Stephen Kingin Usva

Jos tämä ei ole täydellinen kansikuva kauhukirjalle, niin en edes halua tietää mikä on.

Halloween, kekri ja pyhäinpäivä lähestyvät, joten turha odotella yhtään oivallisempaa hetkeä sammuttaa valot, sytyttää kynttilät ja kaivaa kirjahyllystä joku hyytävä kauhukirja synkkien iltojen ratoksi. Aloitetaan vaikkapa jostain modernista klassikosta.

Stephen Kingin novellikokoelma Skeleton Crew vuodelta 1985 julkaistiin täällä meillä pohjolassa kahdessa osassa vuonna 1991. Ensimmäinen kirja Jälkeen keskiyön sisältää yhdeksän juttua, joista pisin ja mieleenpainuvin on Usva. Muiden kertomusten taso heittelee, mutta Usva on enemmän kuin riittävä syy tämän lukemiseen. Ja parempi ollakin, sillä mokoma rohmuaa puolet kirjan sivumäärästä.

Tarina kertoo perheenisästä, joka lähtee poikansa kanssa kauppareissulle. Omituinen sakea usva leviää pikkukaupungin kaduille. Usvan keskellä tuntuu liikkuvan jotain, joka ei taida olla tästä maailmasta. Kadut muuttuvat hengenvaarallisiksi ja isä huomaa jääneensä jumiin kauppaan.

Kaupassa asiakkaiden hermot ovat kireällä, eikä aikaakaan kun porukka alkaa virittäytyä maailmanlopun meininkiin. Sekoboltsi uskonnollinen lahko tästä sopasta vielä puuttuikin. Koronapandemian jälkeisessä tosimaailmassa tämmöinen sekoaminen kriisitilanteessa ei tunnu enää laisinkaan epäuskottavalta. Iso osa Usvan viehätysvoimasta syntyy sen tavasta kuvata ihan tavallisia ihmisiä poikkeuksellisessa tilanteessa.

Tarvitseeko enempää edes sanoa?

Oli ilo huomata kuinka paljon vaikutteita Playstationin ensimmäinen Silent Hill -peli vuodelta 1999 on tästä napannut. Kaduilla näkyvyyden peittävä sumu ja sen keskeltä ilmestyvät olennot ovat kuin suoraan tämän kirjan sivuilta karanneita. Myös tunnelmassa on jotain hyvinkin samankaltaista, jonkinlainen vaikeammin sanoitettava, häiritsevästi taustalla särisevä, kolkko ja lohduton taajuus.

Usvasta on tehty myös vuonna 2007 ilmestynyt leffa The Mist, joka on muistaakseni ihan kelvollinen kauhupläjäys. Diggailin silti aikoinaan enemmän sitä ensimmäistä Silent Hill -filmatisointia vuodelta 2006. En uskalla kurkistaa kuinka arvokkaasti kummankaan leffan efektipuoli on kestänyt ajan hammasta. Onneksi pienoisromaani itsessään toimii taatusti yhtä karmivasti kuin ilmestyessään.

Roolipelejä varten tässä on hopeatarjottimella valmiit ainekset yhden illan kauhuseikkailuun. Suljettu tila täynnä sekalaista riitaisaa porukkaa, ulkona väijyy näkymätön uhka, ja on vain ajan kysymys milloin jotain iljettävää pääsee tunkeutumaan sisälle...

Cyberpunk: Jupiter Incident

Mika heitti meille sunnuntaina Cyberpunk REDillä yhden illan seikkailun Jupiter Incident - I Still Believe. Varsinainen kampanjamme sijoittuu Night Cityyn, mutta nyt saimme pelata maapallon ulkopuolisen avaruusvaltion L5-sylinterimaailman hahmoja osana avaruusaluksen miehistöä matkalla Jupiterin kuuhun jäälouhokselle.

Reissu on osa filantrooppi Walther Gaussin vuonna 2036 käynnistämää hanketta, jonka tavoitteena on luoda Marsista uusi maapallo. Ideana on vissiin löytää Europa-kuusta vedenalaista elämää tai mitä lie näytteitä. Tekoälyn ohjaamat mechat ovat jo paikalla poraamassa jääkuorta.

