torstai 14. toukokuuta 2020

Lovecraftin parhaat, Hulluvuoret ja Väri avaruudesta


Kosmisen lonkerokauhun kapellimestari täyttää elokuussa 130 vuotta ja sen kunniaksi Jalava julkaisee salaperäisesti nimetyn novellikokoelman H. P. Lovecraftin parhaat. Kyseessä on kuuden hittisinglen lohkaisu ja bileisiin on kutsuttu Väri avaruudesta, Varjo Innsmouthin yllä, Herbert West - elvyttäjä, Hulluuden vuorilla, Charles Dexter Wardin tapaus ja Zealia Bishopin kanssa yhteistyönä kirjoitettu, postuumisti julkaistu Hautakummun salaisuus. Wardin tapauksessa kyseessä on viittä vaille pitkäsoitto ja Vuoristokin täyttää lähes EP:n kriteerit. Vaan onko tämä aito best of -kokoelma ensinkään, kannattaako ostoshortsit vetää aikailematta jalkaan vai säästää nekin roposet C-viruksen sivutuotteena siinneessä talousromahduksessa kärvistelyyn?

Kyllä ja ei, ehkä, tai miksikäs ei. Samojen kansien väliin on ladottu kauhunovellistiikan mestarin takomia bängereitä kiitettävän laajalla spektrillä. On sitten eri asia sattuvatko valitut tarinat kutkuttelemaan juuri niitä ikiomia hienovaraiselle kosmisen säteilyn taajuudelle säädettyjä makunystyröitä. Kaikki kokoelman novellit löytyvät H. P. Lovecraftin Kootut teokset -sarjan osista 1-4 ja 6. Kyseinen kokoelmasarja sisältää myös Markku Sadelehdon kiehtovia esipuheita.

Omat suosikkini ovat Väri avaruudesta ja Hulluuden vuorilla, joten viisari värähtelee ainakin näiden mukanaolosta. Tarinoiden lukemisesta on päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin, joistain ehkä viitisentoista vuotta. Lienee aikakin verestellä muistoja ja tarkistaa vieläkö vanha suola janottaa. Nämä ovat ajankohtaisia sikälikin, että ensin mainitusta tupsahti hiljattain uusi leffa ja jälkimmäisestä pyöri vielä viime vuonna näytelmä Tikkurilan Teatterissa.

Avaruusvärin uunituore elokuvaversio kadottaa itsensä lupaavan alun jälkeen kun maatilalle tippunut kivenlohkare alkaa värittää syrjäseudulle muuttaneen liberaalin perheen arkea. Colour Out of Space (2020) ei tunnu tietävän mitä haluaisi olla ja tyytyy sitten hapuilemaan kohti sekameteliksi äityvää klisesoppaa. Tai ehkä en vaan tajunnut. Tuntui kuin uusille urille luisteltaessa olisi aina säikähdetty, otettu reilusti takapakkia ja käännytty lakki kourassa perin konservatiivisille poluille.

Tunnustan olevani kauhugenren suurkuluttaja, satunnaiselle viihdekäyttäjälle Väri avaruudesta saattaa olla hyvinkin visionäärinen ja kapinallinen leffa. Mukana on onneksi nättejä kuvia ja Nicolas Cage tarjoilemassa säännöllisiä piristysruiskeita. "Okay you know I've had it with your drama, Lavinia, so do me a favour and get the fuck outta my sight, okay? No, no, actually, I'll save you the trouble and get the fuck outta yours!"

Itselleni ne lovecraftimaisimmat leffat ovat niitä joista sarjanumerot on viilattu pois, kärjessä edelleen Alien - kahdeksas matkustaja (1979) ja The Thing - "se" jostakin (1982). Näitä kahta eivät perässähiihtelijät ole päässeet lähellekään. Kauhumaestron henki tuntuu siunanneen tämän kaksikon, joka on oivaltanut kosmisen kauhun perimmäisen luonteen.


