneet menojaan, vanhat polut kadonneet yöllisen Otaniemen uumeniin, eikä helteisessä horisontissa aaltoile muuta kuin petollisia kangastuksia.

Mutta väliäkö sillä, kun kerran ilmastointi toimii! Voiko näillä säillä muuta edes toivoa?

Tänä vuonna peliporukkaamme oli edustamassa koko viikonlopun ajan Jarppa, joten omaa läsnäoloani ei olisi missään nimessä vaadittu, kaipaamisesta puhumattakaan. Jarppa kertoi päässeensä pelaamaan Alien-seikkailuun. Kademieli heräsi, eikä totisesti laimentunut kuullessani, että oli muuten nasta peli. Mutta hei, kiva kuulla että peleihin vielä pääsee! Olenko ainoa, joka edelleen ikävöi niitä paperisia ilmoittautumislomakkeita?

Entäs se oma Ropecon sitten? Laadin kirjallisen suunnitelman, jota noudatin lähes orjallisesti. Kävin kuuntelemassa neljä esitelmää. Tykkäsin. Moikkasin parit kaverit ja poistuin paikalta jälkiä jättämättä. Sujuuhan tämä näinkin!

Suhtauduin sunnuntain suunnitelmaan kuin pankkiryöstöön.

Ville Kuusiston Pöytäroolipelien maailmanluonnin ABC.

Suvi Jänkälän Kaupunki ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Kaisa Vainion Puut J. R. R. Tolkienin Legendariumissa.

Ville Nyrhilän Uudissanoja fantasiaan.

Myyntialueen maisemaa.