Dungeon Crawl Classics — taas yksi retroklooni?

Pakko myöntää, etten varsinaisesti kiljunut riemusta kun Jupa kertoi pistävänsä pystyyn sessiot Dungeon Crawl Classicsilla. Taas yksi retroklooni, jossa seikkaillaan jossain geneerisessä fantasialuolastossa, ajattelin (siitä huolimatta, ettemme ole moisia juurikaan edes pelanneet). "Mikä tämän sitten erottaa muista retroklooneista?" kysyin. "No vaikkapa se, että tässä pelaajilla on useita nollatason hahmoja, joilla pelataan alkuun ja katsotaan mikä niistä jää henkiin. Ja siitä tulee sitten se pelaajan varsinainen hahmo", kuului vastaus.

In the beginning

Heti aluksi valitsemme sokkona viisi valmista hahmoa. Kaikki pakasta vetämäni ovat enemmän tai vähemmän surkeita 0-levelin tyyppejä. Kaikki ovat maajusseja tai muita tavallisia pulliaisia — yhtään soturia, varasta tai velhoa ei mukaan mahdu. Nollatasolla ei taida vielä olla hahmoluokkia.

Nimeämisen myötä surkeimpiinkin hahmoihin syntyy yllättäen tunneside — huomaan alkavani välittää niistä. Oma viisikkoni koostuu arkuntekijä-kääpiöstä (Ibrahim), puunhakkaajasta (Kenny Loggins), värjäykseen erikoistuneesta puolituisesta (Frodomir), perunanviljelijästä (Simple-Joe) ja paimenesta (Zelgarion).

Luolastossa suhisee

Seikkailijan urasta haaveilevat keltanokat sysätään tulikokeeseen luolaston suuaukolle. Marssijärjestys kertoo pelin hengen: suosikit notkuvat jonon hännillä. Hit pointseja omilla hahmoillani on 1 tai 3, eli kovinkaan kummoista kuritusta ei näiden jannujen kurmottamiseksi vaadita.

Ensimmäisestä lukitusta ovesta muodostuu melkoinen koetus. Jarin hahmo kärähtää siniseen sähköpalloon yrittäessään tiirikoida ovea. Paimen Zelgarion alkaa irrottaa ovessa olevia kristalleja, minkä myötä samaa puuhastellut Mikan hahmo palaa kuoliaaksi. Lopulta ovi saadaan väkerrettyä saranoiltaan.

Seuraavan huoneen patsaat sinkoavat käsistään keihäät, jotka lävistävät ensimmäisinä marssineet epäonnensoturit. Patsailta irtoavat onneksi panssarit, jotka nostavat armor classia jopa neljällä (hidastaen tietysti kaikkea mahdollista liikuntaa). Zelgarion ja Simple-Joe pukevat nämä ylleen.

Oven takaa paljastuu halli, jonka jokaisella seinällä on yksi ovi. Huoneessa on myös valtava barbaaria esittävä patsas, jonka silmät näyttävät älykkäiltä.

Ensimmäisenä huoneeseen hiippailevat Jarin hahmo sekä meikäläisen Zelgarion. Barbaaripatsaan käsi vääntyy mekaanisesti osoittamaan sormellaan tunkeilijoita. Hajaannumme, jolloin syyttävä sormi jää seuraamaan Jarin hahmoa. Yhtäkkiä sormi sylkee tulta sytyttäen Jarin epäonnisen hahmon liekkeihin. Zelgarion yrittää kauhuissaan juosta patsaan sormen katvealueelle — turhaan! Sormi liekittää myös onnettoman paimenen hengiltä.

Osa porukasta juoksee hallin vasemman seinän ovesta, jonka takana nämä joutuvat taistelemaan puhuvaa jättiläiskäärmettä vastaan. Hahmoja grillaavalle sormelle uhrataan harhautuksen nimissä mukana kulkeneita lehmiä ja sikoja. Lopulta sormi lakkaa sylkemästä tulta. Huoneen laitimmaisen oven luokse pakotettu perunanviljelijä Simple-Joe huokaa helpotuksesta. Oven takaa paljastuvasta huoneesta hahmojen kimppuun tallustelee kuusi kristallimaista, häilyvästi välkehtivää patsasta, jotka lojuvat hetken päästä käsittelymme jäljiltä pirstaleina maassa.

Dungeon Crawl Classics hemmottelee alussa pelaajaa useilla nollatason hahmoilla, joista vain yksi selviää jatkoon.

