Syysiltojen hämärtyessä saimme viimein päätökseen William McAuslandin
postapokalyptisen seikkailun. Tässä tiivistetty peliraportti sessioiden
tapahtumista.
Päätämme jatkaa matkaa
kontrollihuoneesta laitoksen alemmille tasoille. Jimmy-Bob sulloo androidin
pään reppuunsa. Pää sisältää ehdottomasti tutkimisen arvoista teknologiaa.
Avaamme varovasti kontrollihuoneen oven. Käytävä on edelleen tyhjä.
Seuraamme käytävää metallisille
liukuoville. Ovet räsähtävät auki paljastaen hämärän kuilun, jossa roikkuu
kaapeleita. Kurkistamme alas. Noin kahdeksan metrin syvyydessä pimeyden rikkoo
sinertävää valoa hohkava oviaukko. Laskeudumme kuilun pohjalle köyden avulla.
Kesken Jimmy-Bobin laskeutumisen
seinämän kolosta ilmestyy ison koiran kokoinen hämähäkki. Goblin säikyttelee ötökän taskulamppunsa valokeilalla takaisin
pimeyteen.
Alakerrassa on vastaanottotiski, jota ympäröi
kasa luurankoja. Seuraamme käytävää isoon avokonttoriin, jossa työpisteet on
erotettu toisistaan sermeillä. Pengomme paikat. Mukaan tarttuu automaattiaseita
ja Val Biotechin turvalätkä.
Yhdellä työpisteellä retkottaa
hameeseen ja toppiin pukeutunut, vaaleahiuksinen luuranko. Luurangon vieressä
on tyhjä pilleripurkki, valokuva perheestä ja lappu, jonka Jimmy Bob – ryhmän
ainoana lukutaitoisena – lukee ääneen.
Lopetin juuri puhelun Benin kanssa.
Lapset ovat kuolleet.
Koneet tulivat kouluun ja teurastivat
heidät kaikki. Kuka niitä hallitsee? Miksi ne tappoivat lapset? Missä on
Jumala?
Ben sanoi armeijan vetäytyvän kohti San
Franciscoa. LA on omillaan. Ben sanoi, että hänellä on isänsä kivääri, ja että hän
on menossa naapureiden kanssa tiesululle. Hän sanoi rakastavansa minua ja että
tapaisimme uudestaan seuraavassa elämässä.
Laboratorion väestä kaikki, jotka eivät
ehtineet lähteä ennen hyökkäystä, ovat jumissa liikenneruuhkassa tai
juoksemassa henkensä edestä. Vitun androidit sekoavat ja tappavat meidät heti,
kun saavat tartunnan. Osa työkavereistani aseistaa itseään… ja muut, kuten
minä, valmistautuvat tappamaan itsensä.
Noista vitun pedoista, nielijöistä, ei
ole mitään apua. Koneita vastaan lähettämämme pedot juoksivat karkuun ja söivät
käsittelijänsä tai viattomia siviilejä. Emme hallitse noita kirottuja
hirviöitä. Jos ne ikinä pääsevät ulos ne leviävät kaikkialle kaupunkiin. Jonkun
täytyy tuhota tämä laboratorio räjäyttämällä voimalaitos.
Kadulta ja yläkerrasta kuuluu
räjähdyksiä ja laukauksia. Kaikki, joista välitin, ovat poissa. En ole sotilas.
Olen pelkkä pelkuri, joka pakenee pillereiden ja vodkan avulla.
Ihmiset rakensivat nämä koneet, jotka
nyt tuhoavat meidät. Ja nämä ihmisiä syövät demonit… me ansaitsemme kohtalomme.
Maailma ei enää kuulu ihmiskunnalle. Olen onnellinen, etten voittanut tyhmää
kilpailua päästäkseni uneen… vain herätäkseni kauheampaan maailmaan
tulevaisuudessa.
Hyvästi,
Sue
Viereisessä keittiössä tapaamme kauniin
tumman naisen, joka tervehtii meitä ystävällisesti: ”Hei, olen Keisha-58.
Millainen sää ulkona on? Kuka haluaa kofeiinitonta?”
Naisen vasen käsi ja silmä roikkuvat
kummallisesti. Keisha nytkähtelee savuttavan espressokeittimen vieressä jatkaen
ystävälliseen sävyyn: ”Hei, olen Keisha-58. Millainen sää…”
Jimmy-Bob sammuttaa androidin kesken
lauseen.
