Viikingit maailmanlopun partaalla

Neljän kuukauden pelitauko päättyi Mikan jatkaessa keväällä aloitettua viikinkiseikkailua. Vikings of Legend -lisäosa oli ahkerassa käytössä RuneQuest II:n säännöillä veivatussa pelissä, jossa jäljitettiin Asgardista tiputettua jättiä. Vaakalaudalla oli vaatimattomaan tapaan koko maailman – tai ainakin Midgårdin – tulevaisuus.

Olen karsinut tästä peliraportista suuren osan fluffista pois. Myös tapahtumien kulkua on virtaviivaistettu. Pelaajahahmot ovat Midgårdissa eli Keski-Maassa eläviä viikinkisotureita.

Ensimmäisissa sessioissa pelinjohtaja tutustutti pelaajat viikinkien ryyp... juhlakulttuuriin.

 
Synttärijuhlien kuokkavieraat

Syksy sodanjumala Odinin vuonna 798. Pohjois-Jyllannin Arhusin kauppa-alueen etäisessä rannikkokylässä vietetään viivästynyttä sadonkorjuujuhlaa sekä kylän johtajan Hrut Suuren syntymäpäiviä. Oluen kaatamisen, köydenvedon ja neidonkannon ohessa kuullaan jos jonkinlaisia maailmanpoliittisia juoruja.

Osa jutuista käsittelee Valkeaksi Kristukseksi kutsuttua heppua. Joku pelaajista (ehkä Jupa) yrittää päteä levittämällä off game -tietoa, jonka mukaan kyseinen heppu on Kaarle Suuri, mutta ketään ei kiinnosta. Se mikä sen sijaan kiinnostaa on huhu, jonka mukaan kaukana idässä asuu kääpiöitä, joiden johtajan nimi on Gandalf.

Kemut keskeytyvät kun sisään marssii kaukaa pohjoisesta saapuneita Mustan kuusen kylän sotureita. Tutut tyypit kertovat kylänsä henkinäkijä Emilin uneksineen, kuinka Asgårdin portit aukesivat ja jumalat tiputtivat taivaasta Jotnar-jätin. Jotnar on kotoisin Jotunheimista, jäisten ja kivisten jättiläisten valtakunnasta. Emil on ennustanut suuren tuhon koittavan, ellei jättiä surmata. Matkalle tarvitaan kymmenen urhoollista soturia. Kaikki känniset juhlijat halajavat retkelle mukaan, mutta vain hahmomme sekä Mustan kuusen kylän soturit valitaan.

Kuulemme kannustavan tarinan Hrut Suuren isoisästä, Hjolmar Sinihampaasta, joka surmasi jätin metsässä 550-luvulla. Nafni-niminen riimuvelho kuoli samassa taistelussa. Raivostunut Hjolmar surmasi itsensä keihäällä, jotta pääsi manalaan tappamaan jätin vielä uudestaan. Sodanjumala Hoder oli tästä niin vaikuttunut, että päästi Hjolmarin takaisin Midgårdiin.

Hrut Suuri lahjoittaa meille matkaan Freyan tyttären, sulavalinjaisen laivan, johon mahtuu kuusi soutajaa. Päällikkö hyvästelee meidät tihkusateessa ja tsemppaa matkaan: "Tehkää klaanimme kuuluisaksi. Ja jos kuolette niin kuolkaa hyvin. Tapaamme Valhallassa!"

Pelaajat suuren seikkailun kynnyksellä. (Kuva sisältää tuotesijoittelua.)

 
Mustan kuusen kylä

Porukkamme oma riimuvelho (Jupa) taikoo meren suotuisaksi, joten saavumme pohjoisen Mustan kuusen kalastajakylän rantaan kolmen päivän merimatkan jälkeen. Hämärä on jo laskeutunut, eikä kylästä kajasta iltatulien välkettä. Kahdeksan upotetun viikinkilaivan mastot pilkottavat vedestä.

Kylän portti on raollaan. Neljän metrin paaluvarustuksen suojissa oleva kylä löyhkää virtsalta ja haaskalta. Kylän johtaja löytyy kuolleena – mies on lävistetty simahallin julkisivua koristaviin sarviin. Talojen seinistä törröttää nuolia. Mädäntyviä ruumiita lojuu ympäri kylää. Henkinäkijä Emilin ruumis löytyy ilman päätä. Keskeltä pihan valtavaa virtsalammikkoa löytyy noin kuusimetrinen jalanjälki.

Kimppuumme hyökkää kylän ulkopuolelta laahustavia eläviä kuolleita, jotka osoittautuvat entisiksi kyläläisiksi. Draugeiksi kutsutut zombit ovat kova pala. Olennoista pääsee lopullisesti eroon kaatamalla ne ja irroittamalla niiden pään. Helpommin sanottu kuin tehty.

