Jupa oli hankkinut henkilökohtaista nostalgiatrippiään varten
Velhovuoren aarteen (
The Warlock of Firetop Mountain), vuonna 1986 julkaistun lautapelin, jossa yritetään varastaa luolastossa lymyilevän velhon aarre. Pelitestaus osoitti, että aarteen luokse pääseminen on todella vit... haastavaa.
 |
| Pelin ideana on ryöstää velhon aarre luolaston vihoviimeisestä sopukasta. Kaikki pelaavat toisiaan vastaan. |
 |
| Matkan varrella kerätään varusteita ja taikaesineitä huoneista, joissa on hirviö tai ansa. |
 |
| Figuurin valinta on puhtaasti esteettinen eikä vaikuta mitenkään pelihahmon ominaisuuksiin. |
 |
| Ominaisuudet - kunto, taito ja onni - heitetään kuusisivuisilla nopilla. |
 |
| Pelin alussa ilo on ylimmillään. Hetken päästä veli kääntyy veljeä vastaan. |
 |
| Velhon aarrearkun yhdistelmää ratkotaan jo matkan varrella arvailemalla muiden pelaajien lukkokortteja. |
 |
| Maanalaiseen jokeen putoava joutuu kohtaamaan krokotiilin. |
 |
| Pelaajien välisen taistelun häviäminen johtaa kuolemaan ja lähtöruudusta aloittamiseen. |
 |
| Luolaston viimeisen neljänneksen muuttuvassa labyrintissa eteneminen on hidasta ja tapahtumaköyhää. |
Velhovuoren aarteen säännöt oppii melko nopeasti. Muutamat kohdat ovat tulkinnanvaraisia, joten omien sääntöjen laatimiseen kannattaa varautua. Ikäsuositus on 12+ ja sopiva pelaajamäärä kahdesta kuuteen.
Pelissä pärjääminen vaatii tsägää, noppatsägää ja hieman taktista silmää, jotta parhaat taikaesineet ehtii loottaamaan huoneista ennen muita. Tapahtuma- ja varustekortit nimittäin paljastetaan vasta kun niiden kohdalle sattuu. Tapahtumakorteissa lymyävät hirviöt ja ansat ovat useimmiten lähinnä hidasteita. Todellinen uhka muodostuu muista pelaajista.
Velhovuoren aarteen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu tolkuttoman hidas eteneminen. Kuusisivuisen nopan vauhdilla löntystellen peli kestää helposti aivan liian monta tuntia. Tämä alkaa rokottaa tunnelmaa viimeistään loppupuoliskolla, kun lähes kaikki tavarat ja tapahtumat on jo napsittu. Labyrinttiosuudesta selviytyminen on tylsää ja yksitoikkoista touhua.
Yhden pelin pitäisi kestää pari tuntia. Oma kuuden pelaajan pelimme venyi viisituntiseksi. Olimme tässä vaiheessa jo niin kyllästyneitä, ettemme jaksaneet pelata peliä loppuun. Velhon luokse pääsemiseen olisi kulunut vielä ainakin tunti. Jupan lämminhenkinen nostalgiatrippi oli muuttunut painajaiseksi.
On
Velhovuoren aarteessa toki hyviäkin puolia. Pelaajien keskinäinen taistelu tuo "kilpajuoksuun" lisää jännitystä. Muiden pelaajien lukkokorttien arvailu avaa peliin hauskan pokerimaisen lisäelementin. Myös hilpeät suomennokset ansaitsevat erityismaininnan; pelistä löytyy niin kaamioita, haudantakaisia kuin veijareitakin.