Aarne Lindenin ohjaama ja dramatisoima Hulluuden vuorilla oli se kosminen kauhunäytelmä, minkä olin aina halunnutkin nähdä. Hykerryttää muistella kuinka energinen, nerokas ja tyylitietoisen dramaattisesti visuaalinen Lindenin sovitus onnistui olemaan. Ja tämä tulee sellaisen henkilön suusta, joka on hädin tuskin oppinut sietämään teatteria saatika suhtautumaan siihen varteenotettavana taidemuotona.

Pienoisromaanin lukeneet tietävät kuinka kunnianhimoinen ja uhkarohkea yritys kyseessä on. Tarinassa retkikunta lähtee elämysrikkaalle tutkimusmatkalle Etelämantereelle. Jopa Guillermo Del Toron ja Tom Cruisen elokuvahanke haudattiin. Onneksi Linden pelasti homman tuoreella näkemyksellään, joka repi tehoja nimenomaan teatteri-ilmaisun rajoituksista. Miltä näyttää vuoristoinen spektaakkeli kun se riisutaan paljaaksi megalomaanisesta ilotulituksesta ja keskitytään sen sijaan härdellin jälkipuintiin suljetussa tilassa?

Kirjailijan ainoana varsinaisena romaanina mainostettu Charles Dexter Wardin tapaus julkaistiin aikoinaan jatkokertomuksena Weird Tales -lehdessä. Opus tarttui joskus männävuosina mukaan Suomalaisen alelaarista, lukaisin sen, totesin ihan kivaksi one shotiksi ja lahjoitin kaverille. Taisi olla ensimmäinen tietoisesti lukemani Lovecraft, siirryin vasta sen jälkeen novellikokoelmien pariin.


Kokoelman kolmesta muusta tarinasta en tällä hetkellä muista kuin nimet, joten en suotta kyseenalaista taikka ylistä niiden läsnäoloa. Jalavahan on julkaissut Kootuissa teoksissaan jo kuuden novellikokoelman kattavan sarjan Lovecraftia, muista kokoelmista puhumattakaan, joten lypsylehmää voisi kuvitella melko kuiviin tiristetyksi, mukaan kun on mahtunut niin ikään muiden kirjailijoiden kanssa yhteistyönä kynäiltyjä tarinoita. Miksi julkaista uusi kokoelma vailla mitään varsinaista uutta sisältöä, ellei sellaiseksi laske Markku Jalavan esipuhetta?

Ainakin lonkeroisella pääkallolla koristeltu hillitty tumma kansi on tyylikäs. Mikä tahansa kansi rökittäisi Koottujen teosten kannettomat kannet, joiden rinnalla Maol-taulukkokirjan kansiläystäkkeet huokuvat suurempaa muinaista kauhua. Ja vaikkei kirjaa ole kansiin katsominen, niin kai sitä tohtii edes vilkaista? Miksi säästää nappulaa kansitaiteessa kun Suomesta löytyy vaikka millä mitalla aiheeseen ja tyylilajiin istuvia taiteilijoita. Tai jos fyrkka on vähissä niin kai sitä voi repiä tekijänoikeuksiltaan hämärämpää tai vanhentunutta kamaa jostain muinaisuudesta, esimerkiksi Vaskikirjat laittoi Unennäkijän muistikirjansa kanteen Francisco de Goyaa. Niissä vanhoissa Jalavan kokoelmissahan oli vielä kunnon kansikuvia, esimerkkinä vaikkapa Nimetön kaupunki.

No joo, viisastelu sikseen! Kyllä vaan minua miellyttää ajatus saada nämä tarinat samojen kansien sisään. Toistaiseksi olen tyytynyt lainailemaan kokoelmia kavereilta ja kirjastoista, mutta tämä 500-sivuinen möhkäle voisi kernaasti kaunistaa myös omaa kirjahyllyä. Toki samaan hintaan irronnee englanninkielisiä kaikenkattavia superkokoelmia, joista löytyy kaikki matsku yksiin kansiin ahdettuna. Silti, näitä suomennoksia on ilo lukea, sen verran nättiä jälkeä ovat kääntäjät saaneet aikaan.

