lauantai 8. joulukuuta 2012

Call of Cthulhu: The Sanatorium, osa 1

Laahustin viime sunnuntaina jäätävässä darrassa pelaamaan Jupan vetämää Call of Cthulhua. Olotilani oli siis pelin henkeen mitä sopivin, varsinkin kun seikkailuksi valikoitui vuonna 1990 ilmestyneestä Mansions of Madness -seikkailukirjasta löytyvä Sanatorium.

Vuosi on 1921. Mikan toimittajahahmo Monty on ollut kirjeenvaihdossa tohtori Brewsterin kanssa ja kuullut kokeista, joita tohtori on saarella sijaitsevassa mielisairaalassa potilaillaan tehnyt. Kokeet liittyvät kollektiivisen alitajunnan tutkimiseen.

Monty lähtee saarelle jutun perässä ja me muut lähdemme mukaan matkaseuraksi. Oma hahmoni, yksityisetsivä James O’Donnell ajattelee ansaitsevansa hiukan ryyppyrahaa ottamalla valokuvia lehtijuttua varten. Kieltolaki on muutenkin katkaissut parhaimman terän nelikymppisen Jimmyn alkoholismilta, joten miehen povitaskussa lepää tyhjä taskumatti.

  
Matkustamme saarelle lautalla, jonka vanha kapteeni kertoo seurueellemme ihmeellisiä tarinoita.

Saarella vastaamme kekkuloi vaimostaan sekavia selittävä mies, jonka naispuolinen hoitaja saattaa sisään laitokseen. Hoitaja pyytää meitä odottamaan viereisessä oleskeluhuoneessa sillä aikaa kun hän hakee tohtori Brewsterin. Oleskeluhuoneen viereiseen kirjastohuoneeseen ei hoitajan mukaan kannata mennä, siellä kun on sattunut pieni haaveri.

Oleskeluhuoneessa istuu nuori nainen, joka lukee keskittyneesti Danten Infernoa. Kurkistamme kirjastohuoneeseen, jonka lattialla makaa kuollut hoitaja. Hoitajan toisesta silmästä törröttävät sakset. Ryhdymme tutkimaan sairaalaa tarkemmin. Meidät sisään päästänyt hoitaja osoittautuu potilaaksi. Läheisestä toimistosta löydämme mieshoitajan istumassa niskat nurin vääntyneenä.

Jännitys tiivistyy.
  
Seitsemän elävien kirjoissa notkuvaa ihmistä ovat henkisesti flip flop – jotkut myös fyysisesti. Yhdestä huoneesta löytyy lattialta istumasta eteensä toljottava tyhjäkatseinen hoitaja, jonka jalat ovat veriset ja käyttökelvottomiksi surkastuneet. Hoitajan takana on tyhjä oviaukko. Saranoiltaan irronnut ovi lojuu kaukana pihalla. Erään kädet verisinä hilluvan potilaan huoneen seinällä on okkulttisia, verellä piirrettyjä merkkejä. ”Mä en halunnu auttaa sitä. Nyt se toinen auttaa sitä!” mies hokee.

Tohtori Brewster löytyy intialaisen maton päältä, paloiteltuna osiin. Porukkamme sanity-pointsit ovat huvenneet siihen malliin, että Jimmy juoksee ulos mutustelemaan multaa, Bacon hengähtää lattialla maaten ja Monty tähtäilee pistoolillaan vainoharhaisena ympäriinsä epäillen, että jokin on koko ajan läsnä.

Willie löytää Castro manuscript -lapulla merkitystä  kirjasta juttua Egyptiä tutkineista arkeologeista, jotka kertovat muinaisen hallitsijan kunniaksi pystytetystä patsaasta. Kirjassa on spekulaatiota, jonka mukaan patsas pystytettiin kenties siksi, että tyyppi onnistui ajamaan pois mystiset meri-ihmiset.

Pengomme potilaita ja henkilökuntaa käsittelevää arkistoa selaillen tapaamiemme ihmisten – niin kuolleiden kuin elävienkin – mappeja. Emme löydä lattialla jalat käyttökelvottomina istuneen hoitajan tietoja. Sen sijaan löydämme tiedot kahdesta henkilöstä, joiden pitäisi olla paikalla, mutta joita emme ole vielä tavanneet. Heput ovat Charles Johnson ja Bobby Birch. Löydämme tohtori Brewsterille osoitetun suosituskirjeen, jossa hehkutetaan Johnsonia. Kirjeen mukaan mies on hyvä hoitaja, joka osaa käsitellä potilaitaan.

Kirjeen perusteella Johnson on myös entinen potilas.

Call of Cthulhu: The Sanatorium, osa 2

torstai 6. joulukuuta 2012

Synkkää kauhuscifiä Ruotsista

Kuulin kaverilta hiljattain uudesta pelistä, jonka nimi kolahti suoraan hyvien vibojen hermokeskukseen: Cold & Dark.

Kyseessä on ruotsalaisen indie-pulju Wicked World Games 1.1:n Mischa L. Thomasin tuotos. Myyntipuheissa lupaillaan grittyä kauhuscifiä.

Maailma on kiinnostava, joskaan ei mitään järin uutta paatuneemmille scifidiggareille. Vuosisatojen päässä tulevaisuudessa osa ihmiskunnasta asuu Siriuksen galaksissa, vailla toivoa pääsystä takaisin maahan. Suuryhtiöt hallitsevat teollista yhteiskuntaa, jonka kaivoksilla on kaivettu liian syvälle ja herätty jotain ikävää.

