Viime vuoden kuulumisia

Näitäkin tuli lueskeltua ja joitakin jopa pelattua.

Roolipelejä tuli pelailtua vuonna 2023 enemmän kuin aikoihin, siitä pitivät huolen porukkamme ahkerat pelinjohtajat sekä sunnuntaille vakiintunut pelipäivämme, josta tingittiin ainoastaan sairastelujen ja muiden yhtä painavien syiden vuoksi.

Star Warsia, Cyberpunk REDiä, Dungeons & Dragonsia, Old-School Essentialsia ja mitäs vielä... Pääpaino oli pitkillä kamppiksilla, mutta mahtuipa mukaan myös lyhyempiä seikkailuja. Tavoillemme uskollisina suurin osa näistä on edelleen kesken.

Innostuin pitkästä aikaa lukemaan roolipelikirjallisuutta, nimittäin Goodman Gamesin teosta How to Write Adventure Modules That Don't Suck vuodelta 2017. Pelisuunnittelijoiden kirjoittamat artikkelit käsittelevät kaikenlaista kivaa aina vihollisten, hirviöiden ja tunnelman luomisesta pelaajahahmon kuolemaan. Jokainen juttu sisältää myös kohtaamiseksi kutsutun miniseikkailun. Kyseessä on kätevä työkalupakki omien seikkailujen rakenteluun ja roolipelitajunnan laajentamiseen.

Tulipa hommattua myös länsinaapurin trendikkäin peli Mörk Borg sekä Legendoja & Lohikäärmeitä -roolipelin Pelinjohtajan kirja.

Cyberpunk läpi. Doom vikassa pomossa. Days Gone alussa.

Videopeleistä todellisuuspakoa arjen keskelle tarjoilivat Doom ja Days Gone. Yritin huuhtoa näillä pois Cyberpunk 2077:n infodumppauksista vetämääni yliannostusta. Upotin Cyberpunkiin parin vuoden aikana sata tuntia ja luin kaiken mitä Night Citystä löytyi, romaanien pätkät ja sähköpostit. Ja niitähän löytyi. Doom oli sen jälkeen tervetullutta nollausta ja refleksijumppaa minimilässytyksellä. Days Gone taas on syksyllä aloittamani lupaavasti käynnistynyt moottoripyöräseikkailu zombimaailmassa.

Leffoista eniten kolisivat piristävän raikas australialainen kauhupläjäys Talk to Me sekä unenomainen ja surumielisen kaunis Poika ja haikara. Innostuin myös Venetsian aaveista ja nyt haaveilen Kurpitsajuhlan lukemisesta.

Dungeons & Dragons: Honour Among Thieves oli ihan viihdyttävä, mutta ehkä aidot deedeefanit saavat siitäkin parhaat sävärit. Sen sijaan jo pari vuotta sitten ilmestynyt mutta nolosti jälkijunassa katsomani The Green Knight oli kerrassaan taivaallinen ilmestys. Tästä voinee päätellä miten mieluiten nautiskelen fantasiani, eli mahdollisimman synkkämielisenä ja epäironisesti. Syytän tästäkin lapsuuttani, jolloin näin Conanin ja Excaliburin eikä mikään ollut enää ennallaan.

Kirjoista mieleen jäivät erityisesti Murhabotin päiväkirjat, Viimeinen tyttö, Ei enää Eddy ja Sinut on nähty. Tapahtumien saralla Finncon ja Ropecon olivat nörttäyskesän mehukkaimpia kohokohtia. 

Siinäpä ne tärkeimmät. Piti julkaista tämä jo viime vuoden lopussa mutta näköjään hiukan venähti. Sellaista se välillä on. Hauskoja pelejä kaikille ja olkoot noppajumalat armorikkaudessaan anteliaita!

Finncon 2023: Tekoälyistä ja kirjallisuudesta

Suomen suurin science fiction -tapahtuma käynnissä Tampereen yliopistolla.