"Oli aivan kuin nämä jyrkästi erottuvat painajaishuiput olisivat seisoneet portinpylväinä vartioiden unen, kaukaisen ajan ja avaruuden sekä monien ulottuvuuksien kiellettyä maailmaa." - Hulluuden vuorilla

perjantai 17. huhtikuuta 2020

Maailman parhaat roolipelit TOP 5



Roolipelaajien Suomi -Facebook-ryhmässä oli keskustelusäie, jossa pyydettiin listaamaan top 5 must play -pöytäroolipelit. Annoin mennä, suljin tähtäintietokoneen ja luotin Fiiliksiin. Tuumasin jälkiviisauspäissänä kirjoittaa tänne blogin puolelle jonkinlaisen remasteroidun syvämietteisen aikuisversion, mutta sitten muistin että kun eletään tällaisessa hektisessä internet-ajassa, ei ole aikaa pukea pitkiä kalsareita jalkaan. Joten tässä tulee, raakana ja sensuroimattomana:

1. Call of Cthulhu
Kiinnostavin koskaan tehty roolipeli, klassikko joka ei vaan suostu kuolemaan + mieletön määrä lisämatskua ja seikkailuja, eli jos pitäisi viettää koko elämä yhden pelin parissa niin tässä tuskin kävisi aika pitkäksi.

2. Fear Itself / Trail of Cthulhu
Kauhuilua omaan makuun kepeämmällä gumshoe-systeemillä, häviää lisämatskujen ja seikkailujen määrässä kuitenkin alkuperäiselle suurelle muinaiselle. Fear Itself modernimpaan kauhuleffamakuun jos alkaa Lovecraftin mörököllit ja kultistit kyllästyttää.

3. Cyberpunk 2020
Cooliuden ja sexsikkyyden multihuipentuma, muutti todennäköisesti koko elämäni suunnan 12-vuotiaana + mieletön määrä lisähärpäkettä, näkemystä ja attitudea mitä ei vissiin voikaan laittaa pelkästään genren piikkiin, tämä "jokin" tuntuu puuttuvan kaikilta sieluttomilta seuraajilta/copycateilta.

4. Tales from the Loop
Yhden seikkailun perusteella täysin uniikki tapaus 80-luvun lapsilla pelattavaa ruotsalaisankeeta pikkukaupunkimysteeriä.

5. Lamentations of the Flame Princess
Raggi tuntui keksivän deedeen uudestaan viimeinkin sellaisessa muodossa missä se kelpasi meikällekin. Peruskirjat kannattaa lukea pelkästään tekijänsä näkemyksen puolesta.

6. Plus tietty bonarina Eclipse Phase, kerrankin scifiä joka tuntui vievän hommaa uuteen suuntaan vanhan märehtimisen ja kliseiden kierrättämisen sijaan. 2300AD:n ohella niitä scifiropeja joita ei voi suunnitella pelkästään lukemalla ja kopioimalla aiempia scifiropeja. En ole silti pelannut, joten systeemistä ei mitään käsitystä, mutta liputan visioiden puolesta.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Yhden roolipeliblogin nousu ja (t)uho


Alkuräjähdys

Perustin tämän blogin seitsemän vuotta sitten. Suurin innoittajani oli mainio Vankityrmiä & Louhikäärmeitä -blogi, joka käsitteli tätä omituista harrastetta niin lystikkäällä ja iskevällä tavalla, että alaleuka loksahti lattiaan silkasta äimistyksestä. Miten näistä jutuista saattoikin kirjoittaa noin vetävästi?