Keittiön vessat ovat täynnä
muumioituneita ruumiita ja luurankoja. Viereisessä varastohuoneessa on
3-metrisiä arkkuja, joiden takaa kimppuumme säntää tusinan verran ison koiran
kokoisia, sammakon ja kanan näköisiä vastenmielisiä olentoja. Ammumme otukset. Laatikoista löytyy kuivamuonaa sekä mustaan kuplamuoviin
käärittyjä, HIGH EXPLOSIVES -tekstillä varustettuja haulikon patruunoita.
Viereisen käytävän oven takaa paljastuu
portaikko, jonka yläpäässä kohtaamme moottorisahakädellä varustetun
taistelurobotin. Eagle ampuu raketin lähietäisyydeltä ja porukka lentelee
seinille. Seuraa melkoinen sekamelska, jonka aikana ammuskelemme myös
toisiamme. Lopulta Karcost onnistuu losauttamaan robotin pois pelistä. Raotamme
katon ruosteista luukkua, josta avautuu näkymä ilta-auringon valaisemalle
kadulle. Palaamme takaisin alas.
Päädymme valtavaan laboratorioon täynnä
rikkinäisiä laitteita. Huoneen keskellä on lasinen koppi, jonka sisällä on
ihmisten ruumiita. Huoneen toisella seinällä isot teräsovet roikkuvat
saranoillaan. Löydämme kammion, jossa on 12 kryoarkkua.
Avatessamme arkkuja kimppuumme
rävähtää ihmisen näköisiä mustasilmäisiä
olentoja, joilla on suun tilalla jonkinlainen suolimainen kärsä. Tapamme otukset ja jututamme herättämiämme ihmisiä. Eräs onneton ampuu itsensä välittömästi
nähdessään mutanttiystävämme Karcostin ja Goblinin. Naisen kädestä löytyy
pienen lapsen valokuva sekä hopeasormus, jonka nappaamme mukaan.
Herätettyjen joukossa on myös Val
Biotechin toimitusjohtaja Pembroke III, joka kiittelee meitä innoissaan. Mies
puhuu mecha-invaasiosta, jota vastaan he yrittivät kehittää aseita, jotka eivät
sitten toimineetkaan halutulla tavalla. Toinen herätetty, johtavaksi
tiedemieheksi ja pääkehittelijäksi itsensä esittelevä James katselee
kryoarkuissa makaavia olentoja ja toteaa, että ne on tuhottava. Otukset ovat
kuulemma muuttuneet, eivätkä ole enää Jamesin lapsia. Kolmas herätetty on
15-vuotias, Maggie-niminen tyttö, jonka isä oli laittanut arkkuun
turvaan.
Jatkamme matkaa läheltä aukeavaan
luolaan, jossa kohtaamme valtavan kolmipäisen olion, jonka suista erkanee
jonkinlaisia imu-ulokkeita. Lattialla, seinissä ja katossa on limaisia munia.
12 pienempää hirviötä juoksee meitä kohti. Räjäytämme
emon jälkikasvuineen. Maggie kuolee räjähdyksessä ja katosta tippuu kivenlohkare toimitusjohtaja
Pembroken päälle.
Pitkän kävelyn ja useiden vihamielisten
kohtaamisten jälkeen saavumme valtavaan tilaan, jossa on neljä avaruussukkulaa.
Kolmen sukkulan päälle on tippunut kivenlohkareita. Neljäs sukkula on
köynnösten peitossa. Hallissa on valtava sienimetsä, joka peittää tien
sukkulalle. Isoimmat sienet ovat 6 metriä korkeita. Neljännen sukkulan
tasanteelta kimppuumme kirmaa yli kaksikymmentä kärsäolentoa, joista
osa näyttää aiemmin kohtaamiltamme ihmishybrideiltä. Räiskimme sienimetsän ja
sen seassa säntäilevät olennot tuhannen päreiksi.
Nousemme sukkulaan, joka on sisustettu
luilla ja visvalla. Lastiruumassa on 12 seinään kahlittua skullock-naista,
joiden vatsat pullottavat. Yksi naisista pyytää auttamaan. Lyhyen kinastelun jälkeen avaamme kahleet. Skullockit poistuvat sukkulasta.
Aluksen konehuone on niin hajalla,
ettei korjausta ole mitään mieltä edes yrittää. Nappaamme kaiken hyödyllisen ja
kevyen mukaan ennen poistumistamme. Nousemme hylätyn metroaseman pysähtyneitä rullaportaita pitkin takaisin katutasolle ja yritämme löytää paikan, jonne
jätimme hevoset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti