keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Yhden roolipeliblogin nousu ja (t)uho


Alkuräjähdys

Perustin tämän blogin seitsemän vuotta sitten. Suurin innoittajani oli mainio Vankityrmiä & Louhikäärmeitä -blogi, joka käsitteli tätä omituista harrastetta niin lystikkäällä ja iskevällä tavalla, että alaleuka loksahti lattiaan silkasta äimistyksestä. Miten näistä jutuista saattoikin kirjoittaa noin vetävästi?

Tähdet olivat muutenkin oikeilla kohdillaan, omassa peliporukassani elettiin jonkinlaista renessanssia harrasteen parissa. Kerrostalojen kehystämään pihapiiriini koko roolipelihässäkän aikoinaan esitellyt lapsinero Jupa oli hypännyt vuosikausien hiljaiselon jälkeen pelinjohtajan rautavaltaistuimelle ja  polkaissut Warhammer Fantasyn käyntiin The Enemy Within -kamppiksella loppukesästä 2010. Tästä versoi monenlaisia eri pelejä ja harraste sai rutkasti kaipaamaansa elähdyttävää kiertopotkua. Kävimme jatkuvasti semiteoreettista keskustelua erilaisista pelisysteemeistä, pelinjohtotyyleistä ja fluffeista.

Mutta miksi et ryhtynyt tubettajaksi?

Mediakenttä oli vuonna 2012 toisen näköinen. Tekstistä ja kuvista koostuvat blogit tuntuivat varteenotettavalta julkaisukanavalta ja tubettajien valtakausi oli vasta aluillaan. Roolipeliskenessä ei ollut enää jäljellä mitään isompaa printtijulkaisua. Roolipelaaja-lehti oli ripustanut hanskat naulaan vuonna 2009, minkä tiimoilta samana vuonna syntyi Roolipelitiedotus skenen keskeiseksi tiedotuskanavaksi. Kotimaiset roolipelifoorumitkin tuntuivat hivenen näivettyneiltä. Luin silti suhteellisen aktiivisesti esimerkiksi Pelilaudan foorumia, joka on sittemmin suljettu ja arkistoitu odottamaan tulevaisuuden kulttuuriarkeologien löytöretkiä.

Henkilökohtainen blogi tuntui luontevalta julkaisukanavalta jakaa oma kokemusta ja näkemystä roolipeleistä. Samalla se kannusti pelaamaan enemmän, sillä niin sai irti parasta sisältöä. Ilman jatkuvaa käytännön pelikontaktia teoreettinen lätinä tuntui etäiseltä nojatuolifilosofoinnilta. Alkuinnostuksen jälkeen huomasin varsin pian, että blogin säännöllinen päivittäminen saisi jäädä haaveeksi, pelien tiellä kun oli siinä määrin muuta elämää opiskelujen ja töiden muodossa. Jollain ideaalitasolla en silti voinut olla fantasioimatta kuinka hienoa olisi julkaista uusi päivitys kerran viikossa, esimerkiksi aina perjantaisin.

Jälkiviisauden ja bloggerin tarjoaman statistiikan myötävaikutuksella on kiehtovaa tarkastella vetovoimaisimpia postauksia. Hiukan yllättäen suosituin blogaus käsittelee lautapeliä. Velhovuoren aarteesta kertovaa juttua on luettu 1473 kertaa, joten ehkä se osui nostalgiahermoon. Seuraavaksi suosituimmat postaukset roikkuvatkin sitten 500 katselun rajamailla. Ylipäänsä sivujen katseluja blogille on tätä kirjoittaessani sen koko elinkaaren aikana siunaantunut yhteensä 29 324. Tämä on keskimäärin noin 349 katselua per kuukausi seitsemän vuoden ajalle jaettuna, mikä ei ole lainkaan hassumpi luku näinkin marginaalisen harrasteen ja kielialueen tiimoilta.