Tähdet olivat muutenkin oikeilla kohdillaan, omassa peliporukassani elettiin jonkinlaista renessanssia harrasteen parissa. Kerrostalojen kehystämään pihapiiriini koko roolipelihässäkän aikoinaan esitellyt lapsinero Jupa oli hypännyt vuosikausien hiljaiselon jälkeen pelinjohtajan rautavaltaistuimelle ja  polkaissut Warhammer Fantasyn käyntiin The Enemy Within -kamppiksella loppukesästä 2010. Tästä versoi monenlaisia eri pelejä ja harraste sai rutkasti kaipaamaansa elähdyttävää kiertopotkua. Kävimme jatkuvasti semiteoreettista keskustelua erilaisista pelisysteemeistä, pelinjohtotyyleistä ja fluffeista.

Mutta miksi et ryhtynyt tubettajaksi?

Mediakenttä oli vuonna 2012 toisen näköinen. Tekstistä ja kuvista koostuvat blogit tuntuivat varteenotettavalta julkaisukanavalta ja tubettajien valtakausi oli vasta aluillaan. Roolipeliskenessä ei ollut enää jäljellä mitään isompaa printtijulkaisua. Roolipelaaja-lehti oli ripustanut hanskat naulaan vuonna 2009, minkä tiimoilta samana vuonna syntyi Roolipelitiedotus skenen keskeiseksi tiedotuskanavaksi. Kotimaiset roolipelifoorumitkin tuntuivat hivenen näivettyneiltä. Luin silti suhteellisen aktiivisesti esimerkiksi Pelilaudan foorumia, joka on sittemmin suljettu ja arkistoitu odottamaan tulevaisuuden kulttuuriarkeologien löytöretkiä.

Henkilökohtainen blogi tuntui luontevalta julkaisukanavalta jakaa oma kokemusta ja näkemystä roolipeleistä. Samalla se kannusti pelaamaan enemmän, sillä niin sai irti parasta sisältöä. Ilman jatkuvaa käytännön pelikontaktia teoreettinen lätinä tuntui etäiseltä nojatuolifilosofoinnilta. Alkuinnostuksen jälkeen huomasin varsin pian, että blogin säännöllinen päivittäminen saisi jäädä haaveeksi, pelien tiellä kun oli siinä määrin muuta elämää opiskelujen ja töiden muodossa. Jollain ideaalitasolla en silti voinut olla fantasioimatta kuinka hienoa olisi julkaista uusi päivitys kerran viikossa, esimerkiksi aina perjantaisin.

Jälkiviisauden ja bloggerin tarjoaman statistiikan myötävaikutuksella on kiehtovaa tarkastella vetovoimaisimpia postauksia. Hiukan yllättäen suosituin blogaus käsittelee lautapeliä. Velhovuoren aarteesta kertovaa juttua on luettu 1473 kertaa, joten ehkä se osui nostalgiahermoon. Seuraavaksi suosituimmat postaukset roikkuvatkin sitten 500 katselun rajamailla. Ylipäänsä sivujen katseluja blogille on tätä kirjoittaessani sen koko elinkaaren aikana siunaantunut yhteensä 29 324. Tämä on keskimäärin noin 349 katselua per kuukausi seitsemän vuoden ajalle jaettuna, mikä ei ole lainkaan hassumpi luku näinkin marginaalisen harrasteen ja kielialueen tiimoilta.

Tosin, vertailun vuoksi vilkaisin mainitsemani Pelilaudan foorumin arkistoa, jossa esimerkiksi pelkästään vuonna 2010 aloitettua Mitä pelejä on tulossa? -keskustelusäiettä oli luettu 25 985 kertaa arkistointiin mennessä.

Välikuolema

Käytännössä tämä blogi kuoli vuonna 2016, samana vuonna kun skippasin töiden vuoksi myös Ropeconin. En viihtynyt enää pelaajana niissä harvoissa peleissä joihin osallistuin, keskittymiskykyni ei riittänyt, kyllästyin kuoliaaksi kesken taistelujen enkä saanut myöskään itse aikaiseksi pelauttaa mitään. Muutuin hankalaksi pelaajaksi, sellaiseksi jokaisen pelinjohtajan painajaiseksi, tyypiksi joka on fyysisesti läsnä mutta jonka mieli vaeltelee jossain muualla. Yritin repiä kiksejä lautapeleistä siinä myös onnistuen, mutta jotain roolipeleille oleellista jäi silti uupumaan, eikä niistä kirjoittaminen tuntunut yhtä mielekkäältä.

