Total Oblivion – narinaa viime aikojen scifi-leffoista

Valkokankaille on vyörytetty scifiä viimeisen vuoden aikana sellaisella volyymilla, että oksat pois! Itkisin onnesta, ellei suurin osa tekeleistä olisi pelkkää scifikulisseilla koristeltua epämääräistä höttöä (Total Recall, Oblivion). Onneksi mukaan on mahtunut myös yksi helmi (Looper). Aloitetaan kuitenkin sieltä kökömmästä päästä. Mitään kriittisiä juonipaljastuksia ei ole luvassa.

"Stay cool, bro. Kahden tunnin päästä tää leffa on ohi, etkä sä toivon mukaan muista siitä enää mitään..."

 
Uusi Total Recall kertoo elämäänsä kyllästyneestä teollisuusduunarista, joka näkee oudon eloisilta tuntuvia unia, joissa hän on salainen agentti. Rekall-yhtiö lupaa tehdä unelmista todellisia muistikuvia, eikä aikaakaan, kun päähenkilö on kaulaansa myöten kusessa. Ja sitten ammuskellaan. Lujaa. Leffan parasta antia on Blade Runnerista ja Minority Reportista kuvastoaan nätisti lainaava design. Silmäkarkilla on kuitenkin hintansa, sillä tämän kokonaisuudessaan katsomaan joutuvan ÄO laskee epäilemättä pari pykälää pakkasen puolelle. Aiemmin muutaman Underworldin ja Die Hard 4.0:n ohjanneen Len Wisemanin action-kohtausten tyylittely alkaa Total Recallissa puuduttaa, joten juttu hukkaa kutinsa myös toimintarymistelyn saralla.

Rainan käsikirjoittajakaksikollakin tuntuu olevan pallo totaalisen hukassa. Mart Bomback on aiemmin näpytellyt Die Hard nelosen ja Kurt Wimmer Suomessa Cubic-nimellä levitetyn Equilibriumin – jonka Wimmer myös ohjasi. Equilibrium on saavuttanut jostain syystä suuren fanipohjan. Kyseessä on eräänlainen Fahrenheit 451:n ja Matrixin fuusio, jonka suurin oivallus on tappavan tehokkaan, kahdella pistoolilla harrastettavan tuli/lähitaistelulajin, Gun Katan, keksiminen. How cool is that? Mestariteos uuteen Total Recalliin verrattuna.

Philip K. Dick kääntyy haudassaan ja toivoo näkevänsä pelkkää pahaa unta – ja niin toivoo katsojakin. Total Recall kun ammentaa Dickin novellista perusideansa, jota käsikirjoittajat ovat lähteneet "jalostamaan". Kyseessä on siis vastaava tapaus kuin vaikkapa Hemingwayn Tappajat-novelli, joka tarjoaa kiehtovan alkuasetelman hyvinkin erilaisille leffaversioille. Toisin kuin Tappajien tapauksessa, We Can Remember It For You Wholesalen kanssa on tyytyminen yhteen onnistuneeseen filmatisointiin, siihen scifiässä Verhoevenin ohjaamaan ja Iso-Arskan tähdittämään leffaan vuodelta 1990. Lisäksi 1999 ilmestyi 22 jaksoa Total Recall 2070 -tv-sarjaa, jonka laadusta meikäläisellä ei ole mitään käryä.

Tomppa is feeling kind of blue. Oblivion luottaa pyssysodan sijaan tunnelmointiin.

 
Samaa kökkölinjaa jatkaa Oblivion, joka haluaisi kovasti olla ihan vakavasti otettava tieteiselokuva. Tom Cruise näyttelee postapokalyptisessä asetelmassa hylätyllä maapallolla työskentelevää korjausmiestä, Jackia, joka huolehtii maapallon viimeisistä resursseista. Avaruusoliot ovat hyökänneet ja räjäyttäneet kuun – ei siis mikään ihan perinteinen postaposetting kyseessä. Leffan perusasetelma infodumpataan katsojalle voice overilla heti alkuun. Sitten seurataan päähenkilön duunipäivää ja vihjaillaan, että jotain mätää tässä vieläkin on.