Tyylin puolesta noudatetaan synkän avaruusoopperan lainalaisuuksia. Pelin tarjoamien seikkailuainesten puitteissa ymmärtääkseni ainakin Doomin ja Dead Spacen kaltaisten tietokonepelien ystävät lienevät kuin kotonaan. Pelaajat kohtaavat niin tunnettuja kuin tuntemattomiakin kauhuja.

Avatareiksi kutsutut pelaajahahmot ovat esimerkiksi syvän avaruuden pelastusalusten miehistöä tai piraatteja. Pelinjohtaja taas on adabtable intelligence, kaverien kesken ihan vaan AI. Sääntömekaniikkaa kuvaillaan kevyeksi. Systeemi käyttää 2d8-heittoja, mikä kuulostaa jännältä vaihtelulta. Itse olen tottunut heittelemään kahdeksansivuista ainoastaan peleissä, joissa se sattuu olemaan jonkin aseen vahinkonoppa.

Kansikuva tarjoilee A-luokan kasarisäväreitä, eikä kuvitusta ole muutenkaan rumuudella pilattu. Suurin osa taiteesta on Johan Fredrikssonin työtä.

Oikeanlaisen tunnelman ja liikevoiton varmistamiseksi luvassa on niin lisäosaa kuin soundtrackiakin. Ja kun vielä lukee pelin arvostelun Rpg.netistä, niin pakkohan tässä on funtsia, josko ostaisi tämän itselleen joululahjaksi.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Barbarians of Lemurian testailua

Jupa halusi taas vaihteeksi testata jotain uutta, joten sunnuntain peliksi valikoitui Barbarians of Lemuria. Pelin vahvuutena on ainakin omaan makuuni miellyttävän yksinkertainen ja vauhdikas systeemi, joka loistaa varsinkin taisteluissa ja istuu oivallisesti miekka ja magia -henkiseen fantasiaan. Vauhdittaakseen lystiä vielä entisestään Jupa oli raapustellut hahmotkin melkein valmiiksi. Nämä arvottiin pelaajien kesken ja täydennettiin valmiiksi muutamassa minuutissa.

Säännöistä sen verran, että testeissä onnistumiset heitetään kahdella kuusisivuisella. Kohdenumero on 9, ykkösillä epäonnistuu ja… äää, fuck it, pointti on siinä, että säännöt oppii minuutissa ja ne on hauskat.

Varsinainen seikkailu sijoittuu synkkien huhujen ympäröivälle rannikkoseudulle, josta saatavan harvinaisen puulajin hakkuuta miekkamiehistä koostuva seurueemme lähtee vartioimaan. Matka taittuu Musta helmi -nimisellä yksimastoisella kaleerilla, jonka päällikköäijä on silmäpuoli kapteeni Saval Krael.

Rannikkoseudun huono maine ja huhut keltasilmäisistä olennoista ovat seuranneet hakkuuhommissa ahertaneiden miesten myötä takaisin sivistyksen pariin. Puunhakkaajia on kuulemma kadonnut seudun metsiin, joten hahmojemme tarkoitus on varmistaa töiden sujuminen.

Rannasta turvallisen matkan päähän jätetystä kaleerista miehistö matkaa kuivalle maalle pitkillä veneillä. Hakkuut sujuvat alkuun jokseenkin ongelmitta, lukuun ottamatta pientä konfliktia muutaman käärmeen kanssa. Lisäksi erään kuolleen puun juurien alta paljastuu ahdas tunneli, jota emme lähde tutkimaan.

Yövymme laivassa, jossa kapteeni pitää miehistön hyvällä tuulella laimennetun viinin avulla. Kesken illanvieton korviimme kantautuu messuamisen ääntä ja kiljumista. Äänet loppuvat yhtä nopeasti kuin alkoivatkin.

Seuraavana aamuna onneton puunhakkaaja tippuu ansakuoppaan ja menehtyy. Muodostamme useita etsintäpartioita ja lähdemme tutkimaan metsää syvemmältä.

Yksinkertainen on kaunista.

Löydämme isoja riimuin koristeltuja kiviä, jotka on aseteltu timantin malliseen muodostelmaan. Kivien keskellä on valtava puunrunko, jossa on nauloja ja verijälkiä. Partiomme kimppuumme hyökkää karhu, jonka kaadamme kolmen soturin voimin.

Yksi etsintäpartioista jää palaamatta. Laivalle yöpymään palannut miehistö haluaa lähteä takaisin kotiin, vaikka puutavaraa mahtuisi vielä mukaan. Kapteeni lupaa, että asiasta äänestetään heti aamulla. Tänä iltana tarjoillaan laimentamatonta viiniä.

Yöllä metsän suunnalta kantautuva messuaminen taas alkaa. Meren puoleisesta horisontista näkyy lähestyvän outo viiru, kuin valtava aalto. Myrskyrintama iskee voimalla laivaan, joka haaksirikkoutuu rannalle. Rankkasade huuhtoo ympäri kantta sinkoutuneita loukkaantuneita.

