Pacific Rim – megamonsterit vs. jättirobotit

Mestariohjaaja ja -käsikirjoittaja Guillermo del Toron (Hellboyt, Pan's Labyrinth) uusimmassa elokuvassa valtameren pohjaan auenneesta salaperäisestä portista alkaa mönkiä jättiläishirviöitä. Näiden Godzillan serkkujen tuhotöitä pysäyttämään kehitetään se kaikkein loogisin – tai ainakin siistein – mahdollinen ase: ihmisten ohjaamat jättiläisrobotit.

Tuntematon uhka yhdistää ihmiskunnan viimeiseen taistoon elokuvassa Pacific Rim – Hyökkäys Maahan (USA 2013).

   
Yksi jättirobo vaatii ohjaajakseen kaksi ihmistä – juttu, jolla on jotain tekemistä aivojen ja hermojärjestelmän ylikuormittumisen kanssa. Toinen tyyppi ohjaa robotin oikeaa puoliskoa ja toinen vasenta. Tehtävään vaaditaan harvinainen yhteensopivuus, jollainen löytyy usein vain sisaruksilta tai lähisukulaisilta. Harvinaiset robopilotit ovat tulevaisuuden supertähtiä, joilta ei puutu rokkitähtien egoa ja elkeitä.

Päähenkilö, entinen robottikuski Raleigh (Charlie Hunnam, Sons of Anarchy), päätyy rakennuksille töihin. Valtavan muurin pitäisi suojella ihmisiä monstereilta – ainakin teoriassa. Jättihirviöiden pistäessä matalaksi maapallon viimeisiä suurkaupunkeja alkaa ihmiskunnan tulevaisuustyöryhmillä olla pala kurkussa. Raleighin vanha pomo, mysteerimies Stacker (Idris Elba, Luther), tarjoaa sankarille vielä viimeisen mahdollisuuden olla etulinjassa strategisessa iskussa suoraan monsteri-invaasion sydämeen. Jännitys tiivistyy, kun ihmiset valjastavat roboarmeijansa rippeet ratkaisevaan taistoon tuntematonta uhkaa vastaan. Maailmanlopun tunnelmasta huolimatta (tai siitä johtuen) ilmassa on myös romanssinpoikasta kuvankauniin Mako Morin (Rinko Kikuchi, Norwegian Wood) kanssa.

Pacific Rim on harvinaislaatuinen elokuva. Superkallis leffa tuntuu juuri oikealla tavalla lapselliselta, eikä sisällä Transformersien tapaan turboahdettua tuotesijoittelua tai militaristista jenkkiarmeijan ylistystä. Sukujuuret löytyvätkin aivan toisaalta, sillä kyseessä on hyvällä maulla toteutettu kunnianosoitus japanilaisille anime-klassikoille. Mieleen hiipii vaivatta esimerkisi Neon Genesis Evangelion. Leffa on kuitenkin länsimaalaiselle yleisölle suunnattu ja K12, joten aikuisemmat jutut sekä kreiseimmät animetörkeydet on jätetty suosiolla alkulähteille – ja hyvä niin. Animevibat eivät ole pelkkiä ulkokultaisia viittauksia, vaan niitä on tarttunut myös elokuvan kokonaisvaltaiseen tunnelmaan.

Myös vähemmän megalomaanisilla nimillä toteutettu casting osuu nappiin. Hollywoodin tähtinäyttelijöillä höystettynä leffan "uskottavuus" olisi saattanut kärsiä. Pacific Rim on myös esteettisesti ikimuistoinen. Hienosti toteutettu 3D on kuvaustyylin kanssa miellyttävässä harmoniassa. Rytmitys toimii ja verkkokalvoja hyväillään häikäisevillä kuvilla ja kohtauksilla juuri sopivaan tahtiin. Valtameressä vesisateen keskellä vaeltavissa jättiläisroboteissa on surumielistä kauneutta. Metallinharmaa ja kulunut teknologia hehkuvat rappiota, samoin kuin rähjäiset tehdashallit ja rakennustyömaat, joissa työturvallisuus on kaukainen muisto menneisyydestä.

Kaksituntisen rainan käsikirjoitus keskittyy oleelliseen eikä rönsyile suotta sivuraiteille. Jokainen kohtaus rikastuttaa elokuvan maailmaa. Pacific Rim välttää myös monsterit vs. robotit -leffojen pahimmat sudenkuopat, eikä ihmisistä tule massiivisten taistelujen keskelläkään pelkkiä statisteja. Huumoriakaan ei ole unohdettu, vaikka tietyllä tapaa elokuva ottaakin itsensä äärimmäisen vakavasti – mikä tekee kaikesta vieläkin hauskempaa! Jättiliskot ja kerrostalon kokoiset robotit mäiskimässä toisiaan maalla, merellä ja ilmassa. What's there not to like?