Mörk Borgin testailua

Onko Mörk Borg OSR:ää vai NSR:ää? Onko se indie-peli? Vai kaikkea tuota?

Koronavuonna 2020 ilmestynyt Mörk Borg tuntuu yhä uudenkarhealta, vaikka onhan mokoma ehtinyt jo olla kuvioissa. Onko jäljellä enää mitään, mitä internet ei olisi ehtinyt sanoa?

Roolipelisomen intoilun perusteella Shadowdark on juuri nyt sitä kuuminta hottia, mitä Mörk Borg oli viisi vuotta sitten. Molemmat ovat kahmineet palkintoja ja niihin on julkaistu kasapäin lisäreitä.

Kirja on mukavan pieni ja painii samassa kokoluokassa Lamentations of the Flame Princessin kanssa. Sisäsivuilta löytyy harhaoppista pappia, viheliäistä kuninkaallista, vertatihkuvaa luurankoa ja epäkuollutta nekromantikkoa. Tuomiopäivän ennustukset toteutuvat ja hämäriin sepustuksiin kätketty maailma tekee kuolemaa.

Takakannessaan Mörk Borg uhoaa olevansa pelin muotoon puettu doom metal -albumi, joka ei suosittele itseään alle 16-vuotiaille. Kuulostaa tosi rajulta.

Sivuja selaillessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä on laitettu tyyli ennen tarkoitusta. Taiteellisesti tahallisen häröilevä opus tuntuu tekevän kaikkensa välttääkseen olemasta tylsä. Voiko niin tehdä muuttumatta siinä samalla sirkuspelleksi? Kirjaa on kieltämättä hauska lukea, mutta miltä se tuntuu tositoimissa taistelukentällä?

Kaksi pelaajahahmoa kohtaa neljä epäkuollutta. Onko heidän tuomiopäivänsä koittanut?

Pakkaan pelikamat reppuun ja vaellan halki maaliskuisen pimeyden kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, jossa muutama peliporukkamme tyyppi viettää pahaa-aavistamattomana iltaa virvokkeiden ja viihdeohjelmien parissa. Kysyn pelikavereilta huvittaisiko heitä ottaa lyhyt taisteluharjoitus yhdessä roolipelissä. Vastaus on myöntyväinen, joten kaivan pelikirjan ja figut esille.

Juuri nyt olen kiinnostunut pelkästään pelimoottorista, eli siitä kuinka sulavasti taistelu rullaa. Takkuileeko ruudunpäivitys? Dungeons & Dragonsin vitosedikalla vaatimatonkin rähinä perusjanttereita vastaan tuppaa viemään tuhat vuotta. Elämme hektistä internet-aikaa armon vuonna 2025, joten moiseen luksukseen ei ole varaa.

Kyhäämme hätäisesti hahmot, jotka saavat vastaansa epäkuolleita. Kaksi vastaan neljä. Iskuja vaihdellaan. Kuolleet kuolevat. Pelaajat selviävät hengissä.

Erityisen virtaviivaisen tästä tekee se, että pelinjohtaja ei heitä vihollisten hyökkäyksiä, vaan pelaajat heittävät suoraan puolustusheiton. Näin seikkailijoista tulee oman onnensa seppiä eikä luolamestarin noppaonnen uhreja.

Tämä toimii paremmin kuin uskalsin edes kuvitella. Mörk Borg saattaa hyvinkin olla sirkuspelle, mutta ennen kaikkea se on viihdyttävä sellainen.

Taistelu on ohi, epäonniset epäkuolleet ovat kuolleet.

Artificial Kid

"... asukkaat kuluttavat suurimman osan aikaansa katsellen nauhoja: kauko-ohjattujen robottien tekemiä nauhoja, taidenauhoja, elämäkertanauhoja, muistinauhoja. Sellaisia me olemme."

Näin kirjoitti Bruce Sterling vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan The Artificial Kid, joka saatiin suomeksi vuonna 1993 nimellä Taistelija. Wikipedian mukaan tämä on Sterlingin suomennetuista romaaneista lähinnä "esi-kyberpunkia".

Kirjassa eletään yhtiövuotta 499 Reverien planeetalla. Kertoja on ilmassa leijuvien videokameroiden edessä nunchaku-kapuloillaan porukkaa hakkaava biokemiallisesti muokattu ammattitaistelija Artificial Kid. Valtaosa hänen yleisöstään koostuu kiertoratakaupunkien kellujista.

