lauantai 17. tammikuuta 2015

Gandalfin moraali ja Järvikaupungin tuho

Gandalf ja Järvikaupungin kodittomia pakolaisia. (elokuvasta Hobitti - Viiden armeijan taistelu, 2014)

 
Kävin katsomassa uuden hobittileffan ja se herätti monenlaisia kysymyksiä. Mietin millä systeemillä leffan megasuuret taistelut kannattaisi hoitaa pelissä? Ei ainakaan Kerpin säännöillä. Barbarians of Lemuria voisi olla näppärä ainakin nopeutensa puolesta, varsinkin kun taistelukentällä on paljon nollatason minioneita, joita ei juuri kannata yksilöidä.

Aivan erityisellä hartaudella aloin pohtia Gandalfin asemaa oikeamielisenä, sydämellisenä ja hyvänä johtajana. Viisaana mutta sympaattisen höpsönä esitetty velhohan käytännössä suunnittelee ja toteuttaa kääpiöiden kosto- ja ryöstöretken Yksinäiselle vuorelle. Vuorelle, jossa psykopaattina massamurhaajana tunnettu lohikäärme Smaug uinuu anastamiensa rikkauksien keskellä. Lohikäärme kun on jotain 150 vuotta aiemmin vallannut kääpiöiden tarunhohtoisen valtakunnan.

Kyseessä on siis eräänlainen Karjala takaisin -tyyppinen operaatio, mutta avoimen sodanjulistuksen sijaan tässä pyritään hyökkäämään pienellä iskuryhmällä suoraan hermokeskukseen. Vuoren vieressä sijaitsee Järvikaupunki, jonka asukkaat ovat jättäneet lohikäärmeen ja Vuoren sisäiset aarteet omaan rauhaansa.

Jos oletamme, että Gandalf on yhtä älykäs kuin miltä hän vaikuttaa, on meidän syytä olettaa, että hän tietää myös tasan tarkkaan operaatioon sisältyvät riskit. Ajatus lähettää kolmetoista kostonhimon sokaisemaa, ahnetta, sotahullua ja patrioottista kääpiötä sekä yksi mukavuudenhaluinen laiskanpullea puolituinen vuorelle, jonka sisällä nukkuu lohikäärme, on suoraan sanottuna mielipuolinen. Vai onko kääpiöillä tai hobiteilla Keski-Maassa jonkinlainen maine katu-uskottavina lohikäärmeentappajina?

Kersti Juvan suomentamassa kirjassa Hobitti eli sinne ja takaisin Smaugista saa sen kuvan, ettei sitä kiinnosta osallistua mihinkään, kunhan sen aarteeseen ei kosketa: "Lohikäärmeet janoavat kultaa ja hopeaa, kuten tiedätte, ihmisiltä ja haltioilta ja kääpiöiltä, mistä ikinä aarteita löytävät, ja ne vartioivat saalistaan koko elämänsä (ja ne elävät käytännöllisesti katsoen ikuisesti ellei niitä tapeta) osaamatta nauttia ensimmäisestäkään vaskisormuksesta."

Tämän pohjalta voi tehdä parikin oletusta:
A) Lohikäärmeet ovat henkisesti sairaita olentoja
B) Jättämällä ne rauhaan aarteidensa keskelle, ne eivät välttämättä häiritse muita

Keskeneräisten tarujen kirjassa mainitaan Gandalfin olevan huolissaan siitä, että Sauronin palveluksessa Smaug olisi vakava uhka. Leffassa Smaug leuhottaa siihen malliin, että Gandalfin pelko saattaa olla aiheellinen. Toisaalta lohikäärme nauttii ilkeilystä, joten kaikille sen sanomisille ei välttämättä ole katetta.

Keski-Maassa ei uskota kulttuurirelativistiseen hömppään ja moraalinen käyttäytyminen on universaalia. Tämän vuoksi voimme arvioida myös lohikäärmettä samoin perustein kuin muita älyllisiä olentoja. Ja lohikäärme on totisesti älyllinen olento, sehän pystyy tuottamaan kieltä siinä missä monet muutkin Keski-Maan olennot.

Mittaamattomista voimistaan huolimatta  vai kenties juuri siksi? – Smaug on elävä massatuhoase, kiero ja ahne psykopaatti, joka nauttii kuoleman ja kärsimyksen levittämisestä. Eräänlainen pahan olon lähettiläs siis. Näin Thorin lohikäärmettä kirjassa muistelee: "Myöhemmin sillä oli tapana ryömiä ulos suuresta portista ja saapua Laaksoon öiseen aikaan ja raahata sieltä mukaansa ihmisiä, etenkin nuoria neitoja syödäksensä ne, ja tätä jatkui kunnes Laakso lakkasi olemasta eikä sinne jäänyt ketään, koska ihmiset olivat joko kuolleet tai lähteneet pois."

Tämä on se Smaug, jonka olohuoneeseen Gandalf kääpiöitä kannustaa.