Taistelun tiimellyksessä yksi pääsee puremaan mukanamme saapunutta kyläläistä, Usthellia. Raavas soturi menee nopeasti huonoon kuntoon ja pyytää meitä uhraamaan hänet. Teemme työtä käskettyä ja sodanjumala Hoder saa uhrilahjan. Olisimme voineet suorittaa uhrauksen myös Tyyrille (sodan ja oikeuden jumala) tai Magnille (Thorin poika ja voiman jumala) mutta Hoder tuntui luontevalta valinnalta, olihan tyyppi jelppinyt jätin surmanneen Hjolmarin pois manalasta.

Läheiseltä kukkulalta löytyy ruumiskasa, seipäisiin lävistettyjä, sätkiviä eläviä kuolleita lapsia sekä henkinäkijä Emilin pää – sekin seipään päässä. Jari päästää zombilapset tuskistaan nuolilla. Pelaajat tuovat Emilin pään kylään. Oma riimuvelhomme saa Emiliin yhteyden unessa. Mies kutsuu jättiä "Suureksi turmelijaksi" ja sanoo, ettei se ole kotoisin Jotunheimista vaan kuolleiden valtakunnasta. Hän kehottaa meitä hakemaan apua Islannista mustan meren toiselta puolelta. Siellä asuu porttivahtina toimiva seidr-noita, joka voi auttaa meitä. Meidän tulee rukoilla myös Odinin valkyyrioiden apua.

Gridin ja figujen käyttö simuloi kolmiulotteista todellisuutta paremmin kuin pelaajien yksiulotteinen mielikuvitus.

 
Islannin keikka

Harhautamme kylän ympärillä ja rannalla pörrääviä eläviä kuolleita ja hyppäämme taas laivaan. Matkalla meri raivoaa. Yhtäkkiä huomaamme meitä seuraavan valtavan mustan olennon, jonka pelkäämme olevan tarujen legendaarinen merihirviö Späghuggare. Soudamme kuin viimeistä päivää ja pääsemme täpärästi karkuun. Meri rauhoittuu mutta taivas pysyy harmaana,

Neljän päivän merimatkan päätteeksi saavumme Islantiin, jonka taivas leimuaa vihreää tulta. Islannin jääkuningatar Ingvir Malsdotter on vanha nainen luolassa, jossa on pohjaton kaivo. Hän kysyy haluammeko tietää kohtalomme. Sanon "joo" ja saan kuulla, että hahmoni Grimkell Illugirsson ei näe vanhuuden päiviä, vaan haudataan pian Frankinmaan rannikolle. Noita kehottaa myös makaamaan vaimon, sillä "Normandia tarvitsee prinssin".

Ymmärrettävistä syistä kaikki pelaajat eivät halua kuulla itsestään ennustusta.

Noita kertoo kuulleensa, kuinka Jotnar paiskattiin taivaasta maahan ja talvi alkoi. Vastineeksi avustaan hän haluaa jonkun hahmon tulevan lapsen itselleen. Oma riimuvelhomme tarttuu tarjoukseen ja noita jakaa tietonsa.

Ingvir opettaa kuoleman laulun, surmaloitsun, joka tarvitsee toimiakseen vihollisen oikean nimen. Käy ilmi, että Jotnar Turmelija ei ole jätin oikea nimi vaan Narvi – Pimeyden isä, Valon anastaja ja Yön herra.

Seuraamme liittyy rantaan soutanut valtava heppu, joka on kuulemma maanomistaja Thorodin Vodensson. Valkopartainen suurihminen kertoo kohdanneensa Späghuggaren merimatkallaan. Olento oli lopettanut jahdin kun äijä oli kerran kalauttanut sitä nyrkillä.

Sen jälkeen mies osoittaa taivaalle ja sanoo: "Tuo tuolla on Asgard, tuo Manala. Valojuova kasvaa Manalasta Midgårdin suuntaan."

Thorodin sanoo odottavansa Narvia taivaan porteilla. Hän kysyy, mikä on merkkimme. "Sä huomaat sen kyllä sitten", kuuluu itsevarma vastaus.

Noita kertoo Islannin olevan irrallaan omasta maailmastamme. Loputon pimeys ja kylmä tuuli valtasi maan Narvin pudottua taivaasta. Noita pakeni luolaan ja suojasi sen riimuillaan. Narvi ui Norjaan, joten pimeys ja kylmyys levisi myös sinne.

Noita suojaa laivamme riimuilla, eikä Späghuggare vaivaa meitä enää myrskyisellä paluumatkalla. Saavumme Norjan rannikolle neljän päivän jälkeen aamuhämärässä, viitat ja parrat jäätyneitä. Mustan kuusen kylän rantavedessä kelluu satoja kuolleita korppeja. Rantakivikko on mustanaan varisten raatoja, Odinin lähettiläitä.