Itseensä tyytyväinen, nuori ja uhmakas Kid on aiemmin ollut 271-vuotiaaksi elänyt, hulluksi tullut Rominuald Tanglin, jonka persoonallisuus on kärvennetty pois muistinpyyhkijällä. Tanglin ilmestyy yhä aika ajoin puhumaan kummitusmaisina tallenteina. Toisin kuin Isaac Asimovin Säätiön kaikkitietävä setämiesselittäjä Hari Seldon, joka ansioitui tulevaisuuden ennustajana vielä kuolemansakin jälkeen, eivät Tanglinin ilmestykset aiheuta Kidissä lievää kiusaantuneisuutta suurempaa reaktiota.

Tarina on päällisin puolin ehtaa pulp-seikkailua, mutta ei jää ainakaan ideoidensa runsaudessa tippaakaan jälkeen tieteiskirjallisuuden klassikoista. On ihmisten asutettavaksi muovattu vieras planeetta poliittisine peleineen, seksillä ja huumeilla kyllästetty hedonistinen viihdekulttuuri, yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa, mediakritiikkiä, klooneja...

Unohtamatta tietenkään avaruusolentoa, jota kutsutaan avaruusolennoksi!

Mäiskeen, räimeen ja sinne sun tänne säntäilyn lomassa puntaroidaan mainetta, imagonrakennusta sekä henkilöbrändejä erilaisten ideologisten liikkeiden johdossa. Viihde, politiikka ja uskonto eivät kenties olekaan niin kaukaisia sukulaisia. Kaikki ovat karismaattisten johtajien ympärillä pyöriviä valtapelejä.

Artificial Kidin elämä on läpeensä kaupallistettua esiintymistä yleisölle. Kamerat seuraavat sankariamme herkeämättä ja kotonaan hän editoi nauhoista mieleisiään. Jos tosielämässä juuri tapahtunut kohtaus ei toimi sellaisenaan, se näytellään uudestaan. Kirja tuntuu kysyvän voiko spektaakkelin yhteiskunnasta irrottautua.

Kaikki tämä on nyt sosiaalisen median influensserien, striimaajien, tiktokkaajien ja tubettajien aikakaudella vieläkin ajankohtaisempaa. Poliitikkojen, filmitähtien ja muusikoiden lisäksi myös muutenkin kuin julkisuudesta elävien kansalaisten yksityinen elämä on taukoamatonta kuvavirtaa ja somekanavissa jaettavaa performanssia. Koulukiusaajat, katujengit ja sotilaat videoivat pahoinpitelyjä, kidutuksia ja murhia. Sosiaalisen median alustoilla jaettavat videot ovat sodankäynnin, alistamisen ja häpäisyn väline.

Kuinka Sterling osasi ennustaa elämäänsä "dokumentoivien" influensserien ammattikunnan synnyn aikana ennen tavisten kansoittamaa internetiä, älypuhelimia ja sosiaalista mediaa? Oliko kaikki tämä jo iduillaan 1970-luvun amerikkalaisessa mediakulttuurissa?

Artificial Kid tarjoaa oivan tirkistysreiän tieteiskirjallisuuden tilaan 45 vuotta sitten. Scifidiggarin ylikellotetut aivot pulisevat pätemisen tarpeessaan lukemisen sekaan välihuomautuksia: "Hei tämähän on taatusti Alfred Besteriltä lainattua, tämä kenties Stanislav Lemiltä, ja tätähän Alastair Reynolds kehittelee edelleen omissa avaruusoopperoissaan. Ja huomasithan kuinka kriminalisoimaton vyöhyke muistuttaa Manhattanin vankilasaarta John Carpenterin klassikkoelokuvassa Pako New Yorkista?"

Ja kaipa tämä on myös sitä kyberpunkia, tai ainakin niin lähellä kuin vuonna 1980 saattoi olla!

Dungeon23, viikko 2

Jättiluolaston suunnittelua tammikuussa 2023.

   

Muutama vuosi sitten hehkuttamani megadungeon-haaste loppui osaltani kiusallisen lyhyeen. Tuntui järjettömältä piirrellä luolastoja kun en tiennyt millä pelillä niitä haluaisin vetää. Millaiseen maailmaan ne sijoittuisivat?

Ajatuksena oli siis piirtää luolastoa yksi huone päivässä. Viikossa huoneita kertyisi seitsemän, vuodessa 365.

Haaste itsessään oli mainio. Se sai pohdiskelemaan luolaseikkailujen roolia harrasteen ytimessä. Olen taatusti vääräuskoinen tässäkin asiassa, kun lähes kaikki muut seikkailuympäristöt kutittelevat mielikuvitustani luolia enemmän. Jätin leikin kesken toisen luolatason jälkeen.