Tosin, vertailun vuoksi vilkaisin mainitsemani Pelilaudan foorumin arkistoa, jossa esimerkiksi pelkästään vuonna 2010 aloitettua Mitä pelejä on tulossa? -keskustelusäiettä oli luettu 25 985 kertaa arkistointiin mennessä.

Välikuolema

Käytännössä tämä blogi kuoli vuonna 2016, samana vuonna kun skippasin töiden vuoksi myös Ropeconin. En viihtynyt enää pelaajana niissä harvoissa peleissä joihin osallistuin, keskittymiskykyni ei riittänyt, kyllästyin kuoliaaksi kesken taistelujen enkä saanut myöskään itse aikaiseksi pelauttaa mitään. Muutuin hankalaksi pelaajaksi, sellaiseksi jokaisen pelinjohtajan painajaiseksi, tyypiksi joka on fyysisesti läsnä mutta jonka mieli vaeltelee jossain muualla. Yritin repiä kiksejä lautapeleistä siinä myös onnistuen, mutta jotain roolipeleille oleellista jäi silti uupumaan, eikä niistä kirjoittaminen tuntunut yhtä mielekkäältä.

Eikä peliharrastus muutenkaan elä missään muulta elämältä suljetussa kammiossa. Perustaessani blogin olin vielä edellisenä syksynä aloittamieni tuoreiden opintojen alkusuoralla, surffaten jonkinlaisella nuoruuden ja aikuisuuden välisellä viimeisellä vapaalla vyöhykkeellä. Tein töitä lähinnä opintojen ohessa. Sittemmin olen ilomielin tarttunut työelämän viekoittelevaan kutsuun ja myynyt sieluani markkinatalouden seireeneille. Ja sainpa lopulta viime joulukuussa kuin ihmeen kaupalla ne opinnotkin suoritettua. Sen tiimoilta olo on pitkästä aikaa vapaampi kuin vuosikausiin ja tuntuu kuin kaistaa olisi vapautunut. Kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

Jälleensyntyminen?

Ylipäänsä pöytäroolipeliharrastus tuntuu nykypäivänä voivan yllättävän hyvin ottaen huomioon kuinka monia vapaa-ajan viihdykkeitä moderni teknologia ja kulutuskulttuuri kykenevät meille tarjoilemaan. Sosiaalinen media tulvii erilaisten lifestailien trendsettereitä, mikä on toiminut myös nörttikulttuurin hyväksi. Deborah Ann Wollin ja Joe Mangianellon kaltaiset näyttelijät ovat näyttäneet Youtubessa ja Instagram-tileillään, että pöytäroolipelit (tai ainakin D&D) voivat olla katu-uskottava harraste myös cooleille ja sexyille näyttelijäjulkimoille.

Oikeastaan tuntuu suoranaiselta ihmeeltä, että vielä näin tulevaisuuden vuonna 2019 peliporukat edelleen kerääntyvät isojen pöytien, pureskeltujen lyijykynien, kellastuneiden paperikasojen, painotettujen noppien ja puhkiselattujen sääntökirjojen ääreen nauttimaan roolipelaamisen mustasta magiasta. Ehkä roolipelit ovat jollain myyttien, unien ja alitajunnasta kumpuavan kollektiivisen lajihistorian kautta yhä kosketuksessa ihmiskunnan historian alkuhämärissä luolissa ja leirinuotioilla jaettuun tarinankerrontaperinteeseen.

Mutta verrattuna johonkin valmiiksi käsikirjoitettuun kulttuurituotteeseen, jossa vastaukset on lukittu, kunnon roolipeliseikkailu on aidosti elävä tarina, joka muuttuu ja johon jokainen osallistuja voi vaikuttaa. Ja tämä on asian ydin, kysymys jonka ihminen joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan: Oletko mieluummin passiivinen kuluttaja ja sivustakatsoja jonkun toisen tarinassa vai aktiivinen, osallistuva toimija yhteisessä tarinassa? Oletko lammas vai susi? Sudella on se etu, että se voi halutessaan pukeutua myös lampaan vaatteisiin tai vaikka isoäidiksi...