Jupa eläytyy rooliinsa tutkimalla loitsukirjoja ja kyselemällä pelinjohtajalta jatkuvasti riimutaikojen vaikutuksista. 

 
Narvin kohtaaminen

Kylän porttien eteen on kasattu valtavia kiviä. Kiipeämme paaluvarustusten yli. Keskellä kylää löyhkää valtava ulostekasa.

Kylästä kotoisin oleva viikinkisoturi Knut on menettänyt perheensä ja läheisimmät ystävänsä ja haluaa että uhraamme hänet. Pyydämme Knutia viemään viestin Thorille ja toteutamme miehen viimeisen toiveen. Magnia, voimien jumala ja Thorin poika saa uhrilahjan, jonka uskomme ärsyttävän Narvia ja houkuttelevan jätin paikan päälle.

Valmistaudumme Narvia varten, asettelemme keihäitä heittovalmiiksi rakennusten seiniä vasten ja odotamme. Tunteja myöhemmin ilma kylmenee ja ympäristö alkaa jäätyä. Lamput ja soihdut sammuvat.

Kylän pohjoispuolen muurin takaa nousee valtava pää. Jättimäinen olento kiipeää muurin yli. Hartiat kyyryssä hitaasti lähestyvän hirviön kädet laahaavat melkein maata. Kylmyys tiivistyy, viikinkien parrat jäätyvät kiinni ketjupanssareihin. Olento näyttää enemmän peikolta kuin jätiltä. Sen selästä kasvaa sieniä. Narvi lähestyy Knutin uhrauspaikkaa nuuhkien ilmaa kuin haaskalle hiippaileva susi.

Hyökkäämme aloittaen samalla kuoleman laulun. Pimeä taivas aukeaa ja sieltä laskeutuu kirkasta valoa hohkavia valkyyrioita, jotka näyttävät välillä valkoisilta enkeleiltä ja välillä lommoposkisilta hirviöiltä.

Raivostuneen Narvin niskaan satelee keihäitä ja sitä isketään kirveillä. Tulinuoli sytyttää olennon palamaan. Valkyyriat käyvät hirviön kimppuun ja repivät sen hengen ulos ruumiista, kadoten lopulta taivaan valopisteeseen. Asgardissa päin taivaankaton yössä räjähtää valopallo, jonka sirpaleet alkavat hälventää pimeyttä.

Epilogi

Kotopuolessa lähes kaikki kuuntelevat tarinaamme lumoutuneina. Mainetta ja kunniaa satelee myös pisteinä hahmolomakkeeseen. Ainoastaan Hrut Suuren poika Ulle ei tunnu saavutustamme arvostavan. Hän mulkoilee halveksivasti ja poistuu juhlista sammuttaen kynttilän kolpakollaan.

Mika diggailee viikingeistä ja Star Warsista.

   
Taustaa

Mika teki peliin taustatyötä katsomalla viikinkejä käsitteleviä dokumenttisarjoja. Yksi innoittajista oli kirjailija Neil Oliverin Viikingit-sarja. Kotikutoisen seikkailun nimeksi tuli Taivaanpolku Bifrost & Jotnar Turmelija. Pelistä rakentui viikinkimytologiaa ja "todellista" historiaa yhdistelevä fantasiaseikkailu.

Jälkipuinti

Pelinjohtaja oli pelin jälkeen erityisen pettynyt lopputaisteluun: "Se lässähti kuin pannukakku. Eeppiseksi suunniteltu loppumättö ei ollut ollenkaan pelottava."

Loppuviholliseksi Narvi oli myös pelaajan näkökulmasta hienoinen pettymys, ainakin body countin perusteella mitattuna; yksikään hahmoista eikä eph:ista kuollut. Pelihahmot saartoivat jättiläisen ja ottivat siltä luulot pois. Pelättyä hirviötä kävi melkein sääliksi.

Noppatsägä on toki aina noppatsägää, mutta vastus olisi voinut olla rankempikin. Nyt jäi fiilis, että vääntö oli hevimpää elävien kuolleiden kanssa.

Ongelmat aiheutuivat Mikan mukaan RuneQuest II:n pelimekaniikasta: "Jättiläisen rajalliset liiketoiminnot verrattuna pelaajien toimintoihin antoivat moninkertaisen edun pelaajille. Jätti ei voinut torjua kaikkia iskuja kun liiketoiminnot loppuivat kesken. Toisenlainen pelisysteemi – esimerkiksi Pathfinderin d20-pohjainen, jossa on armor classit – olisi voinut tehdä jätistä kovemman."