   
Erikoisesti valaistussa tilassa on vedellä täytetty allas, jonka pohjassa on kristalleja. Simple-Joe ja Kenny Loggins jäävät nakuttelemaan kristalleja irti samalla kun muut jatkavat kierreportaita alakertaan. Alakerran oven takaa paljastuu hallin täydeltä savesta muovattuja sotilaita, jotka heräävät ja hyökkäävät kurkistaessamme sisään. Juuri ennen oven kiinni telkeämistä ehdimme nähdä vilaukselta, kuinka huoneen katosta tihkuu vettä. Komennamme ovelta joutavat tyypit yläkertaan nakuttelemaan kristalleja nopeasti irti altaan pohjasta. Kristallit toimivat arvauksemme mukaan tulppina, joiden irroittaminen laskee veden pintaa alla olevaan halliin.

Savipatsaat iskevät keihäitään oven läpi samalla kun urheat kääpiöt yrittävät pitää oven kiinni. Lopulta yläkerran vesialtaan pohja romahtaa savisotureiden niskaan, huuhtoen sameat saviukot vesimassan sekaan. Eräs Jarin hahmoista on köyttänyt itsensä yläkerran pylvääseen, joten mies ei tipu koko matkaa, toisin kuin Mikan kääpiö ja meikäläisen perunanviljelijä Simple-Joe, joka onnistuu tarraamaan köydestä kiinni mutta ei kestä seinään kolahtamisen aiheuttamaa yhden pisteen vahinkoa, vaan molskahtaa elottomana alakertaan.

Kiero puunhakkaaja Kenny Loggins rientää alakertaan putsaamaan Simple-Joen ruumiin taskut kristallipaloista. Salaoven takaa paljastuu valtaistuin ja iso kristallipallo. Frodomir säntää silmät ahneudesta kiiluen nyysimään tuota omituista hehkuvaa palloa, joka käräyttää puolituisen hengiltä. Jarin hahmo saa kuitenkin napattua kristallipallon vaarattomasti säkkiinsä. Löydämme myös muumioituneen barbaarin ruumiin sekä kaikenlaisia arvoesineitä. Kenny Loggins nappaa seinältä pitkän miekan. Muunkinlaisia arvoesineitä tarttuu hahmojen mukaan.

End of the beginning

Tähän päättyy seikkailun alku. Itselleni jää kaksi hahmoa, joista joudun valitsemaan varsinaisen pelihahmon, joka nousee haluamaani hahmoluokkaan ykköstasolle. Valitsen Kenny Logginsin, josta tulee cleric. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet varas, soturi ja velho. Puolituiset ja kääpiöt ovat myöskin oma, erillinen hahmoluokkansa. Päätän kokeilla clericcia, kun en ole aiemmin moisella pelannut. Heppu on siis uskonsoturi, joka voi käyttää huoletta panssareita ja useimpia aseita sekä lisäksi taikuutta tietyin rajoituksin.

Hauskaa oli, sitä ei käy kiistäminen. Noinkin ison pelihahmolauman paimentaminen oli ainakin itselleni tervetullutta vaihtelua. Pelihahmojen surkeudesta ja kuolemista irtosi paljon naurua. Nopea d20-systeemi auttoi pitämään homman vauhdikkaana. Saa nähdä, miltä meininki maistuu jatkossa, kun pelattavana on tuttuun tapaan ainoastaan yksi hahmo.

"Äää, ihan sama, mä vedän vaikka taas sen parryn..."

Jari on piirtänyt pelihahmonsa Call of Cthulhuun.

En ole kovin kummoinen pelaaja. Tylsistyessäni menetän keskittymiskyvyn ja muutun passiiviseksi pelin suhteen. Selailen kännykkää, piirtelen ja heitän off game -läppää muiden pelaajien kanssa. Syyt ovat yhdentekeviä ja niitä löytyy joka lähtöön: huono fiilis, liian raskas mekaniikka jne. Niin kauan kuin yksikään näistä syistä ei riitä lopettamaan pelaamista, oleellista on ainoastaan se, mitä voisin tehdä pelin parantamiseksi.

