Valtaistuinpeli

Maailman suosituin tv-sarja Game of Thrones loppui toukokuussa 2019. Samalla päättyi yksi aikakausi näköradion historiassa. Kirjailija George R. R. Martinin mukaan tavaraa olisi kyllä piisannut vaikka kuinka pitkälle, mutta sarjan luojat David Benioff ja D. B. Weiss kyllästyivät touhuun ennen katsojia.

Planeetan katsotuimmaksi sarjaksi ei nousta kosiskelemalla pelkästään fantasiakirjallisuuden ystäviä. Game of Thrones teki taikatempun ja lumosi lajityyppiään suuremman yleisön. Se teki televisioruuduilla sen, mitä Taru sormusten herrasta -elokuvat olivat tehneet valkokankailla ja dvd-levyillä 2000-luvun alussa.

Muinainen legenda kertoo, että joskus pimeällä 1990-luvulla eräs tv-käsikirjoittamiseen kyllästynyt kirjailija alkoi kirjoittaa television rajoituksista vapaata teosta, jota ei voisi mitenkään filmatisoida. Ja kuinkas sitten kävikään.

Suosionsa huipulla jokainen jakso sai internetin räjähtämään ja kirjojen fanit itkemään tuskaansa, "Ei näin, ei tämä näin mennyt, älkää, ette saa...".

Joka ikisellä ohikulkijallakin oli mielipide tästä sarjasta. Ne harvat, joilla ei ollut, olivat pihalla kuin pihatuolit talviyössä, ikään kuin he eivät olisi kuuluneet koko ihmislajiin. Jos näitä muukalaisia yhdisti toisiinsa jokin seikka, niin kenties se, etteivät he taatusti olleet lukeneet myöskään kirjoja.

Mutta kukapa minä olen ketään tuomitsemaan? Olen kirjafanien silmissä taviskatsoja, jonka näivettynyt ja pystyyn kuollut mielikuvitus ei kykene kiihottumaan muusta kuin tv-ruudulla välkkyvistä kuvista. Ja oikeassahan he ovat.

Sain kuulla kirjoista ensi kerran kesällä 2010, jolloin peliporukkamme Jupa vaahtosi niistä. Hän oli juuri lukenut ensimmäisen osan ja selitti jotain sekavaa jostain tulipalosta, prinsessasta ja lohikäärmeenmunista. Olin tuolla hetkellä kiinnostuneempi Warhammer Fantasy -seikkailusta, jonka hän käynnisti saman kesän lopussa.

Ja sitten se sarja alkoi ja kaikki sekosivat ja kyllä te tiedätte. Ja kun se oli viimein ohi, oli jäljellä vain tuhkaa ja raunioita.

Päätin antaa savun laskeutua ja odotella aikani, jotta unohtaisin sarjan jättämät voimakkaat mielikuvat ennen kirjoihin tarttumista. Kaunis ajatus, paitsi etteivät ne mielikuvat mihinkään haalistuneet, enkä jaksanut enää odotella. Mikään kiirehän tässä ei sinänsä ollut, sillä George R. R. Martin ei ole vieläkään kirjoittanut Tulen ja jään lauluaan loppuun.

Ei taida olla mikään yllätys, että kirja(kin) koukuttaa heti esinäytöksessään, jossa on kaikki hyytävän kauhunovellin ainekset. Pimeys on laskeutumassa. Kolme miestä matkaa hämärtyvässä metsässä valtavan Muurin toisella puolella. He kohtaavat jotain perin kammottavaa, joka ei taida kuulua koko ihmislajiin.

Tästä alkaa moneen suuntaan rönsyilevä seikkailu, joka seuraa Starkien, Lannisterien ja Targaryenien aatelissukujen valtapeliä. Esipuhetta lukuun ottamatta kirjan jokainen luku on nimetty sen henkilön mukaan, jonka näkökulmasta se on kerrottu. Henkilöiden pään sisälle sukeltaminen on juuri se ihanuus, mihin tv-sarja ei kykene. Minkämoisia ajatuksia Talvivaaran jäyhä lordi Ned Stark mahtaa tuumailla? Entäpä hänen vaimonsa Catelyn, kuinka paljon hänen sydämestään löytyy rakkautta jaettavaksi miehensä äpäräpoika Jon Nietokselle?

Valtaistuinpeli on synkkää fantasiaa, grimdarkia, jossa on nostettu pöydälle ihmislajin vähemmän imartelevat touhut. On juonittelua, petoksia, sukurutsaa, raiskauksia, murhia ja jos jonkin sorttista väkivaltaa henkisessä ja fyysisessä muodossaan. Eli ihan sitä samaa kamaa kuin joka päivä uutisissa, joissa Norjan kruununprinsessan poika on parhaillaan syytettynä neljästä raiskauksesta.