Eikä peliharrastus muutenkaan elä missään muulta elämältä suljetussa kammiossa. Perustaessani blogin olin vielä edellisenä syksynä aloittamieni tuoreiden opintojen alkusuoralla, surffaten jonkinlaisella nuoruuden ja aikuisuuden välisellä viimeisellä vapaalla vyöhykkeellä. Tein töitä lähinnä opintojen ohessa. Sittemmin olen ilomielin tarttunut työelämän viekoittelevaan kutsuun ja myynyt sieluani markkinatalouden seireeneille. Ja sainpa lopulta viime joulukuussa kuin ihmeen kaupalla ne opinnotkin suoritettua. Sen tiimoilta olo on pitkästä aikaa vapaampi kuin vuosikausiin ja tuntuu kuin kaistaa olisi vapautunut. Kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

Jälleensyntyminen?

Ylipäänsä pöytäroolipeliharrastus tuntuu nykypäivänä voivan yllättävän hyvin ottaen huomioon kuinka monia vapaa-ajan viihdykkeitä moderni teknologia ja kulutuskulttuuri kykenevät meille tarjoilemaan. Sosiaalinen media tulvii erilaisten lifestailien trendsettereitä, mikä on toiminut myös nörttikulttuurin hyväksi. Deborah Ann Wollin ja Joe Mangianellon kaltaiset näyttelijät ovat näyttäneet Youtubessa ja Instagram-tileillään, että pöytäroolipelit (tai ainakin D&D) voivat olla katu-uskottava harraste myös cooleille ja sexyille näyttelijäjulkimoille.

Oikeastaan tuntuu suoranaiselta ihmeeltä, että vielä näin tulevaisuuden vuonna 2019 peliporukat edelleen kerääntyvät isojen pöytien, pureskeltujen lyijykynien, kellastuneiden paperikasojen, painotettujen noppien ja puhkiselattujen sääntökirjojen ääreen nauttimaan roolipelaamisen mustasta magiasta. Ehkä roolipelit ovat jollain myyttien, unien ja alitajunnasta kumpuavan kollektiivisen lajihistorian kautta yhä kosketuksessa ihmiskunnan historian alkuhämärissä luolissa ja leirinuotioilla jaettuun tarinankerrontaperinteeseen.

Mutta verrattuna johonkin valmiiksi käsikirjoitettuun kulttuurituotteeseen, jossa vastaukset on lukittu, kunnon roolipeliseikkailu on aidosti elävä tarina, joka muuttuu ja johon jokainen osallistuja voi vaikuttaa. Ja tämä on asian ydin, kysymys jonka ihminen joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan: Oletko mieluummin passiivinen kuluttaja ja sivustakatsoja jonkun toisen tarinassa vai aktiivinen, osallistuva toimija yhteisessä tarinassa? Oletko lammas vai susi? Sudella on se etu, että se voi halutessaan pukeutua myös lampaan vaatteisiin tai vaikka isoäidiksi...

Jim Murphyn sanoin: "We live in the renaissance of gaming. This is the best time to be a DM running roleplaying games there's ever been. There's so many game systems, there's so much out there, there's so many new players..."

Jatkuuko blogi? Palaanko pelaajaksi? Yritänkö vielä joskus pelinjohtajana? Onko Free Leaguen Alien se roolipeli, jota koko ihmiskunta on odottanut? Tulevaisuus on hämärän peitossa, aina liikkeessä, eikä ole mitään muuta varmuutta kuin täydellinen epävarmuus. Ainoa pysyvä asia on muutos, joten liitytään Shivan tanssiin! Ja siinä sivussa: Game on, m*therfuckers!!!

maanantai 31. joulukuuta 2018

Ropecon 2018

Näkymä Messukeskuksen etupihalle. Näköjään helteiseen viikonloppuun mahtui joku pilvinenkin hetki.