Oblivion yrittää olla vähän kaikkea, mutta ei onnistu olemaan oikein mitään. Tämä on sääli, sillä käsikirjoituksessa on kuitenkin kovasti yritystä. Elokuva luottaa räiskimisen sijaan tunnelmointiin. Valitettavasti myös kaikki älyllinen ajattelutoiminta tuntuu hukkuvan tämän fiilistelyn alle. Fokus on täysin hukassa, eikä kohtausten välillä ole juuri minkäänlaista jatkuvuutta, ellei sellaiseksi sitten laske samoja näyttelijöitä kekkuloimassa samoissa kulisseissa lätisemässä samaa tasaisen ankeaa ja mitäänsanomatonta dialogia.

Oblivionin "juonenkäänteet" haistaa kilometrien päähän, ja tuntuu kuin leffa yrittäisi kovasti olla fiksumpi kuin mihin on rahkeita, varsinkin kun mihinkään ei syvennytä sen tarkemmin. Pelkkää onttouttaan kumisevaa antikliimaksia koko kaksituntinen. Vaikka onhan tämä saakelin nättiä katsottavaa: kliinisen valkoisen high techin ja rähjäisen maapallon välinen kontrasti toimii. Ja onpa leffan soundtrackikin (M83) aika nasta, paljon parempi kuin varsinainen leffa – eli ihan kuin samaisen ohjaajan TRON: Legacyssakin. Sivuroolissa nähdään muuten Nikolaj Coster-Waldau (aka Jaime Lannister) – ikään kuin muistuttamassa, että Game of Thrones on pirun hyvä sarja.

Don't look back in anger. Joe (Joseph Gordon-Levitt) kohtaa Looperissa tulevaisuuden itsensä.

 
Viime aikojen parasta scifiä on Suomen valkokankaille tarjoillut Rian Johnsonin aikamatkustusta kiehtovan omaperäisestä asetelmasta tarkasteleva Looper. Lähitulevaisuuteen sijoittuva elokuva seuraa looperia eli rikollisjärjestölle työskentelevää palkkamurhaajaa, joka listii vuoteen 2044 kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta lähetettäviä uhrejaan surutta – kunnes kohtaa oman itsensä. Minimalistisen vaikuttavasti maalattu tulevaisuuden maailma yhdistettynä hienoon käsikirjoitukseen näyttävät, ettei scifi tarvitse biljoonabudjettia toimiakseen. Tyylikäs ja oivaltava elokuva, joka tuo hetkittäin yllättäen mieleen jopa klassikkomanga/anime Akiran. Hell yeah!!

Tulevista tieteisleffoista sen verran, että uuden Star Trekin traileri näyttää aika laimealta. Leffan nähneen kaverin mukaan: "Star Trek Into Darkness felt dumber than all the Fast & Furious films combined". Mene ja tiedä, pakkohan tuo on tsekauttaa. Edellisen Star Trekin jälkeen otan silti mielelläni vastaan lisää pulp-henkistä toimintarymistelyä. Traileri ei silti herätä kovinkaan kummoisia trekkiviboja.

M. "Kuudes aisti" Night Shyamalan After Earthia en vaivaudu edes kommentoimaan sen kummemmin. En ole kuulunut ohjaajan teosten kohdeyleisöön enää moneen vuoteen ja traileri näyttää kerrassaan naurettavalta. Tuntuu kuin mies tekisi elokuviaan Fox Newsin pariin hylätyille jälkeenjääneille lapsille.

Onneksi on silti jotain, mitä odottaa kuin kuuta nousevaa. District 9:n ohjaajan, Neill Blomkampin, Elysium vaikuttaa helposti vuoden lupaavimmalta scifistelyltä. Yhteiskunnallista sanomaa ja kunnon toimintamättöä – mikä voi mennä vikaan?

Call of Cthulhu: The Sanatorium, osa 2

Jupa pelautti tämän Mansions of Madness -seikkailukirjasta löytyvän jännitysnäytelmän loppuun jo joulukuun puolella. Hiffasin tuolloin, miksi puritaanisemman cthulhuilun sekaan ei ole suositeltavaa sotkea aseita. Ammuskelun määrä kallisti peliä reilusti pulpimpaan suuntaan, ja totaalisen sekoboltsille taajuudelle siirryttiin viimeistään siinä vaiheessa, kun hampaisiin asti aseistautuneiden pelihahmojen sanity tippui riskirajoille. Well, what the hell, lystiä oli kuitenkin koko rahan edestä!