Taidammekin elää grimdarkissa todellisuudessa. Miten grimdark-fantasia sitten eroaa siitä? No, ainakin siinä on lohikäärmeitä.

Mörk Borgin testailua

Onko Mörk Borg OSR:ää vai NSR:ää? Onko se indie-peli? Vai kaikkea tuota?

Koronavuonna 2020 ilmestynyt Mörk Borg tuntuu yhä uudenkarhealta, vaikka onhan mokoma ehtinyt jo olla kuvioissa. Onko jäljellä enää mitään, mitä internet ei olisi ehtinyt sanoa?

Roolipelisomen intoilun perusteella Shadowdark on juuri nyt sitä kuuminta hottia, mitä Mörk Borg oli viisi vuotta sitten. Molemmat ovat kahmineet palkintoja ja niihin on julkaistu kasapäin lisäreitä.

Kirja on mukavan pieni ja painii samassa kokoluokassa Lamentations of the Flame Princessin kanssa. Sisäsivuilta löytyy harhaoppista pappia, viheliäistä kuninkaallista, vertatihkuvaa luurankoa ja epäkuollutta nekromantikkoa. Tuomiopäivän ennustukset toteutuvat ja hämäriin sepustuksiin kätketty maailma tekee kuolemaa.

Takakannessaan Mörk Borg uhoaa olevansa pelin muotoon puettu doom metal -albumi, joka ei suosittele itseään alle 16-vuotiaille. Kuulostaa tosi rajulta.

Sivuja selaillessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä on laitettu tyyli ennen tarkoitusta. Taiteellisesti tahallisen häröilevä opus tuntuu tekevän kaikkensa välttääkseen olemasta tylsä. Voiko niin tehdä muuttumatta siinä samalla sirkuspelleksi? Kirjaa on kieltämättä hauska lukea, mutta miltä se tuntuu tositoimissa taistelukentällä?

Kaksi pelaajahahmoa kohtaa neljä epäkuollutta. Onko heidän tuomiopäivänsä koittanut?

Pakkaan pelikamat reppuun ja vaellan halki maaliskuisen pimeyden kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, jossa muutama peliporukkamme tyyppi viettää pahaa-aavistamattomana iltaa virvokkeiden ja viihdeohjelmien parissa. Kysyn pelikavereilta huvittaisiko heitä ottaa lyhyt taisteluharjoitus yhdessä roolipelissä. Vastaus on myöntyväinen, joten kaivan pelikirjan ja figut esille.

Juuri nyt olen kiinnostunut pelkästään pelimoottorista, eli siitä kuinka sulavasti taistelu rullaa. Takkuileeko ruudunpäivitys? Dungeons & Dragonsin vitosedikalla vaatimatonkin rähinä perusjanttereita vastaan tuppaa viemään tuhat vuotta. Elämme hektistä internet-aikaa armon vuonna 2025, joten moiseen luksukseen ei ole varaa.

Kyhäämme hätäisesti hahmot, jotka saavat vastaansa epäkuolleita. Kaksi vastaan neljä. Iskuja vaihdellaan. Kuolleet kuolevat. Pelaajat selviävät hengissä.

Erityisen virtaviivaisen tästä tekee se, että pelinjohtaja ei heitä vihollisten hyökkäyksiä, vaan pelaajat heittävät suoraan puolustusheiton. Näin seikkailijoista tulee oman onnensa seppiä eikä luolamestarin noppaonnen uhreja.

Tämä toimii paremmin kuin uskalsin edes kuvitella. Mörk Borg saattaa hyvinkin olla sirkuspelle, mutta ennen kaikkea se on viihdyttävä sellainen.

Taistelu on ohi, epäonniset epäkuolleet ovat kuolleet.

Artificial Kid

"... asukkaat kuluttavat suurimman osan aikaansa katsellen nauhoja: kauko-ohjattujen robottien tekemiä nauhoja, taidenauhoja, elämäkertanauhoja, muistinauhoja. Sellaisia me olemme."

Näin kirjoitti Bruce Sterling vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan The Artificial Kid, joka saatiin suomeksi vuonna 1993 nimellä Taistelija. Wikipedian mukaan tämä on Sterlingin suomennetuista romaaneista lähinnä "esi-kyberpunkia".

Kirjassa eletään yhtiövuotta 499 Reverien planeetalla. Kertoja on ilmassa leijuvien videokameroiden edessä nunchaku-kapuloillaan porukkaa hakkaava biokemiallisesti muokattu ammattitaistelija Artificial Kid. Valtaosa hänen yleisöstään koostuu kiertoratakaupunkien kellujista.

