Valtaistuinpeli

Maailman suosituin tv-sarja Game of Thrones loppui toukokuussa 2019. Samalla päättyi yksi aikakausi näköradion historiassa. Kirjailija George R. R. Martinin mukaan tavaraa olisi kyllä piisannut vaikka kuinka pitkälle, mutta sarjan luojat David Benioff ja D. B. Weiss kyllästyivät touhuun ennen katsojia.

Planeetan katsotuimmaksi sarjaksi ei nousta kosiskelemalla pelkästään fantasiakirjallisuuden ystäviä. Game of Thrones teki taikatempun ja lumosi lajityyppiään suuremman yleisön. Se teki televisioruuduilla sen, mitä Taru sormusten herrasta -elokuvat olivat tehneet valkokankailla ja dvd-levyillä 2000-luvun alussa.

Muinainen legenda kertoo, että joskus pimeällä 1990-luvulla eräs tv-käsikirjoittamiseen kyllästynyt kirjailija alkoi kirjoittaa television rajoituksista vapaata teosta, jota ei voisi mitenkään filmatisoida. Ja kuinkas sitten kävikään.

Suosionsa huipulla jokainen jakso sai internetin räjähtämään ja kirjojen fanit itkemään tuskaansa, "Ei näin, ei tämä näin mennyt, älkää, ette saa...".

Joka ikisellä ohikulkijallakin oli mielipide tästä sarjasta. Ne harvat, joilla ei ollut, olivat pihalla kuin pihatuolit talviyössä, ikään kuin he eivät olisi kuuluneet koko ihmislajiin. Jos näitä muukalaisia yhdisti toisiinsa jokin seikka, niin kenties se, etteivät he taatusti olleet lukeneet myöskään kirjoja.

Mutta kukapa minä olen ketään tuomitsemaan? Olen kirjafanien silmissä taviskatsoja, jonka näivettynyt ja pystyyn kuollut mielikuvitus ei kykene kiihottumaan muusta kuin tv-ruudulla välkkyvistä kuvista. Ja oikeassahan he ovat.

Sain kuulla kirjoista ensi kerran kesällä 2010, jolloin peliporukkamme Jupa vaahtosi niistä. Hän oli juuri lukenut ensimmäisen osan ja selitti jotain sekavaa jostain tulipalosta, prinsessasta ja lohikäärmeenmunista. Olin tuolla hetkellä kiinnostuneempi Warhammer Fantasy -seikkailusta, jonka hän käynnisti saman kesän lopussa.

Ja sitten se sarja alkoi ja kaikki sekosivat ja kyllä te tiedätte. Ja kun se oli viimein ohi, oli jäljellä pelkkää tuhkaa ja raunioita.

Päätin antaa savun laskeutua ja odotella aikani, jotta unohtaisin sarjan jättämät voimakkaat mielikuvat ennen kirjoihin tarttumista. Kaunis ajatus, paitsi etteivät ne mielikuvat haalistuneet, enkä jaksanut enää odotella. Mikään kiirehän tässä ei sinänsä ollut, sillä George R. R. Martin ei ole vieläkään kirjoittanut Tulen ja jään lauluaan loppuun.

Ei taida olla mikään yllätys, että kirja(kin) koukuttaa heti esinäytöksessään, jossa on kaikki hyytävän kauhunovellin ainekset. Pimeys on laskeutumassa. Kolme miestä matkaa hämärtyvässä metsässä valtavan Muurin toisella puolella. He kohtaavat jotain perin kammottavaa, joka ei taida kuulua koko ihmislajiin.

Tästä alkaa moneen suuntaan rönsyilevä seikkailu, joka seuraa Starkien, Lannisterien ja Targaryenien aatelissukujen valtapeliä. Esipuhetta lukuun ottamatta kirjan jokainen luku on nimetty sen henkilön mukaan, jonka näkökulmasta se on kerrottu. Henkilöiden pään sisälle sukeltaminen on juuri se ihanuus, mihin tv-sarja ei kykene. Minkämoisia ajatuksia Talvivaaran jäyhä lordi Ned Stark mahtaa tuumailla? Entäpä hänen vaimonsa Catelyn, kuinka paljon hänen sydämestään löytyy rakkautta jaettavaksi miehensä äpäräpoika Jon Nietokselle?

Valtaistuinpeli on synkkää fantasiaa, grimdarkia, jossa on nostettu pöydälle ihmislajin vähemmän imartelevat touhut. On juonittelua, petoksia, sukurutsaa, raiskauksia, murhia ja jos jonkin sorttista väkivaltaa henkisessä ja fyysisessä muodossaan. Eli ihan sitä samaa kamaa kuin joka päivä uutisissa, joissa Norjan kruununprinsessan poika on parhaillaan syytettynä neljästä raiskauksesta.

Taidammekin elää grimdark-todellisuudessa. Miten grimdark-fantasia sitten eroaa siitä? No, ainakin siinä on lohikäärmeitä.