Pyörähdin sunnuntaina Finnconissa kuuntelemassa paneelikeskustelut tekoälystä ja kirjallisuudesta, kvääri-spefistä sekä avaruusoopperasta. Ja mitäpä muutakaan Tampereelta olisi irronnut matkamuistoksi kuin muutama turkulainen science fiction -lehti.

Kävijämäärissä mitattuna Finncon tuskin vielä lähivuosina uhkaa Ruisrockin tai Hangon Regatan asemaa kansan syvien rivien bailufestarina, mutta matkalla ollaan, ainakin sen kuhinan perusteella mikä Rosebudin kirjakasojen ympärillä oli käynnissä heti yliopiston aulassa. Vastustin kirjashoppailun houkutusta heittämällä onnistuneen itsehillintäheiton ja suuntasin kohti luentosalia A1, joka löytyi vasta useiden epäonnistuneiden etsintäheittojen jälkeen.

Tekoälyä ja kirjallisuutta käsittelevässä paneelikeskustelussa ohjelmistotekniikan emeritusprofessori sekä kolme tieteiskirjailijaa pohdiskelivat, ovatko Chat GPT ja vastaavat kielimallit uhka vai mahdollisuus kirjallisuudelle.

Panelistien mukaan Chat GPT:n kaltaiset sisältögeneraattorit eivät sisällä kovin paljon mitään älykkyydeksi luokiteltavaa: "Tekoäly on terminä kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Varsinkin mediassa ja bisneksessä."

Sisältögeneraattorit ja kielimallit perustuvat perinteisiin tietokoneiden vahvuuksiin eli kykyyn käsitellä valtavia datamääriä. Ne toimivat kuten poliitikot kun heiltä kysytään asiasta, josta eivät varsinaisesti tiedä, eli laittavat hyvältä kuulostavia lauseita peräkkäin. Ne siis pyrkivät tuottamaan esitysmuotoja, mutta eivät tunne merkityksiä.

Ja kirjallisuus perustuu nimenomaan merkityksiin.

Kirjailijat voivat käyttää sisältögeneraattoreita tekstien kääntämiseen, tiivistämiseen, henkilöhahmojen tekemiseen tai vaikkapa kirjallisuusmarkkinoiden analysointiin. Amerikkalaiset kirjailijat ilmeisesti käyttävät jo työssään kielimalleja esimerkiksi "tylsiin kohtiin", joita voi generoida lajityypin mukaan.

Ainoastaan tekstigeneraattorien kehittäjillä itsellään on tiedossa, mitä datajoukkoja mukaan on otettu ja onko niiden tekijänoikeus voimassa. Aiheen tiimoilta onkin meneillään paljon tekijänoikeusoikeudenkäyntejä. 

Mahdollisista uhkakuvista mainittiin historiantutkija ja kirjailija Yuval Noah Hararin huoli siitä, että netti saattaa saastua tekoälyjen tuottamasta sisällöstä, teksteistä ja valepersoonista.

Yhteenvetona kuulemastani voisi kai todeta, että aidosti uutta luovia keinoälyjä pääsee edelleen ihmettelemään lähinnä tieteiskirjallisuuden sivuilla. Mutta sellaisia odotellessa on taatusti huisin paljon raflaavampaa haipata kaiken maailman kuvageneraattoreita ja tsättibotteja tekoälyinä.

Tekoälyhommelin jälkeen oli sopivasti aikaa vielä muutamalle ohjelmanumerolle.

Kirjailijoiden paneelikeskustelussa Kvääri-spefi ajassa ja paikassa - Kuinka miljöö vaikuttaa representaatioon ruodittiin sukupuolen ja seksuaalisuuden käsittelyä spekulatiivisessa fiktiossa. Aihetta lähestyttiin panelistien omien teosten kautta.

