Murhabotin päiväkirjat 1: Hälytystila

Tässäpä kirja, josta saisi suht helposti myös yhden illan roolipeliseikkailun.

Mikäli kyseessä olisi kirjan sijaan juoma, Murhabotin päiväkirjat -sarjan ensimmäinen osa Hälytystila olisi kuin tuplasokereilla ja triplakofeiineilla terästetty energiajuoma, joka aiheuttaisi käyttäjässään peruspärinöitä sähäkämmät sävärit. Tölkin sähkönsinisessä kyljessä komeilisi silmistään lasersäteitä suihkiva kyborgi vääntämässä avaruusmatoa niskalenkkiin.

Hälytystila on virtaviivainen seikkailukertomus, ihan kuin 1990-luvun television myöhäisillan viihdesarjan jakso. Kerrankin scifiä, josta on konmaritettu kaikki ylenpalttinen infodumppaus. Vähemmälläkin pärjää.

Kirjan minäkertoja on tutkimusretkikuntien mukana vakiovarusteena kulkeva turvallisuusbotti. Sopimukset, planeetat ja retkikunnat vaihtuvat jatkuvasti, joten yhtiön asiakkaisiin on turha kiintyä. Ujo ja arka turvallisuusammattilainen nauttiikin enemmän hömppäsarjojen bingettämisestä kuin ihmisten kanssa seurustelusta.

Haarniskan sisällä lymyilee herkkänahkainen ja vapautta janoava olento. Räjähtävä toiminta ja tehtävien suorittaminen ovat pakoreittejä sosiaalisen vuorovaikutuksen tunnetason miinakentiltä. Ihmissuhteet ne vasta kiusallisia ovatkin.

Tästä on ilmestynyt tänä vuonna myös tv-sarja. Saatan bingettää sen jahka kirjat on luettu. 

Uusin tehtävä saa yllätyskäänteitä, joita ratkoessaan murhabotti huomaa nihkeydestään huolimatta kiintyvänsä ihmisiin, työkavereiksi kun vaikuttaa siunaantuneen poikkeuksellisen mukavia tyyppejä.

Oleellista on, miltä murhabotista itsestään tuntuu, miten hän kokee maailman ja oman paikkansa siinä. Suurin arvoitus syntyy botin alkuperästä: miten se on rakennettu ja kuinka paljon siinä on orgaanisia osia?

Ja jos tämä kirja tosiaan olisi energiajuoma, niin pillillä imeskelyn tahi velton lipittelyn sijaan tämän heittäisi kernaasti ykkösellä huiviin! 

Hälytystila jättää haikean mutta samalla teräksisen voimauttavan jälkimaun. En muista milloin olen viimeksi ollut yhtä täpinöissäni mistään kirjasta, aivan kuin olisin puolihuolimattomasti astunut suuren seikkailun kynnykselle. Valitettavasti tästä seuraa myös kirjan suurin ongelma: tätä on pakko saada lisää!