Useimmat pelikirjat uhraavat sivukaupalla mustetta pelkästään pelinjohtajan neuvomiseen. Ikään kuin pelin viihdyttävänä pitäminen olisi ainoastaan yhden ihmisen vastuulla. Pelaajalta riittää, että kunhan saapuu ajoissa paikalle — tai kunhan edes saapuu. Pelaajat ovat myös innokkaita neuvomaan pelinjohtajaa siitä, miten peliä tulisi vetää. Säännöistä ollaan jatkuvasti näsäilemässä, jos löytyy vähääkään huomautettavaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että hyväksi pelaajaksi kehittyminen vaatii yhtä lailla harjoittelua kuin onnistuneen pelin johtaminenkin. Ehkä pelaajien — ainakin meikäläisen — kannattaisi välillä katsoa peiliin ja pohtia, kuinka voisi itse parhaiten edistää pelin viihdyttävyyttä. Keräsin muistutukseksi kasan pelaajille suunnattuja vinkkejä, joiden lukemisesta tuskin on mitään haittaakaan:

Stargazer's World: Don't ask what the GM can do for you

Tales of the Rambling Bumblers: Become a Better Player

Look, Robot: 11 ways to be a better roleplayer

Täydellisessä maailmassa jokainen pelaaja tallettaisi nämä neuvot sydämeensä ja pyrkisi kulkemaan niiden viitoittamaa tietä tulevissa peleissään. Mutta koska me emme kuitenkaan ota opiksemme, kannattaa peliryhmien varautua kokeilemaan myös jotain muuta — kuten vaikkapa pienempiä ryhmäkokoja.

Omassa peliporukassamme olemme huomanneet, että viidellä pelaajalla peli kangistuu liiankin helposti keskenään jutusteleviksi pieniksi porukoiksi viimeistään pelihahmojen hajaantuessa tai pitkäkestoisen taistelun aikana. Olemme alkaneet kokeilla kolmen pelaajan ryhmiä, joista meillä on toistaiseksi pelkästään hyviä kokemuksia. Kaikkiin peleihin eivät pienemmät ryhmäkoot tietenkään sovi.

Näin lopuksi lienee asiallista todeta, että koska peleissä on kyse hauskanpidosta, ei vapaa-aikaa kannata uhrata naama irvessä pelipöydän ääressä mököttämiseen. Näissä mietteissä onkin hyvä lähteä kohtaamaan illan haasteet Dungeon Crawl Classicsin pariin.

Call of Cthulhu: The Brockford House

Takaraivossa kummittelee jälleen yksi hiljattain pelattu seikkailu tätä pelaajien sanitya jo vuodesta 1981 rokottanutta kauhupeliä. The Keeperinä eli Salaisuuksien vartijana hääri tuttuun tapaan Jupa, joka loihti peliin ihmismieltä horjuttavia kauhuja ajan ja ulottuvuuksien alkuhämärästä pelauttamalla pelikirjan mukana (ainakin neljänteen laitokseen saakka) kulkeneen The Brockford Housen, joka eroaa aiemmista peleistämme useammallakin tavalla.

Jos haluaa välttää peliraportin sisältämät tarkemmat paljastukset seikkailusta, kannattaa hypätä suoraan sen jälkeiseen Will it blend? -kohtaan, jossa arvioin seikkailua yleisemmin.

The Brockford House sijoittuu 1920-luvun alkuun. Ainoastaan Mika jatkoi vanhalla pelihahmollaan, yliluonnollisia tarinoita julkaisevan lehden toimittaja Montylla, siinä missä me muut saimme peliajan maksimoimiseksi valmishahmot. Aiemmat hahmomme kun olivat joko kuolleet tai flipanneet lopullisesti.

Talo meren rannalla

Seikkailu starttaa perinteisissä merkeissä. Päädymme tutkimaan vanhaa, Mainen syrjäseudulla sijaitsevaa, kesähuvilana toimivaa kartanoa, jonka omistajan tytär on valittanut oudoista äänistä. Omistaja on Joyce Brockford, joka on perinyt talon avioerossa laivanomistajamieheltään. Joycen tytär on kuulema pitänyt paikassa opiskelijakemuja. Eräs juhliin osallistunut opiskelija on kadonnut, hänen epäillään hukkuneen. Alueella liikkuu myös huhuja hukkuneesta kalastajasta, jonka ruumista ei koskaan löydetty.

