Rollaa sanity, okei?

Suomennettuja roolipelejä vuosilta 1988-1993.

Veronmaksajien rahoilla pyörivän radioaseman pöndeintonaatiolla hölöttävä juontaja droppaili suustaan etäisesti lauseita muistuttavia verbaalisia sekasiköitä, joista puolet koostui englannin kielen sanoista. Legit?

Ei ollut yhtään legit, oli pelkästään cringeä. Olin että omg, miten tässä näin pääsi käymään? Not so long ago mutta way back kummiskin fennomaniapäissään pärisevät ruotsia bamlaavat herrat opettelivat suomen kieltä etuoikeuksistaan käsin vaikka ei todellakaan olisi tarvinnut. Who knows, ehkä se oli identiteettikriisi tai ihan sama, whatever.

I was like, mikä tässä osui eniten hermoon ja sai ragettamaan? Sekö että pönde yritti olla niin hesalaista, vai sekö että pönde skippasi perinteisen ykköslevelin hesalarppauksen ja sukelsi suoraan international social media influensserien ja kahden ulkolaisen kaverinsa vuoksi englanniksi somepostauksiaan näpyttelevien kosmopoliittien syvään päätyyn?

Don't get me wrong, en trollaa enkä tahdo suotta dissata. Biiffi ei ruleta ja heittarit heittaa, joten tohtiiko tästä edes triggeröityä? Ja sori bro jos olen lowkey misantrooppi. Ethän silti laita mulle dm.

To be honest, länkytän itsekin atm jotain sekavaa hybridikieltä myös irl. "Jees", "okei", "tänks", "cool". Enkö hiffaa kuinka uncoolia se on? Mikael Agricola ja fennomaanikkojen haamut eivät taatusti fiilaa - on suoranainen ihme etteivät mokomat ryömi leposijoiltaan takaisin keskuuteemme kuristamaan kuoliaaksi äidinkielensä perinnöstä piut paut nakkaavia milleniaaleja.

Syytän kaikesta roolipelejä.

Lapsuuteni maailmassa suosituimpia ulkomaisia pelejä käännettiin vielä suomeksi. Kiitos 1988-1993! Sitten se loppui. Oli opeteltava englantia heti kun suomeksi saatavat pelit eivät enää riittäneet.

Eivätkä ne ikinä riittäneet.

Tämän seurauksena peliporukkamme mongerrus on dystooppisen tulevaisuuden sekasikiömäistä uuskieltä, lörppähuulten maiskuttelemaa kuonaa joka valuu suusta toteuttamaan äikänmaikkojen karseimmat painajaiset. Puhutaan fiiteistä ja expasta, tehdään lämää ja luutataan. Tsekkaillaan damage modifiereita ja rollataan sanitya.

Blööörghhh...

Kuin ilmoille pärskittyä radioaktiivista limaa, joka saastuttaa herkän kuulijan mielen ja kielen. Tartunta on peruuttamaton ja johtaa tunnekielen kuolemaan. Lääkitys ei kuulu Kela-korvausten piiriin.

Käypä hoito -suositus: pitäydy suomenkielisissä roolipeleissä ja seikkailuissa. Käännä itse jos sopivaa käännöstä ei ole saatavilla. 1-2 peliä viikossa tai tarvittaessa enemmän. Läheisesi sairastuessa kantelu paikalliselle kielipoliisille ja ohjaus kielenhuoltoon.

Oireiden jatkuessa ota välittömästi yhteys lääkäriin.

Dungeon23, viikko 1

Luolaston ensimmäinen taso ja seitsemän huonetta.

En ikinä lähde minkään sortin haasteisiin mukaan, mutta kun lähden, niin tavoitteena on piirtää vuoden loppuun mennessä megaluolasto. Mieletön homma, enkä edes tajua jättiluolastojen vetovoimaa. Mutta koska luolaseikkailut ovat erottamaton osa harrasteen historiaa ja OSR-nykyisyyttä, niin ehkä tästä seuraa tajuntaa laajentava oppimiskokemus.