Näin vuoden pimeimpinä hetkinä onkin lystiä suorittaa aikahyppy keskelle kuuminta kesää, heinäkuun hikisiin öihin keskelle Ropeconia. Pääsin kuin pääsinkin tänä vuonna osallistumaan koko viikonlopulle. En ehtinyt pelaamaan vuoden varrella muuten juuri yhtään mitään (ellei paria XCOM-matsia lasketa), joten pelivajaus oli tarkoitus hoitaa kerralla alta pois Ropeconissa. Vaan kuinkas sitten kävikään... Anyway, tapahtuma kokonaisuudessaan oli yksi vuoden kohokohdista. Oli pelejä, oli luentoja, oli päätöntä shoppailua, oli vaikka mitä.

Tein tapahtumasta muistiinpanoja mutta näitä harakanvarpaita tiirustellessa vaikuttaa, että ne koskevat lähinnä esitelmiä. Koko viikonloppu on siis tällä hetkellä jonkinlainen päässäni asuva muistisoluissa muhiva epämääräinen flashback-sirpaleista kasattu mössö, mutta katsotaan saako siitä taottua jonkinlaisen kronologisesti eheän seikkailukertomuksen...

Perjantailta mieleen jäi erityisesti mainio Tales From the Loop -seikkailu. Peli sijoittuu 80-luvun ruotsalaiseen pikkukaupunkiin, jossa pelataan kouluikäisiä lapsia Stranger Things -tv-sarjan hengessä. Koko peliporukkamme pelinjohtajasta alkaen oli timanttinen ja peli tarjosi nostalgiankäryisen aikamatkan lapsuuden maailmaan koulun ruokalassa odottavine kanaviillokkeineen. Unohtamatta myöskään ehtaa pohjoismaista loskamaisemaa ja lonkeronharmaata taivasta. Mukaan on heitetty vaihtoehtohistoriasta kieliviä mystisiä aineksia, joita vanhemmat eivät tunnu huomaavan. Näin ollen mysteerien selvittäminen jää lasten kontolle.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että pelihahmot eivät voi kuolla, vaan päätyvät tarpeeksi iskua otettuaan sairaalaan toipumaan. Tämä ei suinkaan vähennä pelin jännitystä vaan ilmassa on ehtaa vaaran tunnetta. Monet pelin kohtaukset manasivat samanaikaisesti esiin lukuisia flashbackeja omasta lapsuudesta ja teini-iästä. Nämä eivät suinkaan johtaneet ajatuksia harhapoluille itse pelistä vaan päinvastoin vahvistivat siellä olemisen tunnetta. Tämä liittyynee arvatenkin juuri tuohon sukupolvikokemukseen, johon kasarilla lapsuuttaan tai teini-ikäänsä eläneiden kolmi-nelikymppisten pohjoismaalaisten on suhteellisen helppo samastua. Pyöräilin pelistä takaisin himaan halki pimeän kesäyön aivan fiiliksissä.

Ison pelitapahtuman tunnelmaa aka messupöhinää Messukeskuksen hallissa.

Jos jotain narinaa tapahtumasta hakee niin eniten hampaiden kiristelyä aiheutti uusi, vanhan nimi paperiin -tyyppisen peleihin ilmoittautumissysteemin korvannut netti-ilmoittautuminen. Voit ilmoittautua vaikka mihin peleihin ja sitten systeemi jotenkin arpoo mihin satut pääsemään. Kai tässä on tarkoitus mahdollistaa peleihin osallistuminen mahdollisimman monille eri tyypeille. Omalla kohdallani tämän seurauksena en päässyt lopulta lauantaina kuin yhteen myöhäisillan peliin, vaikka olin paikalla koko päivän ja ilmoittauduin muutaman tunnin välein jatkuvasti itseäni eniten kiinnostaviin peleihin. Vika saattaa olla myös käyttäjässä, mutta jos mahdollista niin räjäyttäisin koko systeemin pikselitaivaaseen ja palauttaisin homman takaisin paperimonisteaikakaudelle.

