Mutant Epoch: The Crevice, osa 3

Syysiltojen hämärtyessä saimme viimein päätökseen William McAuslandin postapokalyptisen seikkailun. Tässä tiivistetty peliraportti sessioiden tapahtumista.

Päätämme jatkaa matkaa kontrollihuoneesta laitoksen alemmille tasoille. Jimmy-Bob sulloo androidin pään reppuunsa. Pää sisältää ehdottomasti tutkimisen arvoista teknologiaa. Avaamme varovasti kontrollihuoneen oven. Käytävä on edelleen tyhjä.

Seuraamme käytävää metallisille liukuoville. Ovet räsähtävät auki paljastaen hämärän kuilun, jossa roikkuu kaapeleita. Kurkistamme alas. Noin kahdeksan metrin syvyydessä pimeyden rikkoo sinertävää valoa hohkava oviaukko. Laskeudumme kuilun pohjalle köyden avulla.

Kesken Jimmy-Bobin laskeutumisen seinämän kolosta ilmestyy ison koiran kokoinen hämähäkki. Goblin säikyttelee ötökän taskulamppunsa valokeilalla takaisin pimeyteen.

Alakerrassa on vastaanottotiski, jota ympäröi kasa luurankoja. Seuraamme käytävää isoon avokonttoriin, jossa työpisteet on erotettu toisistaan sermeillä. Pengomme paikat. Mukaan tarttuu automaattiaseita ja Val Biotechin turvalätkä.

Yhdellä työpisteellä retkottaa hameeseen ja toppiin pukeutunut, vaaleahiuksinen luuranko. Luurangon vieressä on tyhjä pilleripurkki, valokuva perheestä ja lappu, jonka Jimmy Bob – ryhmän ainoana lukutaitoisena – lukee ääneen.

Lopetin juuri puhelun Benin kanssa.

Lapset ovat kuolleet.

Koneet tulivat kouluun ja teurastivat heidät kaikki. Kuka niitä hallitsee? Miksi ne tappoivat lapset? Missä on Jumala?

Ben sanoi armeijan vetäytyvän kohti San Franciscoa. LA on omillaan. Ben sanoi, että hänellä on isänsä kivääri, ja että hän on menossa naapureiden kanssa tiesululle. Hän sanoi rakastavansa minua ja että tapaisimme uudestaan seuraavassa elämässä.

Laboratorion väestä kaikki, jotka eivät ehtineet lähteä ennen hyökkäystä, ovat jumissa liikenneruuhkassa tai juoksemassa henkensä edestä. Vitun androidit sekoavat ja tappavat meidät heti, kun saavat tartunnan. Osa työkavereistani aseistaa itseään… ja muut, kuten minä, valmistautuvat tappamaan itsensä.

Noista vitun pedoista, nielijöistä, ei ole mitään apua. Koneita vastaan lähettämämme pedot juoksivat karkuun ja söivät käsittelijänsä tai viattomia siviilejä. Emme hallitse noita kirottuja hirviöitä. Jos ne ikinä pääsevät ulos ne leviävät kaikkialle kaupunkiin. Jonkun täytyy tuhota tämä laboratorio räjäyttämällä voimalaitos.

Kadulta ja yläkerrasta kuuluu räjähdyksiä ja laukauksia. Kaikki, joista välitin, ovat poissa. En ole sotilas. Olen pelkkä pelkuri, joka pakenee pillereiden ja vodkan avulla.

Ihmiset rakensivat nämä koneet, jotka nyt tuhoavat meidät. Ja nämä ihmisiä syövät demonit… me ansaitsemme kohtalomme. Maailma ei enää kuulu ihmiskunnalle. Olen onnellinen, etten voittanut tyhmää kilpailua päästäkseni uneen… vain herätäkseni kauheampaan maailmaan tulevaisuudessa.

Hyvästi,

Sue
  

Tervetuloa vuoteen 2346!

 Viereisessä keittiössä tapaamme kauniin tumman naisen, joka tervehtii meitä ystävällisesti: ”Hei, olen Keisha-58. Millainen sää ulkona on? Kuka haluaa kofeiinitonta?”

Naisen vasen käsi ja silmä roikkuvat kummallisesti. Keisha nytkähtelee savuttavan espressokeittimen vieressä jatkaen ystävälliseen sävyyn: ”Hei, olen Keisha-58. Millainen sää…”

Jimmy-Bob sammuttaa androidin kesken lauseen.