Metsän rajassa hehkuu lukemattomia keltaisia silmäpareja. 150-senttiset, kummituseläintä muistuttavat otukset ryntäävät rantaa pitkin hyökäten kimppuumme alkeellisin keihäin ja veitsin varustautuneina. Olennot kiipeilevät Mustan helmen kylkeä pitkin suoraan kannella odottavan vastaanottokomitean kirveisiin ja miekkoihin.

Taistelussa menehtyy kaksikymmentä miehistön jäsentä. Verilöylyn päätyttyä kannella lojuu sata keltasilmäistä raatoa – loput pakenevat takaisin metsään. Kapteenimme kuolee saamiinsa vammoihin.

Näihin tunnelmiin peli sitten päättyykin. Nähtäväksi jää, onko jatkoa luvassa. Vauhdikasta meininki ainakin oli, koko setti vedettiin alle kolmessa tunnissa – off game -läpästä tinkimättä – ja lopputaistelu kesti vaivaiset 15 minuuttia. Suosittelen kaikille miekka ja magia -tyyppisen fantasian ystäville. Ja miksei toki muillekin, tässäpä lystikästä vaihtelua esimerkiksi Pathfinderin lomaan (joo joo, tiedetään, eri kohderyhmät jne.).

lauantai 24. marraskuuta 2012

Mutant Epoch: The Crevice, osa 3

Syysiltojen hämärtyessä saimme viimein päätökseen William McAuslandin postapokalyptisen seikkailun. Tässä tiivistetty peliraportti sessioiden tapahtumista.

Päätämme jatkaa matkaa kontrollihuoneesta laitoksen alemmille tasoille. Jimmy-Bob sulloo androidin pään reppuunsa. Pää sisältää ehdottomasti tutkimisen arvoista teknologiaa. Avaamme varovasti kontrollihuoneen oven. Käytävä on edelleen tyhjä.

Seuraamme käytävää metallisille liukuoville. Ovet räsähtävät auki paljastaen hämärän kuilun, jossa roikkuu kaapeleita. Kurkistamme alas. Noin kahdeksan metrin syvyydessä pimeyden rikkoo sinertävää valoa hohkava oviaukko. Laskeudumme kuilun pohjalle köyden avulla.

Kesken Jimmy-Bobin laskeutumisen seinämän kolosta ilmestyy ison koiran kokoinen hämähäkki. Goblin säikyttelee ötökän taskulamppunsa valokeilalla takaisin pimeyteen.

Alakerrassa on vastaanottotiski, jota ympäröi kasa luurankoja. Seuraamme käytävää isoon avokonttoriin, jossa työpisteet on erotettu toisistaan sermeillä. Pengomme paikat. Mukaan tarttuu automaattiaseita ja Val Biotechin turvalätkä.

Yhdellä työpisteellä retkottaa hameeseen ja toppiin pukeutunut, vaaleahiuksinen luuranko. Luurangon vieressä on tyhjä pilleripurkki, valokuva perheestä ja lappu, jonka Jimmy Bob – ryhmän ainoana lukutaitoisena – lukee ääneen.

Lopetin juuri puhelun Benin kanssa.

Lapset ovat kuolleet.

Koneet tulivat kouluun ja teurastivat heidät kaikki. Kuka niitä hallitsee? Miksi ne tappoivat lapset? Missä on Jumala?

Ben sanoi armeijan vetäytyvän kohti San Franciscoa. LA on omillaan. Ben sanoi, että hänellä on isänsä kivääri, ja että hän on menossa naapureiden kanssa tiesululle. Hän sanoi rakastavansa minua ja että tapaisimme uudestaan seuraavassa elämässä.

Laboratorion väestä kaikki, jotka eivät ehtineet lähteä ennen hyökkäystä, ovat jumissa liikenneruuhkassa tai juoksemassa henkensä edestä. Vitun androidit sekoavat ja tappavat meidät heti, kun saavat tartunnan. Osa työkavereistani aseistaa itseään… ja muut, kuten minä, valmistautuvat tappamaan itsensä.

Noista vitun pedoista, nielijöistä, ei ole mitään apua. Koneita vastaan lähettämämme pedot juoksivat karkuun ja söivät käsittelijänsä tai viattomia siviilejä. Emme hallitse noita kirottuja hirviöitä. Jos ne ikinä pääsevät ulos ne leviävät kaikkialle kaupunkiin. Jonkun täytyy tuhota tämä laboratorio räjäyttämällä voimalaitos.

Kadulta ja yläkerrasta kuuluu räjähdyksiä ja laukauksia. Kaikki, joista välitin, ovat poissa. En ole sotilas. Olen pelkkä pelkuri, joka pakenee pillereiden ja vodkan avulla.

Ihmiset rakensivat nämä koneet, jotka nyt tuhoavat meidät. Ja nämä ihmisiä syövät demonit… me ansaitsemme kohtalomme. Maailma ei enää kuulu ihmiskunnalle. Olen onnellinen, etten voittanut tyhmää kilpailua päästäkseni uneen… vain herätäkseni kauheampaan maailmaan tulevaisuudessa.

Hyvästi,

Sue
  
Tervetuloa vuoteen 2346!

 Viereisessä keittiössä tapaamme kauniin tumman naisen, joka tervehtii meitä ystävällisesti: ”Hei, olen Keisha-58. Millainen sää ulkona on? Kuka haluaa kofeiinitonta?”