Vietämme suurimman osan matkasta kryounessa linkitettynä braindance-staasiin. Perillä aurinkomyrsky rikkoo reletorneja ja osan mechoista. Radiomme vastaanottaa vieraan kaiun, joka tulee 120 valovuoden päästä Leijonan tähdistön takaa. Mistä ikinä onkaan kyse, on se liian kaukana meille.

Suoritamme tehtävämme ja keräämme näytteet. Paluumatkalla heräämme kesken kaiken unesta. Löydämme ilmalukon vierestä kuolleen tutkijan ja huomaamme sekä kapteenin että viestintäupseerin kadonneen. Aluksemme on törmännyt Marsin Deimos-kuun avaruusasemaan.

Pelinjohtaja oli päättänyt, että tämä seikkailu on one-shot, joka kestää tasan neljä tuntia.

Saamme aluksen hallintaamme ja telakoidumme asemalle. Radiotaajuudella on taas häiriöääniä, kuin outoa musiikkia. Ilmalukosta päästyämme avaruuspukuinen tyyppi tanssii meitä kohti ja paljastuu painajaismaiseksi hirviöksi. Ammumme olennon, mutta niitä on lisää ja ne vastaavat tuleen. Onnistumme kukistamaan kummajaiset ja korjaamme aluksemme.

Paluumatkalla yksi hahmoista onnistuu COOL-heitossa ja löytää valvontakierroksellaan kapteenin hytistä Marsin avaruushirviöistä kertovia pulp-sarjakuvia sekä kapteenille suunnatun karmivan viestin: "Kun kierto päättyy sulkekaa apulaisina toimineet synteetit..."

Löydön tehneen hahmon mieli järkkyy hänen oivaltaessaan, että me olemme nuo viestissä mainitut keinomuistoilla varustetut synteetit. Hän palaa kylmänviileään järjenkäyttöön ja päättelee meidän menneen epäkuntoon aurinkomyrskyn myötä. Myrsky ja Jupiterin avaruussäteily vahingoittivat myös ihmismiehistön neuralwarea. Oma todellisuutemme vääristyi. Avaruusasemalla teurastamamme hirviöt olivat oikeita ihmisiä.

Tapahtuneella on väistämättä poliittiset mittasuhteet. Kotimaailmassamme L5:ssä meitä pidetään taatusti terroristeina ja parhaassakin tapauksessa epäkuntoon menneinä orgaanisina koneina. Maapallon suuryhtiöt ja kansallisvaltiot eivät olisi yhtään vähemmän uteliaita, mutta maksaisivat tästä lastista maltaita skandaalin uhallakin, ja kenties sinne olisi helpompi kadota.

Valaistunut hahmo päättää lähettää meidän muiden jo uinuvien synteettien horroskapselit kauas ulkoavaruuteen kuolemaan. Aluksen hän suuntaa kohti Kalifornian rannikkoa. Mikäli onni on myötä, hänen pitäisi olla perillä loppukesästä 2050.

Sen pituinen se. Kauniita unia...

Ruuhkaa käytävällä... Sopu sijaa tekee, epäsopu vielä enemmän!

Kappas vain, Deimoksen asema vaikuttaisi olevan avaruushirviöiden vallassa.
Aika putsata paikat Auri Kanasen tyyliin!

Valtaistuinpeli

Maailman suosituin tv-sarja Game of Thrones loppui toukokuussa 2019. Samalla päättyi yksi aikakausi näköradion historiassa. Kirjailija George R. R. Martinin mukaan tavaraa olisi kyllä piisannut vaikka kuinka pitkälle, mutta sarjan luojat David Benioff ja D. B. Weiss kyllästyivät touhuun ennen katsojia.

Planeetan katsotuimmaksi sarjaksi ei nousta kosiskelemalla pelkästään fantasiakirjallisuuden ystäviä. Game of Thrones teki taikatempun ja lumosi lajityyppiään suuremman yleisön. Se teki televisioruuduilla sen, mitä Taru sormusten herrasta -elokuvat olivat tehneet valkokankailla ja dvd-levyillä 2000-luvun alussa.