Tässä mietteitä somehaasteen parista tammikuulta 2023:

Ensimmäinen viikko vierähti alkuinnostuksen vallassa. Toinen viikko on ollut nihkeämpi. Liian monta kysymysmerkkiä roikkuu ilmassa.

Piirrän luolastoa vailla pelimaailmaa ja sääntöjärjestelmää. Virallisen pelimaailman puutteen voin hyväksyä. Hommaa voi aina rakentaa ruohonjuuritasolta paikan ja olentojen kautta.

Mutta minkä pelin säännöillä tätä pelaisi? Tämän kysymyksen ohi en osaa hypätä enkä ryömiä. On kuin edessä olisi näkymätön seinä. Nyt tiedän miltä Obi-Wan Kenobista tuntui sen laseraidan edessä siinä tv-sarjassa.

Luolaston toiseen tasoon en ole toistaiseksi lisännyt mitään eläviä olentoja.

Olen umpikujassa, eikä huvita jatkaa ennen kuin päätän sääntöjärjestelmän tai edes jonkinlaisen maailman. Niiden pohjalta voin pohtia mitä pelaajat saavat vastaansa.

Eniten kiinnostavat: Mörk Borg, Lamentations of the Flame Princess ja Legendoja & lohikäärmeitä. Tuntuu että megaluolasto on nimenomaan Dungeons & Dragonsia, joten joku tarpeeksi yksinkertainen OSR-systeemi voisi olla passeli. Kaipaan aina taisteluihin nopeutta enkä mitään pitkän matikan kertauskurssia. Ruudunpäivitys ei saa takkuilla.

Suosikkini sääntöjen suhteen on Trail of Cthulhusta ja Fear Itselfista tuttu GUMSHOE, mutta se soveltuu paremmin tutkimuspainotteisiin peleihin, joissa ollaan mysteerin kimpussa. Haluan luolastosta kunnon rähinää ripauksella mysteeriä.

Ei auta kuin ryhtyä selaamaan sääntökirjoja.

Murhabotin päiväkirjat 1: Hälytystila

Tässäpä kirja, josta saisi suht helposti myös yhden illan roolipeliseikkailun.

Mikäli kyseessä olisi kirjan sijaan juoma, Murhabotin päiväkirjat -sarjan ensimmäinen osa Hälytystila olisi kuin tuplasokereilla ja triplakofeiineilla terästetty energiajuoma, joka aiheuttaisi käyttäjässään peruspärinöitä sähäkämmät sävärit. Tölkin sähkönsinisessä kyljessä komeilisi silmistään lasersäteitä suihkiva kyborgi vääntämässä avaruusmatoa niskalenkkiin.

Hälytystila on virtaviivainen seikkailukertomus, ihan kuin 1990-luvun television myöhäisillan viihdesarjan jakso. Kerrankin scifiä, josta on konmaritettu kaikki ylenpalttinen infodumppaus. Vähemmälläkin pärjää.

Kirjan minäkertoja on tutkimusretkikuntien mukana vakiovarusteena kulkeva turvallisuusbotti. Sopimukset, planeetat ja retkikunnat vaihtuvat jatkuvasti, joten yhtiön asiakkaisiin on turha kiintyä. Ujo ja arka turvallisuusammattilainen nauttiikin enemmän hömppäsarjojen bingettämisestä kuin ihmisten kanssa seurustelusta.

Haarniskan sisällä lymyilee herkkänahkainen ja vapautta janoava olento. Räjähtävä toiminta ja tehtävien suorittaminen ovat pakoreittejä sosiaalisen vuorovaikutuksen tunnetason miinakentiltä. Ihmissuhteet ne vasta kiusallisia ovatkin.

Tästä on ilmestynyt tänä vuonna myös tv-sarja. Saatan bingettää sen jahka kirjat on luettu. 

Uusin tehtävä saa yllätyskäänteitä, joita ratkoessaan murhabotti huomaa nihkeydestään huolimatta kiintyvänsä ihmisiin, työkavereiksi kun vaikuttaa siunaantuneen poikkeuksellisen mukavia tyyppejä.

Oleellista on, miltä murhabotista itsestään tuntuu, miten hän kokee maailman ja oman paikkansa siinä. Suurin arvoitus syntyy botin alkuperästä: miten se on rakennettu ja kuinka paljon siinä on orgaanisia osia?

Ja jos tämä kirja tosiaan olisi energiajuoma, niin pillillä imeskelyn tahi velton lipittelyn sijaan tämän heittäisi kernaasti ykkösellä huiviin! 

Hälytystila jättää haikean mutta samalla teräksisen voimauttavan jälkimaun. En muista milloin olen viimeksi ollut yhtä täpinöissäni mistään kirjasta, aivan kuin olisin puolihuolimattomasti astunut suuren seikkailun kynnykselle. Valitettavasti tästä seuraa myös kirjan suurin ongelma: tätä on pakko saada lisää!