Saavumme meren rannalla sijaitsevaan taloon iltapäivällä. Rakennus vaikuttaa 1800-luvulla rakennetulta, mutta sen tarkemmin emme osaa talon ikää määritellä. Kartanon alkuperäisesti historiasta ei ole säilynyt tietoja. Itse asiassa edes edellisestä omistajasta ei ole tietoa, eikä tätä voida udella vaivattomasti Joycen ex-mieheltä, joka on parhaillaan Italiassa. Lähimpään asutukseen on pitkä matka, joten aloitamme tutkimukset kirjaston ja paikallislehden toimituksen sijaan suoraan talosta.

Sisällä Montylle iskee ikävä tunne siitä, etä joku ei halua häntä taloon. Kirjastosta löytyy kuusi piilotettua kirjaa, joissa yhdessä on mainintoja jonkinlaisesta avaruussimasta. Nappaamme kirjan mukaan, sen perusteelliselle tutkimukselle ei ole nyt aikaa. Yläkerrasta löytyy tyhjä huone, jonka seinille on pultattu viisi paria metallirenkaita. Epäilemme, että metallirenkaissa on pidetty ihmisiä. Lattia on pahasti kulunut. Montyn mielestä yläkerran pelihuoneen seinällä roikkuvassa peuran päässä on jotain outoa: sen silmät ovat joko liian lähellä toisiaan tai liian kaukana toisistaan. Lukitusta kaapista löytyy kaksipiippuinen haulikko.

Kellarin multaista maata pöyhimällä löydämme luukun, jonka kautta päädymme kalanhajuiseen luolastoon, jossa on alttarilla lonkerokasvoisen siivekkään olennon patsas. Alttarin kantta raottamalla löydämme muumioituneen, kalastajatakkiin verhoutuneen ihmisruumiin.

Tippukivien ja meren kohinan täyttämässä luolastossa törmäämme etäisesti ihmismäisiin, sammakon ja kalan sekasikiötä muistuttaviin olentoihin, jotka näyttävät pitävän kokousta. Olennot kommunikoivat omituisilla kurkkuäänillä. Meidät huomatessaan kalamiehet — jotka Monty nerokkasti nimeää aqua squideiksi — hyökkäävät ampuen harppuuna-aseilla, jollaisia emme ole aiemmin nähneet. Tästä eteen päin seikkailu on silkkaa räiskimistä ja juoksentelua — onneksi hahmoillamme on pistoolit mukana! Lähietäisyydelle päästyään räpyläjalat raatelevat kynsillään. Otamme vakavasti osumaa mutta harvennamme myös aqua squidien rivistöä ihan varteenotettavalla tehokkuudella. Nopat ovat kerrankin puolellamme, joten head shotteja satelee fish headien niskaan.

Löydämme mutaan pystytetyn alttarin, jossa on valoa hohkava kuutio, joka aiheuttaa meille optisia harhoja. Jääkylmä kuutio polttaa sitä koskettaneen kättä. Monty näkee näyn kliinisen valkoisesta huoneesta, jonka valot välkkyvät. Oma hahmoni näkee vehreän laakson, jossa tallustelee dinosaurus. Yksi näkee luolan, jossa hehkuvat palavat silmät. Otamme jalat alle.

Lisää aqua squideja nousee merestä maanalaisille kallioille. Pakenemme luolastosta takaisin yläkertaan raahaten samalla todistuaineistoksi yhden aqua squidin ruumista, samalla kun Monty kuulee äänen puhuvan itselleen: "Sinä, joka olet koskettanut syvyyttä. Voi mitä sinä olet tehnyt lapsilleni. Minun ja lasteni aika on ohi. Emme halua vahingoittaa teitä." Jätämme ruumiin päästäksemme ripeämmin livohkaan (mikä on sääli ottaen huomioon kuinka paljon uhrasimme aikaa nostaaksemme ruumiin ylös tikapuita).

Juoksemme talosta ulos yöhön vain huomataksemme, että aqua squidit ovat piirittäneet automme. Osa ryhmästämme pakenee suoraan talon takaa alkavaan metsään, samalla kun me loput ravaamme talon yläkertaan puolustusasemiin. Raahaamme portaiden päähän esteeksi raskaita huonekaluja. Metsään pakenevat näkevät kuun valossa meren kuohuista nousevan, valtavan olennon silhuetin.

Monty kuulee taas äänen päässään: "Miksi sinä vastustat minua? Miksi sinä et lähde?" Monty hyppää ikkunasta alas, loukkaantuu ja nilkuttaa metsään. Päätän myös itse ottaa jalat alle ja livahdan alakerran takaovesta metsään. Taakse vilkaistessani näen noin 15 metriä korkean, aqua squidien isobroidia muistuttavan olennon lähestymässä taloa rannan suunnasta.