Jim Murphyn sanoin: "We live in the renaissance of gaming. This is the best time to be a DM running roleplaying games there's ever been. There's so many game systems, there's so much out there, there's so many new players..."

Jatkuuko blogi? Palaanko pelaajaksi? Yritänkö vielä joskus pelinjohtajana? Onko Free Leaguen Alien se roolipeli, jota koko ihmiskunta on odottanut? Tulevaisuus on hämärän peitossa, aina liikkeessä, eikä ole mitään muuta varmuutta kuin täydellinen epävarmuus. Ainoa pysyvä asia on muutos, joten liitytään Shivan tanssiin! Ja siinä sivussa: Game on, m*therfuckers!!!

maanantai 31. joulukuuta 2018

Ropecon 2018

Näkymä Messukeskuksen etupihalle. Näköjään helteiseen viikonloppuun mahtui joku pilvinenkin hetki.

Näin vuoden pimeimpinä hetkinä onkin lystiä suorittaa aikahyppy keskelle kuuminta kesää, heinäkuun hikisiin öihin keskelle Ropeconia. Pääsin kuin pääsinkin tänä vuonna osallistumaan koko viikonlopulle. En ehtinyt pelaamaan vuoden varrella muuten juuri yhtään mitään (ellei paria XCOM-matsia lasketa), joten pelivajaus oli tarkoitus hoitaa kerralla alta pois Ropeconissa. Vaan kuinkas sitten kävikään... Anyway, tapahtuma kokonaisuudessaan oli yksi vuoden kohokohdista. Oli pelejä, oli luentoja, oli päätöntä shoppailua, oli vaikka mitä.

Tein tapahtumasta muistiinpanoja mutta näitä harakanvarpaita tiirustellessa vaikuttaa, että ne koskevat lähinnä esitelmiä. Koko viikonloppu on siis tällä hetkellä jonkinlainen päässäni asuva muistisoluissa muhiva epämääräinen flashback-sirpaleista kasattu mössö, mutta katsotaan saako siitä taottua jonkinlaisen kronologisesti eheän seikkailukertomuksen...

Perjantailta mieleen jäi erityisesti mainio Tales From the Loop -seikkailu. Peli sijoittuu 80-luvun ruotsalaiseen pikkukaupunkiin, jossa pelataan kouluikäisiä lapsia Stranger Things -tv-sarjan hengessä. Koko peliporukkamme pelinjohtajasta alkaen oli timanttinen ja peli tarjosi nostalgiankäryisen aikamatkan lapsuuden maailmaan koulun ruokalassa odottavine kanaviillokkeineen. Unohtamatta myöskään ehtaa pohjoismaista loskamaisemaa ja lonkeronharmaata taivasta. Mukaan on heitetty vaihtoehtohistoriasta kieliviä mystisiä aineksia, joita vanhemmat eivät tunnu huomaavan. Näin ollen mysteerien selvittäminen jää lasten kontolle.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että pelihahmot eivät voi kuolla, vaan päätyvät tarpeeksi iskua otettuaan sairaalaan toipumaan. Tämä ei suinkaan vähennä pelin jännitystä vaan ilmassa on ehtaa vaaran tunnetta. Monet pelin kohtaukset manasivat samanaikaisesti esiin lukuisia flashbackeja omasta lapsuudesta ja teini-iästä. Nämä eivät suinkaan johtaneet ajatuksia harhapoluille itse pelistä vaan päinvastoin vahvistivat siellä olemisen tunnetta. Tämä liittyynee arvatenkin juuri tuohon sukupolvikokemukseen, johon kasarilla lapsuuttaan tai teini-ikäänsä eläneiden kolmi-nelikymppisten pohjoismaalaisten on suhteellisen helppo samastua. Pyöräilin pelistä takaisin himaan halki pimeän kesäyön aivan fiiliksissä.

Ison pelitapahtuman tunnelmaa aka messupöhinää Messukeskuksen hallissa.