Naisen vasen käsi ja silmä roikkuvat kummallisesti. Keisha nytkähtelee savuttavan espressokeittimen vieressä jatkaen ystävälliseen sävyyn: ”Hei, olen Keisha-58. Millainen sää…”

Jimmy-Bob sammuttaa androidin kesken lauseen.

Keittiön vessat ovat täynnä muumioituneita ruumiita ja luurankoja. Viereisessä varastohuoneessa on 3-metrisiä arkkuja, joiden takaa kimppuumme säntää tusinan verran ison koiran kokoisia, sammakon ja kanan näköisiä vastenmielisiä olentoja. Ammumme otukset. Laatikoista löytyy kuivamuonaa sekä mustaan kuplamuoviin käärittyjä, HIGH EXPLOSIVES -tekstillä varustettuja haulikon patruunoita.

Viereisen käytävän oven takaa paljastuu portaikko, jonka yläpäässä kohtaamme moottorisahakädellä varustetun taistelurobotin. Eagle ampuu raketin lähietäisyydeltä ja porukka lentelee seinille. Seuraa melkoinen sekamelska, jonka aikana ammuskelemme myös toisiamme. Lopulta Karcost onnistuu losauttamaan robotin pois pelistä. Raotamme katon ruosteista luukkua, josta avautuu näkymä ilta-auringon valaisemalle kadulle. Palaamme takaisin alas.

Päädymme valtavaan laboratorioon täynnä rikkinäisiä laitteita. Huoneen keskellä on lasinen koppi, jonka sisällä on ihmisten ruumiita. Huoneen toisella seinällä isot teräsovet roikkuvat saranoillaan. Löydämme kammion, jossa on 12 kryoarkkua.

Avatessamme arkkuja kimppuumme rävähtää  ihmisen näköisiä mustasilmäisiä olentoja, joilla on suun tilalla jonkinlainen suolimainen kärsä. Tapamme otukset ja jututamme herättämiämme ihmisiä. Eräs onneton ampuu itsensä välittömästi nähdessään mutanttiystävämme Karcostin ja Goblinin. Naisen kädestä löytyy pienen lapsen valokuva sekä hopeasormus, jonka nappaamme mukaan.

Herätettyjen joukossa on myös Val Biotechin toimitusjohtaja Pembroke III, joka kiittelee meitä innoissaan. Mies puhuu mecha-invaasiosta, jota vastaan he yrittivät kehittää aseita, jotka eivät sitten toimineetkaan halutulla tavalla. Toinen herätetty, johtavaksi tiedemieheksi ja pääkehittelijäksi itsensä esittelevä James katselee kryoarkuissa makaavia olentoja ja toteaa, että ne on tuhottava. Otukset ovat kuulemma muuttuneet, eivätkä ole enää Jamesin lapsia. Kolmas herätetty on 15-vuotias, Maggie-niminen tyttö, jonka isä oli laittanut arkkuun turvaan.

Jatkamme matkaa läheltä aukeavaan luolaan, jossa kohtaamme valtavan kolmipäisen olion, jonka suista erkanee jonkinlaisia imu-ulokkeita. Lattialla, seinissä ja katossa on limaisia munia. 12 pienempää hirviötä juoksee meitä kohti. Räjäytämme emon jälkikasvuineen. Maggie kuolee räjähdyksessä ja katosta tippuu kivenlohkare toimitusjohtaja Pembroken päälle.

Pitkän kävelyn ja useiden vihamielisten kohtaamisten jälkeen saavumme valtavaan tilaan, jossa on neljä avaruussukkulaa. Kolmen sukkulan päälle on tippunut kivenlohkareita. Neljäs sukkula on köynnösten peitossa. Hallissa on valtava sienimetsä, joka peittää tien sukkulalle. Isoimmat sienet ovat 6 metriä korkeita. Neljännen sukkulan tasanteelta kimppuumme kirmaa yli kaksikymmentä kärsäolentoa, joista osa näyttää aiemmin kohtaamiltamme ihmishybrideiltä. Räiskimme sienimetsän ja sen seassa säntäilevät olennot tuhannen päreiksi.

Nousemme sukkulaan, joka on sisustettu luilla ja visvalla. Lastiruumassa on 12 seinään kahlittua skullock-naista, joiden vatsat pullottavat. Yksi naisista pyytää auttamaan. Lyhyen kinastelun jälkeen avaamme kahleet. Skullockit poistuvat sukkulasta.

Aluksen konehuone on niin hajalla, ettei korjausta ole mitään mieltä edes yrittää. Nappaamme kaiken hyödyllisen ja kevyen mukaan ennen poistumistamme. Nousemme hylätyn metroaseman pysähtyneitä rullaportaita pitkin takaisin katutasolle ja yritämme löytää paikan, jonne jätimme hevoset.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Vuoden kulttuuriteko – Uuden sukupolven paluu

Tähtilaiva Enterprisen miehistö poseeraa.
”Space: the final frontier...”                                                      
 
Kutonen (entinen The Voice) aloittaa lupaavasti: Twin Peaksin lisäksi kanava on nimittäin alkanut esittää Star Trek: The Next Generationia arkipäivisin klo 18 (uusinta 00.30). Tänään esitettiin kuudes jakso (Where No One Has Gone Before), mutta vielä ehtii hyvin mukaan. Kyseessä on nimittäin sarja, jonka jaksot ovat old school -tyyliin onnistuneesti yksittäispakattuja (paitsi ne harvat kaksiosaiset). Jaksojen välistä jääminen ei siis monen nykysarjan tapaan vie pohjaa sarjan seuraamiselta.
 