Pelinjohtajan mielestä parhaita hetkiä olivat juhliin sijoittuva aloitussessio, jumalille lähetetyt uhrilahjat sekä takaa-ajo Späghuggaren kanssa. Nämä olivat kiistämättä pelin huippuhetkiä.

Chaosium julkaisi originaalin RuneQuestin vuonna 1978. Mongoose Publishingin RuneQuest II julkaistiin  vuonna 2010.

 
Omaan makuuni RuneQuest II:n sääntömekaniikka oli taistelutilanteissa aivan liian hidas. Esimerkkinä vaikkapa eräs metsässä käyty taistelu, jossa kaksi pelaajahahmoa mätti neljää elävää kuollutta. Taistelu kesti noin tunnin ilman minkäänlaista kikkailua. Tämä ei ole varsinainen ongelma, vaan pelkkä mieltymyskysymys.

Lähes kaikissa taisteluissa käytettiin figuja sekä gridiä, mikä selkeytti tilannetta ja auttoi taktikoimaan. Seurauksena tästä peli myös hidastui ja muuttui strategiseksi sotapeliksi. Viimeisen taistelun pelinjohtaja päätti vetää abstraktimmin, määritellen ainoastaan etäisyyden kohteeseen. Tämä nopeutti taistelua mutta irrotti sen samalla pelimaailman ympäristöstä, kun esimerkiksi kylän rakennuksia ei voinut enää käyttää hyödyksi.

Loppujen lopuksi kyseessä oli mielenkiintoinen ja opettavainen seikkailu, josta irtosi monia pelaamiseen liittyviä oivalluksia. Pitkä pelitauko sai arvoisensa päätöksen.

Star Trek Into Darkness – nuijan ja tosinuijan paluu

Vuosi on 2259. James T. Kirk juoksee pakoon vihaisia alkuasukkaita. Planeetta Nibirun tulivuori uhkaa purkautua. Ainoa keino purkauksen estämiseksi on roikottaa upseeri Spockia sukkulaan kiinnitetyn kaapelin varassa tulivuoren päällä ja toivoa, että puhtaan logiikan nimeen vannovan miehen käsissään pitelemä laite estää purkauksen. Tähtiakatemian nuoret lupaukset ovat täällä taas!
 

Ihmiskunnan tulevaisuuden toivot Spock (Zachary Quinto) ja Kirk (Chris Pine) valmiina palvelukseen.

 
Höpöhöpö-mysteerien ja cliffhangereiden ystäviä ilahduttaneella Lostilla breikannut J. J. Abrams on varmasti oikea ihminen päivittämään maailman toiseksi tunnetuimman scifi-brändin valkokangasseikkailut. Näin ajattelin nähtyäni ensimmäisen uuden Star Trekin (2009). Abrams modasi Star Trekistä action-spektaakkelin suoraan mainstream-yleisölle. Kaupallisesti ajatellen kyseessä oli nerokas temppu – trekkinörtit katsovat leffan kuitenkin! Jumalaisen näyttävään vuoristorataseikkailuun mahtui yllin kyllin trekkinörttien sydäntä lämmittävää nostalgiaa. Mitä sitten jos meininki olikin välillä juntimpaa kuin William Shatnerin kekkuloidessa kapteenina joskus 1960-luvulla – pääasia että kaikilla oli hauskaa!

Star Trek Into Darkness jatkaa samalla linjalla, mutta nyt meininki on – jos vain suinkin mahdollista – vieläkin älyvapaampaa. Trekkinörteille kustomoitua nostalgiatrippiä on toki edelleen luvassa, varsinkin kun pääpahiksena leuhottaa alkuperäisestä tv-sarjasta sekä vuoden 1982 elokuvasta tuttu Khan – jonka roolissa Benedict Cumberbatch on melkein yhtä vakuuttava kuin Ricardo Montalban. Leffan universumi on Abramsin oma Star Trek -maailma, josta löytyy paljon yhtymäkohtia "viralliseen" kaanoniin.

Käsikirjoittajatiimi Orci & Kurtzman on sama kuin Abramsin edellisessä Star Trekissä – lukuun ottamatta yhtä lisäystä, Damon Lindelofia. Lostin ahkerin kynäniekka on kerännyt kyseenalaista mainetta työstään Prometheuksessa ja World War Z:ssa, joiden suurimmat ongelmat sikiävät nimenomaan käsikirjoituksista. Molemmissa on ollut osallisena myös muita kirjoittajia, joten Lindelofin työn erittely ja arvioiminen ei ole ihan niin yksinkertaista. Itse suhtaudun Lindelofin nimeen eräänlaisena varoitustarrana, jonka perusteella elokuva saattaa sisältää katsojan aivotoiminnalle vahingollista materiaalia.