Jos jotain narinaa tapahtumasta hakee niin eniten hampaiden kiristelyä aiheutti uusi, vanhan nimi paperiin -tyyppisen peleihin ilmoittautumissysteemin korvannut netti-ilmoittautuminen. Voit ilmoittautua vaikka mihin peleihin ja sitten systeemi jotenkin arpoo mihin satut pääsemään. Kai tässä on tarkoitus mahdollistaa peleihin osallistuminen mahdollisimman monille eri tyypeille. Omalla kohdallani tämän seurauksena en päässyt lopulta lauantaina kuin yhteen myöhäisillan peliin, vaikka olin paikalla koko päivän ja ilmoittauduin muutaman tunnin välein jatkuvasti itseäni eniten kiinnostaviin peleihin. Vika saattaa olla myös käyttäjässä, mutta jos mahdollista niin räjäyttäisin koko systeemin pikselitaivaaseen ja palauttaisin homman takaisin paperimonisteaikakaudelle.

Onneksi lauantaina oli paljon muutakin kiinnostavaa ohjelmaa, jonka myötä katkeruuden kyyneleet kuivuivat kauniisti kuin syksyn lehdet. Illan kruunasi puristinen Trail of Cthulhu -pläjäys The Dance in the Blood. En viitsi näistä peleistä kirjoitella sen enempää etten vaan spoilaa, mutta vahva suositus myös tälle.

Siinä ne pelaamani pöytäroolipelit sitten olivatkin. Kauhua irtosi mutta scifipelit jäivät kokematta. Fantasian puolella ei mikään oikein edes innosta Lamentations of the Flame Princessia lukuun ottamatta. Voihan olla, että ennakkoluulot pitäisi karistaa ja kokeilla pitkästä aikaa jotain, mutta jotenkin ei vaan millään jaksaisi mitään Dunkku tai Pathfinder -jonneilua ainakaan jos se on sitä iänikuista hirviömättöä, expan keräämistä taikka taulukkojen ja hyökkäysbonusten ihmettelyä, missä joku kahden haltian baaritappelu kestää viisi vuotta ja kolme päivää. Mutta nyt täytyy kivuta täältä kielteisyyden mustasta valtamerestä takaisin kiitollisuuden päivänpaisteessa kylpeville kukkuloille.


Muusta ohjelmasta mainittakoon Game of Thrones -kirjojen ja sarjan vertailua (tekstiä lukemalla), historian toiseksi huonoimpia roolipelejä listannut esitelmä (naurattaa vieläkin), zombimytologiaa purkanut luento (jossa homma bäkträkätään Haitilla 1791 alkaneeseen orjien kapinaan ja vallankumoukseen) sekä sunnuntain huippuhetki eli seikkailutyöpaja, jossa oli tarjolla oivallisia työkaluja seikkailujen rakentamiseen aina korkeimmalta konseptitasolta porras kerrallaan alimmalle askelmalle eli varsinaiselle konkreettiselle seikkailutasolle siirtyvine tasoineen.

Kävin myös tekemässä James Raggista lyhyen haastattelun, katsotaan saanko sen jossain vaiheessa naputeltua blogiinkin. Shoppailuosastolta mukaan tarttui tyylikäs musta noppasetti, muutama LotFP-t-paita sekä Robin D. Lawsin Beating the Story -käsikirjoitusniksikirja ja Max Brooksin The Zombie Survival Guide.

Semmoista, siinäpä ne tärkeimmät. Tämä oli ensimmäinen kunnon Ropeconini sitten vuoden 2015 eli viimeisen Otaniemen Dipolissa järkätyn jälkeen. Vuonna 2016 en päässyt paikalle töiden vuoksi laisinkaan ja 2017 ennätin ainoastaan sunnuntaille. Ja helkkarin hieno tapahtumahan tuo edelleen on. Vaan jotenkin se sydän taisi sittenkin jäädä Otaniemeen... Eipä sillä, hyvät pelit rokkaavat ihan missä vaan! Jotenkin silti ne Dipolin sokkeloiset ja koukeroiset käytävät ja tilat tuntuivat tämmöiselle mystiselle ja hiukan oudolle tapahtumalle kiehtovammalta ympäristöltä kuin Messukeskuksen neliömäiset laatikkotilat ja isot hallit. Mutta viis siitä missä tapahtuu, pääasia että tapahtuu.