1921. Viisikkomme jatkaa saarella sijaitsevan mielisairaalan tutkimista. Seitsemän seinähullua potilasta hilluu laitoksessa vapaana, ja hoitajat ovat joko kuolleita tai kateissa. Löysimme sairaalan johtajan, tohtori Brewsterin paloiteltuna huoneensa lattialta. Veritöiden takana olevat tahot vaikuttavat oletettavasti jossain lähistöllä. Meillä on myös ikävä aavistus siitä, että sairaalassa olisi suoritettu kummallisia rituaaleja jonkin ylimaallisen esiin manaamiseksi.

Lyhyen ihmettelyn jälkeen yhdistämme henkilökunnan arkistosta löytyneen Bobby Birchin kansion työpöytänsä ääreen tapettuun hoitajaan. Ainoa heppu, jota meillä ei ole vielä ollut kunnia tavata, on siis Charles Johnson. Mies on hoitaja, joka sattuu myös olemaan entinen potilas, mikä tuntuu tällä hetkellä aavistuksen epäilyttävältä yhdistelmältä.

   

Yksityisetsiväni Jimmy ja Mikan toimittaja Monty päättävät haastatella tarkemmin erästä potilasta, Darlenea, jonka löysimme lukemasta Danten Infernoa. Nuoren naisen oikeasta henkilöllisyydestä ei ole tietoa, hänet löydettiin vaeltelemasta Bostonin kaduilta vailla rihman hiertämää. Darlenelta on lääkityksen avulla saatu esille 27 eri persoonallisuutta, joista yksi on muinaisen Egyptin prinsessa Anephis — sama hallitsija, joka mainittiin Castro manuscriptissä. Jimmy ryhtyy valmistelemaan tarkoitukseen sopivaa lääkeannosta.

Laitoksen ulkopuolelta kuuluu miesäänen messuamista ja kirkumista. Lawman, Bacon ja Willie lähtevät sairaalasta etsimään äänen alkulähdettä. Matkalla miehet ohittavat kärähtäneen kissan raadon. Pimeän metsikön keskeltä löytyy isoja kiviä, joista yhden päällä on ihmisruumiin palasia. Kolmikko karaisee mielensä ja jatkaa matkaansa kohti yötaivasta vasten piirtyvää, pimeää majakkaa.

Miehet astuvat majakkaan. Kierreportaiden yläpäässä on lukittu luukku, jonka Bacon rysäyttää voimalla auki. Willie ja Lawman katselevat avuttomina, kuinka Bacon katoaa jalat sätkien luukun yläpuoliseen hämärään, josta erottuu punaisena säkenöivää valoa. Lawman tyhjentää haulikkonsa molemmat piipulliset kohti ylhäällä pimeässä hehkuvaa valoa. Miehet harppovat kierreportaita hätäisesti alas ja kiiruhtavat ulos majakasta yrittäen teljetä ulko-oven perässään.

Lawman hätkähtää kuullessaan vierestään rusahtavan kalahduksen. Willien päähän on isketty kirves. Mies tuupertuu elottomana maahan. Lawman kääntyy ja näkee kirvettä pitelevän jättiläisen, joka on pukeutunut hoitajan asuun. Asu on yltä päältä veressä. Hoitajan kasvoilla on mielipuolinen virne, jonka Lawman päättää pyyhkiä haulikollaan. Laukaus jyrähtää ja Charles Johnson mätkähtää elottomana maahan.

Majakan ulko-ovi räjähtää ja lentää kauas nurmikolle. Oviaukko täyttyy kauttaaltaan vaaleanpunaisena säkenöivästä, saippuakuplamaisesta aineesta, jota valuu hitaasti ulos. Lawman ampuu kohti mömmöä. Aine ei reagoi mitenkään, joten Lawman päättää ottaa jalat alleen.