Juttuhan lähti käyntiin Sean McCoyn Twitter-viestistä, johon törmäsin jossain blogissa: "Megadungeon for 2023. 12 levels. 365 rooms. One room a day. Keep it all in a journal."

Olin heti myyty! Enkä ollut ainoa, tälläkin hetkellä Instagram täyttyy #dungeon23-julkaisuista.

Kynnys on kerrankin laskettu niin matalalle, ettei täkyyn voi jättää tarttumatta. Yksi huone päivässä. Ja jos joku päivä ei ehdi, niin seuraavana voi helposti kiriä senkin. Tai sitten viikon lopuksi kaikki seitsemän huonetta kerralla. Tai vuoden viimeisenä päivänä 365 huonetta. Liian helppoa.

Ensimmäisen viikon räpellys on nyt ohi. Seitsemän huonetta ja ensimmäinen kerros luolastoa on valmiina odottamassa seikkailijoita. Tämän tekeminen palautti yllättäen todella vanhan fiiliksen, jonka olen kokenut viimeksi lapsuudessa roolipelien parissa, kenties jotain Ankh-luolastoa piirtäessäni 1990-luvulla. Sellaisen intomielisen puuhastelun, missä mielikuvitus pääsee temmeltämään vapasti. Ei mitään järkeä, mutta törkeän hauskaa.

En edes tiedä mitä sääntöjä tai maailmaa käyttäisin tämän vetämiseen. Todennäköisesti jotain mahdollisimman kevyttä fantasiaviritelmää. Nythän tässä ei sinänsä ole mitään teemaa, sävyä tai varsinaista koukkua. Heittelen mielivaltaisesti sekaan siistejä juttuja, joita diggailen piirustushetkellä.

Tämä on kuin pelisuunnittelun alkeiskurssi. Tästä se kaikki alkoi.

Joten ei muuta kuin kaikki mukaan piirtämään ikiomaa luolastoa, vielä ehtii hyvin!

Leväluhta eli sisko ja sen veli

Pikkulapsiarjen keskellä tyhjyyden tunteeseen jumittunut äiti ei fiilaa kotioloja vaan päättää nostaa kytkintä. Taakse jäävät pieni lapsi ja puoliso. Tie vie kaupungista takaisin lähtöruutuun, Orismalan pikkukylään Pohjanmaalle. Lapsuuden maisemissa piisaakin sitten pahaa oloa ja traumahistoriaa vaikka muille jaettavaksi - ja sitä totisesti jaetaan!

Kotitalon kupeessa on muinainen suohauta, Leväluhta. Alkaa niljakas retki menneisyyteen, jossa kiusalliset salaisuudet pulppuavat pintaan kitkerien muistojen liejusta.

Henkilöt ovat kotimaisia stereotyyppejä ja kenties siksi melko sympaattisia. Vai miltäs seuraava kuulostaa: "Äiti mielisteli kaikkia paitsi Laria, ja Meeri muuttui aina kulloisenkin poikaystävänsä mukaan pukeutumista ja puhetapaa myöden." Lari taas on omasta taiteellisesta neroudestaan vakuuttunut itsekeskeinen hev... bläkkäri.

Mitä aidosti yksilöllistä ihmisessä on, jos kulttuurin ja identiteetin kaltaisten kopioitavien mallien sisältö onkin pelkkää pintakuorrutusta, haurasta jäätä luonnon perimmäisen alkuvoiman päällä? Ovatko kaikki vain toistensa käytöstä imitoivia kopiokoneita? Muille kelpaa kun kopio on riittävän hyvä. 

Ihminen on oman mielensä harhoista lumoutunut sätkynukke tanssimassa luontoäidin nykimissä naruissa. Kaikessa on kyse vain ja ainoastaan lisääntymisestä.