Onneksi lauantaina oli paljon muutakin kiinnostavaa ohjelmaa, jonka myötä katkeruuden kyyneleet kuivuivat kauniisti kuin syksyn lehdet. Illan kruunasi puristinen Trail of Cthulhu -pläjäys The Dance in the Blood. En viitsi näistä peleistä kirjoitella sen enempää etten vaan spoilaa, mutta vahva suositus myös tälle.

Siinä ne pelaamani pöytäroolipelit sitten olivatkin. Kauhua irtosi mutta scifipelit jäivät kokematta. Fantasian puolella ei mikään oikein edes innosta Lamentations of the Flame Princessia lukuun ottamatta. Voihan olla, että ennakkoluulot pitäisi karistaa ja kokeilla pitkästä aikaa jotain, mutta jotenkin ei vaan millään jaksaisi mitään Dunkku tai Pathfinder -jonneilua ainakaan jos se on sitä iänikuista hirviömättöä, expan keräämistä taikka taulukkojen ja hyökkäysbonusten ihmettelyä, missä joku kahden haltian baaritappelu kestää viisi vuotta ja kolme päivää. Mutta nyt täytyy kivuta täältä kielteisyyden mustasta valtamerestä takaisin kiitollisuuden päivänpaisteessa kylpeville kukkuloille.


Muusta ohjelmasta mainittakoon Game of Thrones -kirjojen ja sarjan vertailua (tekstiä lukemalla), historian toiseksi huonoimpia roolipelejä listannut esitelmä (naurattaa vieläkin), zombimytologiaa purkanut luento (jossa homma bäkträkätään Haitilla 1791 alkaneeseen orjien kapinaan ja vallankumoukseen) sekä sunnuntain huippuhetki eli seikkailutyöpaja, jossa oli tarjolla oivallisia työkaluja seikkailujen rakentamiseen aina korkeimmalta konseptitasolta porras kerrallaan alimmalle askelmalle eli varsinaiselle konkreettiselle seikkailutasolle siirtyvine tasoineen.

Kävin myös tekemässä James Raggista lyhyen haastattelun, katsotaan saanko sen jossain vaiheessa naputeltua blogiinkin. Shoppailuosastolta mukaan tarttui tyylikäs musta noppasetti, muutama LotFP-t-paita sekä Robin D. Lawsin Beating the Story -käsikirjoitusniksikirja ja Max Brooksin The Zombie Survival Guide.

Semmoista, siinäpä ne tärkeimmät. Tämä oli ensimmäinen kunnon Ropeconini sitten vuoden 2015 eli viimeisen Otaniemen Dipolissa järkätyn jälkeen. Vuonna 2016 en päässyt paikalle töiden vuoksi laisinkaan ja 2017 ennätin ainoastaan sunnuntaille. Ja helkkarin hieno tapahtumahan tuo edelleen on. Vaan jotenkin se sydän taisi sittenkin jäädä Otaniemeen... Eipä sillä, hyvät pelit rokkaavat ihan missä vaan! Jotenkin silti ne Dipolin sokkeloiset ja koukeroiset käytävät ja tilat tuntuivat tämmöiselle mystiselle ja hiukan oudolle tapahtumalle kiehtovammalta ympäristöltä kuin Messukeskuksen neliömäiset laatikkotilat ja isot hallit. Mutta viis siitä missä tapahtuu, pääasia että tapahtuu.

Lämpimät jäähyväiset vuodelle 2018 ja oikein railakasta uutta vuotta 2019 kaikille lukijoille! Olkoon Voima kanssanne!

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Ropecon 2017

Ironspinen Sotakarjut eli tulevaisuuden sotaa varten jalostettuja valioyksilöitä.