Mielisairaalassa Jimmy on piikittänyt Darleneen liian tuhdin annoksen lääkettä. Montyn kaavailemaa haastattelua on pakko lykätä tuonnemmaksi, sillä neito simahtaa sohvalle. Päätämme haastatella seuraavaa sopivaa potilasta, eli kellarin seiniin verellä piirtänyttä runoilija Allen Hardingia. Mies hokee: ”Mä en haluu lähtee, mut se haluu syödä mut ja se haluu syödä sut!” Annamme runoilijalle piikin rauhoittavaa.

Vauhkoontunut Lawman säntää huutaen sisään ja alkaa selittää tapahtunutta. Lawman keuhkoaa kiven päältä löytyneestä paloitellusta ruumiista, Baconin ja Willien kuolemasta ja kauhistuttavasta olennosta, joka lähestyy meitä paraikaa. Päätämme uskoa ystäväämme ja keräämme ripeästi kaikki potilaat aulaan, josta kiiruhdamme ulos kohti rantaa ja lauttaa. Rannalla makaa lautan kapteeni, vanha ukko Ebeneser, kuolleena. Lautta on sadan metrin päässä rannasta puoliksi veteen uponneena.

Jonkin matkan päässä olevan kummun päältä valuu jotain kummallista. Osittain kiinteän ja osittain aineettoman oloinen valtava kuplamainen kammotus lähestyy seuruettamme hitaasti mutta varmasti. Mömmö on läpimitaltaan noin 20 metriä.

Jimmyllä keittää yli ja mies ampuu olentoa — tuloksetta. Sitten onkin Montyn vuoro flipata: toimittaja kaivaa pistoolinsa ja ampuu yhden potilaista, 63-vuotiaan Blanchen (joka istui mielisairaalassa kolmen lapsensa taposta).

”Se on noitten syytä, ne on kaikki meitä vastaan! Mä en kuole näitten syliin!” Monty raivoaa ja tähtää toista potilasta, Leonardia, joka hyökkää Montyn kimppuun. Lawman keskeyttää miesten painin ja paimentaa koko konkkaronkan takaisin sairaalaan.

   
Sairaalassa Lawman sytyttelee lyhdyllä verhoja palamaan. Neronleimauksen kantavana ajatuksena on testata kuplamömmön tulenkestävyys. Me muut kiiruhdamme laitoksen läpi yrittäen auttaa potilaita pysymään vauhdissa mukana. Eräs potilaista, Henry Adam Barber, työntää toisen potilaan, pyörätuolissa lepäävän seniilin veteraani Randal Billingsin, pihamaalle – suoraan mömmön syliin! Aine syö vanhuksen punaisen säkenöinnin säestämänä. 

Lawman ampuu veteraania työntäneen Henryn, jonka ruumiin mömmö myös auliisti nielee. Oliosta luikerteleva lonkero tarttuu myös potilaana tunnettuun runoilijaan, Allen Hardingiin, joka katoaa kauhusta huutaen luonnottoman hirvityksen sisään.

Jimmy kantaa yhä tajutonta Darlenen sylissään ulos liekehtivästä sairaalasta. Monty ja Lawman seuraavat mukana. Lawman pysähtyy ja puhuu oudolla äänellä: ”Turhaan pakenette. Haluan vain naisen. Antakaa hänet minulle.”

Lawman tokenee ja ryhmämme pako jatkuu kohti majakkaa. Väittelemme siitä, mitä pitäisi tehdä. Jimmy ei tahdo luovuttaa naista mömmölle. Kuplamössön lähestyessä majakkaa koukkaamme rantaan, josta löydämme hylätyn leirin. Teltasta löytyy lintubongarin kaukoputki ja päiväkirja, jossa mainitaan rantahietikkoon hautautunut laiva. Monty etsii paikan ja alkaa kaivaa venettä hiekasta paljain käsin.