Itseensä tyytyväinen, nuori ja uhmakas Kid on aiemmin ollut 271-vuotiaaksi elänyt, hulluksi tullut Rominuald Tanglin, jonka persoonallisuus on kärvennetty pois muistinpyyhkijällä. Tanglin ilmestyy yhä aika ajoin puhumaan kummitusmaisina tallenteina. Toisin kuin Isaac Asimovin Säätiön kaikkitietävä setämiesselittäjä Hari Seldon, joka ansioitui tulevaisuuden ennustajana vielä kuolemansakin jälkeen, eivät Tanglinin ilmestykset aiheuta Kidissä lievää kiusaantuneisuutta suurempaa reaktiota.

Tarina on päällisin puolin ehtaa pulp-seikkailua, mutta ei jää ainakaan ideoidensa runsaudessa tippaakaan jälkeen tieteiskirjallisuuden klassikoista. On ihmisten asutettavaksi muovattu vieras planeetta poliittisine peleineen, seksillä ja huumeilla kyllästetty hedonistinen viihdekulttuuri, yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa, mediakritiikkiä, klooneja...

Unohtamatta tietenkään avaruusolentoa, jota kutsutaan avaruusolennoksi!

Mäiskeen, räimeen ja sinne sun tänne säntäilyn lomassa puntaroidaan mainetta, imagonrakennusta sekä henkilöbrändejä erilaisten ideologisten liikkeiden johdossa. Viihde, politiikka ja uskonto eivät kenties olekaan niin kaukaisia sukulaisia. Kaikki ovat karismaattisten johtajien ympärillä pyöriviä valtapelejä.

Artificial Kidin elämä on läpeensä kaupallistettua esiintymistä yleisölle. Kamerat seuraavat sankariamme herkeämättä ja kotonaan hän editoi nauhoista mieleisiään. Jos tosielämässä juuri tapahtunut kohtaus ei toimi sellaisenaan, se näytellään uudestaan. Kirja tuntuu kysyvän voiko spektaakkelin yhteiskunnasta irrottautua.

Kaikki tämä on nyt sosiaalisen median influensserien, striimaajien, tiktokkaajien ja tubettajien aikakaudella vieläkin ajankohtaisempaa. Poliitikkojen, filmitähtien ja muusikoiden lisäksi myös muutenkin kuin julkisuudesta elävien kansalaisten yksityinen elämä on taukoamatonta kuvavirtaa ja somekanavissa jaettavaa performanssia. Koulukiusaajat, katujengit ja sotilaat videoivat pahoinpitelyjä, kidutuksia ja murhia. Sosiaalisen median alustoilla jaettavat videot ovat sodankäynnin, alistamisen ja häpäisyn väline.

Kuinka Sterling osasi ennustaa elämäänsä "dokumentoivien" influensserien ammattikunnan synnyn aikana ennen tavisten kansoittamaa internetiä, älypuhelimia ja sosiaalista mediaa? Oliko kaikki tämä jo iduillaan 1970-luvun amerikkalaisessa mediakulttuurissa?

Artificial Kid tarjoaa oivan tirkistysreiän tieteiskirjallisuuden tilaan 45 vuotta sitten. Scifidiggarin ylikellotetut aivot pulisevat pätemisen tarpeessaan lukemisen sekaan välihuomautuksia: "Hei tämähän on taatusti Alfred Besteriltä lainattua, tämä kenties Stanislav Lemiltä, ja tätähän Alastair Reynolds kehittelee edelleen omissa avaruusoopperoissaan. Ja huomasithan kuinka kriminalisoimaton vyöhyke muistuttaa Manhattanin vankilasaarta John Carpenterin klassikkoelokuvassa Pako New Yorkista?"

Ja kaipa tämä on myös sitä kyberpunkia, tai ainakin niin lähellä kuin vuonna 1980 saattoi olla!

Dungeon23, viikko 2

Jättiluolaston suunnittelua tammikuussa 2023.

   

Muutama vuosi sitten hehkuttamani megadungeon-haaste loppui osaltani kiusallisen lyhyeen. Tuntui järjettömältä piirrellä luolastoja kun en tiennyt millä pelillä niitä haluaisin vetää. Millaiseen maailmaan ne sijoittuisivat?

Ajatuksena oli siis piirtää luolastoa yksi huone päivässä. Viikossa huoneita kertyisi seitsemän, vuodessa 365.

Haaste itsessään oli mainio. Se sai pohdiskelemaan luolaseikkailujen roolia harrasteen ytimessä. Olen taatusti vääräuskoinen tässäkin asiassa, kun lähes kaikki muut seikkailuympäristöt kutittelevat mielikuvitustani luolia enemmän. Jätin leikin kesken toisen luolatason jälkeen.

Tässä mietteitä somehaasteen parista tammikuulta 2023:

Ensimmäinen viikko vierähti alkuinnostuksen vallassa. Toinen viikko on ollut nihkeämpi. Liian monta kysymysmerkkiä roikkuu ilmassa.