Suomessa aikoinaan Star Trek: Uusi sukupolvi -nimellä esitettyä sarjaa tehtiin seitsemän tuotantokautta vuosina 1987–1994. Jo pelkästään ykköskaudessa on 26 jaksoa. Taso vaihtelee, mutta parhaimmillaan meno on mahtavaa hyvien scifi-ideoiden yhdistyessä kiinnostaviin henkilöhahmoihin ja mielenkiintoiseen maailmaan. Ihmiskunnan tulevaisuus – kolmannen maailmansodan jälkeinen – näyttää vaihteeksi valoisalta. Ihminen on noussut moraaliltaan oman aikamme homo sapiensia korkeammalle tasolle ja päässyt hyödyntämään paremmin koko potentiaaliaan.

 
Tähtilaivan uljas miehistö tutkii avaruuden käymättömiä korpimaita ja kohtaa jatkuvasti monenlaisia, usein ihmiskunnan menneisyydestä muistuttavia alkukantaisia kulttuureita. Ihmiset eivät väkisin tyrkytä muille omia arvojaan, vaan lähestyvät vieraita kulttuureita kunnioittavasti. Näiden asioihin sekaannutaan ainoastaan silloin kun se on välttämätöntä.
 
Ongelmien ratkaisussa Enterprisen miehistö turvautuu aina ensisijaisesti diplomatiaan. Ehdan tieteisfiktion tapaan monet pulmat selviävät ahkeran tieteellisen – Star Trekin maailman omia lainalaisuuksia noudattavan – tutkimuksen avulla.
 
Toki matkan varrella törmätään myös vihamielisiin olentoihin, joiden kanssa joudutaan diplomatian sijaan turvautumaan vaiheisiin tai fotonitorpedoihin – mutta silloinkin vain itsepuolustuksen nimissä! Välillä taas kohdataan huomattavasti ihmistä kehittyneempiä elämänmuotoja, kuten vaikkapa mystinen Q.
 
Itselleni tämä on lapsuuteni tärkeimpiä sarjoja, joka on myös kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Parhaat scifi-ideat tempaavat mukaansa niin onnistuneesti, ettei toisinaan kuviin eksyvää halvan näköistä puvustusta ja lavastustakaan jaksa moittia – halutessaan nämä voi jopa nähdä kunnianosoituksena tieteisfiktion värikkäälle pulp-historialle!
 
Kapteeni Picardin sanoin:
 
“Let’s make sure that history never forgets the name… Enterprise.”

lauantai 8. syyskuuta 2012

Mutant Epoch: The Crevice, osa 2

Viime sunnuntaina porukka oli hyvässä vireessä ja peli rullasi oikein mallikkaasti. Naurattaa vieläkin, kuinka helposti kesken kaiken töihin lähteneelle Jarille saatiin sijainen – joka kaiken lisäksi pelasi Jaria paremmin! Energiajuomaa ja hampurilaisia kului (ainakin meikäläisellä) ja noppaa pyöriteltiin kiitettävällä antaumuksella. Vaan nyt itse asiaan, eli takaisin vuoteen 2346 – tai jonnekin niille main – ja vaaroja kuhisevan rauniokaupungin pölyisille käytäville.

Vuohijalkaisen mutanttimme Goblinin (Jari) keihäs lentää ilman halki tervehtimään taaksemme hiippailleen skullock-lauman johtajaa. Myös oman hahmoni Jimmy-Bobin kaivama haulikko jyrähtää kaihoisasti lähettäessään yhden ihmissyöjistä autuaammille metsästysmaille. Karcost ja Desert Eagle ylireagoivat näyttävästi: raakalaisten sekaan lentää niin kranaattia kuin Eaglen asekädestä suhahtavaa rakettiakin. Kaikki kynnelle kykenevät heittäytyvät käytävälle räjähtävän tulimyrskyn tieltä viereisen huoneen hämärään suojaan – ja ojasta allikkoon!

Huoneen katonrajasta kimppuumme lepattelee pienen koiran kokoisia paholaislepakoita. Jimmy-Bob huitoo siivekkäitä riivaajia loitommas ensihätään sytyttämällään hätäsoihdulla. Goblin tiputtelee äänekkäästi kirkuvia pirulaisia käteensä ilmestyneellä energiamiekalla bioreplikantti X-88:n (Mika) halkoessa kiusanhenkiä viidakkoveitsellään.

Viimeisen lepakon lätsähtäessä lattialle vedämme syvään henkeä, ennen kuin tutkimme räjähdyksen jäljiltä yhä savuavan käytävän. Keräämme skullockien palaneilta ruumiilta talteen kaiken ehjän ja käyttökelpoisen. Lepakkojen ruumishuoneelta löytyy myös ehjä rannekello sekä lukittu ovi, jonka onnistumme murtamaan.

Huoneen lattialla lojuu siellä täällä luita. Seinän poikki kulkevasta isosta, ihmisen mentävästä ilmastointiputkesta puuttuu ritilä. Yhdestä huoneen hyllystä löytyy pistooli, jossa on täysinäinen lipas. Ilmastointiputkesta alkaa kuulua kolinaa. Peräännymme hätäisesti takaisin oviaukkoon.