Lämpimät jäähyväiset vuodelle 2018 ja oikein railakasta uutta vuotta 2019 kaikille lukijoille! Olkoon Voima kanssanne!

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Ropecon 2017

Ironspinen Sotakarjut eli tulevaisuuden sotaa varten jalostettuja valioyksilöitä.









 
Pakko naputella ainakin yksi postaus tälle vuodelle, joten olkoon se vuoden tärkeimmästä skenetapahtumasta. Vuosi oli töiden puolesta kiireinen, enkä päässyt Ropeconiinkaan kuin sunnuntaina. Tämäkin on edistystä viime vuoteen, jolloin en ehtinyt paikalle laisinkaan.

Hauskaa kuitenkin oli, ja oli jännä nähdä miten tapahtuma oli asettunut Messukeskukseen. Eipä niin että olisin ehtinyt tästä mitään kovinkaan kattavaa käsitystä saamaan. Sunnuntain Ropeconissa on vähän sama meininki kuin saapuisi jollekin musafestarille siinä vaiheessa kun festarikansa on juhlinut kaksi pitkää päivää ja ilmassa leijailee sellaista haikean väsynyttä koko homman paketoimisen tuntua.

Surffailin tapahtumassa puhtaasti turistina enkä juurikaan ennättänyt pelailemaan, mitä nyt pikaisesti testasin yhtä murhamysteerityyppistä lautapeliä törmätessäni sattumalta kavereihin.

Ropeconin kunniavieras, pelinkehittäjä ja kirjailija Monica Valentinelli.





 
Ihan aluksi kävin kuuntelemassa kunniavieras Monica Valentinellin luentoa "How to Create Your Own RPG", mikä oli mielenkiintoinen kuvaus pelintekoprosessista Amerikan malliin. Luennolla sivuttiin hieman kaikkea aina säännöistä ja taitosta kuvitukseen.

Toinen jännä luento käsitteli sitä, kuinka luoda oma uskonto roolipeliin. Tässä käytiin läpi muun muassa uskontojen eri ulottuvuuksia, riittejä ja myyttejä. Todella kiehtovaa kamaa, jossa käsiteltiin myös uskontoja ilman jumalia sekä sitä, miten uskonnot kykenevät säilymään elinvoimaisina.

Lopun ajasta notkuin kaupustelijoiden kojuilla. Olen missannut monet uutiset vuoden varrelta, joten oli hienoinen yllätys huomata kuinka näyttävä kovakantinen kirja Sotakarjuista oli julkaisuun mennessä kasvanut. Tämä tarttui tietysti mukaan, vailla itsepetosta siitä, että ehtisin peliä juurikaan pelaamaan. Oli myös hauskaa rupatella tuokio Ironspinen Samuli Ahokkaan kanssa ja päästä kiittämään Generian Legendojen hienoimmasta hetkestä, eli siitä jättiläiskärpäsellä lentävästä goblinista, joka ampuu nuolia erään luolan katon rajasta.

Oudon fantasiaroolipelaamisen isä, metallipää James Edward Raggi IV.


  
James Raggi taas kertoi, että Lamentations of the Flame Princessin uusi pelinjohtajan kirja ilmestyy kovakantisena sitten joskus, mahdollisesti jopa kahdessa osassa. Odotan tätä mielenkiinnolla, Raggi on kuitenkin ollut itselleni tervetullut piristyruiske peliskeneen ja onnistunut tekemään omaa juttuaan fantasiaroolipelien saralla. LotFP on osunut hyvään saumaan pelien osr-buumin ja fantsukirjallisuuden grimdark-trendin nousun kanssa ja Raggilla on selvästi kykyä ja näkemystä tuoda jotain omalaatuista fantasiakliseitä notkuviin pelipöytiin.