Muinainen legenda kertoo, että joskus pimeällä 1990-luvulla eräs tv-käsikirjoittamiseen kyllästynyt kirjailija alkoi kirjoittaa television rajoituksista vapaata teosta, jota ei voisi mitenkään filmatisoida. Ja kuinkas sitten kävikään.

Suosionsa huipulla jokainen jakso sai internetin räjähtämään ja kirjojen fanit itkemään tuskaansa, "Ei näin, ei tämä näin mennyt, älkää, ette saa...".

Joka ikisellä ohikulkijallakin oli mielipide tästä sarjasta. Ne harvat, joilla ei ollut, olivat pihalla kuin pihatuolit talviyössä, ikään kuin he eivät olisi kuuluneet koko ihmislajiin. Jos näitä muukalaisia yhdisti toisiinsa jokin seikka, niin kenties se, etteivät he taatusti olleet lukeneet myöskään kirjoja.

Mutta kukapa minä olen ketään tuomitsemaan? Olen kirjafanien silmissä taviskatsoja, jonka näivettynyt ja pystyyn kuollut mielikuvitus ei kykene kiihottumaan muusta kuin tv-ruudulla välkkyvistä kuvista. Ja oikeassahan he ovat.

Sain kuulla kirjoista ensi kerran kesällä 2010, jolloin peliporukkamme Jupa vaahtosi niistä. Hän oli juuri lukenut ensimmäisen osan ja selitti jotain sekavaa jostain tulipalosta, prinsessasta ja lohikäärmeenmunista. Olin tuolla hetkellä kiinnostuneempi Warhammer Fantasy -seikkailusta, jonka hän käynnisti saman kesän lopussa.

Ja sitten se sarja alkoi ja kaikki sekosivat ja kyllä te tiedätte. Ja kun se oli viimein ohi, oli jäljellä vain tuhkaa ja raunioita.

Päätin antaa savun laskeutua ja odotella aikani, jotta unohtaisin sarjan jättämät voimakkaat mielikuvat ennen kirjoihin tarttumista. Kaunis ajatus, paitsi etteivät ne mielikuvat mihinkään haalistuneet, enkä jaksanut enää odotella. Mikään kiirehän tässä ei sinänsä ollut, sillä George R. R. Martin ei ole vieläkään kirjoittanut Tulen ja jään lauluaan loppuun.

Ei taida olla mikään yllätys, että kirja(kin) koukuttaa heti esinäytöksessään, jossa on kaikki hyytävän kauhunovellin ainekset. Pimeys on laskeutumassa. Kolme miestä matkaa hämärtyvässä metsässä valtavan Muurin toisella puolella. He kohtaavat jotain perin kammottavaa, joka ei taida kuulua koko ihmislajiin.

Tästä alkaa moneen suuntaan rönsyilevä seikkailu, joka seuraa Starkien, Lannisterien ja Targaryenien aatelissukujen valtapeliä. Esipuhetta lukuun ottamatta kirjan jokainen luku on nimetty sen henkilön mukaan, jonka näkökulmasta se on kerrottu. Henkilöiden pään sisälle sukeltaminen on juuri se ihanuus, mihin tv-sarja ei kykene. Minkämoisia ajatuksia Talvivaaran jäyhä lordi Ned Stark mahtaa tuumailla? Entäpä hänen vaimonsa Catelyn, kuinka paljon hänen sydämestään löytyy rakkautta jaettavaksi miehensä äpäräpoika Jon Nietokselle?

Valtaistuinpeli on synkkää fantasiaa, grimdarkia, jossa on nostettu pöydälle ihmislajin vähemmän imartelevat touhut. On juonittelua, petoksia, sukurutsaa, raiskauksia, murhia ja jos jonkin sorttista väkivaltaa henkisessä ja fyysisessä muodossaan. Eli ihan samaa kamaa kuin joka päivä uutisissa, joissa Norjan kruununprinsessan poika on parhaillaan syytettynä neljästä raiskauksesta.

Taidammekin elää grimdarkissa todellisuudessa. Miten grimdark-fantasia sitten eroaa siitä? No, ainakin tässä on lohikäärmeitä.