 
Pakko naputella ainakin yksi postaus tälle vuodelle, joten olkoon se vuoden tärkeimmästä skenetapahtumasta. Vuosi oli töiden puolesta kiireinen, enkä päässyt Ropeconiinkaan kuin sunnuntaina. Tämäkin on edistystä viime vuoteen, jolloin en ehtinyt paikalle laisinkaan.

Hauskaa kuitenkin oli, ja oli jännä nähdä miten tapahtuma oli asettunut Messukeskukseen. Eipä niin että olisin ehtinyt tästä mitään kovinkaan kattavaa käsitystä saamaan. Sunnuntain Ropeconissa on vähän sama meininki kuin saapuisi jollekin musafestarille siinä vaiheessa kun festarikansa on juhlinut kaksi pitkää päivää ja ilmassa leijailee sellaista haikean väsynyttä koko homman paketoimisen tuntua.

Surffailin tapahtumassa puhtaasti turistina enkä juurikaan ennättänyt pelailemaan, mitä nyt pikaisesti testasin yhtä murhamysteerityyppistä lautapeliä törmätessäni sattumalta kavereihin.

Ropeconin kunniavieras, pelinkehittäjä ja kirjailija Monica Valentinelli.





 
Ihan aluksi kävin kuuntelemassa kunniavieras Monica Valentinellin luentoa "How to Create Your Own RPG", mikä oli mielenkiintoinen kuvaus pelintekoprosessista Amerikan malliin. Luennolla sivuttiin hieman kaikkea aina säännöistä ja taitosta kuvitukseen.

Toinen jännä luento käsitteli sitä, kuinka luoda oma uskonto roolipeliin. Tässä käytiin läpi muun muassa uskontojen eri ulottuvuuksia, riittejä ja myyttejä. Todella kiehtovaa kamaa, jossa käsiteltiin myös uskontoja ilman jumalia sekä sitä, miten uskonnot kykenevät säilymään elinvoimaisina.

Lopun ajasta notkuin kaupustelijoiden kojuilla. Olen missannut monet uutiset vuoden varrelta, joten oli hienoinen yllätys huomata kuinka näyttävä kovakantinen kirja Sotakarjuista oli julkaisuun mennessä kasvanut. Tämä tarttui tietysti mukaan, vailla itsepetosta siitä, että ehtisin peliä juurikaan pelaamaan. Oli myös hauskaa rupatella tuokio Ironspinen Samuli Ahokkaan kanssa ja päästä kiittämään Generian Legendojen hienoimmasta hetkestä, eli siitä jättiläiskärpäsellä lentävästä goblinista, joka ampuu nuolia erään luolan katon rajasta.

Oudon fantasiaroolipelaamisen isä, metallipää James Edward Raggi IV.


  
James Raggi taas kertoi, että Lamentations of the Flame Princessin uusi pelinjohtajan kirja ilmestyy kovakantisena sitten joskus, mahdollisesti jopa kahdessa osassa. Odotan tätä mielenkiinnolla, Raggi on kuitenkin ollut itselleni tervetullut piristyruiske peliskeneen ja onnistunut tekemään omaa juttuaan fantasiaroolipelien saralla. LotFP on osunut hyvään saumaan pelien osr-buumin ja fantsukirjallisuuden grimdark-trendin nousun kanssa ja Raggilla on selvästi kykyä ja näkemystä tuoda jotain omalaatuista fantasiakliseitä notkuviin pelipöytiin.

Pakolliset ostokset weird fantasya ja science fictionia.




 
Kaiken kaikkiaan Ropecon oli näinkin lyhyessä muodossa koettuna erittäin lystikäs tapahtuma ja täytyy toivoa että pääsen ensi vuonna mukaan koko viikonlopulle. Näihin muisteluihin onkin hyvä päättää vuoden 2017 ensimmäinen ja viimeinen blogipostaus.

Oikein hubaa uutta vuotta kaikille!!