Pakolliset ostokset weird fantasya ja science fictionia.




 
Kaiken kaikkiaan Ropecon oli näinkin lyhyessä muodossa koettuna erittäin lystikäs tapahtuma ja täytyy toivoa että pääsen ensi vuonna mukaan koko viikonlopulle. Näihin muisteluihin onkin hyvä päättää vuoden 2017 ensimmäinen ja viimeinen blogipostaus.

Oikein hubaa uutta vuotta kaikille!!

perjantai 24. kesäkuuta 2016

PoroCon 2016: Pöytäpelaajien Flow

Pöytäpelaajia Suvilahden Kattilahallin edessä.

 
Tämän postauksen julkaisu näin Brexit-äänestyksen tulosten ja juhannusaaton äärellä ei kieli erityisen vahvasta tilannetajusta, mutta kun blogi on ollut näinkin pitkään lomalla, täytyy juttuja potkia ulos elimistöstä silloin kuin se vain suinkin on mahdollista. In any case, tässä lyhyt festivaaliraportti reilun kuukauden takaa.

Pöytäpelaajien Flow-festivaali

Toukokuun puolivälissä Helsingin Suvilahden Kattilahallissa järjestettiin uusi pöytäpelitapahtuma PoroCon. Pyörähdin paikalla pikaisesti lauantaina. Ohjelma sisälsi kattauksen kortti-, figu-, ja lautapelejä: tarjolla oli muun muassa Magicin, Pokémonin ja Yu-Gi-Oh!:n SM-kisat. Figupuolen isoista nimistä mainittakoon Warhammer 40,000. Lisäksi Suomen lautapeliseura ry oli lainannut tapahtumaan pelejä, joita pääsi testailemaan niille varatulla alueella. Pöytäroolipelejä en festivaalialueella nähnyt.

Kattilahalli oli täpötäynnä porukkaa aina teineistä keski-iän kynnyksellä käyskenteleviin pelaajiin. Yhdellä screenillä pyöri Hearthstone-livelähetys samalla kun hallin toisella laidalla kaupiteltiin vanhoja Nintendo-pelejä.

Olin tapahtumassa puhtaasti turistin roolissa. Historiani korttipeleissä saattaisi olla toisenlainen, ellei aktiivikauteni olisi sijoittunut vuoden 1996 kesällä kaveripiirissäni velloneeseen Doomtrooper-buumiin. Kuka tietää, miten olisi käynyt jos tuo peli olisi ollut Magic: The Gathering... Näihin ajatuksiin upposin katsellessani pöytärivistöjen draftausta.

Myyntikojuilla oli houkuttelevia alennuksia, mutta sain hillittyä ostohimon muistuttamalla itseäni kaikista peleistä, jotka lepäävät vaatehuoneen ylähyllyllä keräämässä pölyä. Muistuttelimme kaverini kanssa toisiamme näistä tosiseikoista sekä siitä, että meillä on hyviä lautapelejä, joita emme ehdi kunnolla pelaamaan. XCOM oli kaverilla harkinnan alla, mutta totesin, että Dead of Winter on melko samanlainen, ehkä jopa aavistuksen viihdyttävämpi.

Battlestar Galactica -lautapeli olisi silti lähtenyt mukaan, jos olisin sellaiseen törmännyt.

Kolmipäiväisen tapahtuman kiinnostavinta antia olisi itselleni ollut sunnuntainen X-Wing-turnaus, mikä jäi lopulta väliin, kun peliä on tullut pelattua vasta kaksi matsia, enkä ole toistaiseksi tohtinut sijoittaa omaan avaruuslaivueeseen. Juttelin aiheesta hieman myyntitiskillä ja sain kuulla, että Helsingin X-Wing-skene on erittäin aktiivinen. Peli itsessään on kuulemma ollut sen luokan myyntimenestys, että sitä varten on pystytetty lisää tehtaita.