Raahaamme hyllyjä ja muuta murtamamme oven telkeämiseen sopivaa rojua oviaukon viereen. Ilmastointiputken aukosta luikertelee esiin valtava, noin kolmimetrinen mato. Äänistä päätellen lisää on tulossa. Suljemme oven ja raahaamme lisää tavaraa varmistamaan että se myös pysyy kiinni.

Palaamme ihmettelemään elektronisella lukolla varustettua teräsovea. Ovessa lukee teksti ”STERILE FACILITY”. Ryhdymme hajottamaan oven viereistä seinää kaikilla mahdollisilla työkaluilla. Ahkeran ja pitkäjänteisen uurastuksen tuloksena saamme viimein aikaiseksi reiän, josta mahdumme läpi.

Käytävällä makaa tutkija-asuisia luurankoja. Asuihin on kirjailtu teksti ”Val Biotech Inc.”. Käännymme käytävän ensimmäisestä mutkasta oikealle ja löydämme oven, jonka edessä on paljon luurankoja, osa tunnistamattomaksi hajonneita. Ovesta löytyvien jälkien perusteella sitä on yritetty rikkoa.

Goblin onnistuu tiirikoimaan lukon. Oven takaa paljastuu jonkinlainen kontrollihuone täynnä pöytiin kiinni rakennettuja tietokoneita. Seinällä on myös valtava videomonitori. Löydämme seinästä virtakytkimen, jonka naksautamme päälle. Monitorit välähtävät ensin siniseksi, sitten niille ilmestyy Val Biotech Inc. -logo.

Jimmy-Bob-hahmoni esikuva on Bruce Spencen näyttelemä pilotti elokuvassa Asfalttisoturi (Mad Max 2, 1981). 

Tietokoneisiin erikoistunut hahmoni Jimmy-Bob istahtaa tuolille ja alkaa näpyttelemään. Päälle kytkemäämme varavirtaa näyttää riittävän melkein vuorokaudeksi.

Yhden turvakameran kuvassa kameran ohi välähtää jotain ihmistä isompaa. ”Sulkekaa ovi!” komentaa Jimmy-Bob ja muut tottelevat.

Viimeisin tietokoneen arkistoista löytyvä merkintä on syyskuulta 2196. Laitoksen sijainniksi on merkitty Las Angeles, Kalifornia. Täällä on ilmeisesti kehitelty bioaseita sotilaalliseen tarkoitukseen. Tiedostoista löytyy myös maininta projektista nimeltä ”Inhaler”. Suurin osa laitoksen käyttämästä sähköstä ohjataan kellaritason ruokintasiiloihin.

Jimmy-Bob yrittää ottaa yhteyttä verkkoihin huonolla menestyksellä. Langaton yhteys sataan muuhun tietokoneeseen kuitenkin löytyy – näistä ainoastaan yksi vaikuttaa olevan yhä toiminnassa. Isolle videoruudulle välähtää kuva pimeästä, vastaavanlaiselta kontrollihuoneelta vaikuttavasta tilasta. Autiolta vaikuttavan kontrollihuoneen ikkunasta näkyy tähtiä ja kuu. Liekö kyseessä jonkinlainen satelliitti tai observatorio.

Jimmy-Bobin penkoessa tietokonetta muut tutkivat huonetta. X-88 löytää metallisen laatikon, jonka sisältä löytyy lääkintätarpeita ja vastamyrkkyinjektioita. Lattialta löytyy myös kannettava tietokone – mutta ei siihen sopivaa akkua.

Karcost löytää pienen pistoolin, jossa on yksi luoti. Hän heittää pistoolin Goblinille, joka katsoo toista mutanttia kysyvästi?

”Ammu ittes”, Karcost kehottaa ja muu ryhmä remahtaa nauruun.

Goblin ei anna Karcostin tylyn huumorin lannistaa itseään vaan jatkaa huoneen tutkimista ja löytää naisandroidin rikkinäisen pään. Näyttää siltä kuin androidin päähän olisi ammuttu luoti ohimosta sisään.

Naamaansa peittävää likaista sänkeä raapiva Jimmy-Bob vilkaisee olkansa yli ja huikkaa: ”Hei Goblin, arvaa mitä sanotaan naisandroidille jota on ammuttu päähän? Ei mitään, se on sanottu sille jo kerran!”

Jimmy-Bobin verestävistä mulkosilmistä valuu kyyneleitä miehen hirnuessa hevosmaista nauruaan.

perjantai 31. elokuuta 2012

Mutant Epoch: The Crevice, osa 1

Aloitimme sunnuntaina Jupan vetämän Mutant Epochin. Kyseessä on William McAuslandin luoma postapokalyptinen D&D legendaarisen  Gamma Worldin hengessä. Sääntömekaniikka pohjaa d100-systeemiin. Hahmot luotiin täysin pelin ehdoilla noppaa heitellen, mitään valinnanvaraa ei pelaajilla ollut. Hahmogalleriasta tuli melko värikäs: ryhmästä löytyy kaksi mutanttia, taistelukyborgi, bioreplikantti ja jopa yksi ”puhdas” ihminen.

Aloitusseikkailuksi Jupa valitsi The Crevicen.