Sunnuntai-iltapäivän kruunasi Avaruusoopperan uusi aalto on täällä! -paneelikeskustelu. Neljän kirjailijan keskustelussa kävi ilmi, että oman maailman luominen on kivaa puuhaa jos on laiska tekemään taustatutkimusta, eikä haittaa vaikka jo lukion fysiikka tuottaisi haasteita.

Kaiken keskellä ehdin kierrellä myös festarialueen kirjamyyntipisteillä. Lehtihyllystä mukaan tarttui kaksi Spin-lehteä. Turun science fiction -seuran julkaisu ilahdutti kiinnostavilla, laadukkailla ja ennen kaikkea hauskoilla jutuilla. Vai miltä kuulostaa artikkeli pöytäroolipelien hirviöiden evoluutiosta 1970-luvulta nykypäivään?

Nysalor-kustannuksen tiskillä minulle yritettiin myydä äyriäiskauhua.

Kysyin löytyisikö heiltä sitä Solomon Kane -kokoelmaa ja sepäs olikin myyty täällä jo loppuun. Lohtua löytyi lupauksesta, että sitä tulisi olemaan tarjolla Ropeconissa. Uhosin tulevani sinne ostohousut jalassa. Voisin toki tilata sen netistä, mutta mitäs fiilistä siinä sitten olisi.

Kyseistä kirjaa on kuulemma painettu kustantamolle tyypillisen 150 kappaleen sijaan 300, mikä on siis pelkästään oikein ja lähes kiistaton todiste Jumalan olemassaolosta.

Nyt kun vaan malttaisin odottaa Ropeconiin asti...

Rollaa sanity, okei?

Suomennettuja roolipelejä vuosilta 1988-1993.

Veronmaksajien rahoilla pyörivän radioaseman pöndeintonaatiolla hölöttävä juontaja droppaili suustaan etäisesti lauseita muistuttavia verbaalisia sekasiköitä, joista puolet koostui englannin kielen sanoista. Legit?

Ei ollut yhtään legit, oli pelkästään cringeä. Olin että omg, miten tässä näin pääsi käymään? Not so long ago mutta way back kummiskin fennomaniapäissään pärisevät ruotsia bamlaavat herrat opettelivat suomen kieltä etuoikeuksistaan käsin vaikka ei todellakaan olisi tarvinnut. Who knows, ehkä se oli identiteettikriisi tai ihan sama, whatever.

I was like, mikä tässä osui eniten hermoon ja sai ragettamaan? Sekö että pönde yritti olla niin hesalaista, vai sekö että pönde skippasi perinteisen ykköslevelin hesalarppauksen ja sukelsi suoraan international social media influensserien ja kahden ulkolaisen kaverinsa vuoksi englanniksi somepostauksiaan näpyttelevien kosmopoliittien syvään päätyyn?

Don't get me wrong, en trollaa enkä tahdo suotta dissata. Biiffi ei ruleta ja heittarit heittaa, joten tohtiiko tästä edes triggeröityä? Ja sori bro jos olen lowkey misantrooppi. Ethän silti laita mulle dm.

To be honest, länkytän itsekin atm jotain sekavaa hybridikieltä myös irl. "Jees", "okei", "tänks", "cool". Enkö hiffaa kuinka uncoolia se on? Mikael Agricola ja fennomaanikkojen haamut eivät taatusti fiilaa - on suoranainen ihme etteivät mokomat ryömi leposijoiltaan takaisin keskuuteemme kuristamaan kuoliaaksi äidinkielensä perinnöstä piut paut nakkaavia milleniaaleja.

Syytän kaikesta roolipelejä.

Lapsuuteni maailmassa suosituimpia ulkomaisia pelejä käännettiin vielä suomeksi. Kiitos 1988-1993! Sitten se loppui. Oli opeteltava englantia heti kun suomeksi saatavat pelit eivät enää riittäneet.

Eivätkä ne ikinä riittäneet.