Jimmy ja Lawman lähtevät tutkimaan liekehtivän sairaalan viereisiä vajoja. Herrojen mielessä siintää uskalias suunnitelma haalia bensakanistereita ja sytyttää sairaalan kiertänyt mömmö palamaan. Vajat ovat henkilökunnan koteja, ja yhdestä löytyy kippari Ebeneserille 13.10.1896 osoitettu kirje, jossa mainitaan onnenamuletti, jota on käytetty myös Innsmouthiin purjehtineiden laivojen pohjissa. Meitä harmittaa, ettemme ehtineet tutkia ukon ruumista rannalla. Kaiken sen sekoilun keskellä ei vaan juolahtanut mieleen.

Jimmy laskee tajuttoman Darlenen vajan viereen sairaalan pihamaalle ja juoksee hakemaan  bensakanistereita. Lawman tutkii, onko sairaalan generaattori mahdollista virittää räjähtämään. Jimmy lorauttelee kanistereista bensavanoja pihamaalle. Monty luovuttaa veneen kaivamisen suhteen ja palaa seuraamme vain huomatakseen mömmön valuneen pihalle.

Ehtimättä reagoimaan Monty katsoo, kuinka mömmö nappaa maassa makaavan Darlenen lonkerollaan. Monty kaivaa pistoolinsa ja tulittaa olentoa. Naisen nielaissut mömmö kipunoi punaisena. Yöilma muuttuu kellertäväksi. Mömmö turpoaa ja kiinteytyy. Olennon päälle kasvaa musta pallo, josta lentää jotain taivaalle. Äänivalli räjähtää, pihan puut lentävät ilmaan ja maa repeää. Koko liekehtivä sairaala rätisee ja meinaa lähteä lentoon. Ilma kuumenee. Jimmy juoksee kohti rantaa. Mömmö räjähtää valtavana punaisena tulipallona.

Jimmy ja Monty tulevat myöhemmin tajuihinsa. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Jimmyllä on vakavia palovammoja. Sairaalan piha on kuin sodan jäljiltä. Lawmanin palanut ruumis lojuu maassa. Lopulta rannikkovartiosto saapuu paikalle.

Viikkoja sairaalassa. Kuukausia mielisairaalassa. Jimmy ja Monty sopertelevat sekavia tarinoita saaren tapahtumista. Jimmy sekoaa lopullisesti, joten ensimmäisen Call of Cthulhu -hahmoni, yksityisetsivä James O'Donnellin, ura jatkuu enää laitoksen kolkoilla käytävillä.

Mikan hahmo Monty pääsee mielisairaalasta kuuden kuukauden jälkeen. Hänellä todetaan dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö. Mies on hermoraunio ja popsii mielialalääkkeitä. Hänestä tuntuu, ettei mikään ole totta. Maailma on näytelmä, jossa hän on pelkkä sivustakatsoja.

Puolen vuoden peleistä ja taisteluväsymyksestä

Näkymä Mikan vetämästä viikinkiseikkailusta, jossa käytetään RuneQuest II:n sääntöjä.

      
Peliporukkamme on pelannut jo pidemmän aikaa suht aktiivisesti. Ilosanoma, joka ei toki mitenkään ilmene tämän blogin päivitystahdista. Olemme pelanneet muun muassa Star Warsia (d20- ja kasariversiota), Lamentations of the Flame Princessia (Tower of the Stargazer) sekä Vikingsia (RuneQuest II). Ja aloitettiinpa viime marraskuussa eräs Pathfinder-seikkailukin, jota kuulemma tullaan vielä jatkamaan.

Itse päätin vihdoinkin työstää jatkoa viime kesän ENOC-seikkailulle (Operaatio Eisenberg) – vaan kuinkas sitten kävikään? Kaivoin pelikirjan hyllystä ja aloin kertaamaan taistelusääntöjä. Jaksoin puolitoista sivua ennen kuin laskin kirjan käsistäni. Miten helkkarissa minä jaksoin vääntää tätä viime kesänä? Miten niin kevyt mekaniikka? Meikäläisen heikentynyt ja jo entuudestaan surkea matikkapää ei kestä enää edes tällaista rasitusta. Aivan liikaa muuttujia, täyshyökkäyksiä, täyspuolustuksia ja rynnäköitä sun muuta skeidaa, jolla ei vaan jaksaisi peliä kuormittaa. Pelittää varmaan sulavasti sitten kun on veivannut sen sata tuntia, mutta kun ei millään malttaisi odottaa.