Keittiön vessat ovat täynnä muumioituneita ruumiita ja luurankoja. Viereisessä varastohuoneessa on 3-metrisiä arkkuja, joiden takaa kimppuumme säntää tusinan verran ison koiran kokoisia, sammakon ja kanan näköisiä vastenmielisiä olentoja. Ammumme otukset. Laatikoista löytyy kuivamuonaa sekä mustaan kuplamuoviin käärittyjä, HIGH EXPLOSIVES -tekstillä varustettuja haulikon patruunoita.

Viereisen käytävän oven takaa paljastuu portaikko, jonka yläpäässä kohtaamme moottorisahakädellä varustetun taistelurobotin. Eagle ampuu raketin lähietäisyydeltä ja porukka lentelee seinille. Seuraa melkoinen sekamelska, jonka aikana ammuskelemme myös toisiamme. Lopulta Karcost onnistuu losauttamaan robotin pois pelistä. Raotamme katon ruosteista luukkua, josta avautuu näkymä ilta-auringon valaisemalle kadulle. Palaamme takaisin alas.

Päädymme valtavaan laboratorioon täynnä rikkinäisiä laitteita. Huoneen keskellä on lasinen koppi, jonka sisällä on ihmisten ruumiita. Huoneen toisella seinällä isot teräsovet roikkuvat saranoillaan. Löydämme kammion, jossa on 12 kryoarkkua.

Avatessamme arkkuja kimppuumme rävähtää  ihmisen näköisiä mustasilmäisiä olentoja, joilla on suun tilalla jonkinlainen suolimainen kärsä. Tapamme otukset ja jututamme herättämiämme ihmisiä. Eräs onneton ampuu itsensä välittömästi nähdessään mutanttiystävämme Karcostin ja Goblinin. Naisen kädestä löytyy pienen lapsen valokuva sekä hopeasormus, jonka nappaamme mukaan.

Herätettyjen joukossa on myös Val Biotechin toimitusjohtaja Pembroke III, joka kiittelee meitä innoissaan. Mies puhuu mecha-invaasiosta, jota vastaan he yrittivät kehittää aseita, jotka eivät sitten toimineetkaan halutulla tavalla. Toinen herätetty, johtavaksi tiedemieheksi ja pääkehittelijäksi itsensä esittelevä James katselee kryoarkuissa makaavia olentoja ja toteaa, että ne on tuhottava. Otukset ovat kuulemma muuttuneet, eivätkä ole enää Jamesin lapsia. Kolmas herätetty on 15-vuotias, Maggie-niminen tyttö, jonka isä oli laittanut arkkuun turvaan.

Jatkamme matkaa läheltä aukeavaan luolaan, jossa kohtaamme valtavan kolmipäisen olion, jonka suista erkanee jonkinlaisia imu-ulokkeita. Lattialla, seinissä ja katossa on limaisia munia. 12 pienempää hirviötä juoksee meitä kohti. Räjäytämme emon jälkikasvuineen. Maggie kuolee räjähdyksessä ja katosta tippuu kivenlohkare toimitusjohtaja Pembroken päälle.

Pitkän kävelyn ja useiden vihamielisten kohtaamisten jälkeen saavumme valtavaan tilaan, jossa on neljä avaruussukkulaa. Kolmen sukkulan päälle on tippunut kivenlohkareita. Neljäs sukkula on köynnösten peitossa. Hallissa on valtava sienimetsä, joka peittää tien sukkulalle. Isoimmat sienet ovat 6 metriä korkeita. Neljännen sukkulan tasanteelta kimppuumme kirmaa yli kaksikymmentä kärsäolentoa, joista osa näyttää aiemmin kohtaamiltamme ihmishybrideiltä. Räiskimme sienimetsän ja sen seassa säntäilevät olennot tuhannen päreiksi.

Nousemme sukkulaan, joka on sisustettu luilla ja visvalla. Lastiruumassa on 12 seinään kahlittua skullock-naista, joiden vatsat pullottavat. Yksi naisista pyytää auttamaan. Lyhyen kinastelun jälkeen avaamme kahleet. Skullockit poistuvat sukkulasta.

Aluksen konehuone on niin hajalla, ettei korjausta ole mitään mieltä edes yrittää. Nappaamme kaiken hyödyllisen ja kevyen mukaan ennen poistumistamme. Nousemme hylätyn metroaseman pysähtyneitä rullaportaita pitkin takaisin katutasolle ja yritämme löytää paikan, jonne jätimme hevoset.