Leväluhta ei jää tanssilattian reunalle kiltisti runopoikailemaan, vaan kourii ja sörkkii aihettaan arkailematta ihon alta ja tuppautuu kainostelematta ja vailla lukijan suostumusta kehokauhun reviirille. Kirja istuttaa saastaisia kuvia muhimaan mielen perukoille. Kovakouraisella tyylillä runtataan päähän eksistentiaalisia, filosofisia ja psykologisia kysymyksiä.

Kauhugenre on astia, johon sisältö kaadetaan. Lajityyppi antaa teokselle sen lopullisen muodon ja puhdin. Kauhun suurkuluttajille tuttuja kliseitä toki piisaa, mutta tuskin kukaan muuta odottaakaan. Kauhussa on lupa toteuttaa kamalin mahdollinen, ilman että lukijalla on oikeutta vaatia hyvitystä kärsimästään mielipahasta. Kenties kauhu on viimeisiä vapaita vyöhykkeitä sisältövaroitusten ja mukamas turvallisten tilojen aikakaudella.

Toisenlaisen kirjallisuuden vaatteisiin puettuna tämä voisi helposti olla inhorealistista draamaa. Olisiko vielä kamalampaa jos Meeri jäisi jumittamaan ällöttävän maailmanpelastajakundikaverin kanssa? Entä jos mitään arkitodellisuuden harmauden ylittävää vapautusta ei siunaantuisikaan? Vain päivästä toiseen toistuvia mekaanisia rutiineita ja pystyyn kuolleen parisuhteen ylläpitoa lastenrattaiden työntelyllä höystettynä... Hyi yök! Onneksi Marko Hautala ei sorru moiseen vaan kauhoo löylyä kiukaalle siihen tahtiin että heikompihermoiset valuvat alalauteen kautta takaisin suihkutilaan.

Orismalan pikkukylän asukkaiden mielenmaisemaa möyhitään siihen malliin, että kenties Hautalan vertailu Stephen Kingiin on muutakin kuin taskulämmintä markkinointipuhetta. Tämän maiseman kirjailija maalaa kuin vanha tekijä. Onko kuva sitten kuinka todenmukainen, sitä on kaltaiseni Kehä III:n sisäpuolella kypsyneen lähiöjuntin mahdoton arvioida. Ainakin se vahvistaa kaikki mahdolliset city-ihmisten ja cityn liepeilijöiden ennakkoluulot. Ja sopii taatusti kauhukirjan näyttämöksi.

Hienoa, että Marko Hautala on olemassa, koska muuten hänet pitäisi keksiä.

Iloisia kuulumisia pelirintamalta

Elokuu ja Old-School Essentials käynnissä.

Tästä vuodesta tuli kuin tulikin kaikkien aikojen roolipelivuosi peliporukassamme. Jupa käynnisti kesällä goblinien tappoon keskittyvän fantastisen luolaseikkailun Old-School Essentialsilla ja syksyllä Mika taas herätti karboniittijäästä vuosia avaruustelakalla lojuneen Star Wars -kampanjan Edge of the Empirella. Ja tämän lisäksi Jupa heitti vielä yhden seikkailun Mothership-avaruuskauhua. Meitä pelaajia hemmoteltiin ja saimme totisesti paljon enemmän namia kuin olisimme ansainneet.

Makeasta on saatu nauttia myös kotimaisten julkaisujen saralla. Ropeconissa julkaistiin kovantisena kirjana Legendoja & lohikäärmeitä. Uunituore käännös on kulttuuriteko vailla vertaa, edellisestä onkin ehtinyt vierähtää jo yli 30 vuotta - ja sitä kuulemma myytiin 65 tuhatta kappaletta! Kyseessä ei toki ole suora käännös, vaan avoimeen lisenssiin pohjaava kotimainen fantasiaroolipeli. Fennofiilienkään ei tarvitse enää ragettaa, ettei ole deedeetä saatavilla tunnekielellä.

Ja hei, C-virushan ei kadonnut minnekään, kansa vain kyllästyi siihen. Tämän seurauksena onkin ollut kliffaa käydä taas livetapahtumissa. Vuoden kohokohtia olivat kolmen päivän Ropecon sekä tunnin pikavisiitti Finnconissa.

Tämän paremmaksi meininki tuskin enää menee, joten herkutellaan nyt ennen kuin uusi kuolettava pandemia ryhtyy korjaamaan satoaan ja talviuniltaan murhanhimoisena herännyt karhu vyöryy nälkäisenä itärajan yli. Ja jos onnetar onkin suopea ja säästää meidät näiltä, niin luulisi ilmastonmuutoksen, taloushässäköiden ja ekokatastrofien huolehtivan siitä ettei boltsi todellakaan ole pelastumassa ihmislajin oikuilta.

Jos nyt jotain vahingoniloista lohtua hakee niin vuoden 2122 ihmisillä on sitten taas uudet ongelmat ja varmaan muutama vanhakin. Heh, olkaa hyvä vaan, lämpimät terveiset menneisyydestä!

Onnihan on sitä, että asuu oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Meille nykyhetkeä asuttaville ainoa tapa pelastua tulevilta kauheuksilta on aikakone, jolla muutamat onnekkaat voivat paeta vuoteen 1988. Sehän saattoi hyvinkin olla ihmiskunnan paras vuosi näillä kulmilla. Kaikki parhaat leffat oli jo tehty ja Dungeons & Dragonsin punaboksin sekä RuneQuestin suomennokset ilmestyivät juuri sopivasti. Lamaankin on vielä aikaa, joten aikamatkaajilla on mahdollisuus varautua siihenkin. 

Toki matkaajien on syytä soluttautua aikakauteen vaivihkaa ja olla herättämättä liikaa huomiota. Alkeellinen teknologiataso ja omituinen muoti saattavat aiheuttaa kulttuurishokkeja ihan vaan kotimaanmatkailussakin. Onneksi Radio City on sentään jo olemassa. Okei, ettei kaikki olisi pelkkää kreisibailausta niin todella veemäinen videolaki astuu voimaan juuri samana vuonna, mutta tulevaisuuden ihmisenä olet jo nähnyt ne kaikki rikkileikatut ja sensuroidut helmet joilta tämän sosialistisen hyvinvointivaltion kansalaisten herkkää tajuntaa halutaan varjella.

Mutta hetkeksi vielä takaisin nykyhetkeen! 2020-luvun roolipelirintamalla tuntuu tapahtuvan enemmän kuin on mahdollista sulattaa. Länsinaapurin Fria Ligan juottaa meille nostalgiamehua aina vain uusilla scifiklassikoilla. Nyt markkinoilla on Alienin lisäksi myös Blade Runneria. Kuka näitä kaikkia ehtii lukemaan, pelaamisesta puhumattakaan? Tässähän pitää kohta venkoilla itsensä irti kaikista yhteiskunnan vaatimuksista... Mutta siis: todella awesome! Tack så mycket!

Yoda sanoo ettei ole mitään yrittämistä, on vain tekemistä tai tekemättä jättämistä. Ei siis mitään uudenvuodenlupauksia. Mutta jos tähtien asennot ovat kohdillaan, tuulen suunta ja nopeus otollisia ja sallimus myötämielinen niin kenties heittelen blogin puolelle jotain juttuja pelatuista peleistä. Vannomatta paras.

Eli ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia epäonnistuneita pelastusheittoja!

Tervetuloa 2023!

Kuiskaus pimeässä ja lähes olematon festariraportti Kauh... Finnconista

Lukemattomia Kuiskauksia pimeässä.

Ehdin tänä vuonna Finnconiin vain tunniksi, mutta onneksi räpylään tarttui puhtaasti kansien perusteella valitut viisi numeroa Kuiskaus pimeässä -lehteä. Kauhuturistille antoisin juttu koskee Helsinki-matkailua Lovecraftin tunnelmissa. Suositeltavaa luettavaa etenkin jos kauhukirjailijoiden haudat taikka muinaisista uskonnoista ammentavat patsaat inspiroivat - vai miten olisi teosofien oma erikoiskirjasto Kruununhaassa?

Lehdissä on artikkelien lisäksi arvosteluja, novelleja ja runoja. Esimerkiksi numerosta 2/2019 löytyy Aarne Lindenin ohjaaman Keltainen kuningas -näytelmän arvostelu sekä haastattelu Apteekkari Melchior -sarjasta tunnetusta virolaiskirjailija Indrek Harglasta.

Lehteä julkaisee H. P. Lovecraft - Historiallinen seura ry. Päätoimittajana on tuoreista Lovecraft-käännöksistä tunnettu Lauri Lattu. Lehti kaipailee kynäilijöitä ja täältä löytyy kirjoitusohjeita kiinnostuneille. Seuran päätapahtuma on huhtikuussa järjestettävä KauhuCon, joka muistettiin mainita myyntitiskilläkin. Kävin siellä ainakin kerran ennen pöpöä ja Rikhardinkadun kirjastossa oli kieltämättä kauhutapahtuman luonteelle sovelias tunnelma kohdillaan!

Paikasta puheen ollen, olen käynyt Finnconissa ainakin kerran Turussa 2011. Ehkä joskus muuallakin, kenties Helsingissä 2006? Sinä päivänä kun se on mahdollista, matkustan aikakoneella vuoden 2010 Finnconiin Helsinkiin fanittamaan George R. R. Martinia ja Alastair Reynoldsia. Toki sitä ennen pitäisi ehtiä lukea Tulen ja jään laulut, mutta odotan että telkkusarjan istuttamat kuvat haalistuvat tarpeeksi - siihen mennessä varmaan Ilmestysten avaruuttakin löytyy jo filmattuna.

Olen paikkoihin kiintyvää nostalgiassa kylpevää sorttia, joten Finnconin vuosittainen muuttoliike tekee siitä vaikeammin lähestyttävän, aavistuksen hähmäisemmän ja myös henkisesti etäisemmän kuin mitä tiettyihin rakennuksiin ja alueisiin sitoutuneet tapahtumat. Kesäinen Otaniemi herätti tänään iltapäivällä henkiin muistoja kaukaisilla rannoilla ajelehtivista aurinkoisista Ropeconeista. Asiaa ei yhtään helpottanut kun Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksen arkkitehtuuri ja kummallisen sekavat sisätilatkin loihtivat hetkittäin mieleen Dipolin.

Tästä jutusta piti tulla jonkinlainen Finncon-raportti mutta... No joo, yritetään pelastaa mitä pelastettavissa on!

Ensisijainen tarkoitukseni oli katsastaa avaruusmatkoja käsittelevä esitelmä, mutta luokkahuone oli täpötäynnä, joten jatkoin kiltisti matkaani.

Kävikin mäihä, jotta ehdin juuri sitä ennen käydä kurkkaamassa paneelikeskustelua, joka pohjasi Hesarin mielipideosastolla julkaistuun nuorisolääkärin kirjoitukseen otsikolla Pilaako kauhu nuoret? Keskustelua aiheesta kävivät äikänmaikka Olli Lönnberg, kirjavinkkari Pia Göös sekä tapahtuman kunniavieras, kauhukirjailija Magdalena Hai.

Panelistien yhteinen lähtökohta ilmeisesti oli, että vaikka olisi kokenut jotain kauheaa, voi lukemalla käsitellä sitäkin turvallisesti. Kirjallisuuden ikärajojen säätämisen ja käyttökelpoisuuden hankaluutta pohdiskeltiin ja Hai mainitsi, että samanikäiset lukijat ovat hyvinkin eri viivoilla herkkyytensä ja lukemansa materiaalin käsittelykyvyn suhteen. Göösin mukaan yleensä moraalipaniikin taustalla on tuntemattoman pelko.

Lönnberg lopetti keskustelun toteamalla, että jatkuvasti muuttuvassa maailmassa voimme sanoa varmaa olevan vain sen, mikä on tutkitusti varmaa. Ja sen perusteella: "Nuoriso on ehdottomasti pilalla, siitä on kerätty aineistoa jo kahdentuhannen vuoden ajalta!"