Vuosi on noin 2346. Romahduksen jälkeisessä maailmassa vanha tekniikka on haluttua. Viisihenkinen ryhmämme on matkannut Pitfordista erääseen pahamaineiseen rauniokaupunkiin aarteiden toivossa. Hevoset on jätetty jonkin matkan päässä sijaitsevan rakennuksen suojaan.

Jostain kauempaa kuuluu kirkumista, apinamaisia urahduksia ja laukauksia. Äänet loppuvat yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. Jatkamme matkaa, kunnes erään kadun kulmassa edestämme alkaa kuulua tasaisena toistuvia jysähdyksiä. Jotain isoa on lähestymässä. Pujahdamme viereisen rakennuksen seinässä olevasta halkeamasta sisään. Seuraamme käytävää varastohalliin, joka on täynnä laatikoita ja tynnyreitä.

Ryhmämme taistelukyborgi Desert Eagle kurkistaa seinän halkeamasta kadulle päälaeltaan aukeavasta luukusta nousevan, 360 astetta näkevän mekaanisen silmänsä avulla. Eagle palaa varastohalliin ja kertoo nähneensä noin 5-metrisen liskon pälyilemässä ympärilleen.

Varastohalli osoittautuu melkoiseksi aarreaitaksi ihmishahmolleni Jimmy-Bobille, joka löytää muun muassa kaasunaamarin, Rambo-veitsen, pienen peilin, pihdit ja vastamyrkkyinjektion. Todelliseen kultasuoneen osuu kuitenkin Mikan replikantti X-88, joka löytää täysinäisen tynnyrin raakaöljyä. Rakennus vaikuttaa muutenkin tutkimisen arvoiselta, joten päätämme ottaa tynnyrin mukaan vasta paluumatkalla.

William McAusland vastaa myös pelin runsaasta kuvituksesta.

Varastohallin lattian pölykerrosta rikkovat suhteellisen tuoreen näköiset jäljet. Kurkistamme suurten, raollaan olevien ovien välistä seuraavalle käytävälle. Hämärällä käytävällä lojuvan romun seassa makaa noin kaksimetrinen hyönteinen. Olennon päästä törröttää luinen putki.

86-senttisen, vuohijalkaisen mutanttivahvistuksemme Goblinin (Jarin hahmo) hiipiessä käytävälle hyönteinen havahtuu. Sihisevä olento syöksee otsansa luuputkesta limaa, jonka Goblin torjuu romusta rakentamallaan kilvellä. Lima syövyttää kilpeä ja siinä näyttää möyrivän jonkinlaisia pieniä toukkia. Goblin tiputtaa kilpensä ja perääntyy.

Peloton ja väkivahva replikanttimme X-88 lähtee juoksemaan kohti ötökkää viidakkoveitsi kädessään. Jimmy-Bob säestää hyökkäystä jousellaan. Valitettavasti nuoli uppoaa X-88:n vasempaan pakaraan. Tämä ei hidasta replikantin vauhtia, kuten ei myöskään keinotekoisen miehen päälle satava limainen happosade. Ryhmämme älykkö, isopäinen mutantti Karcost ampuu jättiläistorakkaa tarkkuuskiväärillään.

Desert Eagle kaivaa rynnäkkökiväärinsä, jonka lippaassa on kokonaiset kaksi luotia. Ensimmäinen ammus osuu tulilinjalla kekkuloinutta Goblinia olkapäähän.

”Mä en koskaan ammu toista kertaa huti”, toteaa itsevarma kyborgi ja ampuu toisen luotinsa ohi.

X-88 hyppää ilmaan ja survaisee hyönteistä viidakkoveitsellään. Jimmy-Bobin nuoli uppoaa olentoon, samoin kuin Goblinin käteen ilmestynyt sininen energiamiekka. Iskuja satelee siihen malliin, että ötökkä on pian pakotettu siirtymään ajasta ikuisuuteen.

Happolima on syövyttänyt X-88:n ihoa, jonka sisään toukat ovat kaivautuneet möyrimään. Jimmy-Bob kokeilee onneaan ja piikittää replikanttiin vastamyrkkyinjektion.

Käytävän päästä löytyy kaksi suurta teräsovea. Toinen on romahtanut saranoiltaan ja johtaa pimeään huoneeseen. Vastapäinen ovi on ehjä ja siinä on numerokoodin vaativa elektroninen lukko.

Lukkoa ihmetellessämme kuulemme askelia. Selustaamme on hiipinyt viisi skullockia. Neljä näistä ihmissyöjäraakalaisista on aseistautunut keihäillä. Viides vaikuttaa pomolta: sillä on toisessa kädessään haulikko ja toisessa kranaatti.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Tauolla olevat kampanjat

Jupa ilmoitti pistävänsä Mutant Epoch -sessiot pystyyn kahden viikon sisällä. Sitä odotellessa päätin listata muutamia peliporukaltamme kesken jääneitä kampanjaluonteisia pelejä.
  