Useimpien muidenkin pelien taistelumekaniikat ovat alkaneet unettaa. Oman vuoron venailu on tylsää, kun en jaksa innostua erilaisten hyökkäys- ja puolustusbonusten pähkäilemisestä sopivaa taistelutaktiikkaa valittaessa. Pienetkin kahakat muuttuvat kuolettavan tylsiksi alipeleiksi, joilla ei tunnu olevan enää mitään tekemistä muun pelin ja tarinan kanssa. Yritä siinä sitten päästä seikkailun tunnelmaan, kun tusinapahistenkin kanssa väännetään tuntitolkulla.

Tunnelin päässä pilkottaa toivon mukaan valoa, olen nimittäin aloittanut tutkimusmatkan kevyempien pelisysteemien löytämiseksi. Ensimmäiseksi aion tutustua tarkemmin Robin D. Lawsin GUMSHOE-mekaniikkaan. Jospa siinä olisi systeemi, jota jaksaisi itsekin pyörittää. Pitäisi toimia ainakin tutkimusta painottavissa peleissä, niin kauhussa (Fear Itself, Trail of Cthulhu) kuin scifissäkin (Ashen Stars).

Vaan se näistä narinoista tältä erää, seuraavaksi luvassa peliraporttia Call of Cthulhun The Sanatorium -seikkailun päätösosasta.

Call of Cthulhu: The Sanatorium, osa 1

Laahustin viime sunnuntaina jäätävässä darrassa pelaamaan Jupan vetämää Call of Cthulhua. Olotilani oli siis pelin henkeen mitä sopivin, varsinkin kun seikkailuksi valikoitui vuonna 1990 ilmestyneestä Mansions of Madness -seikkailukirjasta löytyvä Sanatorium.

Vuosi on 1921. Mikan toimittajahahmo Monty on ollut kirjeenvaihdossa tohtori Brewsterin kanssa ja kuullut kokeista, joita tohtori on saarella sijaitsevassa mielisairaalassa potilaillaan tehnyt. Kokeet liittyvät kollektiivisen alitajunnan tutkimiseen.

Monty lähtee saarelle jutun perässä ja me muut lähdemme mukaan matkaseuraksi. Oma hahmoni, yksityisetsivä James O’Donnell ajattelee ansaitsevansa hiukan ryyppyrahaa ottamalla valokuvia lehtijuttua varten. Kieltolaki on muutenkin katkaissut parhaimman terän nelikymppisen Jimmyn alkoholismilta, joten miehen povitaskussa lepää tyhjä taskumatti.

  

Matkustamme saarelle lautalla, jonka vanha kapteeni kertoo seurueellemme ihmeellisiä tarinoita.

Saarella vastaamme kekkuloi vaimostaan sekavia selittävä mies, jonka naispuolinen hoitaja saattaa sisään laitokseen. Hoitaja pyytää meitä odottamaan viereisessä oleskeluhuoneessa sillä aikaa kun hän hakee tohtori Brewsterin. Oleskeluhuoneen viereiseen kirjastohuoneeseen ei hoitajan mukaan kannata mennä, siellä kun on sattunut pieni haaveri.

Oleskeluhuoneessa istuu nuori nainen, joka lukee keskittyneesti Danten Infernoa. Kurkistamme kirjastohuoneeseen, jonka lattialla makaa kuollut hoitaja. Hoitajan toisesta silmästä törröttävät sakset. Ryhdymme tutkimaan sairaalaa tarkemmin. Meidät sisään päästänyt hoitaja osoittautuu potilaaksi. Läheisestä toimistosta löydämme mieshoitajan istumassa niskat nurin vääntyneenä.

Jännitys tiivistyy.

  
Seitsemän elävien kirjoissa notkuvaa ihmistä ovat henkisesti flip flop – jotkut myös fyysisesti. Yhdestä huoneesta löytyy lattialta istumasta eteensä toljottava tyhjäkatseinen hoitaja, jonka jalat ovat veriset ja käyttökelvottomiksi surkastuneet. Hoitajan takana on tyhjä oviaukko. Saranoiltaan irronnut ovi lojuu kaukana pihalla. Erään kädet verisinä hilluvan potilaan huoneen seinällä on okkulttisia, verellä piirrettyjä merkkejä. ”Mä en halunnu auttaa sitä. Nyt se toinen auttaa sitä!” mies hokee.