Tämän seurauksena peliporukkamme mongerrus on dystooppisen tulevaisuuden sekasikiömäistä uuskieltä, lörppähuulten maiskuttelemaa kuonaa joka valuu suusta toteuttamaan äikänmaikkojen karseimmat painajaiset. Puhutaan fiiteistä ja expasta, tehdään lämää ja luutataan. Tsekkaillaan damage modifiereita ja rollataan sanitya.

Blööörghhh...

Kuin ilmoille pärskittyä radioaktiivista limaa, joka saastuttaa herkän kuulijan mielen ja kielen. Tartunta on peruuttamaton ja johtaa tunnekielen kuolemaan. Lääkitys ei kuulu Kela-korvausten piiriin.

Käypä hoito -suositus: pitäydy suomenkielisissä roolipeleissä ja seikkailuissa. Käännä itse jos sopivaa käännöstä ei ole saatavilla. 1-2 peliä viikossa tai tarvittaessa enemmän. Läheisesi sairastuessa kantelu paikalliselle kielipoliisille ja ohjaus kielenhuoltoon.

Oireiden jatkuessa ota välittömästi yhteys lääkäriin.

Dungeon23, viikko 1

Luolaston ensimmäinen taso ja seitsemän huonetta.

En ikinä lähde minkään sortin haasteisiin mukaan, mutta kun lähden, niin tavoitteena on piirtää vuoden loppuun mennessä megaluolasto. Mieletön homma, enkä edes tajua jättiluolastojen vetovoimaa. Mutta koska luolaseikkailut ovat erottamaton osa harrasteen historiaa ja OSR-nykyisyyttä, niin ehkä tästä seuraa tajuntaa laajentava oppimiskokemus.

Juttuhan lähti käyntiin Sean McCoyn Twitter-viestistä, johon törmäsin jossain blogissa: "Megadungeon for 2023. 12 levels. 365 rooms. One room a day. Keep it all in a journal."

Olin heti myyty! Enkä ollut ainoa, tälläkin hetkellä Instagram täyttyy #dungeon23-julkaisuista.

Kynnys on kerrankin laskettu niin matalalle, ettei täkyyn voi jättää tarttumatta. Yksi huone päivässä. Ja jos joku päivä ei ehdi, niin seuraavana voi helposti kiriä senkin. Tai sitten viikon lopuksi kaikki seitsemän huonetta kerralla. Tai vuoden viimeisenä päivänä 365 huonetta. Liian helppoa.

Ensimmäisen viikon räpellys on nyt ohi. Seitsemän huonetta ja ensimmäinen kerros luolastoa on valmiina odottamassa seikkailijoita. Tämän tekeminen palautti yllättäen todella vanhan fiiliksen, jonka olen kokenut viimeksi lapsuudessa roolipelien parissa, kenties jotain Ankh-luolastoa piirtäessäni 1990-luvulla. Sellaisen intomielisen puuhastelun, missä mielikuvitus pääsee temmeltämään vapasti. Ei mitään järkeä, mutta törkeän hauskaa.

En edes tiedä mitä sääntöjä tai maailmaa käyttäisin tämän vetämiseen. Todennäköisesti jotain mahdollisimman kevyttä fantasiaviritelmää. Nythän tässä ei sinänsä ole mitään teemaa, sävyä tai varsinaista koukkua. Heittelen mielivaltaisesti sekaan siistejä juttuja, joita diggailen piirustushetkellä.

Tämä on kuin pelisuunnittelun alkeiskurssi. Tästä se kaikki alkoi.

Joten ei muuta kuin kaikki mukaan piirtämään ikiomaa luolastoa, vielä ehtii hyvin!

Leväluhta eli sisko ja sen veli

Pikkulapsiarjen keskellä tyhjyyden tunteeseen jumittunut äiti ei fiilaa kotioloja vaan päättää nostaa kytkintä. Taakse jäävät pieni lapsi ja puoliso. Tie vie kaupungista takaisin lähtöruutuun, Orismalan pikkukylään Pohjanmaalle. Lapsuuden maisemissa piisaakin sitten pahaa oloa ja traumahistoriaa vaikka muille jaettavaksi - ja sitä totisesti jaetaan!

Kotitalon kupeessa on muinainen suohauta, Leväluhta. Alkaa niljakas retki menneisyyteen, jossa kiusalliset salaisuudet pulppuavat pintaan kitkerien muistojen liejusta.

Henkilöt ovat kotimaisia stereotyyppejä ja kenties siksi melko sympaattisia. Vai miltäs seuraava kuulostaa: "Äiti mielisteli kaikkia paitsi Laria, ja Meeri muuttui aina kulloisenkin poikaystävänsä mukaan pukeutumista ja puhetapaa myöden." Lari taas on omasta taiteellisesta neroudestaan vakuuttunut itsekeskeinen hev... bläkkäri.

Mitä aidosti yksilöllistä ihmisessä on, jos kulttuurin ja identiteetin kaltaisten kopioitavien mallien sisältö onkin pelkkää pintakuorrutusta, haurasta jäätä luonnon perimmäisen alkuvoiman päällä? Ovatko kaikki vain toistensa käytöstä imitoivia kopiokoneita? Muille kelpaa kun kopio on riittävän hyvä. 

Ihminen on oman mielensä harhoista lumoutunut sätkynukke tanssimassa luontoäidin nykimissä naruissa. Kaikessa on kyse vain ja ainoastaan lisääntymisestä.

Leväluhta ei jää tanssilattian reunalle kiltisti runopoikailemaan, vaan kourii ja sörkkii aihettaan arkailematta ihon alta ja tuppautuu kainostelematta ja vailla lukijan suostumusta kehokauhun reviirille. Kirja istuttaa saastaisia kuvia muhimaan mielen perukoille. Kovakouraisella tyylillä runtataan päähän eksistentiaalisia, filosofisia ja psykologisia kysymyksiä.

Kauhugenre on astia, johon sisältö kaadetaan. Lajityyppi antaa teokselle sen lopullisen muodon ja puhdin. Kauhun suurkuluttajille tuttuja kliseitä toki piisaa, mutta tuskin kukaan muuta odottaakaan. Kauhussa on lupa toteuttaa kamalin mahdollinen, ilman että lukijalla on oikeutta vaatia hyvitystä kärsimästään mielipahasta. Kenties kauhu on viimeisiä vapaita vyöhykkeitä sisältövaroitusten ja mukamas turvallisten tilojen aikakaudella.

Toisenlaisen kirjallisuuden vaatteisiin puettuna tämä voisi helposti olla inhorealistista draamaa. Olisiko vielä kamalampaa jos Meeri jäisi jumittamaan ällöttävän maailmanpelastajakundikaverin kanssa? Entä jos mitään arkitodellisuuden harmauden ylittävää vapautusta ei siunaantuisikaan? Vain päivästä toiseen toistuvia mekaanisia rutiineita ja pystyyn kuolleen parisuhteen ylläpitoa lastenrattaiden työntelyllä höystettynä... Hyi yök! Onneksi Marko Hautala ei sorru moiseen vaan kauhoo löylyä kiukaalle siihen tahtiin että heikompihermoiset valuvat alalauteen kautta takaisin suihkutilaan.

Orismalan pikkukylän asukkaiden mielenmaisemaa möyhitään siihen malliin, että kenties Hautalan vertailu Stephen Kingiin on muutakin kuin taskulämmintä markkinointipuhetta. Tämän maiseman kirjailija maalaa kuin vanha tekijä. Onko kuva sitten kuinka todenmukainen, sitä on kaltaiseni Kehä III:n sisäpuolella kypsyneen lähiöjuntin mahdoton arvioida. Ainakin se vahvistaa kaikki mahdolliset city-ihmisten ja cityn liepeilijöiden ennakkoluulot. Ja sopii taatusti kauhukirjan näyttämöksi.

Hienoa että Marko Hautala on olemassa, koska muuten hänet pitäisi keksiä.