Warhammer Fantasy Roleplay   

Jupan melko tarkkaan kaksi vuotta sitten aloittama legendaarinen The Enemy Within -kampanja on ollut tauolla noin puolitoista vuotta. Saimme tämän parissa aikaan mukavan rutiinin pelaamalla joka viikonloppu aina lauantaisin tai sunnuntaisin. Oma mielenkiintoni alkoi jossain vaiheessa hiipua, pelin maailma ja junaraiteille pakotettu juonenkuljetus eivät jaksaneet viihdyttää enää pidemmän päälle. Kyllästyin myös omaan hahmooni, joka oli kliseinen baaritappelija, jolle en keksinyt yhtään kiinnostavaa koukkua. Nyt on alkanut mieli muuttua, ja tämä tuntuu taas jatkamisen arvoiselta  ihan vain jotta näkisi mitä seuraavaksi tapahtuu.
    
    
    
Pendragon

Toinen Jupan vetämä tauolle jäänyt peli. En ollut mukana alusta asti, joten tuomitsen pelin pelkästään muutamien sessioiden perusteella. Kuningas Arthurin legendoihin perustuva ritariromantiikka kiinnosti (katsoin innostuksissani uudelleen Boormanin Excaliburin), mutta itse peli jätti pahan maun. The Great Pendragon Campaign saa yllä mainitun Warhammer-kampanjan tuntumaan hiekkalaatikolta. Kesäiset sotaretket olivat pelkkää pelinjohtajan kuvailemaa tarinaa, jossa pelaajat pääsivät heittämään noppaa tasaisin väliajoin seuraavissa taisteluissa, joissa mihinkään muuhun ei päässyt vaikuttamaan. Kun pelaajan ainoat vapaasti päätettävät valinnat liittyivät oman kartanon virittelyyn talvivaiheen aikana, ei peli juurikaan kutitellut meikäläisen mielihyväkeskuksia.
   

Star Wars

Jarin luotsaama kotikutoinen kampanja potkaistiin käyntiin syksyllä 2010. Taukoja on ollut, mutta edelliset sessiot ovat vielä elävästi mielessä. Darth Vaderin metsästäessä viimeisiä jedejä Imperiumi pakkovärväsi pelaajahahmot tykinruuaksi. Asepalvelus ei maittanut, joten storm trooper -haarniskat jäivät taistelutantereelle tulikasteesta selviytyneiden ryhtyessä rintamakarkureiksi. Tyylilajiltaan peli on vahvasti pimeälle puolelle kallistunutta, laittoman bisneksen kiemuroissa sykkivää, kyberpunkin ja spagettilänkkärien sävyttämää kostoretkeä. Taustalla soi Tron: Legacyn mainio – varsinaista elokuvaa noin 1000 kertaa parempi – soundtrack, joka tarjoilee pelin henkeen sopivia tunnelmia. Sisältää niin iisimpää maalailua ja hyvää nostatusta kuin retrofuturistista diskojytääkin. Sopii muidenkin science fiction -pelien taustalle.

torstai 2. elokuuta 2012

E.N.O.C. – pois jäänyttä kuvitusta

Kaivelin internetin syövereistä – Nasta Designin sivuilta – muutaman kuvan, jotka eivät mahtuneet ainakaan ENOC  Operaatio Eisenbergin version 1.1 (2011) sivuille. Kaikki alta löytyvät kuvat ovat käsittääkseni Tuuli Juntusen piirtämiä. Konstaapeli Hartman on muuten samanlainen kuin kirjassa, mutta tässä hänellä ei ole talvivaatteita.
  
  
 
   
Good stuff. Täältä löytyy pelikirjan sivuille päätynyttä kuvitusta. Myös Jaakko Tyhtilän jälki ansaitsee tulla mainituksi. Kokonaisuus yltää helposti kotimaisen roolipelikuvituksen kärkisijoille.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Ropecon 2012 – lyhyestä virsi kaunis

Tämän vuoden Ropecon-visiitti jäi osaltani valitettavan lyhyeksi, ehdin paikalle vasta tänään iltapäivällä. Jos viime conin  kohokohtia olivat Rami Sihvon mainio (Pandorum-leffan innoittama) Heimot-seikkailu ja Ville Vuorelan omista peleistään pitämä esitelmä, niin tällä kertaa kiinnostavimmaksi osoittautui Vuorelan katsaus Stalker-roolipeliin sekä muihin Strugatskien Roadside Picnic -romaanin innoittamiin teoksiin, joissa möyritään Vyöhykkeillä. Käsiteltävänä oli niin leffoja ja kirjallisuutta kuin tietokonepelejäkin. Vuorela on helkkarin hyvä esiintyjä ja aihekin mitä mielenkiintoisin. Äänitin koko jutun, joten laittanen parhaat palat jossain vaiheessa tännekin.

Kaubamajassa hypistelin käytetyn Lamentations of the Flame Princess -laatikon sisältöä. 30 euroa oli kuitenkin liikaa pelkästä uteliaisuudesta maksettavaksi, kirjahyllyssä kun lepää jo ihan tarpeeksi pelaamattomia pelejä. Jokin siinä silti kiehtoo.

Ilahduin valtavasti löytäessäni eräältä tiskiltä Roolipelaaja-lehtiä. Lehden ostamisen lopettaminen yhdeksän ensimmäisen numeron jälkeen on kaduttanut aina tasaisin väliajoin. Ostin kaikki itseltäni puuttuvat numerot sekä itselläni jo olleet, paketti kun tuli irtonumeroita halvemmaksi.

Siinä se Ropecon sitten osaltani olikin. 14 numeroa lukematonta suomalaista roolipelihistoriaa odottaa, joten ei parane valittaa.