Mörk Borgin testailua

Onko Mörk Borg OSR:ää vai NSR:ää? Onko se indie-peli? Vai kaikkea tuota?

Koronavuonna 2020 ilmestynyt Mörk Borg tuntuu yhä uudenkarhealta, vaikka onhan mokoma ehtinyt jo olla kuvioissa. Onko jäljellä enää mitään, mitä internet ei olisi ehtinyt sanoa?

Roolipelisomen intoilun perusteella Shadowdark on juuri nyt sitä kuuminta hottia, mitä Mörk Borg oli viisi vuotta sitten. Molemmat ovat kahmineet palkintoja ja niihin on julkaistu kasapäin lisäreitä.

Kirja on mukavan pieni ja painii samassa kokoluokassa Lamentations of the Flame Princessin kanssa. Sisäsivuilta löytyy harhaoppista pappia, viheliäistä kuninkaallista, vertatihkuvaa luurankoa ja epäkuollutta nekromantikkoa. Tuomiopäivän ennustukset toteutuvat ja hämäriin sepustuksiin kätketty maailma tekee kuolemaa.

Takakannessaan Mörk Borg uhoaa olevansa pelin muotoon puettu doom metal -albumi, joka ei suosittele itseään alle 16-vuotiaille. Kuulostaa tosi rajulta.

Sivuja selaillessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä on laitettu tyyli ennen tarkoitusta. Taiteellisesti tahallisen häröilevä opus tuntuu tekevän kaikkensa välttääkseen olemasta tylsä. Voiko niin tehdä muuttumatta siinä samalla sirkuspelleksi? Kirjaa on kieltämättä hauska lukea, mutta miltä se tuntuu tositoimissa taistelukentällä?

Kaksi pelaajahahmoa kohtaa neljä epäkuollutta. Onko heidän tuomiopäivänsä koittanut?

Pakkaan pelikamat reppuun ja vaellan halki maaliskuisen pimeyden kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, jossa muutama peliporukkamme tyyppi viettää pahaa-aavistamattomana iltaa virvokkeiden ja viihdeohjelmien parissa. Kysyn pelikavereilta huvittaisiko heitä ottaa lyhyt taisteluharjoitus yhdessä roolipelissä. Vastaus on myöntyväinen, joten kaivan pelikirjan ja figut esille.

Juuri nyt olen kiinnostunut pelkästään pelimoottorista, eli siitä kuinka sulavasti taistelu rullaa. Takkuileeko ruudunpäivitys? Dungeons & Dragonsin vitosedikalla vaatimatonkin rähinä perusjanttereita vastaan tuppaa viemään tuhat vuotta. Elämme hektistä internet-aikaa armon vuonna 2025, joten moiseen luksukseen ei ole varaa.

Kyhäämme hätäisesti hahmot, jotka saavat vastaansa epäkuolleita. Kaksi vastaan neljä. Iskuja vaihdellaan. Kuolleet kuolevat. Pelaajat selviävät hengissä.

Erityisen virtaviivaisen tästä tekee se, että pelinjohtaja ei heitä vihollisten hyökkäyksiä, vaan pelaajat heittävät suoraan puolustusheiton. Näin seikkailijoista tulee oman onnensa seppiä eikä luolamestarin noppaonnen uhreja.

Tämä toimii paremmin kuin uskalsin edes kuvitella. Mörk Borg saattaa hyvinkin olla sirkuspelle, mutta ennen kaikkea se on viihdyttävä sellainen.

Taistelu on ohi, epäonniset epäkuolleet ovat kuolleet.

Artificial Kid

"... asukkaat kuluttavat suurimman osan aikaansa katsellen nauhoja: kauko-ohjattujen robottien tekemiä nauhoja, taidenauhoja, elämäkertanauhoja, muistinauhoja. Sellaisia me olemme."

Näin kirjoitti Bruce Sterling vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan The Artificial Kid, joka saatiin suomeksi vuonna 1993 nimellä Taistelija. Wikipedian mukaan tämä on Sterlingin suomennetuista romaaneista lähinnä "esi-kyberpunkia".