Mutta miksi sotkea hobitti kääpiöiden ja lohikäärmeen väliseen eripuraan? Velho arvelee, ettei kääpiöitä halveksiva lohikäärme tunnista hobitin tuoksua ja painostaa tämän vuoksi Bilbo Reppulin mukaan reissulle. Bilbo on siis Gandalfin sotastrategisissa suunnitelmissa hyödyllinen ase, jolle ei kannata kertoa enempää kuin mitä yksinkertaisen kontulaisen tarvitsee tietää. Bilbo on Gandalfille välinearvoa edustava työkalu, jota velho manipuloi esittämällä puolituisen ystävää.
 
Järvikaupunki Peter Jacksonin elokuvassa Hobitti - Smaugin autioittama maa (2013).

 
Entäpä sitten Järvikaupungin asukkaat? Kaikki ovat kuulleet ennustuksen, jonka mukaan kääpiöiden jeesaaminen Vuorelle johtaa kaupungin tuhoon. Skeptisimpienkin mielessä siintää alitajuinen pelko siitä, että mielipuolinen lohikäärme tuhoaa kaiken, jos sitä häiritsee. Myös Yksinäisen vuoren kutsumanimi  lohikäärmevuori  viittaa siihen, että folklore elää ja vaikuttaa ihmisten arjessa, vaikkei nuoriso siihen ihan täysillä uskoisikaan.

Järvikaupungin asukkailla on siis ydinaseilla varustettua hirmuvaltaa muistuttava naapuri, jonka he mieluummin jättäisivät omaan rauhaansa. Pelko on ajanut ratkaisuun, jonka perusteella oma selviytyminen nykyhetkessä on tärkeämpää kuin pitkän tähtäimen maailmanpolitiikkaa koskevat suunnitelmat. Gandalf miettii asioita laajemmin ja toimii sen mukaan. Hän puntaroi, että Järvikaupungin tuho on hyväksyttävissä, kunhan operaatio muuten onnistuu.

Kirjassa myös Järvikaupungin viisas isäntä antaa siunauksensa kääpiöiden retkelle toivoen pääsevänsä osingolle rikkauksista. Optimistinen ja kaupallisesti orientoitunut isäntä on itse pannut alulle uudempia lauluja, joissa kerrotaan lohikäärmeen tuhosta ja Järvikaupunkiin virtaavista aarteista.

Kääpiöiden kolistellessa Vuorelle hobitti seuranaan tapahtuu se, mitä lähes kaikki osasivat pelätä: Smaug herää tunkeilijoiden häiritsemänä, lentää ulos ja polttaa Järvikaupungin.

Se, että Järvikaupungista löytyy jousimies, joka onnistuu tappamaan lohikäärmeen, on kiva juttu, mutta laiha lohtu läheisensä menettäneille; neljäsosa asukkaista kuolee liekkimereksi muuttuneessa kaupungissa. Puhumattakaan lukuisista loppuelämäkseen vammautuneista. Tai siitä, että henkiin jääneet ovat kodittomia pakolaisia talven kynnyksellä.

Ehkä Gandalf järkeilee, ettei munakasta voi tehdä rikkomatta kananmunia. Riittävätkö Yksinäisen vuoren aarteet hyvittämään äitinsä menettäneiden lasten surun? Montako kultakolikkoa tarvitaan valamaan uskoa tulevaisuuteen, kun on ensin menettänyt lähes kaiken?

Kukaan ei vaadi sympaattista velhoa tilille. Hän pääsee kuin koira veräjästä: kukaan ei erehdy kysymään, kuka alunperin masinoi kääpiöiden retken. Poissaolollaan Vuoren ryöväyksen ja sitä seuranneen Smaugin raivon keskellä loistanut velho ilmestyy paikalle neuvomaan muita juuri ennen Viiden Armeijan Taistelua.

Gandalf, tuo harmaapartainen hupsu vanha velho, jonka kädet ovat veressä.

Puhumattakaan siitä, kuinka häikäilemättömästi Gandalf käyttää jatkossa hobitteja mahtisormuksen kantajina. Velho tietää, että hobittien yksinkertainen luonteenlaatu ja kunnianhimon puute estävät näitä sekoamasta yhtä vallanhimoisilla tavoilla kuin vaikkapa haltioita tai ihmisiä. Kyllähän velho silti näkee, mitä sormus tekee yksinkertaisimmallekin kantajalleen: Bilbokin muuttuu kuin vanhaksi alkoholistiksi.

Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

2 kommenttia:

  1. Mieli laajentuu, tässä ei edes tulkita mitään kauhean luovasti uudestaan vaan näinhän se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, järkytyin itsekin kun viimein näin Gandalfin touhun kaikessa selkeydessään. Toki velhon puolustukseksi voidaan todeta, että suurempaa hyväähän tuossa ajatellaan, mutta ei se silti kivalta näytä.

      Poista