Piirrän luolastoa vailla pelimaailmaa ja sääntöjärjestelmää. Virallisen pelimaailman puutteen voin hyväksyä. Hommaa voi aina rakentaa ruohonjuuritasolta paikan ja olentojen kautta.

Mutta minkä pelin säännöillä tätä pelaisi? Tämän kysymyksen ohi en osaa hypätä enkä ryömiä. On kuin edessä olisi näkymätön seinä. Nyt tiedän miltä Obi-Wan Kenobista tuntui sen laseraidan edessä siinä tv-sarjassa.

Luolaston toiseen tasoon en ole toistaiseksi lisännyt mitään eläviä olentoja.

Olen umpikujassa, eikä huvita jatkaa ennen kuin päätän sääntöjärjestelmän tai edes jonkinlaisen maailman. Niiden pohjalta voin pohtia mitä pelaajat saavat vastaansa.

Eniten kiinnostavat: Mörk Borg, Lamentations of the Flame Princess ja Legendoja & lohikäärmeitä. Tuntuu että megaluolasto on nimenomaan Dungeons & Dragonsia, joten joku tarpeeksi yksinkertainen OSR-systeemi voisi olla passeli. Kaipaan aina taisteluihin nopeutta enkä mitään pitkän matikan kertauskurssia. Ruudunpäivitys ei saa takkuilla.

Suosikkini sääntöjen suhteen on Trail of Cthulhusta ja Fear Itselfista tuttu GUMSHOE, mutta se soveltuu paremmin tutkimuspainotteisiin peleihin, joissa ollaan mysteerin kimpussa. Haluan luolastosta kunnon rähinää ripauksella mysteeriä.

Ei auta kuin ryhtyä selaamaan sääntökirjoja.

Murhabotin päiväkirjat 1: Hälytystila

Tässäpä kirja, josta saisi suht helposti myös yhden illan roolipeliseikkailun.

Mikäli kyseessä olisi kirjan sijaan juoma, Murhabotin päiväkirjat -sarjan ensimmäinen osa Hälytystila olisi kuin tuplasokereilla ja triplakofeiineilla terästetty energiajuoma, joka aiheuttaisi käyttäjässään peruspärinöitä sähäkämmät sävärit. Tölkin sähkönsinisessä kyljessä komeilisi silmistään lasersäteitä suihkiva kyborgi vääntämässä avaruusmatoa niskalenkkiin.

Hälytystila on virtaviivainen seikkailukertomus, ihan kuin 1990-luvun television myöhäisillan viihdesarjan jakso. Kerrankin scifiä, josta on konmaritettu kaikki ylenpalttinen infodumppaus. Vähemmälläkin pärjää.

Kirjan minäkertoja on tutkimusretkikuntien mukana vakiovarusteena kulkeva turvallisuusbotti. Sopimukset, planeetat ja retkikunnat vaihtuvat jatkuvasti, joten yhtiön asiakkaisiin on turha kiintyä. Ujo ja arka turvallisuusammattilainen nauttiikin enemmän hömppäsarjojen bingettämisestä kuin ihmisten kanssa seurustelusta.

Haarniskan sisällä lymyilee herkkänahkainen ja vapautta janoava olento. Räjähtävä toiminta ja tehtävien suorittaminen ovat pakoreittejä sosiaalisen vuorovaikutuksen tunnetason miinakentiltä. Ihmissuhteet ne vasta kiusallisia ovatkin.

Tästä on ilmestynyt tänä vuonna myös tv-sarja. Saatan bingettää sen jahka kirjat on luettu. 

Uusin tehtävä saa yllätyskäänteitä, joita ratkoessaan murhabotti huomaa nihkeydestään huolimatta kiintyvänsä ihmisiin, työkavereiksi kun vaikuttaa siunaantuneen poikkeuksellisen mukavia tyyppejä.

Oleellista on, miltä murhabotista itsestään tuntuu, miten hän kokee maailman ja oman paikkansa siinä. Suurin arvoitus syntyy botin alkuperästä: miten se on rakennettu ja kuinka paljon siinä on orgaanisia osia?

Ja jos tämä kirja tosiaan olisi energiajuoma, niin pillillä imeskelyn tahi velton lipittelyn sijaan tämän heittäisi kernaasti ykkösellä huiviin! 

Hälytystila jättää haikean mutta samalla teräksisen voimauttavan jälkimaun. En muista milloin olen viimeksi ollut yhtä täpinöissäni mistään kirjasta, aivan kuin olisin puolihuolimattomasti astunut suuren seikkailun kynnykselle. Valitettavasti tästä seuraa myös kirjan suurin ongelma: tätä on pakko saada lisää!