Tohtori Brewster löytyy intialaisen maton päältä, paloiteltuna osiin. Porukkamme sanity-pointsit ovat huvenneet siihen malliin, että Jimmy juoksee ulos mutustelemaan multaa, Bacon hengähtää lattialla maaten ja Monty tähtäilee pistoolillaan vainoharhaisena ympäriinsä epäillen, että jokin on koko ajan läsnä.

Willie löytää Castro manuscript -lapulla merkitystä  kirjasta juttua Egyptiä tutkineista arkeologeista, jotka kertovat muinaisen hallitsijan kunniaksi pystytetystä patsaasta. Kirjassa on spekulaatiota, jonka mukaan patsas pystytettiin kenties siksi, että tyyppi onnistui ajamaan pois mystiset meri-ihmiset.

Pengomme potilaita ja henkilökuntaa käsittelevää arkistoa selaillen tapaamiemme ihmisten – niin kuolleiden kuin elävienkin – mappeja. Emme löydä lattialla jalat käyttökelvottomina istuneen hoitajan tietoja. Sen sijaan löydämme tiedot kahdesta henkilöstä, joiden pitäisi olla paikalla, mutta joita emme ole vielä tavanneet. Heput ovat Charles Johnson ja Bobby Birch. Löydämme tohtori Brewsterille osoitetun suosituskirjeen, jossa hehkutetaan Johnsonia. Kirjeen mukaan mies on hyvä hoitaja, joka osaa käsitellä potilaitaan.

Kirjeen perusteella Johnson on myös entinen potilas.

Call of Cthulhu: The Sanatorium, osa 2

Synkkää kauhuscifiä Ruotsista

Kuulin kaverilta hiljattain uudesta pelistä, jonka nimi kolahti suoraan hyvien vibojen hermokeskukseen: Cold & Dark.

Kyseessä on ruotsalaisen indie-pulju Wicked World Games 1.1:n Mischa L. Thomasin tuotos. Myyntipuheissa lupaillaan grittyä kauhuscifiä.

Maailma on kiinnostava, joskaan ei mitään järin uutta paatuneemmille scifidiggareille. Vuosisatojen päässä tulevaisuudessa osa ihmiskunnasta asuu Siriuksen galaksissa, vailla toivoa pääsystä takaisin maahan. Suuryhtiöt hallitsevat teollista yhteiskuntaa, jonka kaivoksilla on kaivettu liian syvälle ja herätty jotain ikävää.

Tyylin puolesta noudatetaan synkän avaruusoopperan lainalaisuuksia. Pelin tarjoamien seikkailuainesten puitteissa ymmärtääkseni ainakin Doomin ja Dead Spacen kaltaisten tietokonepelien ystävät lienevät kuin kotonaan. Pelaajat kohtaavat niin tunnettuja kuin tuntemattomiakin kauhuja.

Avatareiksi kutsutut pelaajahahmot ovat esimerkiksi syvän avaruuden pelastusalusten miehistöä tai piraatteja. Pelinjohtaja taas on adabtable intelligence, kaverien kesken ihan vaan AI. Sääntömekaniikkaa kuvaillaan kevyeksi. Systeemi käyttää 2d8-heittoja, mikä kuulostaa jännältä vaihtelulta. Itse olen tottunut heittelemään kahdeksansivuista ainoastaan peleissä, joissa se sattuu olemaan jonkin aseen vahinkonoppa.

Kansikuva tarjoilee A-luokan kasarisäväreitä, eikä kuvitusta ole muutenkaan rumuudella pilattu. Suurin osa taiteesta on Johan Fredrikssonin työtä.

Oikeanlaisen tunnelman ja liikevoiton varmistamiseksi luvassa on niin lisäosaa kuin soundtrackiakin. Ja kun vielä lukee pelin arvostelun Rpg.netistä, niin pakkohan tässä on funtsia, josko ostaisi tämän itselleen joululahjaksi.