Oli hienoa nähdä, kuinka paljon harrastukseensa sitoutunutta porukkaa tapahtuma keräsi. Figupelipuolellakin törmäsi toinen toistaan hienompiin taidonnäytteisiin niin pikku-ukkojen maalausjäljessä kuin taistelutannerten toteutuksessa.
 
Monet figupelien maastoista olivat valtavan kokoisia.
Pieteetillä rakennettuja yksityiskohtia.
corvus_belli_infinity
Infinityn arvostelun löydät täältä.
Kirpparipuolelta löytyi myös vanhempia pelejä.
Draftausta.


maanantai 9. toukokuuta 2016

XCOM: The Board Game

Globaali kriisi koettelee ihmiskuntaa lentävien lautasten peittäessä taivaat.


 
Pääsin tuossa jokunen viikonloppu sitten viimein pelaamaan XCOM: The Board Gamea. Kyseessä on legendaariseen tietokonepelisarjaan perustuva lautapeli, jonka lähtökohta on yksinkertainen: avaruusolennot hyökkäävät maapallolle ja ihmiskunta kokoaa XCOM-eliittisotilasjärjestön antamaan samalla mitalla takaisin. Eli aluksi tiputellaan taivaalta lentäviä lautasia ja sitten sännätään kommandojoukolla kurittamaan muukalaisia lähietäisyydeltä.

Ja mikäpä olisikaan tämän otollisempi ajankohta ufojen invaasiolle? Nyt kun X-Files eli Salkkarit on lämmitelty takaisin tv-vastaanottimiin ja 1990-luvun kaunein amerikkalainen elokuva Independence Daykin on saamassa jatkoa.

Fantasy Flight Gamesin viime vuonna julkaiseman XCOM: The Board Gamen on suunnitellut Eric M. Lang. Herran aiempia töitä ovat Star Wars, A Game of Thrones ja Call of Cthulhu -korttipelit. En ole päässyt näitä itse kokeilemaan, mutta isoista brändeistä kuitenkin kyse.

Peli on peruskonseptiltaan uskollinen vuonna 1994 käynnistyneelle tietokonepelisarjalle. Avaruuden hirmuja vastaan taisteleminen vaatii tarkkaa resurssienhallintaa ja tiivistä yhteistyötä teknologian kehittämiseen keskittyneiden tiedemiesten, taivaan herruudesta kamppailevien ilmavoimien ja satelliittipuolustuksen sekä budjetin perässä nihkeilevän taloushallinnon ja kommandojoukkojen välillä.

Squad Leader vastaa kommandojoukkojen kokoonpanoista ja tehtävistä.

 
Tietokonepeli on yksinpeli, mutta lautapeliversio on suunniteltu neljälle pelaajalle. Nykyisten lautapelien trendin mukaan tässäkin pelataan yhteistyössä itse peliä vastaan, mikä istuu pelin henkeen hyvin. Tätä voi toki pelata yksin, mutta silloin joutuu vetämään samanaikaisesti neljää eri roolia, ja siinä alkaa olla jo aika paljon muistettavaa. Toisaalta yksin pelaamalla voi myös opetella säännöt ja pelin rytmin. Multitaskaamisen ystäville XCOM:in yksinpeli on kuin taivaan lahja.

Rooleja on pelaajille tarjolla neljä: on ufoja alas ampuvista hävittäjistä ja budjetista vastaava Commander, aseteknologian tutkimukseen ja kehittämiseen keskittyvä Chief Scientist, satelliiteista ja peli-informaation lukemisesta vastaava Central Officer sekä tukikohdan puolustamiseen ja muihin tehtäviin iskujoukkoja kasaileva Squad Leader.

Havainnekuvassa ufot ovat jättäneet Euroopan rauhaan.

 
Pelilaudan jokainen reuna on tarkoitettu yhden roolin pelaamiseen, joten neliömäinen pelipöytä sopii tähän tarkoitukseen parhaiten. Muutenkin tilaa kannattaa varata kaikenlaista sälää, kuten kortteja, nappuloita, noppia ja figuureita varten.