Juoksemme syvälle metsään ja pysähdymme vasta kun olemme aivan poikki. Kykimme yön yli pimeässä metsässä. Aamulla palaamme takaisin autoille. Kartano on hajotettu maan tasalle. Toinen autoistamme lojuu romuna rantakallioille tippuneena. Käynnistämme ehjän auton ja ajamme pois.

Will it blend?

Näin pelaajan näkökulmasta The Brockford House on ainakin omaan makuuni hieman ongelmallinen seikkailu. Tämä saattaa johtua myös vääristä odotuksista. Jostain syystä odotin puritaanisempaa meininkiä, eli "kuivempaa" ja tutkimuspainotteisempaa peliä, mutta alun jälkeen seikkailu muuttui ainakin omissa käsissämme ylettömän ammuskelun, hiippailun ja takaa-ajon myötä ehdaksi pulpiksi. Seikkailu ei myöskään onnistunut lanseeraamaan saatikka lunastamaan mitään erityisen kiehtovaa mysteerin tuntua, mikä saattoi toki johtua pelaajien epäonnistuneista tutkimusheitoista.

Pelistä muodostui kuin vähemmän karmiva The Haunting, joka muuttuu kellarista aukeavan luolaston myötä D&D -henkiseksi luolakomppaukseksi, jossa luikitaan karkuun vasta kun ammukset loppuvat tai vihollinen kasvaa lukumäärältään mahdottomaksi voittaa. Tunnelmaan vaikuttanee myös pelaajahahmojen aseistus — seikka, joka riippuu pitkälti peliporukan tottumuksesta. Täältä löytyy lukemisen arvoinen keskustelu seikkailusta kiinnostuneille. Jotkut suosittelevat The Brockford Housea uusille Call of Cthulhu -pelaajille, jotka ovat aiemmin pelanneet toimintapainotteisempia pelejä. En ihmettele.

Falling Skies – avaruusörmyt sotajalalla

Muukalaisteknologiaa vallatun Bostonin yllä.

Avaruusoliot hyökkäävät maapallolle. Ihmiskunnan viimeiset rippeet käyvät epätoivoiseen sissisotaan ylivoimaisia valloittajiaan vastaan. Näinkin originelleista lähtökohdista ponnistaa vuonna 2011 startannut, parhaillaan kolmannella kaudellaan rullaava Falling Skies. Onko sarjasta mihinkään, vai pitäisikö mokoma heivata surutta kaatopaikalle science fictionin mainetta tahrimasta?

Perusasetelma on simppeli. Kolmensadan ihmisen joukko lähtee Bostonista tien päälle selviytyäkseen avaruusolioiden kuolemanpartioista. Päähenkilö Tom Mason (Noah Wyle) on sympaattinen sotahistorian professori, joka toimii kapteeni Weaverin (Will Patton) kakkosmiehenä. Weaver toimii puhtaasti sotilaallisin perustein, siinä missä Mason pyrkii ottamaan myös siviilit huomioon. Sarjan konfliktit rakentuvat ulkoisen vihollisen lisäksi myös ryhmän sisäisten jännitteiden varaan. Romanssejakaan ei unohdeta, joten katsoja pääsee jännittämään, voisiko Masonilla olla vipinää myöskin puolisonsa menettäneen lääkäri Anne Glassin (Moon Bloodgood) kanssa. Sarjan hyvä paha tyyppi on prätkäjätkä John Pope (Colin Cunningham). Kyynisenä kovismimminä nähdään Sarah Carterin näyttelemä Margaret.

Falling Skiesin alku on yhtään kaunistelematta myötähäpeän siivittämä ja kömpelö. Avaruusolioiden ammuskeluun kuluneen päivän päätteeksi Mason vakuuttelee lapsilleen rakkauttaan. Herkkä pianomusiikki soi. Ihmiset tarttuvat toisiaan käsistä ja sulkevat silmänsä iltarukouksen ajaksi. Amerikkalaisen ydinperhefantasian ja Fox Newsin peruskatsojaa kosiskelevan hengellisyyden mieleen tuova meininki herkistää hieman toisenlaisilla aallonpituuksilla surffailevan vaihtamaan kanavaa. Henkilöt tuntuvat aivan liian stereotyyppisiltä ja mustavalkoisilta. Tuntuu kuin tämän kaiken olisi nähnyt jo sata kertaa. Kun kliseesoppaan sotkee vielä nykypäivän standardeilla kiusallisen kökön tietokoneanimaation, on vaikea välttyä vaikutelmalta, että budjetti on aivan liian niukka suhteessa tuotannon vaatimuksiin.