Ropecon 2025

Helsingin Messukeskus Ropeconin kolmantena päivänä.

Piipahdin tänä vuonna Ropeconissa ainoastaan sunnuntaina. Todisteeksi läsnäolostani ja tapahtuman elinvoimaisuudesta merkittäköön tämä festariraportti. 

Aloitetaan kuitenkin nostalgialla, muutamilla välähdyksillä menneiden aikojen Ropeconeista. Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.

Mikäli muistikuvieni uskollisuuteen käy luottaminen, peliporukkamme ensimmäinen yhteinen reissu Ropeconiin tehtiin vuonna 2006. Hyväntahtoinen aurinko katseli kuinka kittasimme keskikaljaa Otaniemen rannalla. Siitä lähtien kävimme paikalla melkein joka vuosi ainakin pyörähtämässä.

Kesällä 2011 uskaltauduin osallistumaan ensimmäistä kertaa conipeliin. Se oli mainio Heimot-seikkailu. Tajusin tuolloin, että pelaaminen on se juttu, kaikki muu silkkaa oheishärpäkettä.

Peliporukkamme toistaiseksi viimeinen yhteinen conireissu oli 2015. Samana vuonna (saattoi olla myös 2014) oli niin kuumaa, että autoni pysäköintikiekko muistutti Otaniemestä lähtiessäni jotain Salvador Dalin valuvaa maalausta.

Dipolin jälkeen kaikki Messukeskuksen Ropeconit ovat olleet sooloseikkailuja. Pelaamme vielä yhdessä, mutta emme enää ropeconita yhdessä.

Ikävöin Dipolia, sen vehreää nurmikkoa, kauppareissuja ja grillijonoa. Messukeskus on persoonaton paikka persoonalliselle harrasteelle. Tilava toki, mutta myös kolkko ja tylsämielisen avara, vailla mielikuvitusta, täynnä hehtaarihalleja ja kaukaisuuteen yksitoikkoisena jatkuvia käytäviä. Poissa ovat Dipolin koukeroiset sokkelot ja hahmotuskykyä hämäävät kulmat.

Laahustan mieleni sopukoissa kaihoisana vanhan Dipolin käytävillä. Laskevan auringon valonsäteet värjäävät seinät kultaisiksi, varjot pitenevät ja törmäilevät ihmisiin, muuttuvat aavemaisiksi. Tuossa salissa esitelmöivät D. Vincent Baker ja Luke Crane. Tuolla parkkipaikkojen viereisellä nurmikolla väittelimme Jupan kanssa kiivaasti forgelaisuudesta tai mistä lie indie-roolipeleistä. Yksi kerrallaan nämäkin muistot kätkeytyvät menneisyyden usvaan. Olen kuin nykyhetken vangiksi jäänyt aviomies, joka salaa haikailee eksänsä perään. Ei ole mitään aikaa, mihin voisi palata. Hetket ovat menneet menojaan, vanhat polut kadonneet yöllisen Otaniemen uumeniin, eikä helteisessä horisontissa aaltoile muuta kuin petollisia kangastuksia.

Mutta väliäkö sillä, kun kerran ilmastointi toimii! Voiko näillä säillä muuta edes toivoa?

Tänä vuonna peliporukkaamme oli edustamassa koko viikonlopun ajan Jarppa, joten omaa läsnäoloani ei olisi missään nimessä vaadittu, kaipaamisesta puhumattakaan. Jarppa kertoi päässeensä pelaamaan Alien-seikkailuun. Kademieli heräsi, eikä totisesti laimentunut kuullessani, että oli muuten nasta peli. Mutta hei, kiva kuulla että peleihin vielä pääsee! Olenko ainoa, joka edelleen ikävöi niitä paperisia ilmoittautumislomakkeita?

Entäs se oma Ropecon sitten? Laadin kirjallisen suunnitelman, jota noudatin lähes orjallisesti. Kävin kuuntelemassa neljä esitelmää. Tykkäsin. Moikkasin parit kaverit ja poistuin paikalta jälkiä jättämättä. Sujuuhan tämä näinkin!

Suhtauduin sunnuntain suunnitelmaan kuin pankkiryöstöön.

Ville Kuusiston Pöytäroolipelien maailmanluonnin ABC.

Suvi Jänkälän Kaupunki ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Kaisa Vainion Puut J. R. R. Tolkienin Legendariumissa.

Ville Nyrhilän Uudissanoja fantasiaan.

Myyntialueen maisemaa.