Koska peli on suunniteltu neljälle pelaajalle ja meitä oli vain kolme, joutui yksi meistä pelaamaan aina kahta roolia. Pelasin ensimmäisessä tutorial-pelissä Squad Leaderilla ja seuraavassa helpolla vaikeustasteella pelatussa tehtävässä Commanderin ja Central Officerin yhdistettyä roolia. Roolien kierrättäminen tuo peliin mukavaa vaihtelua ja vähentää gonahtamisen riskiä. Roolien vastuualueet tuntuvat olevan sopivassa suhteessa toisiinsa, vaikka aluksi keltanokkana alokkaana ajattelinkin, että Squad Leaderin johtama kommandojoukko on koko globaalin sodankäynnin kiistämätön keskipiste.

Padi kertoo miten homma etenee.

 
Alun infodumppauksen ja sääntösekoilun keskelläkin huomasin että homma pysyy melko nätisti kasassa koska peli pyörii padilla, mikä tarkoittaa että yksi pelaaja seuraa koko ajan padin antamia ohjeita. Padin armoton koneäly ilmoittaa kiltisti kuinka paljon ufoja ilmatilaan lisäillään ja utelee aina välillä tietoja pelin etenemisestä. Tätä kautta on myös melko vaivatonta tarkistaa sääntöjä. Avaruuden valloittajia vastaan sotimisen tunnelmaa vahvistavat padilta kuultavat äänitehosteet ja musiikki, jotka kuulostavat hyvältä myös kunnon stereolaitteiston välityksellä.

Padin välttämättömyys tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että laite kannattaa muistaa ladata kunnolla jos on menossa pelaamaan sähköttömään paikkaan - sekä varautua muutenkin aina latauspiuhahässäkkään. Tämä tuskin on kenellekään ylitsepääsemätön ongelma, koska elämme muutenkin älypuhelimien kyberavaruussovelluksiin mielensä linkittäneiden kyborgi-ihmisten aikaa.

Vieraiden sivilisaatioiden edustajat saavat innokkaiden antropologien sijaan vastaansa kommandojoukot.

 
Yksi kovimmista haasteista pelissä on aikaraja, joka tuntui tiukalta helpommillakin vaikeusasteilla. Jouduimme jatkuvasti hieman fuskaamaan ja näpyttelemään pelikelloa paussille. Tiukka aikaraja on varmasti pidemmän päälle oivallinen tapa lisätä pelin haastetta, kunhan säännöt alkavat olla ulkomuistissa. Pelikello lisää tunnelmaan sopivasti epätoivoa.

En osaa verrata tätä tietokonepeleihin, kun en ole niitä koskaan pelannut, pelkästään katsonut vierestä kun kaveri pelaa. En ota kantaa millaisin painotuksin tai kuinka onnistuneesti XCOM: The Board Game onnistuu "kääntämään" tietokonepelin lautapeliksi, mutta kyllä tämä vahvasti omilla jaloillaan seisovalta peliltä vaikuttaa.

Yhden tehtävän kestoksi lupaillaan noin 90 minuuttia. Meillä kului ensimmäisiin kahteen peliin kuutisen tuntia, mutta laitettakoon tämä opettelun piikkiin. Muut pelaajat olivat tosin pelanneet tätä aiemminkin ja sain itse opastusta kädestä pitäen kaikissa kohdissa, joten nyyppien kannattaa varata alussa runsaasti aikaa sääntöjen opetteluun. Itselleni jäi  fiilis, että peli kyllä palkitsee siihen sijoitetun ajan ja vaivan. Kohta tässä onkin jo reilun kuukauden päivät yritetty saada seuraavaa peliä aikataulutettua, tällä kertaa neljällä pelaajalla.

"We will not go quietly into the night!"

XCOM:issa ihmiskunnan tilanne on paha mutta ei toivoton.