Star Trek Into Darknessin alussa sekoboltsi kapteeni Kirk rikkoo taas vaihteeksi sääntöjä ja saa kuulla kunniansa. Mutta koska pojat ovat poikia, tähtiakatemiassa on rento meininki ja Kirk pohjimmiltaan kunnon kaveri, lähetetään avaruusalus Enterprise vaarallisen terroristi John Harrisonin (aka Khan) perään. Ja aina välillä hengataan näyttävissä paikoissa, kuten vuoden 2259 Lontoossa ja San Franciscossa.

Mitäköhän kataluuksia Khan hautoo ylivertaisessa mielessään?

    
Star Trek Into Darkness on periaatteessa simppeliin tarinaansa nähden turhan moninaisilla juonenkäänteillä kuormitettu action-pläjäys. Kaikki nykyaikaa koskettavat teemat – kuten terroristijahdin moraalinen pohdiskelu – haudataan pikaisen pohjustuksen jälkeen rymistelyn ja yllättävien käänteiden alle. Tuntuu kuin paikasta toiseen säntäilyllä yritettäisiin peitellä sitä tosiasiaa, ettei elokuvalla oikeastaan ole mitään sen kummempaa sanottavaa. Leffa pysyttelee visusti mukavuusalueella, jossa tärkeintä on kapteeni Kirkin ja upseeri Spockin välisen ystävyyden ylistys. Star Trek -brändin selkärankana toimivat science fiction -ideat loistavat poissaolollaan, jäljellä ovat pelkät high tech -kulissit.

Edelliseen osaan verrattuna tähän on maalailtu huomattavasti synkempää fiilistä, joka tosin laimenee elokuvan yleisen tyhmyyden ansiosta. Star Trek II – Khanin vihasta varioidut tapahtumatkin tuntuvat keinotekoisilta ja päälle liimatuilta. Huumorin ja tosikkomaisuuden vuorottelu ei myöskään aina luonnistu saumattomasti. Tuntuu kuin leffa olisi rakennettu palikoista, joista osa toimii ja osa ei. Minkäänlaista eheää kokonaiskuvaa tästä on vaikea saada.

Tähtilaiva Enterprisen nuoren kapteeni Kirkin juntteilu on pahimmillaan niin vaivaannuttavaa katsottavaa, että suurimmat kiksit irtoavatkin miehistön jäsenten touhuista. Uhura (Zoe Saldana), Bones (Karl Urban), Scotty (Simon Pegg), Sulu (John Cho) ja Chekov (Anton Yelchin) ovat elävä esimerkki täydellisestä castingista.

Leffan naishahmoilla (Uhuralla ja Alice Even näyttelemällä Carolilla) on hyvältä näyttämisen ohella valitettavan vähän muuta tekemistä, niin tiukasti kupletin juoni pyörii Kirkin ja Spockin suhteen ympärillä. Tämä on toki perusteltua tarinan kannalta, vaikka nykypäivänä pulp-retroilua tuskin hidastaisi naishahmojen modernisointi keskeisemmiksi, aktiivisiksi toimijoiksi. Toisaalta kaikki leffan "henkilöt" ovat sen tason karikatyyrejä, ettei moniulotteisemmilla tyypeillä taida olla kysyntää.

Star Trek Into Darknessista voi toki nauttia, kunhan muistaa sulkea kaikki vaativammat aivotoiminnot. Jotenkin tuntuu, että Abrams tulee pärjäämään paremmin Star Warsin kanssa.

GM burnout, pelitauko & synkkä tulevaisuus

Porukkamme ahkerimman pelinjohtajan burnoutin sekä aikatauluongelmien vuoksi pelirintamalta ei kuulu mitään uutta. Niinpä myös blogi on viettänyt suruaikaa ajelehtien kylmän bittiavaruuden laitamilla kaikessa hiljaisuudessa. Talven kynnykselle johdattelevien syyspäivien kannustamana on kuitenkin hyvä luoda katsaus tulevaan. Eli välkkyykö siellä tunnelin päässä valoa, vaiko vain lisää pimeyttä?

Myös tosimaailmassa joutuu välillä heittämään sanity checkin.

    
Ymmärtääkseen tulevaa täytyy ensin ymmärtää historiaa. Tästä syystä yritän rekonstruoida heinäkuun puoliväliin sijoittuneen – akuuttiin GM burnoutiin johtaneen – pelisession. Lomareissusta johtuen en ollut itse mukana, joten koko juttu perustuu nimettöminä pysyttelevien silminnäkijöiden havaintoihin.

Peli oli Dungeon Crawl Classics. Olin läsnä vielä toiseksi viimeisellä kerralla, jolloin peli muuttui yhdellä hahmolla pelattavaksi luolaseikkailuksi. Lienee aiheellista mainita, että suurimmalla osalla peliporukastamme ei ole erityisen paljon kokemusta vanhan koulukunnan luolakomppauksesta pöytäroolipeleissä.