Vastarintaliikkeen uljaat soturit yrittävät panna kampoihin maapallon kattavalle alien-invaasiolle. Sarjan tunnetuin kasvo lienee Teho-osastosta tuttu Noah Wyle.

Sarjan alku tuntuukin olevan suoraa jatkumoa 2000-luvun heikoimmille scifi-sarjoille, Terra Novalle ja V:lle. Katsojan onneksi Falling Skies yllättäen petraa ja osoittaa olevansa sittenkin lähempänä Battlestar Galacticaa ja Walking Deadia. Yksi avaintekijä Robert Rodatin luomassa ja Steven Spielbergin tuottamassa sarjassa on kirjoittajanero Mark Verheiden, joka on kynäillyt jaksoja myös Galacticaan. Verheiden on muuten nimi, johon tuntuu törmäävän usein hyvän science fictionin yhteydessä.

Ensimmäisen kauden kuluessa hahmoihin tulee lisää syvyyttä ja tarinaa viedään uskottavasti yllättäviin suuntiin. Kakkoskaudella kaikki tuntuu paranevan vielä entisestään, aina käsikirjoituksesta tietokoneanimaation laatuun. Monia ykköskaudella kuin varkain istutettuja viritelmiä kehitellään kiehtovasti pidemmälle. Silti kaikessa säilyy mysteerin tuntu, salaisuuksien takaa paljastuu uusia, eikä moraalinen rajanveto käy yhtään helpommaksi. Ykköskauden kylläinen värimaailma taittuu syksyn edetessä ja joukkojen nuhjaantuessa raadollisen kalseaksi. Ihmisten vastarintaliike on enää muutaman virheliikkeen päässä ensimmäisen Terminaattori-elokuvan viemäreissä piileskelevistä eloonjääneistä.

Postapokalyptisissä maisemissa kulkeva Falling Skies ei päästä katsojaansa helpolla. Osa rikki revityistä perheistä elää kostolle, toiset menettävät katkerina toivonsa. Lapsisotilaiden käytöstä tulee arkipäivää myös entisille amerikkalaisen keskiluokan edustajille. Romahtaneen yhteiskuntajärjestyksen myötä kaupunkien raunioissa väijyy murhanhimoisia, heikompiaan ryösteleviä ihmislaumoja. Alati väijyvä väkivallan uhka ja muukalaisten teknologia muuttavat ihmisiä. Avaruusolentojen perimmäiset motiivit ovat hämärän peitossa. Kaiken tämän keskellä on silti myös ripaus toivoa. Näissä tunnelmissa jatkuu yksi tämän hetken kiinnostavimmista science fiction -sarjoista.

Star Wars: Tatooine Manhunt

Jupa pelautti vaihteeksi vanhempaa Star Warsia. Sääntömekaniikkana toimi originaalien sääntöjen ja Mini Sixin pohjalta modattu d6-systeemi. Pelisessioita oli kuutisen kappaletta. Luvassa ei ole mikään erityisen tarkka peliraportti, vaan enimmäkseen yleisiä vaikutelmia seikkailusta.

Tatooine Manhunt on Bill Slavicsekin ja Daniel Greenbergin kirjoittama seikkailu, jonka West End Games julkaisi vuonna 1988. Pelihahmot ovat kapinallisia, jotka päätyvät legendaarisen, kuolleena pidetyn kapinallisamiraali Adar Tallonin jäljille. Valtaosa seikkailusta sijoittuu nimensä mukaisesti kahden auringon kärventämälle aavikkoplaneetta Tatooinelle. Mos Eisley kuhisee pelaajien kanssa kilpasilla olevia, Imperiumille keikkaa heittäviä palkkionmetsästäjiä, joiden kanssa ei diplomatialla pärjää (tai mistäpä sen tietää, kun emme moista uskaltaneet kokeilla). Seikkailu sijoittuu ajallisesti jonnekin A New Hopen hujakoille – ainakin sen perusteella, että Mos Eisleysta voi ostaa Luken landspeederin.