Kirjassa eletään yhtiövuotta 499 Reverien planeetalla. Kertoja on ilmassa leijuvien videokameroiden edessä nunchaku-kapuloillaan porukkaa hakkaava biokemiallisesti muokattu ammattitaistelija Artificial Kid. Valtaosa hänen yleisöstään koostuu kiertoratakaupunkien kellujista.

Itseensä tyytyväinen, nuori ja uhmakas Kid on aiemmin ollut 271-vuotiaaksi elänyt, hulluksi tullut Rominuald Tanglin, jonka persoonallisuus on kärvennetty pois muistinpyyhkijällä. Tanglin ilmestyy yhä aika ajoin puhumaan kummitusmaisina tallenteina. Toisin kuin Isaac Asimovin Säätiön kaikkitietävä setämiesselittäjä Hari Seldon, joka ansioitui tulevaisuuden ennustajana vielä kuolemansakin jälkeen, eivät Tanglinin ilmestykset aiheuta Kidissä lievää kiusaantuneisuutta suurempaa reaktiota.

Tarina on päällisin puolin ehtaa pulp-seikkailua, mutta ei jää ainakaan ideoidensa runsaudessa tippaakaan jälkeen tieteiskirjallisuuden klassikoista. On ihmisten asutettavaksi muovattu vieras planeetta poliittisine peleineen, seksillä ja huumeilla kyllästetty hedonistinen viihdekulttuuri, yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa, mediakritiikkiä, klooneja...

Unohtamatta tietenkään avaruusolentoa, jota kutsutaan avaruusolennoksi!

Mäiskeen, räimeen ja sinne sun tänne säntäilyn lomassa puntaroidaan mainetta, imagonrakennusta sekä henkilöbrändejä erilaisten ideologisten liikkeiden johdossa. Viihde, politiikka ja uskonto eivät kenties olekaan niin kaukaisia sukulaisia. Kaikki ovat karismaattisten johtajien ympärillä pyöriviä valtapelejä.

Artificial Kidin elämä on läpeensä kaupallistettua esiintymistä yleisölle. Kamerat seuraavat sankariamme herkeämättä ja kotonaan hän editoi nauhoista mieleisiään. Jos tosielämässä juuri tapahtunut kohtaus ei toimi sellaisenaan, se näytellään uudestaan. Kirja tuntuu kysyvän voiko spektaakkelin yhteiskunnasta irrottautua.

Kaikki tämä on nyt sosiaalisen median influensserien, striimaajien, tiktokkaajien ja tubettajien aikakaudella vieläkin ajankohtaisempaa. Poliitikkojen, filmitähtien ja muusikoiden lisäksi myös muutenkin kuin julkisuudesta elävien kansalaisten yksityinen elämä on taukoamatonta kuvavirtaa ja somekanavissa jaettavaa performanssia. Koulukiusaajat, katujengit ja sotilaat videoivat pahoinpitelyjä, kidutuksia ja murhia. Sosiaalisen median alustoilla jaettavat videot ovat sodankäynnin, alistamisen ja häpäisyn väline.

Kuinka Sterling osasi ennustaa elämäänsä "dokumentoivien" influensserien ammattikunnan synnyn aikana ennen tavisten kansoittamaa internetiä, älypuhelimia ja sosiaalista mediaa? Oliko kaikki tämä jo iduillaan 1970-luvun amerikkalaisessa mediakulttuurissa?

Artificial Kid tarjoaa oivan tirkistysreiän tieteiskirjallisuuden tilaan 45 vuotta sitten. Scifidiggarin ylikellotetut aivot pulisevat pätemisen tarpeessaan lukemisen sekaan välihuomautuksia: "Hei tämähän on taatusti Alfred Besteriltä lainattua, tämä kenties Stanislav Lemiltä, ja tätähän Alastair Reynolds kehittelee edelleen omissa avaruusoopperoissaan. Ja huomasithan kuinka kriminalisoimaton vyöhyke muistuttaa Manhattanin vankilasaarta John Carpenterin klassikkoelokuvassa Pako New Yorkista?"

Ja kaipa tämä on myös sitä kyberpunkia, tai ainakin niin lähellä kuin vuonna 1980 saattoi olla!