Itse huomasin kartan piirtämisen jalon tehtävän helpottavan huomattavasti keskittymistä ja immersiota. Tarkka resurssienhallinta edusti monelle uudenlaista, erityistä tarkkuutta ja suunnittelua vaativaa pelityyliä. Luolaston "selvittäminen" vaatisi useita reissuja, joiden välillä kävisimme sivistyksen parissa hankkimassa lisää ruokaa ja soihtuja.

Tuntien pelaamisen jälkeen näimme pelinjohtajan papereista vahingossa vilauksen koko luolastosta. Siihen asti kartoittamaamme aluetta katsoessa oli selvää, että peliaikaa tähän tulisi kulumaan vähintään sata tuntia. Sata tuntia hidasta etenemistä ansoja ja kummituksia vältellen, luurankosotureita ja ties mitä kauheuksia vastaan taistellen...

Viimeisellä pelikerralla paikalle saapui kuulemani mukaan lauma pelaajia, joista useimmat olisivat mieluummin olleet jossain muualla.

"No te tuutte huoneeseen ja sit siellä on gargoyle, heittäkää aloite!" kuvailee eräs pelaaja tunnelmia.

Hyvässä hengessä alkanut peli oli siis kehittynyt jonkinlaiseksi hirviöksi, joka nieli tiettyjen pelaajien arvokasta vapaa-aikaa kuin Moolokin kita.

Pelinjohtaja analysoi tilannetta seuraavasti: "Pelinjohtajat on välillä laiskoja ja omahyväisiä ja toisinaan huonojakin. Pelaajat taas on aina sellaisia ja sen lisäksi ne on mulkkuja."

Luolamestari sai pelaajien käytöksestä tarpeekseen ja vihelsi pelin poikki.

Heinäkuun jälkeen on siis ollut hiljaista. Muiden pelinjohtajien viritelmät – uudet tai keskeneräiset – ovat kaatuneet viimeistään aikatauluongelmiin, joten aluillaan on kolmas kuiva kuukausi. GM burnout on oikeastaan vain sivujuonne pelien eteen kasautuneiden esteiden – kuten opiskelujen, duunien, parisuhteiden, ryyppyreissujen, elokuvien, tv-sarjojen ja videopelien – hetteikössä.

Eskapismia halajava on näin ollen joutunut kömpimään yhä useammin elokuvateatterin hämäriin saleihin. Tämän seurauksena blogin puolella on luvassa muutamia leffa-aiheisia juttuja. Roolipeleihin palaan heti kun istun seuraavan kerran pelipöydän ääreen.

Onnellisen lopun takaamiseksi GM burnoutin karaisema pelinjohtajamme on kuitenkin vihjaillut laittavansa sessiot pystyyn vielä tämän vuoden puolella.

Huhut kertovat, että pelinä saattaisi olla Cyberpunk 2013, jonka vetämistä muutama pelaaja – meikäläinen mukaan lukien – on kiitettävän aktiivisesti ruinannut jo kohta vuoden päivät. Kyseessä on "alkuperäinen" roolipeli synkästä tulevaisuudesta, jonka R. Talsorian Games Inc. julkaisi vuonna 1988. Ja mikäpä olisi soveliaampi ajankohta pelaamiselle, kuin pelin ja nykyhetkemme nykyhetki – synkkä tulevaisuuden vuosi 2013!

Jalona ajatuksena on pelata tätä mahdollisimman uskollisena pelin alkuperäiselle maailmalle ja säännöille. Sitä odotellessa...

Mike Pondsmithin luoma Cyberpunk-roolipeli julkaistiin alunperin kolme kirjaa sisältävässä laatikossa.

Pacific Rim – megamonsterit vs. jättirobotit

Mestariohjaaja ja -käsikirjoittaja Guillermo del Toron (Hellboyt, Pan's Labyrinth) uusimmassa elokuvassa valtameren pohjaan auenneesta salaperäisestä portista alkaa mönkiä jättiläishirviöitä. Näiden Godzillan serkkujen tuhotöitä pysäyttämään kehitetään se kaikkein loogisin – tai ainakin siistein – mahdollinen ase: ihmisten ohjaamat jättiläisrobotit.

Tuntematon uhka yhdistää ihmiskunnan viimeiseen taistoon elokuvassa Pacific Rim – Hyökkäys Maahan (USA 2013).

   
Yksi jättirobo vaatii ohjaajakseen kaksi ihmistä – juttu, jolla on jotain tekemistä aivojen ja hermojärjestelmän ylikuormittumisen kanssa. Toinen tyyppi ohjaa robotin oikeaa puoliskoa ja toinen vasenta. Tehtävään vaaditaan harvinainen yhteensopivuus, jollainen löytyy usein vain sisaruksilta tai lähisukulaisilta. Harvinaiset robopilotit ovat tulevaisuuden supertähtiä, joilta ei puutu rokkitähtien egoa ja elkeitä.

Päähenkilö, entinen robottikuski Raleigh (Charlie Hunnam, Sons of Anarchy), päätyy rakennuksille töihin. Valtavan muurin pitäisi suojella ihmisiä monstereilta – ainakin teoriassa. Jättihirviöiden pistäessä matalaksi maapallon viimeisiä suurkaupunkeja alkaa ihmiskunnan tulevaisuustyöryhmillä olla pala kurkussa. Raleighin vanha pomo, mysteerimies Stacker (Idris Elba, Luther), tarjoaa sankarille vielä viimeisen mahdollisuuden olla etulinjassa strategisessa iskussa suoraan monsteri-invaasion sydämeen. Jännitys tiivistyy, kun ihmiset valjastavat roboarmeijansa rippeet ratkaisevaan taistoon tuntematonta uhkaa vastaan. Maailmanlopun tunnelmasta huolimatta (tai siitä johtuen) ilmassa on myös romanssinpoikasta kuvankauniin Mako Morin (Rinko Kikuchi, Norwegian Wood) kanssa.

Pacific Rim on harvinaislaatuinen elokuva. Superkallis leffa tuntuu juuri oikealla tavalla lapselliselta, eikä sisällä Transformersien tapaan turboahdettua tuotesijoittelua tai militaristista jenkkiarmeijan ylistystä. Sukujuuret löytyvätkin aivan toisaalta, sillä kyseessä on hyvällä maulla toteutettu kunnianosoitus japanilaisille anime-klassikoille. Mieleen hiipii vaivatta esimerkisi Neon Genesis Evangelion. Leffa on kuitenkin länsimaalaiselle yleisölle suunnattu ja K12, joten aikuisemmat jutut sekä kreiseimmät animetörkeydet on jätetty suosiolla alkulähteille – ja hyvä niin. Animevibat eivät ole pelkkiä ulkokultaisia viittauksia, vaan niitä on tarttunut myös elokuvan kokonaisvaltaiseen tunnelmaan.

Myös vähemmän megalomaanisilla nimillä toteutettu casting osuu nappiin. Hollywoodin tähtinäyttelijöillä höystettynä leffan "uskottavuus" olisi saattanut kärsiä. Pacific Rim on myös esteettisesti ikimuistoinen. Hienosti toteutettu 3D on kuvaustyylin kanssa miellyttävässä harmoniassa. Rytmitys toimii ja verkkokalvoja hyväillään häikäisevillä kuvilla ja kohtauksilla juuri sopivaan tahtiin. Valtameressä vesisateen keskellä vaeltavissa jättiläisroboteissa on surumielistä kauneutta. Metallinharmaa ja kulunut teknologia hehkuvat rappiota, samoin kuin rähjäiset tehdashallit ja rakennustyömaat, joissa työturvallisuus on kaukainen muisto menneisyydestä.

Kaksituntisen rainan käsikirjoitus keskittyy oleelliseen eikä rönsyile suotta sivuraiteille. Jokainen kohtaus rikastuttaa elokuvan maailmaa. Pacific Rim välttää myös monsterit vs. robotit -leffojen pahimmat sudenkuopat, eikä ihmisistä tule massiivisten taistelujen keskelläkään pelkkiä statisteja. Huumoriakaan ei ole unohdettu, vaikka tietyllä tapaa elokuva ottaakin itsensä äärimmäisen vakavasti – mikä tekee kaikesta vieläkin hauskempaa! Jättiliskot ja kerrostalon kokoiset robotit mäiskimässä toisiaan maalla, merellä ja ilmassa. What's there not to like?

Ropecon 2013: D. Vincent Baker, Myrrysmiesten julkaisut & Kaubamajassa tuhlatut setelit

Ropecon sujui osaltani varsin leppoisissa merkeissä, vailla pelipöydille vuodatettua hikeä, voiton kyyneleitä tai häviön karvasta makua. Lojuin suurimman osan ajasta auditoriossa kuuntelemassa pelisuunnittelija D. Vincent Bakeria. Kävin myös vilkaisemassa Myrrysmiesten infotilaisuutta, jossa julkaistiin legendaarisen Nordicin eli Risto J. Hiedan tuore peli Lännen maat. Itse langettamastani roolipelien ostokiellosta huolimatta törsäsin muutaman kympin Kaubamajaan. Tässä tositapahtumien innoittama kertomus tämän vuoden Ropeconista.

Silmälasit, poninhäntä, farkut ja kauluspaita. D. Vincent Baker täyttää amerikkalaisen roolipelisuunnittelijan tuntomerkit.

     
D. Vincent Baker

Bakerin perjantainen luento oli sangen kiinnostavaa kuultavaa – siitäkin huolimatta etteivät miehen pelit (saatikka forgelaisuus) olleet itselleni entuudestaan tuttuja juttuja. Muun muassa Dogs in the Vineyardin (2004) ja Apocalypse Worldin (2010) luonut keski-ikäinen herra osoittautui innostavaksi esiintyjäksi, joka näytti selvästi nauttivan yleisön kysymyksistä.

Baker intoutui puhumaan myös pelien myymisestä ja markkinoinnista – aihe, joka kuulemma ärsytti tanskalaisia. Itse en moista tuohtumusta ymmärrä, roolipelien kaupallinen tulevaisuushan on mitä kiehtovin aihe! Mainittakoon myös, että roolipelien teko on Bakerille sivubisnes, ei päivätyö.

Baker kertoi pyrkivänsä tekemään peleistään sellaisia, että 5–10 prosenttia pelin kohderyhmästä ei voi sietää niitä, vaan repii pelihousunsa kirjaa lukiessaan. Tämän äänekkään vähemmistön nettiraivo takaa sitten pelille suuremman näkyvyyden kuin koko kohderyhmän sopuisa ja myötämielinen diggailu. Tästä tuli välittömästi mieleen OSR-buumin synnyttämien D&D-retrokloonien massataistelussa oman pelinsä suosiota kyseisellä taktiikalla hellinyt James Raggi (Lamentations of the Flame Princess), josta vielä lisää myöhemmin.

Lauantai-iltana oli vuorossa vetävästi nimetty How to design a roleplaying game that doesn't suck -luento. Baker korosti muun muassa pelin asettaman "tavoitteen" (goal) tärkeyttä. Luento lähti yleisökysymysten ohjailemana rönsyilemään ja seuraamista olisi helpottanut niin Bakerin omien pelien kuin Ars Magicankin tuntemus. Oli miten oli, Ars Magican fanipoikien pommittaessa Bakeria kysymyksillään koin parhaaksi liueta paikalta.

Myrrysmiesten uudet julkaisut

Porukkamme aktiivisin – moukkamaisten pelaajiensa (joihin itsekin lukeudun) vuoksi peleistä hermolomaa viettävä – luolamestari Jupa halusi ostaa Risto Hiedan vanhoja pelejä yksien kansien sisälle niputtavan Nordic Compendiumin, jota ei sitten valitettavasti vielä julkaistukaan. Liekö ongelmana saada kokoelman kuvitus kasaan?

Hiedalta julkaistiin kuitenkin uusi peli, näppärän näköinen pieni kirjanen Lännen maat – roolipeli valoon astumisesta. Pelissä on yksi pelaaja ja monta pelinjohtajaa, jotka koettelevat pelaajaa muinaiseen Egyptiin sijoittuvassa kuolemaroolipelissä.

Myrrysmiehet laittoivat kiertämään myös Vihan lapset -pelinsä kirjoja. Kyseessä on Suomeen sijoittuvaa post apo -henkistä tieteiskauhua, jossa vastarintaliike taistelee maapallon valloittaneita avaruushirviöitä vastaan. Peli käyttää Ville Vuorelan Stalkerista tuttua nopatonta Flow-systeemiä.

Vihan lasten piirretty kuvitus näyttää hienolta ja herätti välittömästi kiinnostukseni. Valitettavasti piirrettyjen kuvien nostattamaa intoa laskevat niiden rinnalla kuvituksesta vastaavat, mustavalkoisiksi väännetyt valokuvat, joissa kaasunaamariin sonnustautunut "erikoisjoukkojen sotilas" makoilee sammalmättäällä tai hiekkakuopan pohjalla, ottaen välillä vastaan käskyjä lukioikäisen Albert Weskerin näköiseltä kaverilta. Tarkastelin kirjoja vain pintapuolisesti, joten en osaa sanoa mitään pelin varsinaisesta sisällöstä, muuta kuin että ainakin aiheensa puolesta tuohon täytyy vielä tulevaisuudessa tutustua tarkemmin –  kotimainen Falling Skies -roolipeli ei kuulosta yhtään hullummalta!

Kaubamaja

Raha poltti säästöliekille pakotettua lompakkoa marssiessani hakemaan James Raggin myyntikojusta  Tales of the Scarecrow -seikkailua, joka oli tietysti loppuunmyyty. Pettymystä lievittääkseni päätin ostaa Lamentations of the Flame Princessin kovakantisen sääntökirjan. Kyseinen opus on tuliasesäännöillä ja muutamilla uusilla kuvilla paranneltu versio Grindhouse Editionin sääntökirjasta. Hyvännäköinen kirja, jonka ostaminen ei herättänyt kulutushulluuden jälkeistä katumusta.