Seikkailu on turboahdettu täyteen taisteluita ja takaa-ajoja: peliporukkamme yhteen kolmituntiseen sessioon mahtui yleensä vähintään kaksi tulitaistelua. Tämä siis melko nopeaksi modatulla d6-systeemillä. Uudempien Star Warsien tuunaamattomalla d20-mekaniikalla peliaika luultavasti tuplaantuisi. Taistelujen nopeana pitäminen sopii kuitenkin mielestäni Tähtien sodan pulp-henkeen. Kaikki taistelut eivät vaikuta pakollisilta, mutta pelaajien liipasinherkkyyteen se silti vaikuttaa – jopa siinä määrin, että ammuimme vahingossa läjän "hyviksiä", jotka yrittivät ottaa meitä vangiksi. Silmitön ammuskelu johti silmittömään ammuskeluun, ja tuntuu että taannuimme hyvin pian tasolle, jossa väkivallattomia ongelmanratkaisukeinoja ei enää edes harkittu.

Taistelujen välillä seikkailu etenee tasaisen varmasti junaraiteilla: pelaajat ohjataan paikkaan A, josta saadaan informaatiota, joka ohjaa paikkaan B. Tämänkaltainen railroudaus sopii vauhdikkaan seikkailun henkeen, mutta rokottanee niiden pelaajien intoilua, jotka haluaisivat Tatooinesta irti hiekkalaatikkomaisempaa meininkiä. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon mielenkiintoisia paikkoja, jotka antavat aavikkoplaneetalle väriä. Mos Eisleyn avaruussataman tutun kanttiinin lisäksi seikkailussa pörrätään myös muissa kiinnostavissa paikoissa, esimerkiksi kosteusfarmilla ja banthoja palvovien uskovaisten leirissä.

Imperiumin kätyrit ja kapinaliitolle myötämieliset suostuivat promokuvaan sulassa sovussa. Näin siis Tatooine Manhuntissa. Alunperin Ralph McQuarrien teos Scourge of  the Galaxy on Imperiumin vastaiskun konseptitaidetta Bespinin Pilvikaupungista. Originaalissa poseeraavat Zuckuss, IG-88, Boba Fett, Bossk ja 4-Lom.

   
Mielenkiintoisena mausteena seikkailuun on käsikirjoitettu mukaan muutamia lisäkohtauksia, joissa pelinjohtaja kuvailee tapahtuman, joka sattuu samanaikaisesti jossain pelihahmojen ulottumattomissa. Eräs tällainen lisäkohtaus on esimerkiksi Tatooinea lähestyvässä tähtituhoajassa käyty keskustelu. Kohtausten sisältämä informaatio ei tietenkään välity suoraan pelihahmoille, mutta se vaikuttaa välillisesti pelaajien kautta, esimerkiksi lisäämällä kiireen tuntua. Ennen kaikkea nämä lisäkohtaukset luovat peliin sopivan elokuvamaista tunnelmaa.

Valmiita hahmoja ei seikkailu tarjoa, joten pelinjohtajan on syytä huolehtia, että ainakin muutama pelaaja panostaa hahmonsa kyvyissä avaruusaluksen lentämiseen ja asejärjestelmiin. Lisäksi pj:n kannattaa varmistaa, että pelihahmot pärjäävät myös muiden taistelukykyjensä ja lukumääränsä puolesta vihollisille – sen verran monta rytäkkää on luvassa! Omassa pelissämme kukaan ei kuollut, vaikka läheltä piti.

Seikkailun eph:t ovat värikkäitä ja pelin heille suoman ajan puitteissa mielenkiintoisia ja onnistuneita, vaikka mitään elokuvista tuttuja hahmoja ei päästäkään tapaamaan. Imperiumin puolelta pelaajien tietä hiekoittaa muun muassa eräs suuresti Boba Fettia muistuttava palkkionmetsästäjä.

Tatooine Manhunt on kaikessa yksinkertaisuudessaan blasterit räiskyen keuliva vuoristorata-ajelu elokuvista tutun aavikkoplaneetan pinnalla. Seikkailu on omaan makuuni aivan liian taistelupainotteinen, ja rymistelystä olisi voinut jättää puolet pois. Toisaalta juuri tämän ylenpalttisen ammuskelun säestämänä paikasta toiseen pää kolmantena jalkana säntäily tuntuu niin kovin luontevalta. Vauhdin lisäksi Tähtien sodan voima elää vahvana myös Tatooinen onnistuneessa elävöittämisessä.